Vabi luki ääneen mitä paperiin oli kirjoitettu. Luettuaan hän katsoi
pitkään Rodiin. Mukoki oli yhä kyykkysillään kelon juurella katsoen
silmät pyöreinä toisiin kuin olisi epäillyt kuulemaansa.
-- Nyt ei ole enää epäilystä, Vabi virkkoi. Me olemme perillä!
-- Kulta on jossakin täällä -- aivan lähellä...
Rodin ääni värisi niin, että lause katkesi kesken. Aivan kuin olisi
jo nähnyt kullan silmiensä edessä hän katseli uneksien pauhaavaa
vesiputousta ja rotkon rosoisia seinämiä; lopulta hän ojensi
kätensä kohti virtaa, joka kevättulvien paisuttamana vyöryi vuorten
onkaloista ja paiskautui raivokkaana putouksen kynnykseltä alempaan
rotkoon.
-- Tuolla se on!
-- Joessako?
-- Niin. Mistäpä muualta he olisivat täällä löytäneet puhtaita
kultarakeita? Eivät ainakaan kalliosta. Ja kultahiekkaa tavataan
ainoastaan jokien pohjasorassa. Siellä on aarteemme -- siitä ei ole
epäilystäkään!
Toverukset menivät virran partaalle.
-- Puro leviää tästä suvannoksi, Vabi sanoi. Minun käsittääkseni se
ei ole keskeltä runsasta metriä syvempi. Mitä arvelet...
Hän keskeytti nähdessään Mukokin uudelleen palaavan kelon luo, ja
jatkoi sitten:
-- Mitä arvelet, emmekö hae kanootista päivällisaineet ja
huuhteluastiat?
Vabin innostus laimeni kuitenkin nopeasti, eikä Rod voinut olla
hämmästelemättä huomatessaan Vabin ja Mukokin jälleen ryhtyvän
tutkimaan kelopuuta. Vähitellen hänenkin uteliaisuutensa heräsi. Hän
meni toisten luo ja alkoi tarkemmin katsella keloa.
Äkkiä hän hätkähti. Runko ei ollut ainoastaan oksaton ja kaarnaton,
vaan myös niin kiiltäväksi kulunut, että se loisti auringossa kuin
vahattu! Hetkeksi häneltä unohtui kallisarvoinen paperinpala, joka
hänellä jatkuvasti oli kädessään, unohtui vanha maja ja kulta-aarre.
Silmät suurina hän tuijotti Mukokiin, ja tämä kohautti hartioitaan.
-- Kovasti sileä!
-- Vietävän sileä ja korea! vahvisti Vabi totisena.
-- Mitä se merkitsee? Rod kysyi.
-- Se merkitsee sitä, Vabi vastasi, että tätä vanhaa keloa on monet
monituiset vuodet käytetty ylemmän ja alemman rotkon välisenä
yhdystienä! Karhu siitä ei ole kulkenut, sillä silloin siinä näkyisi
kynnenjälkiä. Ilves taas olisi repinyt rungon aivan rosoiseksi. Mikä
eläin tahansa olisi jättänyt siihen merkkinsä, mutta mikään eläin ei
olisi saanut siihen tällaista sileyttä ja kiiltoa!
-- Mikä ihme sitten...
Rod jätti kysymyksensä kesken. Mukoki nosti hartiansa aivan leuan
tasolle, ja Vabi vihelteli ja katseli Rodia.
-- Ei pitäisi olla vaikea arvata!
-- Tarkoitatko, että...
-- Että tästä on kulkenut ihminen! Vain ihmisen käsivarret ja sääret
hänen kavutessaan runkoa ylös ja alas sadat ja tuhannet kerrat ovat
kuluttaneet pinnan näin sileäksi. No, kai jo arvaat, kenestä on
kysymys?
Vastaus lensi välähdyksessä Rodin aivoihin. Nyt hän käsitti, miksi
vanhalla kelolla oli ollut hänen tovereihinsa niin valtava vetovoima.
Hänen poskensa tuntuivat kuumilta, ja kylmät väreet menivät pitkin
hänen selkäpiitään.
-- Mielipuoli!
Vabi nyökkäsi. Mukoki murahteli ja hieroi käsiään.
-- Täällä kulta luotiin! hän sanoi. Hullu koira pian sukkelasti
meidän jäljillä. Meillä kiire saada tavarat tänne -- sitten hakka puu
poikki!
-- Sinä et ole tuntiin puhunut näin pitkälti, Vabi huudahti, ja
sanasi olivat tervettä järkeä. Meidän on kiireesti saatava tavarat
tänne alas ja sitten kelo poikki! Kun mielipuoli palaa takaisin ja
näkee liukupuunsa menneen, niin arvaanpa, että hänellä riittää siitä
ihmettelemistä pariksi viikoksi, ja sillä aikaa me kyllä keksimme
jonkin keinon päästä hänestä eroon. Kas näin!
Hän lähti kapuamaan kuin orava puuta ylös, ja minuutin parin perästä
hän jo seisoi yläkalliolla.
-- Liukas kuin rasvattu! hän huusi toisille. Paljonko lyöt vetoa,
ettet pääse ylös, Rod?
Mutta Rod pääsi, vaikka kiipeäminen ottikin kovalle, ja tarttuessaan
vihdoin Vabin auttavaan käteen hänen keuhkonsa puuskuttivat kuin
palkeet. Mukoki selviytyi paremmin.
He kiiruhtivat kanootille ja toivat yhdellä kertaa kaikki tavaransa
kalliolle. Ensin laskettiin tavarat köysien avulla alas ja sen
jälkeen liukuivat toverukset keloa myöten perässä. Mukoki kävi
kirveineen puun kimppuun.
-- Näin hyvä! hän huudahti, kun viimeinen isku kaatoi kelon rytisten
kalliolle. Liika korkea paikka hullu koira hyppää!
-- Mutta myös liian hyvä paikka lasketella luoteja meidän niskaamme,
sanoi Vabi katsellen ylös. Leiri täytyy laittaa luodinkantaman
ulkopuolelle.
-- Mutta vasta sitten kun ensin olemme ottaneet selvää, onko
meillä täällä onnea, Rod huomautti etsiskellen huuhteluastiaa
tavarakääröstä. Nyt menemme ensimmäiseksi huuhtelemaan pohjahiekkaa!
Hän kiiruhti juoksujalkaa purolle Vabin tullessa perässä toista
astiaa heilutellen. Mukoki katseli heidän jälkeensä ja naureskeli
hiljaa itsekseen käydessään valmistamaan päivällistä. Pojat
valitsivat kokeiluaan varten erään kohdan, missä vesi oli tuonut
rantaan kasan soraa ja hiekkaa.
Rod ei ollut koskaan huuhtonut kultaa, mutta kylläkin lukenut miten
sen piti tapahtua. Kaikkien kullanetsijöiden tuntema riemullinen,
sykähdyttävä väristys kävi hänen lävitseen, kun hän täytti
paistinpannua muistuttavan astiansa hiekalla ja pohjaliejulla,
heilutti sitä nopeasti edes takaisin niin että sen sisältö joutui
pyörivään liikkeeseen, kaatoi pois 'huuhteluvettä' ja otti lisää
puhdasta vettä. Siten heilutellen, kaadellen ja täytellen hän jatkoi
huuhtelua aloittelijan koko uutteruudella ja innolla.
Aina kun hän otti joesta puhdasta vettä astiaansa, kävi sen sisältö
yhä selkeämmäksi ja tiiviimmäksi; neljännestunnin kuluttua oli
alkuperäisestä pohjamudasta jäänyt vain kourallinen jäljelle.
Henkeään pidättäen hän tarkasteli innokkaasti, joko näkyisi kullan
keltaista välkettä astian pohjalla. Kerran häneltä jo pääsi iloinen
huudahdus, mutta kun hän soran seasta saikin puukkonsa kärjelle vain
katinkultaa, oli hän hyvin tyytyväinen, ettei Vabi ollut kuullut
hänen huudahdustaan.
Vabi istui kyykkysillään rantahiekassa ja kallisti astiaansa siten,
että rotkon pohjaan paistava valju valo osui siihen. Päätään
kääntämättä hän huusi Rodille.
-- Oletko löytänyt mitään?
-- En. Entä sinä?
-- En. Tai olen jotakin -- mutta lieneekö se kultaa!
-- Miltä se näyttää?
-- Se kyllä välkkyy keltaiselta, mutta on kovaa kuin teräs.
-- Katinkultaa! sanoi Rod.
Pojat eivät innoissaan ehtineet edes ympärilleen vilkaista. Rod
käänteli yhä puukkonsa kärjellä pohjasakkaa, siirsi syrjään
jokaisen piikiven rakeen ja haravoi soraa niin tunnollisesti, että
kokeneella kullanhuuhtojalla olisi ollut nauramista hänen puuhaansa
katsellessaan. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Vabi taas puhui.
-- Kuulehan, Rod. Minä löysin jotakin omituista! Ellei se olisi niin
kovaa, panisin melkein pääni pantiksi siitä, että se on kultaa!
Haluatko nähdä?
-- Katinkultaa se vain on, Rod vastasi kiinnostumatta, mutta samassa
hän näki omassa astiassaan samaa 'omituista' kultaa. Koko jokihan
näyttää olevan sitä täynnä! hän huudahti.
-- En ole koskaan nähnyt katinkultaa kimpaleina, Vabi mutisi astiansa
yli kumartuen.
-- Kimpaleina? huudahti Rod ja kohosi samassa ylös kuin olisi saanut
neulan piston pakaroihinsa. Miten iso se on?
-- Herneen kokoinen -- ison herneen! Rod juoksi -- ei, lensi
toverinsa luo.
-- Katinkulta ei koskaan esiinny kimpaleina. Missä...
Hän kumartui katsomaan Vabin astiaan. Sen pohjasakassa kiilteli
epäilyttävän keltainen nokare, veden sileäksi ja pyöreäksi sorvaama.
Kun Rod otti sen hyppysiinsä, häneltä pääsi hämmästynyt vihellys,
joka sai Vabin hätkähtämään.
-- Vabi, me olemme hölmöjä! Rod huudahti yrittäen kaikin voimin estää
ääntään vapisemasta. Katinkultaa ei ikinä tapaa tällaisina pyöreinä
rakeina. Eikä katinkulta ole raskasta. Mutta tämä kimpale on raskas
ja pyöreä!
Setrimetsiköstä vanhan majan takaa kuului Mukokin kimeä vihellys,
joka merkitsi päivällisen valmistumista.
15.