Vabi istui kuin puulla päähän lyötynä.
-- Ei se ole -- kultaa, hän viimein lausui harvakseen.
-- Sitäpä se juuri onkin! Rod kivahti, ja hänen innostuksensa pääsi
täyteen vauhtiin. Se on tosin kovaa, mutta katsohan miten puukkosi
kärki on viiltänyt siihen naarmun! Se painaa lähes kymmenen grammaa!
Onkohan astiassasi lisää näitä?
Hän laskeutui polvilleen Vabin viereen, ja päät yhdessä toverukset
penkoivat puukoillaan astian pohjaa, kun Mukoki saapui heidän
taakseen. Rod ojensi kultarakeen Mukokille.
-- Tämäpä on jotakin, pojat! Olemme oikeassa paikassa. Nyt voimme
vaikka huutaa eläköötä John Ballille ja hänen tuohikartalleen ja
lähteä sitten syömään.
-- Minä kyllä lähden päivälliselle, mutta jätän huutamisen
toistaiseksi, sanoi Vabi. Tai huudetaan vain hengessämme. Kuulkaapa,
miten ääni kuuluu täällä rotkossa. Eläköömme kuuluisi vähintään
viiden mailin päähän!
Mukoki oli valinnut leiripaikan setrimetsikön laidasta ja kattanut
päivällisen isolle litteälle paadelle, jonka ympärille toverukset
istahtivat. Vabi laittoi keltaisen nokareensa pöydälle ruokahalun
kiihokkeeksi, kuten hän sanoi; ja jos se kiire, millä kolmikko
ahmaisi ruokansa, oli nokareen ansiota, oli se samalla vankka
todistus sen arvosta.
Mukoki lähti syötyä poikien mukaan joen rannalle, ja huuhtomista
jatkettiin kuumeisen odotuksen merkeissä.
Vain sellaiset, jotka itse ovat tunteneet kultakuumeen petollisen
lumon ja uuvuttaneet itsensä sitä etsiessään, tietävät mikä myrsky
riehuu huuhtojan sisimmässä ja mikä tuli palaa hänen aivoissaan, kun
hän upottaa astiansa virran pohjamutaan.
Roderick Drew luuli uneksivansa. Joka puolella hänen ympärillään oli
kultaa! Hän ei hetkeäkään epäillyt sitä. Siinähän aarre oli -- siinä
hänen jalkojensa juuressa. Sitä on rantakallioissa, joista se tuli
esiin vihaisesti pieksevän veden kuluttamana; sitä oli putouksen
alla; rotkossa; kaikkialla hänen ympärillään. Yhden ainoan kuukauden
kuluessa John Ball oli löytänyt sitä yli kaksitoista kiloa! Ja hän
oli löytänyt sen täältä!
Rod täytti taas ahneesti astiansa tuolla kallisarvoisella liejulla.
Hän kuuli veden loiskuvan Vabin ja Mukokin huuhtoessa. Mutta mitään
muuta hän ei heidän taholtaan kuullutkaan.
Toverukset eivät todellakaan aluksi vaihtaneet sanaakaan.
Odotettiin vain, kuka ensimmäisenä huudahtaisi ilosta. Kului viisi
minuuttia, kului kymmenen, viisitoista Rodin löytämättä muruakaan.
Tyhjentäessään astiaansa hän näki Vabin ottavan omaansa uutta liejua.
Hänelläkään ei siis ollut onnea.
Mukoki seisoi vedessä vyötäisiään myöten rantakallioiden välissä.
Kolme tuloksetonta astiallista huuhdottuaan Rod tunsi ankeaa
pettymystä. Jospa hän olikin valinnut kohdan, missä kultahiekkaa
ei ollutkaan! Hän vaihtoi paikkaa ja huomasi Vabin tekevän samoin.
Neljäs ja viides astiallinen eivät nekään antaneet tulosta.
Mukoki oli kahlannut putouksen alla olevan suvannon poikki ja
puuhaili nyt vastakkaisella rannalla. Kuudennen astiallisen
tyhjennettyään Rod meni Vabin luokse. Innostuksen puna oli
hävinnyt heidän kasvoiltaan. Puolen toista tunnin työ -- eikä
kultahiukkastakaan saaliina!
-- Me emme taidakaan olla oikeassa paikassa, Vabi sanoi.
-- Mutta tässähän sitä pitäisi olla, Rod intti. Jos kerta löysimme
yhden rakeen, täytyy meidän löytää useampiakin. Kulta on raskasta ja
laskeutuu tyynessä vedessä pohjaan. Ehkäpä sitä on tuolla alempana.
Mukoki tuli joen poikki heidän luokseen. Vastarannan kallioiden
välistä hän oli löytänyt neulannupin kokoisen kultarakeen, ja
tämä uusi todistus kullan olemassaolosta antoi taas heille uutta
innostusta.
Mutta ryhdyttyään jälleen huuhtelemaan he eivät onnistuneet
yhtään entistä paremmin. Illan varjot tulivat yhä tummemmiksi ja
tummemmiksi. Harjun punapetäjien latvojen lomasta aurinko lähetti sen
illan viimeisen pilkahduksensa. Mutta toverukset eivät malttaneet
luopua puuhastaan, ennen kuin lopultakin oli niin pimeätä, ettei
katinkullankaan petollista välkettä erottanut astian pohjalta.
Likomärkinä vyötäisiinsä asti, uupuneina ja kulta-unelmat rauenneina
he palasivat leiriin. Rodia ei ollut koskaan elämässään näin
nolottanut. Saattoiko todella olla mahdollista, että täällä ei
ollutkaan kultaa, että nuo kolme miestä olivat tyhjentäneet koko
varaston?
Leirinuotion valossa pojat lukivat uudelleen John Ballin ja hänen
toveriensa tilityksen. Tuo pieni kellastunut paperinpala oli side
siihen hämärään menneisyyteen, mistä he yrittivät ammentaa uutta
intoa; se oli todistuskappale kaameasta murhenäytelmästä, jonka nämä
mustat vuorenseinät kenties ikuisesti pitäisivät omana tietonaan.
-- Yli kaksitoista kiloa, toisti Rod puolittain itsekseen. Ja yhden
kuukauden aikana!
-- Neljäsataa grammaa päivässä! Vabi huokaisi. Totta totisesti, Rod,
me emme voi olla oikeassa paikassa!
-- Minusta on kummallista, että John Ballin osuus oli kaksi kertaa
hänen toveriensa osuutta suurempi. Olisikohan se siksi, että hän oli
ensimmäisenä löytänyt kullan?
-- Luultavasti. Siinä olisi myös luonteva syy siihen, että hänet
murhattiin. Toiset huomasivat jäävänsä saaliin jaossa lapsipuolen
asemaan.
-- Tuhat kahdeksansataa viisikymmentäyhdeksän, Rod mutisi
puoliääneen. Siis yhdeksänviidettä vuotta sitten, ennen
sisällissotaa. Sanohan...
Hän ei jatkanutkaan, vaan katsoi hämmästyneenä Vabiin.
-- Eikö mieleesi ole koskaan tullut ajatusta, että John Ballia
mahdollisesti ei surmattukaan.
Vabi hätkähti.
-- Olen joskus..., hän aloitti epäröiden.
-- Mitä?
-- Olen kyllä ottanut huomioon sen mahdollisuuden.
-- Ja noiden toisten surmattua toisensa hän palasi tänne ja korjasi
kullan talteen, Rod jatkoi.
-- Ei, niin pitkälle en ole ajatellut, Vabi vastasi. Hän nousi
odottamatta pystyyn ja meni Mukokin luokse.
Rod oli ymmällään. Hänen toverinsa äänessä, kasvojen ilmeessä ja
sanoissa oli jotakin poikkeuksellista. Mitähän Vabi oikeastaan oli
tarkoittanut?
Vabi palasi pian Rodin luokse, mutta John Ballista ei enää puhuttu.
Aamulla poikien lopetellessa syöntiään Mukoki alkoi sonnustautua
matkaan.
-- Lähtee tuonne alarotko, hän selitti Rodille. Hake, mistä pääsee
aukealle. Kukaties löytä saalis ja ampu.
Sinä päivänä Rod ja Vabi työskentelivät entistäkin perusteellisemmin.
He aloittivat aivan putouksen partaalta, kumpikin omalla rannallaan,
ja etenivät siitä sitten verkalleen alavirtaan. Puolenpäivän aikaan
he olivat tutkineet parinsadan askelen matkan, mutta ainoana
tuloksena koko vaivasta oli pienen pieni kultarae, joka löytyi Rodin
astiasta.
Kun iltahämärä pakotti heidät lopettamaan työn, olivat he
tutkineet molemmat rannat neljännesmailin pituudelta löytämättä
mitään merkkiä John Ballin aarteesta. Tuloksen kehnoudesta
huolimatta he olivat paremmalla tuulella kuin edellisenä päivänä,
sillä epäonnistumisellakin oli oma kannustava vaikutuksensa. He
käsittivät vihdoinkin, että heillä oli edessään ankara ja kenties
pitkäaikainenkin urakka ja etteivät he voineet toivoa aarteen
ilmaantuvan heidän eteensä yhtenä kimpaleena.
Mukoki palasi illan suussa tuoden rasvaiset palat ampumastaan
karibusta. Hän kertoi, että ensimmäinen ulospääsytie rotkosta oli
suunnilleen viiden mailin päässä leiristä.
Toveruksia kadutti nyt, että porraspuu oli tullut kaadetuksi, sillä
he olivat päättäneet lähteä seuraavana päivänä putouksen yläpuolelle,
ja näin ollen heidän oli nyt ensi töikseen käveltävä kymmenen mailia
-- viisi alaspäin Mukokin löytämälle kohdalle ja siitä taas saman
verran kosken niskalle. Kun he aamulla lähtivät matkaan, ottivat he
mukaansa runsaasti evästä sekä erilaisia tarve-esineitä useamman
päivän oleskelun varalta ja myös vankan köyden, minkä avulla he
palatessaan voisivat laskeutua kalliolta leiripaikkaansa.
Mutta senkään päivän etsintä ei tuonut tuloksia. Paria kolmea pientä
raetta lukuunottamatta ei ylävirran pohjahiekka tarjonnut heille
mitään merkittävää. Illalla vallitsi tilapäisessä leirissä masentunut
mieliala. Rodilla oli heidän epäonnistumiseensa vain yksi selitys.
Jostakin kosken lähettyviltä olivat John Ball ja hänen toverinsa
löytäneet rikkaan kultaesiintymän ja tyhjentäneet sen arvattavasti
ennen vanhassa metsämajassa tapahtunutta murhenäytelmää.
-- Mutta entä se mielipuoli metsäläinen kultaluoteineen? kyseli
Vabi yrittäen saada lohdutusta toisesta ajatuksesta. Hänen molemmat
luotinsa painoivat yli kaksikymmentä grammaa, ja panen vaikka pääni
pantiksi siitä, että niiden kulta on peräisin täältä. Hän ainakin
tietää, missä kultaa on!
-- Hän tule pian takaisin, Mukoki murahti. Pitää silmä se juupeli.
Hän tietä, missä julmasti paljon hieno kulta on!
-- Mutta niinhän me teemmekin! Vabi huudahti, hypähti pystyyn ja
läimäytti Rodia selkään, niin että tämä oli pudota virtaan paadelta,
minkä laidalla hän istua kyykötti. Hei, Rod, reipastuhan! Kulta
on varmasti jossakin täällä, emmekä me hellitä, ennen kuin se on
käsissämme.
-- Totta! Onhan meillä koko kevät ja kesä edessämme, ja ellemme löydä
kultaa ennen lumen tuloa, tulemme ensi vuonna uudestaan.
-- Ja silloin me otamme Minnetakin mukaamme! riemuitsi Vabi.
Mutta tällaisista toiveikkuuden puuskista huolimatta oli seuraava
viikko vähällä masentaa heidän mielensä maan tasalle.
Mailikaupalla he tutkivat rotkovirran molempia rantoja, mutta koko
tuon uutteran huuhtelun tuloksena heillä oli viikon lopussa kultaa
parikymmentä grammaa.
Kenties heidän pettymyksensä olisi ollut pienempi, jos he eivät
olisi löytäneet sitäkään kullan vähää, sillä silloin he -- kuten
Vabi sanoi -- olisivat voineet katsoa epäonnistumistaan silmiin
pystyssä päin. Silloin he olisivat voineet olla varmoja siitä, että
olivat tulleet väärään paikkaan, ja lähteneet mielellään jatkamaan
huuhteluaan jossakin muualla. Mutta nyt nuo muutamat keltaiset rakeet
viekoittelivat heitä jäämään aivan samalla tavoin kuin ne ovat
viekoitelleet satoja ja tuhansia ihmisiä sivistyksen aamunkoitosta
lähtien.
Päivän toisensa perästä he uusivat yrityksensä, joka ilta he
innostivat toisiaan säilyttämään toivonsa ja tekivät uusia
suunnitelmia. Kevätaurinko alkoi lämmittää yhä enemmän, poppelien
silmut puhkesivat pienille lehdyköille ja kevättuulet toivat rotkoa
ympäröivien vuorten laelta viestejä saapuvasta kesästä -- palsami- ja
punapetäjämänniköiden sekä tasankojen tuhansien kukkien tuoksuja.
Mutta vihdoin turhasta etsimisestä oli tehtävä loppu. Kolmena
päivänä ei astioissa ollut näkynyt kullasta jälkeäkään. Syödessään
päivällistä ison paaden ympärillä toverukset tekivät lopullisen
päätöksensä. Aamulla he lähtisivät leiristä. He jättäisivät
kanootin paikalleen tänne virran rannalle, koska puro oli nyt
tuohikanootillekin liian matala, ja tekisivät jalkaisin matkaa uusia
seikkailuja etsien. Heillähän oli vielä koko kesä edessään, ja
vaikka he eivät olleetkaan löytäneet John Ballin ja hänen toveriensa
aarretta, saattoivat he löytää kultaa jostakin muualta. Ainakin he
saisivat yllin kyllin huvia ja jännitystä seikkaillessaan syvemmälle
tutkimattomaan ja koskemattomaan korpeen.
Mukoki nousi ja jätti toverinsa pohtimaan suunnitelmiaan. Mutta hän
palasi nopeasti takaisin ja osoitti pitkällä käsivarrellaan putouksen
takana olevalle harjulle.
-- Kuule -- hän -- hullu mies!
Vanhan eränkävijän kurttuisilla kasvoilla kuvastui suunnaton
innostus, ja pitkän aikaa hän seisoi liikahtamatta käsivarsi yhä
ojennettuna, mustat silmät katsoen odottavina Vabiin ja Rodiin, jotka
istuivat maassa kuin paasiksi kivettyneinä.
Jostakin hyvin kaukaa kantautui heikko valittava ääni, joka sai
toverukset saman nimettömän kauhun valtaan kuin aikaisemmin rotkon
suulla. Se oli mielipuolen metsäläisen huuto!
Tuon etäisen vaikerruksen kuullessaan Vabi kavahti jaloilleen. Hänen
silmänsä hehkuivat ja hänen pronssinväriset kasvonsa olivat kalpeat.
-- Muki, minähän sanoin! hän huusi. Minähän sanoin sinulle! Vabin
koko ruumis värisi, hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja kun hän
katsahti Rodiin, tämä hämmästyi ystävänsä outoa ilmettä.
-- Rod, John Ball tulee perimään kultaansa!
Sanat olivat päässeet itsestään hänen suustaan, ennen kuin hänen oli
onnistunut hillitä itsensä ja pidättää ne. Seuraavassa hetkessä hän
jo katui huudahdustaan. Hän oli säilyttänyt omana salaisuutenaan
ajatuksensa, että John Ball ja tuo hullu metsäläinen olivat yksi ja
sama henkilö, kunnes lopulta oli ilmaissut sen Mukokille.
Vaikka tuo ajatus kasvoi hänen mielessään kuin rehevä sieni, hän
oli joka hetki tietoinen siitä, että siltä puuttuivat kaikki
järjelliset perusteet, että se joka suhteessa oli täysin mahdoton.
Hänen rodulleen ominainen pidättyväisyys oli estänyt häntä puhumasta
asiasta Rodille. Mutta nyt ajatus oli puhjennut sanoiksi. Tumma puna
levisi hänen kasvoilleen äskeisen kalpeuden sijasta.
-- Olen ajatellut tätä jo pitkän aikaa, hän jatkoi. Aina siitä
lähtien, kun löysimme hiekasta jalanjäljet! Tarvitaan vain yksi
todistus, kuuletko, yksi ainoa todistus siitä, ja...
-- Kuuntele!
Rodin ääni oli kuiskaava ja hän kohotti varoittavasti kättään. Tällä
kertaa mielipuolen huuto kuului selvemmin. Hän oli tulossa rotkoa
pitkin!
-- John Ball! Rod toisti, aivan kuin olisi nyt vasta kuullut toisen
sanat. John Ball!
Kuin tulvavirtana syöksyi hänen ylitseen se ainoa asia, joka hänestä
tällä hetkellä tuntui todelta. John Ball! John Ball oli tulossa
ilmoittamaan heille kadonneen kullan olinpaikan, paljastamaan heille
ammoin sitten tapahtuneen murhenäytelmän! Kuin tulikipinän koskettama
ruutitynnyri hänen mielikuvituksensa syttyi Vabin sanoista.
Mukoki sai ensimmäisenä takaisin terveen järkensä.
-- Piiloon! hän tiuskaisi. Piiloon panee nämä kaikki -- nämä kaikki
-- kaikki! Hän osoitteli leiritarvikkeita.
Pojat tajusivat hänen tarkoituksensa.
-- Hän ei saa nähdä tuolta putouksen niskalta merkkiäkään meidän
läsnäolostamme! Vabikin huusi ja keräili syliinsä keittokapineita.
Kaikki piiloon setrimetsikköön!
Mukoki repi kiireesti havumajaa hajalle. Viitisen minuuttia
toverukset suorittivat raivokasta hävitystyötä. Jälleen he kuulivat
mielipuolen vaikeroinnin, ja tuskin he olivat itsekin päässeet
piiloon vanhan metsämökin pimentoon, kun huuto taas kuului, tällä
kertaa vain pyssynkantaman päästä kosken yläpuolelta.
Nyt ei miehen huuto kaikunutkaan hurjana, vaan pitkänä valittavana
uikutuksena, joka karkotti heidän sydämistään äskeisen kauhun ja
täytti heidät rajattomalla, omituisella säälillä. Mikä muutos
mielipuolen sielussa olikaan tapahtunut?
Ääni toistui miltei yhtä mittaa, joka kerran entistä lähempänä, ja
siinä oli merkillisen kysyvä sävy, miltei kuin epätoivon nyyhkytystä,
joka iski kuin rautakynsin Rodin sydämeen ja täytti hänet miltei
vastustamattomalla halulla vastata siihen, juosta vastaan ja kurottaa
kätensä tervehtimään tuota omituista hurjaa olentoa, joka nopeasti
lähestyi heitä rotkon pohjaa pitkin!
Rodin vielä tuijottaessa kosken niskan yläpuolelle näkyi jokin hahmo
hypähtävän putouksen vieressä olevalle isolle paadelle; Rodin oli
puristettava molemmat nyrkkinsä rintaa vasten pidättääkseen tunnetta,
joka oli väkisin puhkeamassa sanoiksi. Sillä nyt hän tiesi -- yhtä
varmasti kuin Vabikin hänen vierellään -- että hänen silmänsä
katselivat John Ballia!
Tuokion mielipuoli kyykki sillä kohtaa, missä porraspuu oli ennen
sijainnut, ja nähtyään sen hävinneeksi hän ojentautui jaloilleen, ja
epätoivoinen valitus kaikui rotkon halki.
Hänen siinä liikahtamatta seistessään toverukset saattoivat nähdä,
että mielipuoli oli vanha mies, laiha ja näivettynyt, mutta suora
kuin nuori puu ja että hänen kasvojaan ja rintaansa peitti takkuinen
tukka ja parta. Hänellä oli kädessään pyssy -- sama millä hän oli
ampunut kultaluotinsa -- ja näinkin pitkältä välimatkalta toverukset
näkivät, että se oli pitkäpiippuinen, niiden aseiden kaltainen, jotka
he olivat löytäneet vanhasta metsämökistä.
Henkeään pidättäen toverukset odottivat -- ainoakaan lihas ei heissä
värähtänyt.
Uudelleen vanhus kumartui katsomaan kallion jyrkän reunan yli, sitten
hän ojensi molemmat käsivartensa ja vaikeroi nyyhkyttäen aivan kuin
olisi pyytänyt jotakin alhaalla olevaa auttamaan häntä. Näky järkytti
Rodia. Hänen silmiään poltti ja kurkkuaan karvasteli.
Vabi ja Mukoki katselivat mykin ilmeettömin silmin. Heille tämä
merkitsi vain tavallista merkillisempää erämaakokemusta. Mutta
Rodille se oli valkoisen miehen avunpyyntö. Vanhuksen ojennetut
käsivarret tuntuivat ulottuvan häneen saakka, tuo epätoivon ja
orpouden täyttämä nyyhkyttävä ääni tuntui nöyrästi anovan häntä
kiiruhtamaan apuun, ojentamaan omat käsivartensa vapauttaakseen tuon
onnettoman sielun kirouksestaan.
Hiljaa huudahtaen Rod syöksähti ulos majasta. Hän kiinnitti katseensa
kallion reunalla kyyhöttävään säikähtyneeseen olentoon ja eteni
varovaisesti käsivarret ystävälliseen tervehdykseen ojennettuina
samalla toistaen mielipuolen nimeä:
-- John Ball, John Ball, John Ball!
Samassa mielipuoli hypähti pystyyn ja kääntyi pakoon lähteäkseen.
-- John Ball! John Ball -- John Ball...
Rod melkein nyyhkytti tuon nimen. Hän unohti kaiken muun, kaiken muun
paitsi tuon kalliolla seisovan yksinäisen poloisen olennon, jonka
nimeä hän varovasti toisteli, kunnes mielipuoli viimein kyyristyi
polvilleen ja katseli Rodia vastaten tämän puhutteluun hiljaisella
vaikeroinnilla.
-- John Ball! John Ball! Oletteko John Ball!
Rod pysähtyi kymmenisen metrin päähän mielipuolesta, ja hengitys
miltei salpautui hänen rinnassaan, kun hän huomasi vanhuksen silmiin
ilmestyvän oudon kummastelevan ilmeen.
-- John Ball...
Hurja katse siirtyi hetkeksi pois hänestä. Se näki vilahduksen
kahdesta hahmosta, jotka näkyivät vanhan majan ovelta; ja siinä
samassa vanhus ponnahti jaloilleen. Hetken hän seisoi aivan kallion
reunalla, sitten hän huudahtaen hypähti notkeasti kuin näätä suoraan
putouksen niskalle. Hetken hänen päänsä näkyi alas vyöryvän veden
pyörteissä. Sitten hän katosi putouksen juurella olevaan syvään
suvantoon!
Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet tuon kuolemanhypyn, ja Vabi
oli jo suvannon rannalla, ennen kuin Rod oli ehtinyt toipua
säikähdyksestään. Vuosisatojen kuluessa putouksen vesi oli kuluttanut
tämän suvantopaikan ja kaivanut sitä yhä syvemmäksi, kunnes vesi
siinä ulottui miehen pään yli. Leveydeltään se oli vain vajaat neljä
metriä.
-- Pidä häntä silmällä! Hän hukkuu, ellemme saa häntä ylös!
Rod juoksi suvantopaikan reunalle, ja Mukoki liittyi myös heihin.
Kaikki kolme seisoivat valmiina hyppäämään veteen heti kun vanhus
tulisi näkyviin. Kului sekunti ja toinenkin, meni viisikin sekuntia,
eikä miehestä näkynyt merkkiäkään. Rodin sydän jyskytti kuin rumpu.
Kymmenen sekuntia! Neljännesminuuttia! Rod vilkaisi Vabiin. Tämä oli
heittänyt yltään peurannahkaisen takkinsa.
-- Minä sukellan hänen peräänsä!
Samassa hän jo heittäytyi pää edellä suvantoon. Myös Mukoki
riisui takkinsa ja ryömi vatsallaan rantakiven reunalle. Toinen
neljännesminuutti, ja Vabin pää ilmestyi veden pintaan.
-- Minä tule kanssa! ilmoitti Mukoki.
Hän lennähti nuolena veteen ja katosi mahtavalla loiskahduksella
Vabin viereen. Rod seisoi yksin rannalla aivan jähmettyneenä, ja
hänen pelkonsa kasvoi joka minuutilla. Hän näki pinnalla kuplia ja
renkaita, joita hänen pohjassa liikkuvat toverinsa nostattivat.
Vabi ilmestyi jälleen pintaan haukkaamaan ilmaa ja Mukoki hänen
perässään. Rodista tuntui kuin kokonainen ihmisikä olisi kulunut
siitä kun hänen toverinsa hyppäsivät pelastamaan vanhusta. Hän
menetti kaiken toivonsa. John Ball oli hukkunut!
Hän ei enää epäillyt, etteikö tuo mielipuoli ollut juuri John Ball.
Se outo kummasteleva ilme, joka oli ilmaantunut vanhuksen silmiin
hänen kuullessaan nimeään mainittavan, oli puhunut selvempää kieltä
kuin sanat. Hän _oli_ John Ball! Ja nyt hän oli kuollut!
Kolmannen, neljännen ja viidennen kerran Mukoki ja Vabi nousivat
pintaan hengittämään, ja viidennellä kerralla he lysähtivät uupuneina
rantakivelle. Mitään sanomatta Mukoki juoksi leiriin ja rakensi
kiireesti nuotion.
Vabi jäi rannalle vettä valuvana ja vilusta väristen. Hänen kätensä
olivat nyrkissä, ja Rod näki niiden olevan täynnä pohjamutaa.
Konemaisesti Vabi avasi sormensa ja katsoi, mitä hän huomaamattaan
oli tuonut putouksen alta.
Hetken hän tuijotti kämmenelleen, sitten hän huudahti.
Hän ojensi molemmat kätensä Rodin nähtäväksi.
Hiekanjyvästen ja soranrakeiden keskellä kimmelsi heikosti iso
kultanokare. Ja siinä samassa Rodilta unohtui, että John Ball,
mielipuoli miesraukka oli kuolleena suvannon pohjassa aivan hänen
ulottuvillaan.
16.