— Siellä on keittiössä poika, joka kysyy, ostetaanko mansikoita,
ilmoitti rouva Pöhkönen herra Pehkoselle.
— Onko sillä niitä paljonkin? tiedusteli hra Pöhkönen, joka lepäsi
kahden vanhan haavan väliin sidotussa riippumatossa.
— On sillä suuri tuohisellinen, tule itse katsomaan ja ostamaan, jos
haluat.
Herra Pöhkönen edustaa sitä aviomiesluokkaa, jolta vaimon on anottava
erikseen jokainen talouskulujen menoerä ja tuotava takaisin viimeistään
illalla joka penni, mikä on jäänyt yli.
Pojalla oli kädessään nyytiksi solmittu vanha huivi, ja nyytissä oli
iso mansikkatuohinen.
— Kenenkä sinä olet poika? kysyi hra Pöhkönen poliisikomisarjuksen
äänellä:
— Suutarin, vastasi poika kaivellen nenäänsä.
— _Sitten sinulla on pikiset sormet_, sanoi Pöhkönen.
— Ei ne ole piessä, ne ovat vain muuten likaiset, selitti suutarin
poika.
— Niillä sormillako sinä olet nuo marjat poiminut?
— Kyllä minä pesin ensin käteni, valehteli poika.
Hra Pöhkönen nyrpisti nenäänsä, sillä hän kannattaa siisteyden aatetta
vähävaraisempien kansankerrosten keskuudessa.
— No paljonko sinä niistä tahdot? tiedusteli Pöhkönen.
— Minkä herra antanee, ilmoitti suutarin poika alistuvalla äänellä.
— Voinhan minä antaa kolme markkaa, sanoi Pöhkönen, joka on sitä
mieltä, ettei köyhälistöluokkaan kuuluvia maalaislapsia saa totuttaa
nylkemään kaupunkilaisia.
Poika alkoi solmia nyyttiä kiinni ja selitti:
— Äiti sanoi, ettei saa myödä alle kahdeksan markan.
Pöhkönen haukkui pojan ja koko hänen sukunsa pahanpäiväiseksi, mutta
poika vetosi jurolla itsepäisyydellä äitiinsä, ja Pöhkönen maksoi
lopuksi kahdeksan markkaa sekä käski pojan painua hiiteen sekä palata
takaisin sitten, kun hänellä on huokeampia marjoja.
— Siellä oli vähän eri suuri käärme, siellä mansikka-aholla, ilmoitti
poika mennessään. — Se sitten vasta oli peto...
— Nyt saadaan mansikoita päivälliseksi sokerin ja kerman kera! iloitsi
herra Pöhkönen.
— Jestas! huusi rouva Pöhkönen tunnin kuluttua. — Nyt soutavat Kippurat
tuolla salmen yli ja jäävät tietysti päivälliselle, eikä meillä ole
kuin sitä eilistä vasikanpaistia. Olisi edes jotakin jälkiruokaa...
Herrasväet Pöhkönen ja Kippura ovat naapureita ja ystäviä. Pöhkösen
huvila on salmen toisella puolen ja Kippurat asuvat maalaistalossa
vastapäisellä puolella salmea.
Herra Pöhkönen olikin juuri puhetoverin puutteessa, jonka kanssa olisi
saanut väitellä Ruhrin pulmasta ja Mustafa Kemal-pashasta sekä haukkua
hallitusta ja nykyistä verotuspolitiikkaa.
— Onhan ne mansikat, huomautti hän. — Mikäs sen sopivampaa jälkiruokaa
näin kesällä!
Päivällisellä syötiin ensin sitä eilistä vasikanpaistia, ja tietysti
emäntä valitti ruoan huonoutta, ja tietysti vieraat, niinkuin
vieraitten tapa on, koettivat uskotella, etteivät he koskaan ole
syöneet niin hyvää paistia.
Sitten sanoi emäntä, että nyt ei valitettavasti ole muuta jälkiruokaa
kuin mansikoita.
— Ah, mansikoita! huudahti rva Kippura vähän teatterimaisesti. — Ihanaa!
— Juu, me emme olekaan vielä tänä kesänä saaneet mansikoita, ilmoitti
hra Kippura huuliaan nuoleskellen, ja hra Pöhkönen alkoi tuntea
epämääräistä sisällistä levottomuutta.
Palvelustyttö toi mansikkatuokkosen pöytään sellaisenaan, lautasliinaan
käärittynä.
Hra Pöhkönen synkistyi.
Hän oli unohtanut sanoa, ettei mansikoista saisi tuoda pöytään kuin
puolet. Eiväthän ne olleet vieraita varten ostetut. Vieraiden mentyä
oli hän aikonut yksinään hotkia toiset puolet. Sillä hän oli suuri
mansikoiden ystävä.
Mutta nyt se oli myöhäistä. Täytyi vain yrittää pelastaa, mitä ehkä
pelastettavissa oli.
— Vieraat tekevät hyvin! sanoi emäntä. — Lilli, ole niin hyvä!
Rouva Lilli Kippura lapioi lautaselleen neljänneslitran mansikoita,
sanoen:
— Äärettömän kauniita mansikoita!
Hra Pöhkönen koetti katsoa toisaalle ja hänen kurkkuaan kuristi. Sitten
vilkaisi hän hra Kippuraan ja näki tämän varustautuvan hyökkäykseen
mansikkatuohisen kimppuun, silmät kiiluen ahneutta ja intohimoa.
— Olkaa hyvä, herra Kippura! sanoi rva Pöhkönen.
— Niin, ole hyvä ja ota runsaasti! kiiruhti hra Pöhkönen lisäämään. —
Minulle ei tarvitse säästää. Minä luulen, etteivät nämä mansikat maistu
minulle. Se poika, jolta minä nämä ostin, ilmoitti vasta lähtiessään,
että niiden joukossa oli ollut käärme.
— Mutta Petteri...! huudahti rouva Pöhkönen. — Kuinka sinä sellaisia
ruokapöydässä!
— Suuri, musta kyykäärme! jatkoi hra Petteri Pöhkönen itsepintaisesti.
— Se ei tee mitään! rauhoitti hra Kippura herra ja rouva Pöhköstä.
— Kyllä ne silti minulle maistuvat. Söihän Eevakin omenan, vaikka
puussa oli suuri käärme, hi, hi...
Hra Kippura on jossakin määrin vitsiniekan maineessa lähimmässä
ympäristössään.
Ja Jussi Kippura ammensi lautaselleen vähintäänkin puoli litraa
mansikoita ja ryhtyi sitten syömään niitä, kehuen ja suutaan
maiskutellen.
Petteri Pöhkönen kärsi ja ylitti ruveta jatkamaan puhetta Mustafa
Kemal-pashasta, mutta hänen äänensä värähteli omituisesti, ja hän
lopetti kesken lauseen, alkaen tuijottaa ulos ikkunasta.
— Eikö saa olla lisää, Lilli kulta? kysyi emäntä.
— Kiitos, riittää jo! vastasi Lilli kulta.
— Mutta herra Kippura ottaa varmaankin lisää! kehoitti rva Pöhkönen.
— Kyllä, kiitos! vastasi Jussi Kippura iloisesti.
Mutta silloin tempaisi hra Pöhkönen raivostuneen näköisenä
mansikkatuohisen käteensä, kaatoi koko sen sisällyksen lautaselleen,
_kaaputtaen viimeisetkin marjat sen pohjasta lusikalla_ irti,
kaatoi kannusta kaiken kerman ja sokeriastiasta kaikki jauhosokerin
mansikoitten päälle ja alkoi kiusallisen hiljaisuuden vallitessa
vihaisen näköisenä lusikoida mansikkavuorta suuhunsa.