Katua pitkin kävellessäni muistui äkkiä mieleeni, etten ollut tavannut
vanhaa tuttavaani Kalle Loisketta pitkiin aikoihin.
Semmoista se on elämä. Samassa kaupungissa asutaan, mutta ei tiedetä
toisistaan sen enempää kuin jos toinen olisi Pekingissä ja toinen
Ylitornion Niipajärvellä.
Ajattelin: pistäydyn katsomaan kuinka Kalle Loiske jaksaa.
Soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Soitin toisen kerran ja
sitten oikein kovasti kolmannen kerran.
Säikähtyneen näköinen palvelustyttö tuli tukka epäjärjestyksessä
avaamaan.
— Pastori on hyvä ja käy sisään, sanoi palvelustyttö ja katosi samassa
kuin haamu.
— Minkätähden hän luuli minua pastoriksi?! kysyin itseltäni,
riisuessani päällystakkiani omin lupini, koska ei kukaan siihen
kehoittanut.
Kalle Loiskeen huoneesta kuului omituista liikehtimistä ja mutinaa.
Koputin ovelle.
— Kuka siellä taas on? kuului sisältä kolea ääni, jossa viha, pelko ja
pohjaton epätoivo riitelivät ylivallasta.
Astuin sisään.
Vanha tuttavani Kalle Loiske seisoi uunin edessä ja kysyi:
— Missä viipyy pappi? Paljonko kello on? Aamu, Ruut, Laulikki, Lea...
— Pyydä minua istumaan ja koeta rauhoittua, sanoin tyynnyttäväsi. —
Kylmä kääre otsan ympärillä tekisi ehkä hyvää. Älä kaada sitä tuolia...
Hän kaatoi sen kumminkin, juostessaan tukkaansa raastaen ikkunan eteen.
Luulin, että hän aikoo heittäytyä alas ikkunasta, neljännestä
kerroksesta, ja loukata vaikeasti alhaalla kulkevia, ja varustauduin
hillitsemään häntä.
Mutta hän pysähtyi tuijottamaan ulos ikkunasta ja höpisi höpisemistään:
— Laina, Naima, Julia, Kerttu, Perpetua, Aino, Aina, Aini, Ainikki,
Ain'Elisabet, Lyyli, Maria, Mari, Maikko, Maikki... Maikki... Maikki...
Tartuin hänen käsivarteensa, talutin hänet sohvalle (hänen
mutistessaan: »Kukka, Floora, Heloisa, Elina, Elli, Ella...») ja
painoin hänet istumaan sekä työnsin suuren pöydän hänen eteensä (hänen
jupistessaan: »Siviä... Aune, Laura, Inkeri...») ja lähdin noutamaan
apua.
Ruokasalissa ei ollut ketään.
Ajattelin koputtaa sen takana olevan huoneen ovelle, mutta peräydyin
pelästyneenä. Oven takaa kuului monen naisäänen sekasortoinen melu:
— Mirjam, Mirjam... Tellervo! — Terttu, Terttu, Terttu! — Kuulkaa:
Päivikki, Päivikki!
Menin eteiseen.
Säikähtyneen näköinen palvelustyttö kurkisti keittiön ovesta ja aikoi
vetää päänsä takaisin, mutta tartuin kohteliaasti hänen tukkaansa ja
vedin hänet, esille, jolloin hän rupesi vapisemaan.
Viittasin herran huoneen oveen päin ja kysyin:
— Onko hän ollut kauankin tuollainen?
Palvelijatarta puistatti.
Sitten hän kuiskasi:
— Herrako? Kolmatta päivää. Viime yönä ei kukaan saanut nukkua.
Minutkin herra herätti neljä kertaa ja, kysyi:
— »Mitäs Iida ajattelee Kirstistä?» — »Onko Eilo poika vai tyttö?» — ja
kaikkea sellaista... uhuu, minä olen orpo tyttö, uhuu...
Palvelijatar alkoi itkeä ulvoen. Työnsin hänet takaisin keittiöön ja
kiiruhdin katsomaan, joko Kalle Loiske on hypännyt alas ikkunasta.
Kalle oli kiivennyt kirjahyllylle. Vedin hänet koivesta alas,
ravistelin häntä kauluksesta ja huusin:
— Mitä tämä merkitsee?
Kalle Loiske tuijotti minuun, kuin näkisi hän minut vasta ensi kerran.
Sitten tarttui hän _minun_ kaulukseeni ja huusi hampaitaan kiristellen:
— Meillä on _lapsenristiäiset_... tyttö... ja pappi tulee viiden
minuutin kuluessa, eikä ole vielä nimeä...! Kuuletko! Pappi jo kököttää
raitiovaunussa, liperit kaulassa, eikä meillä ole vielä nimeä!!
Ja hän alkoi juosta edestakaisin, ähkyen:
— Olga... Helena... Saima... Siiri...
Samassa pisti rouva Loiske päänsä ovesta sisään, huutaen:
— Kalle! Nyt se on löydetty? _Mesikki!_
Kalle Loiske tuijotti häneen älyttömän näköisenä ja mutisi: »Mesikki,
Mesikki...»
Sitten hän huusi:
— Ei Mesikki! Hyi! Se on liian imelä! Mene matkaasi! Anna minun
ajatella! Anna... Anna... Anna... sekin on liian yleinen.
Ovikello kilahti. Kalle Loiske kalpeni ja ryömi sohvan taakse piiloon,
mutisten:
— Nyt tuli pappi... Pulmu, Vellamo, Sinikka...
Menin avaamaan, koska talonväki oli päästään sekaisin.
Sitten palasin takaisin, vedin Kallen sohvan takaa ja ilmoitin:
— Se oli vain kukkakaupan juoksutyttö. Sinulla on vielä aikaa. Koeta
rauhoittua. Koeta keksiä nimi...
— »Koeta, koeta!» matki Kalle Loiske raivostuneen näköisenä. — Koeta
itse... Paula... Sirkka...
Ovikello soi taas.
Nyt tuli pappi. Palvelustyttö kantoi vesimaljan salin pöydälle.
Pappi kysyi isältä:
— Mikä tulee lapsen nimeksi?
Kummi kantoi lapsen sisään. Me peräydyimme kaikki puoliympyrään saliin.
Äiti loi isään rukoilevan silmäyksen.
— Se on tyttö... mutisi Kalle Loiske.
Hän aikoi lisätä, ettei nimeä oltu vielä keksitty, mutta samassa
aloitti pappi toimituksen.
Nimen kohdalle tultuaan pysähtyi pappi silmänräpäykseksi, valoi vettä
nuoren pakanan päähän ja sanoi:
— Minä kastan sinut, Tyttö...
Ja Tyttö siitä tuli.