JOHN BALLIN TARINA

Vielä samana päivänä lähti kaksi isoa kanoottia noutamaan Vabia ja

John Ballia. Mukoki oli mukana, mutta Rod jäi kauppa-asemalle.

Koko päivänä hän ei saanut hetkenkään rauhaa, niin häntä ahdisteltiin

kysymyksillä. Ja eipä juuri olisi voinut kuulla jännittävämpää

tarinaa kuin se, mikä Rodilla oli kerrottavana. Vielä paremmin kuin

sanat kertoi Rodin ulkonäkö niistä kokemuksista, joita kolmikolla oli

ollut. Rasitukset ja unen puute olivat laihduttaneet häntä, ja hänen

kasvonsa ja kätensä olivat arpiset ja karheat kuin vanhan eränkävijän

ainakin. Vasta myöhään illalla hän pääsi lepäämään, ja hän heräsi

syvästä unestaan vasta päivän ollessa puolivälissä.

Kanootit olivat hänen nukkuessaan palanneet, ja John Ball oli aseman

lääkärin huostassa. Päivällisellä Rod ja Vabi saivat uudelleen kuvata

kaikki seikkailunsa, ja Mukokin liityttyä muiden seuraan hänkin

joutui samanlaisen tulituksen kohteeksi.

Rod istui äitinsä ja Minnetakin välissä. Useaan otteeseen kertomuksen

aikana tytön käsi nykäisi hänen käsivarttaan. Ja kun Minnetakin isä

ryhtyi puhumaan toverusten uudesta retkestä kultaluolaan, Minnetaki

puristi Rodin käsivartta niin lujasti että siihen teki kipeää. Vasta

kun oli noustu pöydästä, Rod pääsi tytön tarkoituksen perille.

-- Häpeä, Rod! tyttö tiuskaisi. Sinä ja Vabi olette surkeita

pölkkypäitä. Sanaakaan ette saanut suustanne päivällisellä, vaikka

pyhästi lupasitte, että minä pääsen mukaan seuraavalle retkelle. Minä

luulin, että te puhutte siitä isälle!

-- Mutta -- mutta, enhän minä voinut ottaa sitä puheeksi! sammalsi

Rod hämmentyneenä.

-- Minä aion joka tapauksessa lähteä mukaan! Minnetaki sanoi.

Olen jo suostutellut äidin ja sinun äitisi; Mabella, äidin

intiaanipalvelijatar, lähtee mukaani. Vain yksi on enää taivuttamatta!

-- No, ellei muita ole vastaan panemassa kuin isäsi, niin kyllä me

hänet suostutamme.

-- Äiti ja Vabi ovat luvanneet mennä hänen puheilleen tänä iltana,

tyttö jatkoi. Isä tekee vaikka mitä ollakseen äidille mieliksi,

ja Vabilta taas hän ei kiellä mitään. Äiti sanoi, että hän panee

oven lukkoon eikä päästä isää ulos, ennen kuin hän on antanut

suostumuksensa. Voi, miten hauska matka siitä tuleekaan!

Rod laski sormillaan.

-- Sittenhän meitä lähtee kaikkiaan kuusi henkeä -- Vabi, Mukoki,

John Ball ja minä sekä sinä ja Mabella. Mehän olemme todellinen

huvimatkaseurue!

Minnetakin silmät tuikkivat veitikkamaisina.

-- Tiedätkö, että Mabellan mielestä Mukoki on maailman paras mies.

Minä olisin vasta iloinen, jos -- jos...

Rod ojensi kätensä.

-- Lyödään kättä sen asian onneksi, Minnetaki! Minä ryhdyn

pehmittämään Mukokia, pidä sinä huolta Mabellasta. Saammepa me totta

totisesti huvimatkan!

-- Ja varmasti seikkailuja, niinkö? kysyi Minnetaki levottomana.

-- Niistä ei tule varmasti puutetta. -- Rodin ilme kävi vakavaksi.

-- Siitä taitaa tulla merkillisin retkemme, jos vain John Ball jää

henkiin. En ole puhunut kenellekään, mutta itsekseni olen ajatellut,

että tuosta luolasta me löydämme muutakin kuin kultaa!

Hymy katosi tytön kasvoilta. Hänen mustat silmänsä katsoivat kysyvinä

Rodia.

-- Luuletko todellakin, että -- Dolores...

-- En oikein tiedä, mitä luulen. Mutta -- jotakin me sieltä kuitenkin

löydämme!

Sinä iltana Minnetakin toive toteutui. Hänen isänsä antoi -- tosin

vastahakoisesti -- suostumuksensa siihen, että Minnetaki saisi lähteä

Mabellan kanssa toverusten mukaan heidän seuraavalle retkelleen.

Viikon päivät John Ballin elämä häälyi elämän ja kuoleman rajamailla.

Kriisikauden läpäistyään hän alkoi hitaasti mutta varmasti toipua,

ja joka päivä hänen kuihtunut ruumiinsa sai uutta voimaa ja hänen

sumentunut katseensa uutta eloa.

Toisen viikon lopulla näki jo varmasti, että hänen ymmärryksensä

palaisi. Vähitellen hän oppi tuntemaan ne, jotka istuivat hänen

vuoteensa vierellä, ja aina kun Rod kävi häntä katsomassa, hän halusi

pitää poikaa kädestä.

Nähdessään ensi kerran talon naisväkeä ympärillään hän näytti

säikähtävän, ja heidän läsnäollessaan hän lakkaamatta toisteli

tuota nimeä, jonka Rod oli ensi kerran kuullut luolassa. Vähän

kerrassaan vanhus jälleen oppi puhumaan, ja pala palalta he saivat

lopulta kuulla hänen tarinansa. Oli jo päästy juhannukseen, ennen

kuin vanhus pystyi saamaan jonkinlaista järjestystä elämänsä

katkenneisiin kuteisiin, ja sittenkin jäi hänen kertomukseensa

vielä aukkoja. Hänelle itselleen se sisälsi vain jokapäiväisiä ja

elettyjä tapahtumia, mutta hänen kuulijoilleen se oli ihmeellinen

sankaritarina menneiltä ajoilta.

John Ball ei voinut muistaa minä vuonna hän -- silloin vielä

nuorukaisena -- oli lähtenyt Hudsonin lahden rannalla olevalta Yorkin

kauppa-asemalta juuri niiden kahden ranskalaisen seurassa, jotka

sitten olivat surmanneet toisensa vanhassa metsämajassa. Mutta Rodin

peltirasiasta löytämä paperilappu täydensi tuon aukon. Hänen isänsä

oli ollut Yorkin aseman hoitajana ja hän itse oli saanut käydä vuoden

koulua Montrealissa.

Ollessaan retkellä erämaassa hän oli tehnyt tuon kultalöydön. Hän ei

jaksanut muistaa mitään yksityiskohtia. Sen hän vain muisti, että

he olivat jääneet kokoamaan kultaa. Löytäjänä ja Hudson Bay-yhtiön

johtomiehen poikana hänen piti saada saaliista kaksinkertainen osuus,

ja syksyllä heidän oli määrä palata Yorkin asemalle eikä Montrealiin.

Hämärästi hän muisti kullasta aiheutuneen kiistan ja että sen jälkeen

oli tehty jonkinlainen kirjallinen sopimus; sitten hän oli eräänä

aamuna herätessään nähnyt molempien ranskalaisten kumartuneena

ylitseen, ja mitä sen jälkeen tapahtui, oli ollut hänelle kuin

jonkinlaista unennäköä.

Kun hän jälleen sai tietoisuutensa takaisinahan ei enää ollut

rotkossa vaan aivan oudon rodun keskuudessa. Nämä ihmiset olivat

niin pienikasvuisia, että töin tuskin ulottuivat hänen olkapäähänsä,

heillä oli eläinten nahkoja vaatteinaan ja aseinaan luukärkiset

keihäät. Ja vaikka vanhus ei osannutkaan kertoa heistä tämän enempää,

kuulijat arvasivat hänen jollakin tapaa joutuneen pohjoiseen

eskimojen pariin. Nämä olivat kohdelleet häntä hyvin, ja hän oli

elänyt heidän luonaan pitkät ajat metsästellen ja kalastellen

heidän kanssaan ja nukkunut majoissa, jotka oli kyhätty jää- ja

lumilohkareista.

Sitten John Ball muisti eläneensä valkoisten parissa. Jollakin tapaa

hän oli palannut Yorkin kauppa-asemalle, ja hän tiesi sen tapahtuneen

monia vuosia myöhemmin, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet ja

vieraat henkilöt hoitivat kauppa-asemaa. Tuohon aikaan John Ballin

oli täytynyt olla täydessä järjessään.

Kerran hän oli tullut suureen kaupunkiin, mahdollisesti Montrealiin,

ja toiminut siellä pitkän aikaa Hudson Bay-yhtiön palveluksessa;

siellä hän myös oli tavannut tytön, jonka kanssa, meni naimisiin.

Kun John Ball puhui tytöstä, hänen kasvonsa loistivat, ja aina

mainitessaan tytön nimen hän miltei parahti. Näytti siltä, että nuo

mielipuolisuudessa vietetyt pitkät vuodet olivat menneet jälkeä

jättämättä, kuin vanhus nyt olisi herännyt hyvin syvästä unesta ja

Dolores, hänen nuori vaimonsa, olisi vain hetki sitten ollut hänen

vierellään.

Sitten tuli John Ballin tarinaan jälleen pitkä tauko. Hän ei voinut

muistaa, miten kauan oli elänyt Montrealissa. Mutta sen hän tiesi,

että jonkin aikaa naimisiin menonsa jälkeen hän oli vaimonsa

kanssa palannut takaisin pohjoiseen, missä he olivat eläneet hyvin

onnellisina; ja eräänä kesänä he olivat lähteneet yhdessä kanootilla

etsimään rotkon kulta-aarretta. He löysivätkin sen. Mutta miten ja

milloin, sitä hän ei jaksanut muistaa.

Siitä lähtien John Ballin tarina oli täynnä hurjia kuvia suuresta

mustasta maailmasta, minne päivä ei paistanut eivätkä tähdet

tuikkineet ja mistä he kaivoivat kultaa tervassoihtujen valossa. Ja

sitten eräänä päivänä hänen vaimonsa oli eksynyt tuossa kaameassa

paikassa eikä koskaan enää palannut hänen luokseen.

Silloin miehen järki oli pimennyt. Eksynyttä vaimoaan etsiessään John

Ball ei milloinkaan löytänyt luolan toista päätä.

Hän näki outoja kummallisia hahmoja, taisteli hirmuisten petojen

kanssa, jotka olivat hirviäkin isompia ja kuuli virtojen pauhaavan ja

koskien jymisevän syvällä maan uumenissa. Nytkin kertoessaan vanhus

piti näitä kaikkia kokemuksiaan tosina.

Vabin ja Minnetakin isä kirjoitti viipymättä yhtiönsä pääkonttoriin

Montrealiin kysyen, tiedettiinkö siellä mitään John Ballista.

Kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, että sen niminen mies oli

ollut yhtiön palveluksessa vuosina 1877 ja 1878 raakojen nahkojen

tarkastajana. Hän oli lähtenyt Montrealista pohjoiseen noin

kolmekymmentä vuotta sitten.

Kun John Ball näytti alkavan toipua, Rodin äiti teki ehdotuksen,

joka synnytti kauppa-asemalla todellisen myrskyn. Hän näet pyysi,

että aseman hoitaja lähtisi koko perheensä kanssa saattamaan häntä

ja Rodia kotiin ja viipyisi heidän vieraanaan muutaman viikon. Ja

kaikkien hämmästykseksi George Newsome suostui, mutta vain sillä

ehdolla, että Drew'n perhe palaisi heidän mukanaan pohjoiseen

syyskesällä. Yhtiön pääkonttorista tuli viransijainen hoitamaan

asemaa ja kalastelemaan lohia kuukauden ajaksi.

Rod ja Vabi olivat pakahtua onnesta, kun Mukoki lupasi lähteä mukaan.

Monta päivää vanha eränkävijä oli vastustanut heidän pyyntöjään,

mutta pakkohan hänen oli antautua, kun Minnetaki kietoi kätensä hänen

kaulaansa ja hieroi pehmeää poskeaan Mukokin ryppyisiin kasvoihin.

Ja niin sitten eräänä kauniina kesäaamuna kolme suurta tuohikanoottia

irtosi Vabinoshin rannasta ja lähti viilettämään pitkin Nipigonin

selkää etelään, ja vain Mukoki tunsi itsensä surulliseksi aavojen

salojen painuessa heidän taakseen. Sillä Mukoki oli ensimmäistä

kertaa matkalla uuteen maailmaan.

Ja näin alkoi matka sivistyksen rintamaille.

Aarteen etsijät · 第 26 / 26 题