Vähitellen Rodin katse erotti pimeyden keskeltä tumman hahmon. Ensin
se näytti hänestä varjolta, sitten kalliolta, mutta vihdoin karvas
pala hänen kurkustaan suli riemunhuudoksi, kun hän totesi, että Vabi
oli todellakin nähnyt kartassa mainitun majan. Sillä mikäpä muukaan
se saattoi olla? Mikäpä muu kuin noiden miesten erämaja, joiden
luurangot he olivat löytäneet.
Rodin ilo vaikutti Vabin innostukseen kuin kipinä ruutitynnyriin,
loppumatkalla vallinnut hiljaisuus vaihtui nyt hilpeäksi hälinäksi.
Virnistellen ja hihittäen Mukoki oli jo toisia odottamatta
kiiruhtanut kallion harjalle katselemaan löytyisikö jotakin solaa,
mistä pääsisi putouksen alapuolelle. Hän osoitti tovereilleen
hongankelon valkeata latvaa, joka ulottui jyrkänteen reunan tasolle.
-- Kukaties tuossa pääsee alas, hän arveli ja kohautti hartioitaan
tarkoittaen, että yritys saattoi olla vaarallinen.
Rod vilkaisi alas. Kelon latva oli käden ulottuvilla, ja koko puu
oli aivan oksaton ja haaraton, mutta Rodin kiihtynyt mieli ei
nähnyt siinä mitään merkillistä. Heilautettuaan kiväärinsä hihnasta
selkäänsä hän ojensi käsivartensa, sai kiinni kelon hoikasta
latvasta, ja ennen kuin toiset ennättivät sanoa mitään hän liukui jo
runkoa myöten rotkon pohjaan.
Vabi seurasi heti hänen perässään, ja Mukokia odottelematta pojat
lähtivät juoksemaan majaa kohti. Puolitiessä Vabi kuitenkin pysähtyi.
-- Tämä ei ole oikein Mukia kohtaan. Meidän täytyy odottaa häntä.
He katsahtivat taakseen. Mukoki ei tullutkaan heidän perässään. He
näkivät hänen olevan polvillaan kelon juurella, aivan kuin olisi
etsinyt jotakin sen juurakosta. Sitten hän kohosi hitaasti pystyyn ja
siveli käsillään kelon kylkeä niin korkealta kuin ulottui.
Havaitessaan poikien katselevan hänen puuhiaan hän lähti kiireesti
tulemaan heidän luokseen, mutta hänen ilmeestään Vabi päätteli
Mukokin keksineen jotakin poikkeuksellista.
-- Mitä löysit, Muki? hän kysyi.
-- Ei paljon mitä. Hassu puu ole, kuului murahteleva vastaus.
-- Sileä kuin laivan masto, lisäsi Rod, joka ei sen enempää
kiinnittänyt huomiota Mukokin sanoihin. -- Kuunnelkaa!
Hän pysähtyi niin äkkiä, että perässä tuleva Vabi tyrkkäsi häntä
selkään.
-- Kuulitko mitään?
-- En.
Hetken aikaa kaikki kolme seisoivat aivan toisissaan kiinni
kuunnellen tarkasti. Mukoki oli poikien takana, joten nämä eivät
nähneet, että hänen aseensa oli valmis milloin tahansa lennähtämään
ampuma-asentoon ja että hänen mustissa silmissään oli ilme, joka ei
kertonut yksinomaan uteliaisuudesta.
Majaan oli enää vain parikymmentä askelta. Se näytti niin vanhalta,
että Rod ihmetteli miten se oli selviytynyt viime talven tuimista
lumimyrskyistä. Männyntaimia kasvoi sen laholla katolla, ja
seinähirret olivat luhistumaisillaan. Minkäänlaista ikkunaa ei ollut,
ja oven eteen oli kasvanut jalan vahvuinen puu, joka miltei tukki sen
kapean aukon, josta mökin muinaiset asukkaat olivat käyneet ulos ja
sisään.
Muutaman askelen päässä majalta Mukokin käsi laskeutui hiljaa Vabin
olkapäälle. Rod huomasi sen ja pysähtyi. Vanhan eränkävijän kasvoille
oli tullut merkillisen epäuskoinen ja ällistynyt ilme, aivan kuin hän
olisi epäillyt omia silmiään. Sanattomana hän osoitti ovella kasvavaa
puuta ja seinähirsien punertavaa, lahoa pintaa.
-- Punapetäjä, hän vihdoin sanoi. Mökki ole kovasti vanha, sata
vuotta!
Hänen äänessään soinnahti taikauskoista pelkoa. Rod tajusi mitä
Mukokin mielessä liikkui ja tarrautui kiinni Vabin käsivarteen.
Hän muisti toisenkin erämajan -- sen, mistä he olivat löytäneet
luurangot. He olivat korjanneet sen ja laittaneet siitä itselleen
talviasunnon, ja sen mökin iän he olivat arvelleet vähintään
viideksikymmeneksi vuodeksi. Mutta tämän majan korjausta ei voinut
ajatellakaan. Rodista tuntui kuin olisi kulunut vuosisatoja eikä
vuosikymmeniä siitä, jolloin nuo hirret oli kaadettu ja salvettu
seiniksi.
Yhä pitäen kiinni Vabin käsivarresta hän kurkisti sisään ovesta.
Ensin ei hämärässä näkynyt mitään. Vasta kun heidän silmänsä olivat
tottuneet pimeyteen, alkoivat seinät erottua, ja he totesivat majan
olevan autio. Siellä ei ollut mitään vanhaa kamaa kuten toisessa
mökissä oli ollut, ei minkäänlaista eletyn elämän merkkiä. Vanha maja
oli aivan tyhjä.
Pojat tutkivat majaa. Mukoki oli vain kurkistanut sisään ja sitten
kadonnut. Yksin jäätyään hän nykäisi alas kiväärinsä varmistimen ja
alkoi nopeasti kuin äkkiylläkköä peläten kiertää mökkiä silmät koko
ajan tarkastellen maata.
Kun Rod ja Vabi jälleen tulivat ulos, Mukoki oli putouksen kohdalla
ja kierteli rantakallioiden välissä kyyryssä kuin saaliinsa jäljillä
oleva petoeläin. Vabi vetäisi Rodin takaisin majaan.
-- Katsohan!
Mukoki ojentautui äkkiä suoraksi ja etsiskeli silmillään poikia,
mutta nämä olivat piilossa mökissä. Sinen hän riensi äskeisen
kelopuun luo. Hän kurotti taas kätensä ylös ja siveli kämmenillään
puun sileätä pintaa.
-- Minäpä menen katsomaan tuota puuta! Vabi kuiskasi. Siinä täytyy
olla jotakin erikoista, kun se ei anna Mukokille rauhaa. Tuletko
mukaan?
Hän juoksi ranta-aukean poikki, mutta Rod jäi paikalleen. Hän ei
käsittänyt tovereitaan. Viikkoja ja kuukausia oli haaveiltu tästä
kolmannesta koskesta. Suuri aarre oli koko ajan väikkynyt heidän
ajatuksissaan, ja kun he nyt viimeinkin olivat päässeet perille ja
kulta mahdollisesti oli aivan heidän jalkainsa juuressa, Vabi ja Muki
olivat paljon kiinnostuneempia vanhasta kelosta kuin aarteesta!
Itse hän oli miltei pakahtumaisillaan etsimisen innosta. Jo pelkkä
vanhan erämajan lahontuoksuinen ilma sai hänen verensä vinhasti
kiertämään. Varmasti tämä aarteen muinaisten löytäjäin asuinpaikka
tiesi kertoa enemmän sen kätköpaikasta kuin tuo hongankelo!
Salaisuuden avainta oli totisesti etsittävä näiden neljän seinän
sisäpuolelta!
Hän silmäisi ovelta taakseen majan hämärään ja sitten jälleen
aukeaman yli tovereihinsa. Molemmat olivat polvillaan kelon juurella.
Ilmeisesti he olivat löytäneet ilveksen tai suden jäljet, Rod
ajatteli.
Maassa hänen edessään oli kuiva ja pihkainen näre. Äkillisen
päähänpiston johdattamana hän katkaisi siitä oksan ja sytytti sen
itselleen soihduksi. Pitäen sitä ylhäällä päänsä päällä hän palasi
tupaan ja alkoi täydellä todella tutkia sen sisustaa.
Tutkimuksen ensimmäinen tulos tuotti hänelle pettymyksen. Siellä ei
ollut muuta nähtävää kuin alastomat lahot seinät. Sitten hän näki
perimmäisessä nurkassa jotakin, joka oli seinähirsiä tummempi. Siinä
oli pieni, jalan mittainen peltihylly ja sen päällä pieni, ajan
ruostuttama peltilaatikko.
Vapisevin sormin Rod tarttui siihen. Se tuntui kevyeltä -- kenties
se oli tyhjä. Tai mahdollisesti siellä olisi John Ballin viimeisen
tupakkakäärön jätteet.
Hän tarkasteli soihtunsa valossa laatikkoa. Se oli pahoin kolhiutunut
ja aivan mustaksi ruostunut; se olisi helposti musertunut hänen
käsissään. Mutta kun se kerran oli säilynyt, miksi ei muuta sitten
ollut? Missä olivat paistinpannut ja kattilat, vadit, veitset, kupit
ja muut talous- ja tarve-esineet, joita John Ball ja hänen toverinsa
olivat täällä mökissä käyttäneet?
Hän palasi ovelle. Mukoki ja Vabi puuhailivat jatkuvasti kelon
juurella. Ei edes mökistä paistava soihdun loimu ollut kiinnittänyt
heidän huomiotaan.
Rod sammutti soihtunsa ja avasi laatikon kannen. Jotakin putosi hänen
jalkoihinsa. Kumartuessaan katsomaan hän huomasi, että lippaasta
oli pudonnut pieni paperikäärö, yhtä mustunut kuin laatikkokin.
Varovaisesti hän avasi paperin kämmenellään. Sen kulmat murtuivat ja
hajosivat jauhoksi hänen käsissään, mutta sisempi osa pysyi koossa ja
näytti säilyttäneen valkeutensa.
Mukoki ja Vabi kuulivat toverinsa huudahtavan ja näkivät hänen
lähtevän nopeasti juoksemaan heitä kohti.
-- Kultaa! hän huusi. Viimeinkin kultaa! Eläköön! Saapuessaan toisten
luo hän oli miltei kyyneliin asti liikuttunut levittäessään paperia
toveriensa nähtäväksi.
-- Minä löysin tämän majasta -- peltilippaasta! Katsokaa! Se on John
Ballin käsialaa -- samaa kuin tuohikartassa!
Vabi otti varovaisesti paperin. Hänenkin hengityksensä kiihtyi, kun
hän näki mitä siinä oli -- muutama vielä aivan selvästi kirjoitettu
rivi. Yläreunaan oli kirjoitettu:
"Tilitys John Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten
kuukausiosuuksista kesäkuun 13. p:nä 1859."
Alle oli kirjoitettu seuraavaa:
'Plante huuhtonut: kultarakeita 3 kg 450 g; kultahiekkaa 500 g.
Langlois: kultarakeita 4 kg 750 g; kultahiekkaa ei yhtään. Ball:
kultarakeita 2 kg 650 g; kultahiekkaa 950 g.
Yhteensä 12 kg 300 g.
Planten osuus: 3 kg 100 g.
Langlois'n osuus: 3 kg 100 g.
Ballin osuus: 6 kg 100 g.