Vielä samana päivänä lähti kaksi isoa kanoottia noutamaan Vabia ja
John Ballia. Mukoki oli mukana, mutta Rod jäi kauppa-asemalle.
Koko päivänä hän ei saanut hetkenkään rauhaa, niin häntä ahdisteltiin
kysymyksillä. Ja eipä juuri olisi voinut kuulla jännittävämpää
tarinaa kuin se, mikä Rodilla oli kerrottavana. Vielä paremmin kuin
sanat kertoi Rodin ulkonäkö niistä kokemuksista, joita kolmikolla oli
ollut. Rasitukset ja unen puute olivat laihduttaneet häntä, ja hänen
kasvonsa ja kätensä olivat arpiset ja karheat kuin vanhan eränkävijän
ainakin. Vasta myöhään illalla hän pääsi lepäämään, ja hän heräsi
syvästä unestaan vasta päivän ollessa puolivälissä.
Kanootit olivat hänen nukkuessaan palanneet, ja John Ball oli aseman
lääkärin huostassa. Päivällisellä Rod ja Vabi saivat uudelleen kuvata
kaikki seikkailunsa, ja Mukokin liityttyä muiden seuraan hänkin
joutui samanlaisen tulituksen kohteeksi.
Rod istui äitinsä ja Minnetakin välissä. Useaan otteeseen kertomuksen
aikana tytön käsi nykäisi hänen käsivarttaan. Ja kun Minnetakin isä
ryhtyi puhumaan toverusten uudesta retkestä kultaluolaan, Minnetaki
puristi Rodin käsivartta niin lujasti että siihen teki kipeää. Vasta
kun oli noustu pöydästä, Rod pääsi tytön tarkoituksen perille.
-- Häpeä, Rod! tyttö tiuskaisi. Sinä ja Vabi olette surkeita
pölkkypäitä. Sanaakaan ette saanut suustanne päivällisellä, vaikka
pyhästi lupasitte, että minä pääsen mukaan seuraavalle retkelle. Minä
luulin, että te puhutte siitä isälle!
-- Mutta -- mutta, enhän minä voinut ottaa sitä puheeksi! sammalsi
Rod hämmentyneenä.
-- Minä aion joka tapauksessa lähteä mukaan! Minnetaki sanoi.
Olen jo suostutellut äidin ja sinun äitisi; Mabella, äidin
intiaanipalvelijatar, lähtee mukaani. Vain yksi on enää taivuttamatta!
-- No, ellei muita ole vastaan panemassa kuin isäsi, niin kyllä me
hänet suostutamme.
-- Äiti ja Vabi ovat luvanneet mennä hänen puheilleen tänä iltana,
tyttö jatkoi. Isä tekee vaikka mitä ollakseen äidille mieliksi,
ja Vabilta taas hän ei kiellä mitään. Äiti sanoi, että hän panee
oven lukkoon eikä päästä isää ulos, ennen kuin hän on antanut
suostumuksensa. Voi, miten hauska matka siitä tuleekaan!
Rod laski sormillaan.
-- Sittenhän meitä lähtee kaikkiaan kuusi henkeä -- Vabi, Mukoki,
John Ball ja minä sekä sinä ja Mabella. Mehän olemme todellinen
huvimatkaseurue!
Minnetakin silmät tuikkivat veitikkamaisina.
-- Tiedätkö, että Mabellan mielestä Mukoki on maailman paras mies.
Minä olisin vasta iloinen, jos -- jos...
Rod ojensi kätensä.
-- Lyödään kättä sen asian onneksi, Minnetaki! Minä ryhdyn
pehmittämään Mukokia, pidä sinä huolta Mabellasta. Saammepa me totta
totisesti huvimatkan!
-- Ja varmasti seikkailuja, niinkö? kysyi Minnetaki levottomana.
-- Niistä ei tule varmasti puutetta. -- Rodin ilme kävi vakavaksi.
-- Siitä taitaa tulla merkillisin retkemme, jos vain John Ball jää
henkiin. En ole puhunut kenellekään, mutta itsekseni olen ajatellut,
että tuosta luolasta me löydämme muutakin kuin kultaa!
Hymy katosi tytön kasvoilta. Hänen mustat silmänsä katsoivat kysyvinä
Rodia.
-- Luuletko todellakin, että -- Dolores...
-- En oikein tiedä, mitä luulen. Mutta -- jotakin me sieltä kuitenkin
löydämme!
Sinä iltana Minnetakin toive toteutui. Hänen isänsä antoi -- tosin
vastahakoisesti -- suostumuksensa siihen, että Minnetaki saisi lähteä
Mabellan kanssa toverusten mukaan heidän seuraavalle retkelleen.
Viikon päivät John Ballin elämä häälyi elämän ja kuoleman rajamailla.
Kriisikauden läpäistyään hän alkoi hitaasti mutta varmasti toipua,
ja joka päivä hänen kuihtunut ruumiinsa sai uutta voimaa ja hänen
sumentunut katseensa uutta eloa.
Toisen viikon lopulla näki jo varmasti, että hänen ymmärryksensä
palaisi. Vähitellen hän oppi tuntemaan ne, jotka istuivat hänen
vuoteensa vierellä, ja aina kun Rod kävi häntä katsomassa, hän halusi
pitää poikaa kädestä.
Nähdessään ensi kerran talon naisväkeä ympärillään hän näytti
säikähtävän, ja heidän läsnäollessaan hän lakkaamatta toisteli
tuota nimeä, jonka Rod oli ensi kerran kuullut luolassa. Vähän
kerrassaan vanhus jälleen oppi puhumaan, ja pala palalta he saivat
lopulta kuulla hänen tarinansa. Oli jo päästy juhannukseen, ennen
kuin vanhus pystyi saamaan jonkinlaista järjestystä elämänsä
katkenneisiin kuteisiin, ja sittenkin jäi hänen kertomukseensa
vielä aukkoja. Hänelle itselleen se sisälsi vain jokapäiväisiä ja
elettyjä tapahtumia, mutta hänen kuulijoilleen se oli ihmeellinen
sankaritarina menneiltä ajoilta.
John Ball ei voinut muistaa minä vuonna hän -- silloin vielä
nuorukaisena -- oli lähtenyt Hudsonin lahden rannalla olevalta Yorkin
kauppa-asemalta juuri niiden kahden ranskalaisen seurassa, jotka
sitten olivat surmanneet toisensa vanhassa metsämajassa. Mutta Rodin
peltirasiasta löytämä paperilappu täydensi tuon aukon. Hänen isänsä
oli ollut Yorkin aseman hoitajana ja hän itse oli saanut käydä vuoden
koulua Montrealissa.
Ollessaan retkellä erämaassa hän oli tehnyt tuon kultalöydön. Hän ei
jaksanut muistaa mitään yksityiskohtia. Sen hän vain muisti, että
he olivat jääneet kokoamaan kultaa. Löytäjänä ja Hudson Bay-yhtiön
johtomiehen poikana hänen piti saada saaliista kaksinkertainen osuus,
ja syksyllä heidän oli määrä palata Yorkin asemalle eikä Montrealiin.
Hämärästi hän muisti kullasta aiheutuneen kiistan ja että sen jälkeen
oli tehty jonkinlainen kirjallinen sopimus; sitten hän oli eräänä
aamuna herätessään nähnyt molempien ranskalaisten kumartuneena
ylitseen, ja mitä sen jälkeen tapahtui, oli ollut hänelle kuin
jonkinlaista unennäköä.
Kun hän jälleen sai tietoisuutensa takaisinahan ei enää ollut
rotkossa vaan aivan oudon rodun keskuudessa. Nämä ihmiset olivat
niin pienikasvuisia, että töin tuskin ulottuivat hänen olkapäähänsä,
heillä oli eläinten nahkoja vaatteinaan ja aseinaan luukärkiset
keihäät. Ja vaikka vanhus ei osannutkaan kertoa heistä tämän enempää,
kuulijat arvasivat hänen jollakin tapaa joutuneen pohjoiseen
eskimojen pariin. Nämä olivat kohdelleet häntä hyvin, ja hän oli
elänyt heidän luonaan pitkät ajat metsästellen ja kalastellen
heidän kanssaan ja nukkunut majoissa, jotka oli kyhätty jää- ja
lumilohkareista.
Sitten John Ball muisti eläneensä valkoisten parissa. Jollakin tapaa
hän oli palannut Yorkin kauppa-asemalle, ja hän tiesi sen tapahtuneen
monia vuosia myöhemmin, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet ja
vieraat henkilöt hoitivat kauppa-asemaa. Tuohon aikaan John Ballin
oli täytynyt olla täydessä järjessään.
Kerran hän oli tullut suureen kaupunkiin, mahdollisesti Montrealiin,
ja toiminut siellä pitkän aikaa Hudson Bay-yhtiön palveluksessa;
siellä hän myös oli tavannut tytön, jonka kanssa, meni naimisiin.
Kun John Ball puhui tytöstä, hänen kasvonsa loistivat, ja aina
mainitessaan tytön nimen hän miltei parahti. Näytti siltä, että nuo
mielipuolisuudessa vietetyt pitkät vuodet olivat menneet jälkeä
jättämättä, kuin vanhus nyt olisi herännyt hyvin syvästä unesta ja
Dolores, hänen nuori vaimonsa, olisi vain hetki sitten ollut hänen
vierellään.
Sitten tuli John Ballin tarinaan jälleen pitkä tauko. Hän ei voinut
muistaa, miten kauan oli elänyt Montrealissa. Mutta sen hän tiesi,
että jonkin aikaa naimisiin menonsa jälkeen hän oli vaimonsa
kanssa palannut takaisin pohjoiseen, missä he olivat eläneet hyvin
onnellisina; ja eräänä kesänä he olivat lähteneet yhdessä kanootilla
etsimään rotkon kulta-aarretta. He löysivätkin sen. Mutta miten ja
milloin, sitä hän ei jaksanut muistaa.
Siitä lähtien John Ballin tarina oli täynnä hurjia kuvia suuresta
mustasta maailmasta, minne päivä ei paistanut eivätkä tähdet
tuikkineet ja mistä he kaivoivat kultaa tervassoihtujen valossa. Ja
sitten eräänä päivänä hänen vaimonsa oli eksynyt tuossa kaameassa
paikassa eikä koskaan enää palannut hänen luokseen.
Silloin miehen järki oli pimennyt. Eksynyttä vaimoaan etsiessään John
Ball ei milloinkaan löytänyt luolan toista päätä.
Hän näki outoja kummallisia hahmoja, taisteli hirmuisten petojen
kanssa, jotka olivat hirviäkin isompia ja kuuli virtojen pauhaavan ja
koskien jymisevän syvällä maan uumenissa. Nytkin kertoessaan vanhus
piti näitä kaikkia kokemuksiaan tosina.
Vabin ja Minnetakin isä kirjoitti viipymättä yhtiönsä pääkonttoriin
Montrealiin kysyen, tiedettiinkö siellä mitään John Ballista.
Kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, että sen niminen mies oli
ollut yhtiön palveluksessa vuosina 1877 ja 1878 raakojen nahkojen
tarkastajana. Hän oli lähtenyt Montrealista pohjoiseen noin
kolmekymmentä vuotta sitten.
Kun John Ball näytti alkavan toipua, Rodin äiti teki ehdotuksen,
joka synnytti kauppa-asemalla todellisen myrskyn. Hän näet pyysi,
että aseman hoitaja lähtisi koko perheensä kanssa saattamaan häntä
ja Rodia kotiin ja viipyisi heidän vieraanaan muutaman viikon. Ja
kaikkien hämmästykseksi George Newsome suostui, mutta vain sillä
ehdolla, että Drew'n perhe palaisi heidän mukanaan pohjoiseen
syyskesällä. Yhtiön pääkonttorista tuli viransijainen hoitamaan
asemaa ja kalastelemaan lohia kuukauden ajaksi.
Rod ja Vabi olivat pakahtua onnesta, kun Mukoki lupasi lähteä mukaan.
Monta päivää vanha eränkävijä oli vastustanut heidän pyyntöjään,
mutta pakkohan hänen oli antautua, kun Minnetaki kietoi kätensä hänen
kaulaansa ja hieroi pehmeää poskeaan Mukokin ryppyisiin kasvoihin.
Ja niin sitten eräänä kauniina kesäaamuna kolme suurta tuohikanoottia
irtosi Vabinoshin rannasta ja lähti viilettämään pitkin Nipigonin
selkää etelään, ja vain Mukoki tunsi itsensä surulliseksi aavojen
salojen painuessa heidän taakseen. Sillä Mukoki oli ensimmäistä
kertaa matkalla uuteen maailmaan.
Ja näin alkoi matka sivistyksen rintamaille.