Kun Mukoki ja Vabi puolta tuntia myöhemmin palasivat leiriin, olivat
leivät vielä paistamatta. Leivinkivet olivat jäähtyneet ja nuotiokin
rauennut hiillokseksi. Sen vierellä Rod istui pää painuksissa pitäen
kalaa kädessään.
Jo ennen kuin Mukoki oli saanut lasketuksi maahan kantamuksensa
Rod ehätti kertomaan tovereilleen, mitä hänelle oli heidän poissa
ollessaan tapahtunut, ja näytti heille John Ballin lahjaa. Lisäksi
hän kertoi heille, mihin lopputulokseen hän oli tullut tapahtumaa
siinä nuotion äärellä pohtiessaan. Putouksen takana oli varmasti
suuri luola, ja tästä luolasta he eivät löytäisi ainoastaan John
Ballia vaan myös pääosan kulta-aarteesta, jonka rippeitä he olivat
huuhtoneet suvannon pohjalta.
Kun ilta pimeni, lisättiin uutta puuta nuotioon ja jatkettiin
juttelua, jonka kohteena ei niinkään paljon ollut kulta kuin sen
salaperäinen vartija John Ball.
Yhä uudelleen Rod sai kertoa vanhuksen käynnistä leirissä, hänen
toistamastaan äännähdyksestä, lahjan luovuttamisesta ja siitä,
miten mielipuolen silmiin oli tullut haparoiva tuntemisen ilme
hänen kuullessaan nimeään mainittavan. Jopa Mukokikin järkyttyi
kuulemastaan.
Mielipuoli oli nyt ollut ilman asetta. Hän ei enää halunnut tehdä
heille mitään pahaa. Jokin uusi ihmeellinen asia ilmeisesti
askarrutti hänen hämärtyneitä aivojaan ja ajoi häntä toisten ihmisten
pariin; tosin hän arkaili kuin kesytön metsän eläin, mutta luotti
kuitenkin ja toivoi saavansa heiltä ystävyyttä ja suojaa. Hän rukoili
heiltä nyt toveruutta, ja sydämensä sisimmässä Rod ajatteli, ettei
järjen kipinä ollut vielä kokonaan sammunut John Ballin aivoista.
Kun toverukset viimein yömyöhällä kääriytyivät huopiinsa, ei kulta
enää ollut heidän ajatuksissaan. Säälinsekainen myötätunto oli
voittanut kullanhimon.
John Ballin pelastaminen ja hänen saattamisensa jälleen ihmisten
pariin oli oleva heidän työnään seuraavana päivänä.
He ovat ylhäällä samanaikaisesti aamun sarastuksen kanssa, ja heti
kun oli tarpeeksi valoisaa, he olivat valmiit lähtemään putousta
tutkimaan. Vabi kääri kiväärinsä ja joukon pihkaisia kalikoita
kumikankaaseen ja Mukoki laittoi samanlaiseen vedenpitävään kääröön
keitettyä lihaa. Vedenrajassa Rod näytti, minne John Ball oli
kadonnut.
-- Hän sukelsi suoraan putouksen alle. Luolan suun täytyy olla aivan
putoavan veden takana, hän sanoi.
Vabi riisui takkinsa rantakivelle.
-- Minä yritän ensin. Odottakaa, kunnes palaan.
Sen enemmittä puheitta hän sukelsi pää edellä suvantoon. Minuutti
toisensa jälkeen kului, mutta Vabia ei vain näkynyt. Rod tunsi
jähmettävää pelkoa. Mutta Mukoki naureskeli.
-- Vabi kyllä löytää mies, hän vastasi Rodin kysyvään katseeseen.
Samassa Vabi jo sukelsikin näkyviin. Rod auttoi häntä nousemaan
rantaan.
-- Kyllä me sentään olemme aikamoisia tylsimyksiä, Muki! hän
puuskahti. Samalla kohtaa, missä minä aikaisemmin John Ballia
etsiessäni löin pääni kiveen, seisoin nyt aivan vaivattomasti ja --
ja katselin sisälle luolaan, joka oli suuri kuin talo!
-- Sukella varovasti! Mukoki varoitti Rodia, joka varustautui
hyppäämään veteen. Muuten jymäyttä pää kallio vasten -- puks vain!
-- Ei meidän tarvitse sukeltaa, Vabi sanoi. Aivan putouksen alla on
vettä vain runsaan metrin syvyydeltä. Jos kahlaamme sinne rannalta,
pääsemme helposti luolaan.
Kumikankainen käärö kainalossaan Vabi laskeutui suvantoon aivan
putouksen kiviseinän vierestä ja syöksyi sitten vesiputoukseen.
Mukoki seurasi hänen kintereillään, ja viimeisenä tuli Rod vetäen
syvään ilmaa sisäänsä. Hän tunsi musertavan paineen hartioillaan ja
jymisevän pauhun korvissaan ja hänen oli pakko laskeutua kyyryyn.
Mutta hänellä oli ilmaa keuhkoissaan ja tajua aivoissaan sen verran,
että osasi painautua aivan kiinni putouksen kallioseinään.
Ensin hän ei pystynyt näkemään mitään. Sitten hän näki jotakin mustaa
häämöttävän edessään ja käsitti katselevansa ison maanalaisen luolan
suuaukkoon.
Pitäen molemmin käsin kiinni kallioseinästä hän haparoi eteenpäin
ja huomasi pian seisovansa pehmeällä hiekalla. Joku tarttui häntä
käsivarteen. Putouksen jyminän halki kuului heikko huuto hänen
korvaansa.
-- Katsohan!
Hän hieroi veden silmistään ja katseli eteensä. Aluksi hänen oli
vaikea nähdä mitään. Sitten hänen silmiinsä tuli heikkoa valon
kajastusta -- niin heikkoa, että hänestä tuntui kuin tähti olisi
tuikkinut pimeydestä. Mutta mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä
selkeämmäksi se kävi, ja yhtäkkiä se hänen hämmästyksekseen kohosi
ylemmäksi. Ja sitten tuo outo valo taas laskeutui ja katosi lopulta
heidän näkyvistään.
Pojat näkivät Mukokin hahmon liikkuvan pimeydessä ja siirtyvän
peremmälle, ja mitään kysymättä he lähtivät seuraamaan häntä.
Putouksen pauhu heidän takanaan heikkeni vähitellen. Mustaakin
mustempi pimeys ympäröi heitä joka puolella, ja heidän oli pidettävä
kiinni toisistaan.
Rod käsitti nyt, miksi hänen toverinsa eivät olleet sytyttäneet
soihtujaan. Jossakin heidän edellään kulki toinen valonlähde, jota
mielipuoli John Ball kantoi kädessään. Rodin päässä kohisi. Minne
John Ball heitä johdattikaan?
Hän huomasi, että he eivät enää kulkeneetkaan tasaisella
hiekkalattialla, vaan olivat laskeutuneet alemmaksi kuten valo äsken.
Etunenässä kulkeva Mukoki pysähtyi, ja hetken aikaa he seisoivat ja
kuuntelivat. Putouksen jyminä kuului enää vain heikosti.
He olivat juuri jatkamaisillaan matkaa, kun muuan ääni naulitsi
heidät paikalleen -- se oli kuiskaus tai nyyhkytyksen hiljainen
kaiku. Rodin sydän oli lakata toimimasta.
Tuo merkillinen ääni hävisi ja täydellinen hiljaisuus seurasi. Sitten
kuului matala valittava huuto -- niin täynnä tuskaa ja samalla
niin raivoisa, että Vabiakin värisytti hänen yrittäessään lävistää
katseellaan loppumatonta pimeyttä. Huudon vielä kaikuessa luolan
seinillä Mukoki lähti jälleen eteenpäin.
Rod tunsi, että kulku kävi nyt ylöspäin, ja arvasi, että he pian
näkisivät edellään kulkeneen valon. Mutta niin äkillistä muutosta,
mikä nyt seurasi, hän ei ollut osannut odottaa.
Oli kuin musta esirippu olisi yhtäkkiä vedetty sivuun heidän
silmiensä edestä, ja heidän oli pakko tyrmistyneinä pysähtyä. Sadan
askelen päässä heistä oli hiekkaan pystytettynä iso tervasoihtu,
ja sen vieressä polvillaan oli John Ball kädet kuin rukoukseen
ojennettuina!
Aivan hänen takanaan välkkyi soihdun lepattavassa valossa pikimusta
vesi, John Ball kurottautui sitä kohti. Toverukset kuulivat jälleen
hänen äänensä, joka nyt oli niin matala ja pehmeä, että sitä tuskin
erotti. Rodin mielestä se oli kuin eksyneen lapsen epätoivoista
nyyhkytystä, ja hän kuiskasi hiljaa jotakin Vabin korvaan. Sitten hän
lähestyi äänettömästi mielipuolta.
Jonkin matkan päässä hän pysähtyi.
-- John Ball! hän kutsui hiljaa.
Sitten hän otti vielä muutaman askelen, niin että joutui soihdun
valopiiriin. Vanhus lakkasi ääntelemästä, mutta ei liikahtanut. Hän
pysyi polvistuneessa asennossaan ja ojensi käsiään mustaan pimeyteen.
Rod tuli aivan hänen viereensä, ennen kuin toistamiseen puhutteli
häntä.
-- Tekö siinä olette, John Ball?
Maahan painautunut vanhus kääntyi, ja Rod näki hänen hurjat silmänsä.
Ne loistivat kirkkaina soihdun valossa, ja Rod oli huomaavinaan
niissä jonkinlaista tuntemista ja palaavaa ymmärrystä. Hän ojensi
käsivartensa ja lähestyi rohkeasti vanhusta toistellen John Ballin
nimeä, eikä tämä enää peräytynytkään vaan kyyristyi yhä lähemmäksi
maata pehmeästi äännähdellen.
Rod oli hänestä enää parin askelen päässä, kun mielipuoli yhtäkkiä
hypähti pystyyn notkeasti kuin kissa ja syöksähti valittaen veteen
vyötäisiään myöten. Käsivarret yhä ojennettuina hän katsoi taakseen
Rodia; Rod arvasi, että vanhus ponnisteli sanoakseen hänelle jotakin.
Mitä haluatte sanoa, John Ball?
Hänkin kahlasi veteen.
-- Kertokaa minulle!
Hänkin ojensi kätensä pimeyteen, ja silloin vanhus tuntui
ymmärtäneen. Hän pani molemmat kätensä torveksi suulleen, kuten Rod
oli nähnyt Vabin ja Mukokin monesti tehneen hirveä houkutellessaan;
sitten kajahti niin sydäntä viiltävä huuto, että veri oli jähmettyä
Rodin suonissa. Vanhus oli huutanut naisen nimen!
-- Do -- lo -- res -- Do -- lo - res!
Kaikujen vaiettua Rod huusi saman nimen.
-- Dolores! Dolores! Dolores!
Kuului loiskahdus ja John Ball oli kyyristynyt Rodin eteen, syleili
hänen polviaan ja toisti nyyhkyttäen tuota nimeä -- Dolores! Dolores!
Dolores!
Rod kumartui ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan, ja tuo harmaa
takkuuntunut pää painui häntä vasten. Nyyhkytys hiljeni vähitellen,
pää painui yhä raskaammin hänen polvelleen, ja hetken kuluttua
Rod huusi Vabia ja Mukokia luokseen, sillä vanhus oli nyt aivan
liikkumaton.
He kantoivat tajuttoman John Ballin soihdun valoon. Hänen silmänsä
olivat ummessa, hänen kotkan kynsiä muistuttavat sormensa olivat
pusertuneet nyrkkiin, ja vasta kun Mukoki oli tunnustellut hänen
sydäntään, he uskoivat vanhuksen vielä elävän.
-- Hänet on vietävä leiriin, Vabi sanoi. Kulje sinä, Rod, edellä
soihdun kanssa.
Paljon ei John Ballin kuihtunut ruumis painanutkaan, joten häntä oli
helppo kantaa. Putouksen kohdalla kiedottiin kumikangas hänen päänsä
ympäri, ja toverukset syöksyivät vesiseinän läpi taakkoineen.
Vasta tunnin kuluttua vanhus avasi silmänsä. Rod istui silloin hänen
vieressään, ja vanhus katsoi häntä pitkän aikaa silmiin; sitten hän
taas vaipui horrokseen. Rod nousi varovasti pystyyn kasvot kalpeina.
-- Minusta tuntuu, että -- hän kuolee! hän kuiskasi.
Toiset eivät sanoneet mitään. Pitkän aikaa he istuivat äänettöminä
John Ballin vieressä ja odottivat tajunnan palaamista. Lopulta
Mukoki nousi ja siirtyi tulen ääreen laittamaan keittoa. Hänen
liikehtimisensä näytti herättävän John Ballin horroksestaan, ja Rod
riensi kallistamaan vesiastiaa hänen huulilleen. Hetken perästä hän
auttoi John Ballin istumaan ja syötti hänelle muutaman lusikallisen
lämmintä keittoa.
Päivän kuluessa vanhuksen tajunta palasi lyhyiksi hetkiksi, mutta
muun ajan hän nukkui tuossa omituisessa horrostilassa. Sellaisena
tiedottomuuden hetkenä Vabi leikkasi hänen takkuisen tukkansa ja
partansa lyhyemmiksi, ja nyt vasta he näkivät sen miehen hirvittävän
laihat ja vahamaiset kasvot, joka puoli vuosisataa aikaisemmin oli
piirtänyt kartan tuohenpalaselle.
Kahtena seuraavanakaan päivänä ei hänen tilassaan näkynyt tapahtuvan
muutosta. Kuumetta hänessä ei heidän ymmärryksensä mukaan ollut.
Mutta kolme neljättä osaa vuorokaudesta hän makasi miltei kuin
kuollut. Ei edes Mukoki, joka tunsi kaikki erämaan taudit ja niiden
parannuskeinot, keksinyt mitään apua vanhukselle. Ainoastaan lientä
he saivat hänelle puolittain väkisin syötetyksi.
Seuraavana päivänä Vabi kävi tarkemmin tutkimassa putouksen takana
olevaa maanalaista luolaa. Palattuaan sieltä hän ilmoitti saaneensa
selville suvannon kulta-aarteen salaisuuden.
Kulta tuli luolasta. Sen lattiana oleva pehmeä hiekka, jota pitkin
he olivat kulkeneet, sisälsi runsaasti kultahiekkaa ja -rakeita.
Kevättulvan aikaan tuli luolaan vettä jostakin ylempää ja huuhtoi
lyhyen ajan pohjahiekkaa alas suvantoon. Kova virta ja kosken voima
olivat painaneet suurimman osan tästä hiekasta eteenpäin, mutta
raskaampi kultahiekka ja -rakeet olivat jääneet puron uomaa syvemmän
suvannon pohjaan.
Mutta kulta sai nyt odottaa. Heillä oli sitä jo sievoinen omaisuus,
ja saattoivathan he palata hakemaan sitä myöhemmin. Nyt heidän
tehtävänään oli pelastaa John Ball elävien kirjoihin -- mies, jolle
kaikki tämä rikkaus oikeastaan kuului. Kolmantena päivänä Rod purki
sydäntään tovereilleen.
-- Meidän on saatava John Ball kauppa-asemalle niin pian kuin
mahdollista, hän sanoi. Ainoastaan siten voimme pelastaa hänet. Jos
lähdemme matkaan nyt kun kanootti vielä kulkee purossa, niin ehdimme
Vabinoshiin kymmenessä tai viidessätoista päivässä.
-- Emme me jaksa meloa venettä vastavirtaan, Vabi arveli.
-- Emme kylläkään. Mutta me voimme panna John Ballin kanoottiin ja
hinata sitä köysillä virtaa ylös. Onhan siinä työtä, mutta...
Hän vaikeni, katsoi Vabiin ja jatkoi sitten:
-- Tahdommeko, että John Ball pelastuu, vai haluammeko hänen kuolevan?
-- Jos uskoisin hänen jäävän eloon, hinaisin kanoottia vaikka tuhat
mailia pelastaakseni hänet, Vabi sanoi vilpittömästi.
Jos toverusten mielessä olisi vielä ollutkin hivenen epäröintiä, niin
John Ball ratkaisi itse kysymyksen vielä samana iltapäivänä. Hän
heräsi silloin pitkästä horroksesta. Hänen silmissään oli uudenlainen
ilme, ja kun Rod kumartui hänen ylitseen, hän kuiskasi hiljaa mutta
hyvin selvästi:
-- Dolores... Dolores... Missä on Dolores?
-- Kuka on Dolores, John Ball? Rod kuiskasi sydän kiihkeästi takoen.
Kuka on Dolores?
Ball koukisti luuksi ja nahaksi laihtuneen käsivartensa, painoi
kädellä otsaansa ja nyyhkytti valittaen. Sitten hän hetken päästä
toisti itsekseen:
-- Dolores... Dolores... Kuka on Dolores?
Vabi ja Mukoki olivat kuulleet vanhuksen sanat ja tulivat lähemmäksi.
Mutta John Ball ei puhunut enempää. Hän nielaisi muutaman
lusikallisen lientä ja vaipui jälleen horrokseen.
-- Kuka ihmeessä on tuo Dolores? Vabi toisti. Onkohan siellä luolassa
vielä joku toinenkin, vai mitä arvelet?
-- Minä luulen hänen tarkoittavan henkilöä, jonka hän on tuntenut
neljä- viisikymmentä vuotta sitten, Rod vastasi.
-- Sillä aikaa kun hän on horroksessa, me voimme kietoa köyden hänen
ympärilleen ja hinata hänet kalliokynnyksen yli, Vabi lisäsi. Muki,
ala koota tavaroita! Emme viivyttele enää!
Hämärän tuloon oli vielä aikaa pari tuntia, ja kerran päätettyään
lähteä Vabinoshiin toverukset eivät enää hukanneet aikaa. Vabi kiipesi
köyttä myöten kallionkynnykselle ja hinasi ylös tavarat, joita
paluumatkalla tarvittiin; loput Mukoki talletti vanhaan majaan.
Viimeiseksi hinattiin ylös John Ball. Tuntia myöhemmin he jo
olivat kahlaamassa matalassa virrassa kiskoen kanoottia lasteineen
perässään. Vanhusta ei jätetty hetkeksikään vartioimatta. Mukoki
istui hänen vieressään yhteentoista asti, sitten Vabi asettui hänen
paikalleen. Vähän jälkeen puolen yön havuvuoteella nukkuva Rod sai
kiireisen töytäyksen kylkeensä.
-- Herran nimessä, nouse ylös, Rod! Vabi kuiskasi. Hän puhuu
itsekseen! Hän on puhunut yhtä mittaa Doloresista ja jostakin
hirveästä jättiläiseläimestä! Kuulehan!
Vanhus huokaili ja vaikeroi hiljaa.
-- Minä olen tappanut sen, Dolores... Minä olen tappanut sen...
tappanut sen! Missä Dolores on? Missä -- on...
Sitten kuului syvä huokaus, ja John Ball vaikeni jälleen.
-- Tappanut -- minkä? kysyi Rod, jonka sydän takoi niin kiihkeästi,
että se teki kipeää.
-- Sen eläimen -- mikä se sitten lieneekään ollut! kuiskasi Vabi.
Rod, tuolla luolassa on aikoinaan sattunut jokin kauhea tapaus.
Me emme tiedä hänen tarinaansa. Ehkä noilla ranskalaisilla, jotka
surmasivat toisensa tuohikartan takia, onkin ollut siinä vain
vähäinen osa. Päähenkilöt olivat John Ball ja hänen Doloresinsa.
He kuuntelivat vielä jonkin aikaa, mutta vanhus ei äännähtänyt eikä
liikahtanut.
-- Sinun on parasta mennä nukkumaan, Vabi sanoi. Minä vain ajattelin,
että sinun on hyvä kuulla mitä hän mahdollisesti sanoo. Minä herätän
sinut kahdelta.
Mutta Rod ei saanut unta. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen
John Ballia ja hänen hourailujaan. Kuka oli Dolores! Mikä kaamea
murhenäytelmä oli tapahtunut tuolla kosken takana olevassa luolassa,
syvällä vuorten uumenissa!
John Ballin loppu näytti olevan lähellä. Neljäntenä päivänä punasi
korkea kuume hänen laihat kasvonsa ja viidentenä hän vääntelehti ja
houraili. Kilpajuoksu kuoleman kanssa jatkui nyt yötä päivää tunnin
parin levähdystaukoja lukuunottamatta.
Noina päivinä John Ball houraili jatkuvasti Doloresista ja suurista
pedoista ja päättymättömästä luolasta; sitten pedot olivat villejä
raakalaisia, joiden silmät kiiluivat turkispäähineiden sisästä ja
joilla oli käsissään luukärkiset keihäät. Matkan kahdeksantena
päivänä vanhus vaipui jälleen horrokseen.
Neljä päivää sen jälkeen toverukset viimein saapuivat Nipigon-järven
rantaan. Kolmenkymmenen mailin päässä järven toisella puolen oli
Vabinosh, ja he päättivät, että Mukoki ja Rod soutaisivat sinne
noutamaan apua Vabin jäädessä hoitamaan John Ballia. Lähtijät
kääriytyivät heti illallisen syötyään makuuhuopiinsa, ja heidän
levättyään kolmisen tuntia Vabi herätti toverinsa.
He meloivat herkeämättä koko yön. Aurinko nousi juuri metsän takaa,
kun kanootin kokka kahahti Vabinoshin rantaan. Hypätessään hietikolle
Rod näki yksinäisen hahmon hitaasti kävelevän parinsadan askelen
päässä. Minnetaki! Rod vilkaisi Mukokiin. Tämäkin oli tuntenut tytön.
-- Muki, minä menen järjestämään hänelle yllätyksen, Rod sanoi.
Odotatko tässä?
Mukoki nyökkäsi virnistäen, ja Rod juoksi kiireesti metsän laitaan
noin sadan askelen päähän tytöstä. Hän vihelsi hiljaa ja pitkään. Sen
merkkivihellyksen oli Minnetaki opettanut hänelle hänen ollessaan
täällä ensimmäistä kertaa, eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin he
kaksi.
Vihellyksen kuullessaan tyttö käännähti ympäri, ja Rod vetäytyi
paremmin piiloon. Hän vihelsi uudelleen ja tällä kertaa kovempaa, ja
silloin Minnetaki alkoi epäröiden lähestyä metsän reunaa. Ja kun hän
vihelsi kolmannen kerran, kuului tytöltä hiljainen arka vastaus.
Jälleen Rod vihelsi ja nauroi ääneen juostessaan yhä kauemmaksi
metsän suojaan, ja taas Minnetaki vastasi etsien viheltäjää puiden
lomasta. Poika näki hämmästyneen uteliaan välkkeen tytön silmissä,
ja huudahtaen Minnetakin nimen hän tuli esiin piilostaan. Iloisesti
nauraen Minnetaki juoksi häntä vastaan kädet ojennettuina.
18.