Huumorin taju on henkevyyden puntari.
Tuttavamme Jeremi Vauhkolan vakavan naaman sisäpuolella asuu melkoinen
määrä reipasta huumoria.
Etenkin nauttii hän ihmisten, tuttavien taikka tuntemattomien, sama se,
ällistyttämisestä odottamattomilla päähänpistoilla.
Joku aika takaperin nousi Jeremi Vauhkola raitiovaunuun Hakaniementorin
kohdalla.
Vaunussa oli ennen häntä kolme muijaa ja yksi vanhahko mies, jotka
kaikki istuivat sisällä.
Jeremi Vauhkola jäi seisomaan takasillalle ja ryhtyi muistelemaan
anoppimuoriaan, joka on ollut vainajana yksitoista ajastaikaa.
Lyhyenläntä naiskonduktööri nousi varpaisilleen, yltääkseen
merkinantonuoraan, nykäisi lähtömerkin ja ojensi kätensä nähdessään,
että Vauhkolalla oli piletti kädessään.
— Päivää, mitä kuuluu? sanoi Vauhkola, puristaen lämpimästi
naiskonduktöörin kättä.
Naiskonduktööri kuin lamautui hetkiseksi.
Sitten hän tointui, punastui hirveästi ja sanoi tylyllä äänellä:
— Olkaa hyvä ja maksakaa!
Vauhkola ojensi pilettinsä. Konduktööri leimasi sen.
Vauhkola hymyili tyytyväisenä, mutta konduktööri ei kunnioittanut häntä
enää yhdelläkään silmäyksellä.
Elannon myymälän luona ja Liisankadun kulmassa tuli runsaasti uutta
väkeä vaunuun.
Vauhkola hymyili vielä itsekseen, muistellessaan konduktöörin
ällistystä.
Äkkiä meni häneen kunnianhimon paholainen. Hän päätti jatkaa
leikinlaskuaan tavalla, jota sopisi ilolla muistella suljetussa
toveripiirissä.
Hän kurkisti ovelta vaunuun, joka nyt oli jokseenkin täysi, ja
nähtyään, ettei siellä ollut ketään, joka hänet tunsi, astui hän
sisään, kohotti hattuaan ja huusi iloisesti:
— Hyvää päivää, hyvää päivää! Tämäpä hauskaa! Pelkkää tuttua väkeä!
Niinkuin perheiltamassa! Omituinen sattuma! »Komisch!» sanoo
saksalainen...
Ja kääntyen lähinnä oikealla istuvan puoleen ojensi hän kätensä ja
sanoi:
— Päivää!
Se lähinnä oikealla istuva henkilö oli vanhahko mies. Vanhahko mies
ojensi epäröiden kätensä ja tervehti.
Hänen vieressään istui koulutyttö. Jeremi Vauhkola taputti häntä
sedällisesti olkapäälle ja sanoi:
— Oletpa sinä kasvanut!
Tyttö nousi ja niiasi kainosti.
Seuraava oli tumman ja tuikean näköinen herra, jolla oli kultasankaiset
silmälasit.
Kun Jeremi Vauhkoja hänen kohdallaan ojensi kätensä, loi herra häneen
vihaisen katseen ja sanoi:
— Kuka te olette?
— Ha ha ha! nauroi Jeremi Vauhkola hyväntuulisesti.
— Sinulla on aina kepposesi!
Välittämättä tumman ja tuikean näköisestä herrasta, joka koetti surmata
hänet kultasankaisten silmälasien lävitse leimuavilla murhaavilla
katseillaan, sen enempää, jatkoi Jeremi Vauhkola tervehtimistään
yleisen hämmästyksen vallitessa. Matkustajat vilkuilivat hämillään
toisiinsa, mutta ojensivat kuitenkin tahdottomasti kätensä. Eräs
palvelustyttö alkoi tervehtiessään nauraa hihittää, jolloin koko vaunu
purskahti suureen, vapauttavaan nauruun. Kaikkein kovimmin nauroi
Jeremi Vauhkola, joka sanoi:
— Te olette hauskaa väkeä, ha ha ha!
Ainoastaan se tumman ja tuikean näköinen herra ei nauranut. Hän oli
päinvastoin edelleenkin vihaisen näköinen.
Vaaleatukkainen pankkineiti ei ollut huomaavinaan Jeremiä, kun hänen
vuoronsa tuli. Mutta Jeremi tarttui hänenkin käteensä, välittämättä
siinä olevasta käsilaukusta, puristi kättä ja käsilaukkua ja kysyi,
kuinka mamma voi.
Seuraava, viimeinen, oli roteva, peloittavan näköinen rouva. Mutta
Jeremi Vauhkola oli kuin huumauksen vallassa. Hän ei pelännyt
rouvaakaan.
— Hyvää päivää! huudahti hän iloisesti rouvallepa ojensi sydämellisesti
kätensä.
— _Minä en tunne teitä!_ sanoi rouva jylisevällä äänellä.
— Anteeksi! vastasi Vauhkola. — Ehkä olenkin erehtynyt teidän
suhteenne. Mutta sehän on helposti korjattu. Saanko esittää itseni?
Johansson, Kristian Johansson!
— Uskomatonta! Ennenkuulumatonta! ähkyi rouva raivoissaan.
— Ei suinkaan! vastasi Vauhkola vilkkaasti. — Johansson on hyvin
yleinen nimi. Arkkipiispakin on Johans...
Jeremi Vauhkola parka!
Hän ei ollut aavistanut, kuinka lähellä hänen lankeemuksensa hetki oli.
Hän ei ollut aavistanut, että rangaistus vaani hänen kintereillään.
Hän ei nimittäin ollut huomannut, että me olimme ilmestyneet vaunun
takasillalle.
Meillä on ollut vähän vanhaa kalavelkaa Jeremi Vauhkolalle. Hän nolasi
kerran meidät suurehkossa seurassa.
Pistimme sen hyväntahtoisesti hampaankoloomme ja lupasimme kaivaa sen
sieltä esille sopivassa tilaisuudessa. Se oli nyt tullut.
Olimme nähneet hänen metkunsa ja käsittäneet kaiken. Pistimme päämme
sisään vaunun ovesta ja huudahdimme niin kovaan, että kaikki sen
kuulivat:
— Kas, Jeremi Vauhkola, terve mieheen! Minä kuulin, että sinä jäät
edelleenkin vanhaan asuntoosi Tunturilaaksonkatu 37 B, kolmas kerros...?
Jeremi Vauhkola kalpeni kuin olisi nähnyt aaveen. Sitten syöksyi hän
ulos ja hyppäsi alas täyttä vauhtia kulkevasta raitiovaunusta ja löi
takaraivonsa katukivitykseen. Poliisi vei hänet tajuttomassa tilassa
kirurgiseen sairaalaan, mistä hänet päästettiin parin viikon kuluttua.
Jeremi Vauhkola ei enää koskaan aja raitiovaunulla.