Mukoki oli kuullut Vabin huudahduksen ja tuli juoksujalkaa rantaan,
mutta ennen kuin hän oli ehtinyt poikien luo, oli Vabi uudelleen
sukeltanut suvantoon. Tällä kertaa hän viipyi pinnan alla useita
minuutteja, ja kun hän sitten nousi rannalle, oli hänen kasvoillaan
niin kummallisen järkyttynyt ilme, että Rod luuli hänen nyt löytäneen
John Ballin ruumiin.
-- Hän -- ei -- ole -- suvannossa! Vabi läähätti. Mukoki kohautti
hartioitaan, mutta häntäkin näytti värisyttävän.
-- Kuollu!
-- Hän ei ole suvannossa!
Vabin mustat silmät tuikkivat salaperäisesti.
-- Hän ei kerta kaikkiaan ole suvannossa!
Vasta silloin toiset käsittivät mitä hän tarkoitti. Mukokin katse
siirtyi suvannon alavirran puoleiseen reunaan, missä kalliot jälleen
sulkivat veden ahtaaseen uomaan. Siinä oli vettä vain polven
korkeudelle.
-- Ei kai hän tuolta ylös tule?
-- Ei!
-- No, missä hän sitten on? ihmetteli Rod.
Mukoki kohautti jälleen epäuskoisena hartioitaan ja viittasi
suvantoon.
-- Ruumis ole kallion alla. Hullu mies tuolla!
-- Koeta hakea! kivahti Vabi ärtyneesti.
Hän riensi nuotiolle lämmittämään vilusta väriseviä jäseniään, ja Rod
kiirehti hakemaan lisää nuotiopuita. He kuulivat Mukokin molskahtavan
suvantoon.
Kymmenen minuutin kuluttua Mukoki palasi takaisin.
-- Mennyt! Hullu koira mies poissa lammikosta!
Hän ojensi kätensä toveriensa nähtäväksi.
-- Kultaluoti, hän murahti.
Kämmenellä kimalteli pähkinän kokoinen kultarae.
-- Minähän sanoin, huudahti Vabi, että John Ball vielä palaisi
perimään kultaansa. Ja hän teki sen! Kulta on suvannossa!
Mutta missä oli John Ball?
Oli hän sitten elossa tai kuollut -- minne hän oli voinut kadota
heidän käsistään?
Toisenlaisissa olosuhteissa rotkon seinämät olisivat kajahdelleet
toverusten ilonhuudoista. Mutta nyt synkkä ahdistus tukahdutti heidän
riemunsa.
Lopultakin vanha tuohikartta oli ilmaissut salaisuutensa, ja
suunnaton aarre oli heidän kätensä ulottuvilla. Mutta kaikki olivat
vaiti. He tunsivat, että John Ballin elämä oli ollut sen hintana, ja
heidän sydäntään kouristi ilkeästi ajatus, että elleivät he olisi
hakanneet poikki vanhuksen porraspuuta, hän kenties olisi hengissä
ja istuisi siinä heidän joukossaan. Tahtomattaan he olivat ajaneet
kuolemaan tuon poloisen, joka lähes puolen vuosisadan ajan oli
elellyt yksikseen erämaassa villipetojen kanssa taistellen. Ja kun
he muistivat, miten vanhus oli ollut polvillaan kallion reunalla
ojentaen rukoilevasti käsivarsiaan ja nyyhkyttäen epätoivoisesti,
heidän sydäntään kouristi muukin kuin myötätunto.
Tällä hetkellä toverukset olisivat mielihyvin luopuneet kaikesta
maailman kullasta, jos he sillä olisivat saaneet takaisin tuon
säälittävän, maailmasta orpoutuneen vanhuksen.
-- Minua kaduttaa, että kaadoimme kelon, Rod sanoi.
Ne olivat ensimmäiset sanat mitä pitkään aikaan oli siinä nuotion
äärellä lausuttu.
-- Niin minuakin, Vabi virkkoi yksikantaan ryhtyen vetämään märkiä
vaatteita yltään. Mutta...
Hän keskeytti ja kohautti olkapäitään.
-- Mutta mitä?
-- Sitä vain, että me näytämme olevan kovasti yhtä mieltä siitä, että
John Ball on kuollut. Mutta jos hän kerta on kuollut, miksi hänen
ruumiinsa ei ole suvannossa? Minusta alkaa totisesti tuntua siltä,
että Mukokin taikauskoiset käsitykset hänestä pitävät parhaiten
paikkansa.
-- Minä kuitenkin uskon, että hän on suvannossa! Rod huomautti.
Vabi käännähti nopeasti ja toisti samat sanat, mitkä äsken oli
lausunut Mukokille.
-- Koeta hakea!
Vabi ja Mukoki olivat erinomaisia sukeltajia, ja kun heidän
yrityksensä oli ollut turha, ei Rodilla suinkaan ollut halua lähteä
suvannon pohjaa tutkimaan.
Mukoki, joka poikien jutellessa oli ripustanut puolet vaatteistaan
tulen loisteeseen kuivumaan, sitoi parhaillaan huuhteluastiaansa
pitkän seipään nenään; näytti siltä kuin hänellä olisi ollut aikomus
käydä nostamaan suvannosta pohjaliejua. Rod meni katsomaan hänen
puuhaansa, ja taas heräsi hänessä kullan himo.
Kun astia oli saatu tukevasti kiinni seipääseen, kolmikko lähti
rannalle koettamaan onneaan.
Mukoki viskasi astiansa niin kauaksi kuin ylettyi, harasi
sillä pohjaa ja tyhjensi sitten sisällön rantakalliolle; pojat
heittäytyivät innokkaina vatsalleen liejukasan viereen ja ryhtyivät
penkomaan märkää hiekkaa ja mutaa ja erottivat tarkoin jokaisen
vähänkin epäilyttävältä näyttävän rakeen.
-- Tämähän on kaikkein paras tapa huuhtoa, Rod totesi, kun Mukoki
heitti toisen astiallisen liejua kalliolle. Minä haen vähän vettä.
Hän juoksi leiriin hakemaan toisetkin huuhteluastiat ja näki
palatessaan Vabin tanssivan hurjasti kalliolla. Mukoki seisoi
vieressä mitään sanomatta, kasvot leveässä virnistyksessä.
-- Mitä tästä sanot? Vabi huudahti Rodin ehdittyä heidän luokseen.
Mitä sanot?
Hän avasi kätensä, ja siinä kimalteli kultanokare, runsaasti kaksi
kertaa isompi kuin Mukokin aikaisemmin löytämä. Rodin suu jäi
ammolleen.
-- Sittenhän suvannon täytyy olla niitä täynnä! hän vihdoin sai
sanotuksi. Hän täytti astiansa puolilleen hiekalla ja soralla ja
astui veteen polviaan myöten. Huuhteluinnossaan hän huljautti osan
astian sisällöstä veteen, mutta puolustautui itselleen ajattelemalla,
että tämä oli hänen ensimmäinen astiallisensa ja että hän toisella
kertaa olisi huolellisempi.
Hän pani merkille, ettei kaikkea hiekkaa voinutkaan huuhdella
pois, ja kun hän tarkemmin katsoessaan näki hiekan itsepintaisesti
pysyttelevän astian pohjalla raskaampien piikivirakeiden kanssa,
hänen sydämensä lennähti kurkkuun.
Vielä kerran hän täytti astiansa vedellä ja huuhteli. Sitten hän
kallisti astiaa siten, että vuoren syrjässä olevasta halkeamasta
tunkeutuva päivän valo osui sen sisältöön. Valtava määrä pienen
pieniä kimmeltäviä hiukkasia paistoi hänen silmiinsä. Keskellä hehkui
himmeänä herneen kokoinen puhdas kultarae! Lopultakin he olivat
löytäneet runsaan esiintymän -- niin runsaan, että hän vapisi sitä
ajatellessaan. Hän oli rikas! Nuo kimmeltävät hiukkaset takasivat
hänelle ja hänen äidilleen vapautuksen ainaisista huolista. Hän
kahlasi rantaan ja meni Vabin luo.
-- Taas uusi kultarae! Vabi huudahti.
-- Niin. Mutta mitä rakeesta! Tässä on muutakin...! Hän heilautti
astiaansa niin että nuo tuhannet hiukkaset liikkuivat kimallellen.
Tätä kultahiekkaa minä pidän paljon tärkeämpänä. Pohjahiekka on
täynnä kultaa!
Hänen äänensä värisi ja kasvot olivat kalpeat. Vabi katsoi ystäväänsä
silmiin, eikä sanoja tarvittu sen enempää.
Mukokikin silmäisi astiaa mitään sanomatta ja palasi jälleen
haraamaan pohjamutaa. Verkalleen Rod huuhteli astiansa valmiiksi.
Puolen tunnin kuluttua hän näytti sitä uudelleen Vabille. Kaikki
sora oli erottunut pois. Pohjalle jäänyt hiekka oli täynnä noita
kimmeltäviä hiukkasia, ja puoleksi niiden peittämänä oli tuo iso
kultarae. Vabin astiassa ei ollut yhtään raetta, mutta siinäkin oli
runsaasti kultahiekkaa.
Mukoki oli nostanut valtavan määrän hiekkaa ja soraa joen pohjasta
rantakalliolle ja oli nyt polvillaan sitä tutkimassa. Kun Rod kävi
hakemassa kasasta kolmannen astiallisen liejua, ei Mukoki ollut
löytänyt mitään.
Illan hämärä alkoi jo laskeutua rotkon pohjaan, ja neljättä
astiallista lopetellessaan Rod ei enää voinut pimeän vuoksi erottaa
keltaista jauhetta pohjahiekasta. Yhtä kultaraetta lukuunottamatta
hän oli löytänyt vain kultahiekkaa. Vabi oli saanut kolme pientä
raetta.
Kun työskentely lopetettiin, nousi Mukoki viimeisenä paikaltaan
itsekseen naureskellen. Hän ojensi kätensä. Vabi katsoi siihen, ja
hänen hämmästynyt huudahduksensa kutsui Rodinkin paikalle.
Mukokin kämmen oli kukkurallaan kultarakeita! Hän laski ne Vabin
kouraan, ja tämä luovutti ne vuorostaan Rodille. Tuntiessaan rakeiden
painon tämä ei enää voinut pidättää iloaan, joka oli koko iltapäivän
kutitellut hänen kurkussaan. Valtavin loikkauksin hän pyyhälsi
leiriin ja etsi siellä käsiinsä pienen vaa'an, jonka he olivat
ottaneet mukaansa Vabinoshista. Heidän iltapäivän kuluessa löytämänsä
kultarakeet painoivat yhteensä kaksisataa grammaa ja kultahiekka
vähän yli kolmesataa.
-- Puoli kiloa kultaa!
Rod ilmoitti tuloksen epäuskoinen väre äänessään.
-- Siitä tulee kolmesataa ja kuusikymmentä dollaria! hän laski
nopeasti. Taivaan tasakäpälät!
Loppusumma tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän keskeytti
lauseensa.
-- Vajaan puolen päivän työstä, Vabi lisäsi tyynesti. Mehän pääsemme
parempiin tuloksiin kuin John Ball ja hänen toverinsa. Tämän mukaan
ansaitsisimme kuukaudessa parikymmentä tuhatta dollaria!
-- Ja syksyyn mennessä... aloitti Rod.
Mukokin taholta alkoi kuulua naureskelua, ja Rod näki vanhan
eränkävijän kasvoilla verrattoman ilmeen.
-- Ja kahdessakymmenessä tuhannessa kuussa -- paljonko se silloin
teke? Mukoki kysyi.
Ei edes Vabi ollut koskaan kuullut Mukokin laskevan leikkiä, ja hän
intoutui tästä oudosta ilmiöstä niin, että haastoi vanhan ystävänsä
painiin ja sai tämän vyörytetyksi alas kalliolta.
Mukokin kysymys ei ollut pelkkää leikkiä, sen pojat saivat pian
nähdä. He työskentelivät monta päivää lakkaamatta. Havumajassa olevat
pukinnahkaiset pussit täyttyivät vähitellen. Viidentenä päivänä Rod
löysi kultahiekan joukosta seitsemäntoista isoa raetta, joista suurin
oli hänen peukalonsa pään kokoinen.
Seitsemäs päivä oli kaikkein tuottoisin, mutta yhdeksäntenä
sattui yllättävä asia. Kaikki nämä päivät Mukoki oli naarannut
suvannon pohjaa ja nostanut rantakalliolle soraa ja hiekkaa. Mutta
yhdeksäntenä päivänä hänen alkeellinen työvälineensä nosti kerrallaan
vain pari kourallista liejua. Surkea totuus paljastui heille.
Suvannon aarre alkoi ehtyä!
Mutta tuo havainto ei heitä kuitenkaan pahasti masentanut. Aarteen
alkulähteen täytyi varmasti löytyä jostakin suvannon liepeiltä, ja
toverukset uskoivat tavoittavansa senkin. Sitä paitsi heillä jo oli
melkoinen omaisuus -- vähintään kahdentuhannen dollarin arvoinen
miestä kohden. Kolmen päivän ajan he vielä jatkoivat työtään, mutta
sitten ei Mukokin haaviin enää tullut mitään. Pohjakallio oli
ilmeisesti tullut esille.
Viimeinen astiallinen huuhdottiin aikaisin aamulla, ja kun lämmin sää
oli pilannut karibun lihan, lähtivät Mukoki ja Vabi heti päivällisen
jälkeen etsimään uutta riistaa Rodin jäädessä leirin vartijaksi.
Hämärän laskeutuessa rotkoon alkoi Rod valmistaa metsämiehille
illallista. Niin syventynyt hän oli leipomiseensa, ettei hän
huomannut varjomaista olentoa, joka varovaisesti ryömi vuoren
rinnettä alas. Eikä hän nähnyt hurjaa silmäparia, joka kiilui häntä
kohti hämärästä putouksen puolelta.
Hän tuli olennon läsnäolosta tietoiseksi vasta sitten, kun hän
kuuli hiljaisen, valittavan huudahduksen, joka ei ollut paljonkaan
kuiskausta äänekkäämpi. Silloin hän hätkähtäen hypähti pystyyn
tuntien samaa värisevää kiihtymystä kuin tuonnoin puhellessaan
kallion alla rotkon mielipuolelle kulkurille.
Kymmenkunnan askelen päässä hän näki kasvot -- suuret, valkeat,
aavemaiset kasvot, jotka tuijottivat häneen tihentyvästä hämärästä.
Mielipuoli metsäläinen oli siinä maahan kyyristyneenä!
Tuona hetkenä Rod kiitti Luojaansa siitä, ettei ollut syntynyt
pelkuriksi. Seisoessaan siinä nuotion täydessä loisteessa hän levitti
molemmat käsivartensa kuten aikaisemminkin ja alkoi jälleen hiljaa ja
pyytävästi toistella John Ballin nimeä.
Hän sai vastaukseksi heikon, tuskin kuuluvan äännähdyksen, joka
toistui useaan kertaan ja sai Rodin iloisen liikutuksen valtaan,
sillä hän oli kuulevinaan siinä omat sanansa: "John Ball! John Ball!
John Ball!"
Tuota äännähdystä toistellen mielipuoli lähestyi Rodia hitaasti nelin
ryömin, sitten Rod näki hänen ojentavan toista kättään, ja tässä
ojennetussa kädessä oli kala!
Hän astui askelen miestä kohti ja kurotti kättään; mielipuoli
pysähtyi ja painui kyyryyn aivan kuin lyöntiä peläten.
-- John Ball! John Ball! Rod toisti.
Mitään muuta hän ei osannut sanoa. Nyt hän oli kymmenen jalan päässä
vanhuksesta, nyt kahdeksan -- kohta hän oli niin lähellä, että olisi
saattanut tavoittaa tämän yhdellä hyppäyksellä. Siihen hän pysähtyi.
Vanhus oli laskenut kalan maahan. Sitten hän alkoi hitaasti perääntyä
päästellen käsittämättömiä äännähdyksiä, hypähti sitten pystyyn ja
lähti valittavasti huutaen juoksemaan suvannolle. Rod lähti nopeasti
hänen jälkeensä. Hän näki vanhuksen hyppäävän kalliolta vesirajaan,
kuuli veden loiskahduksen ja sitten oli jälleen hiljaista!
Pitkän aikaa Rod seisoi rannalla putouksen veden pärskyessä hänen
kasvoilleen. Tällä kertaa ei mielipuolen sukellus suvantoon täyttänyt
häntä samalla jäätävällä kauhulla kuin edellisellä kerralla.
Vanhuksella oli varmasti piilopaikka jossakin tuolla suvannon
liepeillä! Hän katseli tarkkaan ohutta vesiverhoa, joka kosken
niskalta putosi alas suvantoon. Se oli kolmisen metriä leveä ja
peitti ohuudestaan huolimatta takana olevan mustan kallioseinän
näkymättömiin.
Mitä tuon vesiharson takana oikeastaan oli? Saattoiko olla
mahdollista, että John Ball oli löytänyt itselleen turvapaikan tuon
putoavan veden ja kallioseinän välistä?
Rod palasi verkalleen leiriin vakuuttuneena siitä, että hänen
viimeinkin oli onnistunut löytää jonkinlainen ratkaisu tuohon
salaperäiseen ongelmaan. John Ball piileskeli tuon vesiputouksen
takana!
Yhä vielä kaikui hänen korvissaan vanhuksen omituinen äännähtely,
ja hän oli varma siitä että mielipuoli oli toistellut omaa nimeään.
Viimeinenkin epäilys oli hälvennyt hänen mielestään. Mielipuoli
metsäläinen oli John Ball! Rod katseli kalaa -- miesparan liikuttavaa
rauhanlahjaa -- ja kääntyi sitten vielä kerran silmäilemään suvannon
mustaa pintaa.
Rod huuteli vieläkin John Ballin nimeä, yhä kovempaa ja kovempaa,
kunnes hänen äänensä kantautui kauas rotkon perukoille. Mutta
vastausta ei kuulunut. Sitten hän jälleen kääntyi katsomaan kalaa.
John Ball toivoi siis ystävyyttä rotkonsa uusien asukkaiden taholta,
ja oli siinä mielessä tuonut lahjaksi kalan!
Tulen valossa Rod näki, että se oli omituisen muotoinen tumma kala --
sen pienet suomut olivat miltei mustat. Se oli ison raudun kokoinen,
mutta rautu se ei ollut. Sen pää oli iso kuin imukalalla, mutta
imukalakaan se ei ollut. Hän tarkasteli päätä lähempää ja hätkähti
huomatessaan, että kalalla ei ollut silmiä!
Silloin totuus valkeni hänelle -- ratkaisu kysymykseen, mitä piili
putouksen takana. Sillä hänen kädessään oleva sokea kala oli peräisin
toisesta maailmasta, maan mustiin uumeniin kätkeytyvästä maailmasta!
Hänellä oli kädessään todistus siitä, että putouksen takana sijaitsi
suuri luola, maanalainen onkalo.
Tuosta onkalosta mielipuoli John Ball oli löytänyt itselleen kodin ja
sieltä hän pyydysti ruokansa.
17.