Kesäleski Herman Hynttylä, joka oli vähän myöhästynyt, harppaili
konkariaskelin konttoriansa kohti viime lauantaiaamuna.
Aleksanterin- ja Mikonkadun kulmassa tuli häntä vastaan hieman
kevytmieliseksi tunnettu ystävänsä Jussilainen, joka huusi:
— _Siinähän_ sinä olet! Miksi et ole aikanasi konttorissa!? Luuletko,
ettei minulla ole muuta työtä kuin juosta sinun hännässäsi! Tänä
iltana _justiinsa_ klo 6 lähtään pyhäksi minun moottorillani meidän
huvilallemme! Krapuja... _ynnä muuta_! Pira-rimppan-pimppan-piraraa...
onko päätetty?
— On! huusi Herman Hynttylä syvällä vakaumuksella.
Hynttylä rakastaa nimittäin krapuja ja varsinkin niihin kuuluvaa
ynnä-muuta.
— Siis tasan kello kuus Hietalahden rannassa! huusi Jussilainen, mennen
menojaan.
— Pira-rimppan-pimppan piraraa! hyräili Herman Hynttylä, jonka
sydämeltä oli vierähtänyt leiviskän painoinen harmaa kivi: kuinka saada
pyhänseutu kulumaan?
Konttorissa ei ollut mitään erikoista. Mutta kahden tunnin kuluttua
soitti maalaisserkku Tuomainen:
— Terve! Minä olen tullut eukkoni kanssa kaupunkiin, ja aikomukseni
oli asettua pariksi päiväksi veli Juljuksen tyhjään lukaaliin, mutta
talonmiehellä ei ole avaimia. Ne ovat siivoojaämmällä, ja ämmäpiru on
mennyt pyhäksi maille. Ei suinkaan teillä olisi tilaa?
— Juu! huusi Herman Hynttylä. — Minun pitää kiireellisten liikeasioin
vuoksi matkustaa tänä iltana kaupungista, niin että te saatte koko
huoneiston yksin haltuunne. Siellä on makuuhuoneessa sängyt valmiiksi
petattuina, ja puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä on siinä kaapissa,
jossa on peili ovessa. Olkaa pitkin taikka poikin, mutta jos keitätte
jotakin, niin muistakaa sulkea keittiössä molemmat kaasuhanat. Minä
luulen, että se kumiletku vuotaa vähän. Tule noutamaan avaimet täältä
konttorista. Näkemiin! Ei mitään, ei mitään, eihän se nyt yhtään
mitään... mitäs se nyt... terve näkemiin!
Rouva Hynttylälle oli tullut ikävä kesäasunnolla, ja hän oli päättänyt
valmistaa miehelleen pienen iloisen yllätyksen. Oli tullut pitkänmatkan
junalla Keravalle, poikennut Keravalla vanhaa musteriaan tervehtimässä
ja lähtenyt viimeisellä paikallisjunalla Helsinkiin. Todennäköisesti ei
Hermanni olisi vielä kotona, kun hän saapuu perille, etenkin koska nyt
oli lauantai-ilta ja krapuaika — rouva Hynttylä tunsi kyllä Hermanninsa
— ja olisi hauskaa nähdä Hermannin naamaa, kun hän tuossa kahden
korvissa tulee kotiin ja näkee, että mamma on sängyssä. Rouva Hynttylä
olisi nukkuvinaan ja vain hyvin varovaisesti pitäisi toisen silmän
raosta silmällä Hermannin esiintymistä, hi hi...
Viimeinen paikallisjuna Keravalta saapuu Helsinkiin klo 11.52 i.p.,
ja kaksi minuuttia yli 12 yöllä avasi rouva Hilma Hynttylä varovasti
eteisen oven.
— Kas, Hermannihan onkin jo kotona! Katsos vain poikaa, kuinka on
tullut säännölliseksi. No johan tuo olisi aikakin. Tuossa on olkihattu
ja vaalea suvipaltto... mutta _mitä_...!
Veri tuntui jähmettyvän rouva Hilma Hynttylän suonissa.
Hän oli äkännyt naisen takin naulakossa ja naisen hatun peilin edessä
olevalla pyöreällä pöydällä.
Yksi ainoa ajatus alkoi kieppua rouva Hilma Hynttylän kuumenneissa
aivoissa. Ensin hitaammin ja sitten nopeammin ja nopeammin ja nopeammin
ja vihdoin vimmattua vauhtia: tähänkö siis on tultu... tähänkö siis
on tultu... tähänkö... tähänkö... tähänkö... tähänkö tähänkö tähänkö
tähänkötähänkötähänkötähänkö...?
Kahden minuutin kuluttua alkoi rouva Hynttylä tointua.
Toiminnan hetki oli lyönyt. Tilinteon päivä — tai oikeastaan yö — oli
tullut.
Rouva Hynttylä painoi vasemman kätensä jyskyttävälle sydämelleen ja
tempaisi oikealla makuukamarin oven auki.
Jaa, hirmu!
Se oli siis totta!
Tuolla nukkui sängyssä, selin oveen ja peite korvissa, uskoton mies,
rauhallisesti kuorsaten, _kuorsaten_, ilman mitään omantunnon tuskia!
Haa, konna!
Ja toisessa sängyssä — _hauen omassa sängyssään_, rouva Hilma Hynttylän
laillisessa aviosängyssä — nukkui rehevä nainen.
Rouva Hynttylän valtasi silmitön raivo. Kostoa! Murhaa! Tulipaloa!
Poliisi! Pyöveli!
Hän syöksyi naisen tukkaan kuin naarastiikeri, veti naisen alas
permannolle niin että mätkähti, ja kirkui:
— Pois sängystäni, ulos, putkaan, rietas nainen!
— Apua! Paavo! parkui rouva Tuomainen, jota rouva Hynttylä yhä raastoi
tukasta.
Silloin tunsi rouva Hynttylä hyvän ystävänsä rouva Tuomaisen ja
kirkaisi:
— Vai _sinä_ se olet... sinä, sinä... kyykäärmeen sikiö!
Vihdoin heräsi hra Tuomainenkin, joka yleensä on hyvin sitkeäuninen.
Hän nousi istualleen Hermanni Hynttylän sängyssä, haukotteli, hieroi
silmiään ja mutisi:
— Häh... mikä on? Paljonkohan kello on... nukuttaa...
Sitten sai hän kokonaan silmänsä auki ja sanoi:
— Kah, Hilmahan se on! Terveisiä maalta! Kyllä me muutimme lakanat...
Rouva Hilma Hynttylä oli vaipunut tuolille, jolla olivat rouva
Tuomaisen vaatteet, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, sopersi hän.
— Mi-missä... on... Hermanni?
Rouva Tuomainen istui yhä lattialle, yöpaita halki, tukka raastettuna
kuin heinäpieles hirmumyrskyssä, ja tuijotti rouva Hynttylään vauhkoin,
miltei mielettömin katsein.