Toverien katseet siirtyivät Rodin osoittamaan suuntaan. Ja samassa
Rod kuuli takanaan Vabin revolverin hiljaa naksahtavan ja Mukokin
varmistimen tuiman helähdyksen.
Ajopuuröykkiön takaa nousi ohut savukierre!
-- Keitä tahansa he ovatkin, he ovat varmasti nähneet tai kuulleet
meidän tulomme! sanoi Vabi heidän seisottuaan tovin sanattomina.
-- Elleivät sitten ole poistuneet leiristään ennen meidän tuloamme,
Rod huomautti kuiskaten.
-- Pitää silmät auki! Mukoki varoitti, kun he hiljaa hiipivät savua
kohti. Juupeli tietä, mitä siellä ole.
Mukoki ennätti ensimmäisenä puukasan päälle, ja sieltä avautuva
näky sai hänet ponnekkaasti murahtelemaan. Savu kohosi hiiltyneestä
hakopuusta, joka oli puolittain tuhkan ja hiekan peitossa. Jo ensi
silmäyksellä heille selvisi mistä oli kysymys. Tuli oli pantu
talteen. Nuotion rakentajat olivat poistuneet, mutta aikoivat
ilmeisesti palata takaisin. Paljaiden jalkojen jälkiä näkyi
kaikkialla nuotion ympärillä, ja sen vieressä oli kasa puhtaaksi
kaluttuja luita.
Mukoki otti niitä yhden toisensa perään käteensä ja tarkasteli
niitä läheltä. Kun Vabi ja Rod vielä seisoivat kuin kivettyneinä
ympärilleen katsellen ja mahdollista hyökkäystä peläten, oli vanha
eränkävijä jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja hän kutsui tovereitaan
uudelleen katsomaan jalanjälkiä.
-- Sama jälki! hän huudahti. Sama mies teke kaikki jälki!
-- Mahdotonta! Vabi huudahti. Niitähän on täällä tuhansittain!
Mukoki murahti ja polvistui hiekalle.
-- Oikea jalka. Isovarvas -- siinä murto. Murto joka jälki. Katso!
Harmitellen oman huomiokykynsä kehnoutta Vabi heti näki Mukokin
olevan oikeassa. Oikean jalan isovarvas oli vääntynyt runsaan puolen
tuumaa ulospäin, ja jokaisessa hiekassa näkyvässä jäljessä oli merkki
tuosta epämuodostumasta.
Mutta Mukokilla oli pojille vielä suurempikin yllätys. Ojentaen
heille kourallisen maasta ottamiaan luita hän sanoi:
-- Mies ei keitä ruoka -- syö raaka!
-- Hyvät ihmiset! päivitteli Rod.
Vabi tajusi nopeasti, mitä tämän salaisuuden takana piili, ja
vähitellen alkoi Rodkin käsittää tämän oudon näkymän koko merkityksen.
-- Tuon mielipuolen nuotiohan tämä on!
-- Juuri niin.
-- Ja hän oli täällä vielä eilispäivänä!
-- Luultavasti toissa päivänä, sanoi Vabi. Sitten hän kysyi Mukokilta:
-- Mitä hän sitten teki tulella, ellei paistanut tai keittänyt
ruokaansa?
Mukoki kohautti hartioitaan eikä vastannut.
-- Hm, missään tapauksessa näitä luita ei ole keitetty, Vabi totesi.
Niissä on vielä kiinni raakaa lihaa. Ehkäpä mies vain vähän kärvensi
lihan pintaa.
Mukoki nyökkäsi hyväksyvästi Vabin olettamukselle ja ryhtyi tutkimaan
tulisijaa. Hiiltyneen pölkyn päässä oli kaksi kiveä, toinen litteä,
toinen pieni ja pyöreä, ja se, mitä Mukoki nyt näki, sai tuon
kokeneen eränkävijänkin kiihdyksiinsä.
-- Hullu mies -- tekee luoti tässä! hän huudahti näyttäen kiviä
tovereilleen. Katsoo kulta!
Pojat kiiruhtivat hänen luokseen.
-- Katsoo -- kulta! Mukoki toisteli kiihtyneenä.
Litteän kiven keskellä kimalteli keltaista jauhetta. Pyöreätä
kiveä vasarana, litteätä alasimena käyttäen mielipuoli oli takonut
kultanokareista itselleen luoteja!
Nyt ei ollut enää epäilyksen sijaa -- he olivat mielipuolen miehen
leirissä. Saman päivän aamuna he olivat jättäneet tuon poloisen
taakseen ainakin viidenkymmenen mailin päähän. Mutta miten kaukana
hän nyt mahtoi olla? Tuhka- ja hiekkakerroksen alla kytevä tuli
todisti hänen aikovan palata -- kenties piankin! Oliko hän sitten
liikkeellä yötä päivää?
-- Hän liikkuu nopeasti kuin villieläin, sanoi Vabi Rodille. Hän
saattaa palata jo yöksi!
Mukoki kuuli hänen sanansa ja ravisti päätään.
-- Rotkon läpi kulkee lumikenkämies kaksi päivä, hän sanoi muistellen
omaa viimetalvista retkeään ensimmäiselle vesiputoukselle. Ei kuka
ihminen kulke vuorten yli kolme päivä!
-- Jos Mukoki on rauhallinen, olen minäkin, Rod sanoi. Voimme asettua
tuonne kauemmaksi ajopuuröykkiöiden taakse.
Vabilla ei ollut mitään ehdotusta vastaan, ja leiripaikka valittiin
Rodin osoittamasta kohdasta. Omituista kyllä Mukoki näytti
kadottaneen kaiken pelkonsa rotkon mielipuolta kohtaan sen jälkeen
kun oli löytänyt tämän jalanjäljet, puhtaaksi kalutut luut ja
alkeellisen luotipajan. Hän oli lopultakin vakuuttunut siitä, että
he olivat tekemisissä tavallisen ihmisolennon kanssa, joka nälästä
ja pelosta oli tullut "hulluksi koiraksi", ja hänen uteliaisuutensa
voitti taikauskon.
Yön rauhallisesti nukuttuaan he lähtivät aamunkoitteessa jatkamaan
matkaa virtaa alas. Mutta heti kun sen juoksu kääntyi pohjoiseen,
muuttuivat maisematkin. Ensimmäisen tunnin aikana jylhät pystysuorat
vuorenseinämät madaltuivat vihannoiviksi harjuiksi, ja toisinaan
heidän matkansa kävi halki tasankojen, joita runsaan mailin
laajuudelta levisi virran kummallakin puolen.
Riistaakin alkoi näkyä virran rantamilla, ja monet kerrat he näkivät
hirviä ja karibuja. Aikaisemmin tällaiset mainiot riistamaat olisivat
saaneet Vabin ja Rodin veren kuohumaan, mutta nyt eivät pyssyt juuri
tulleet heidän ajatuksiinsa. Heillä oli tarkoituksena päästä vielä
ennen illan tuloa toiselle koskelle, ja pettyneinä he näkivät vuolaan
virtansa vähitellen muuttuvan verkkaiseksi kymiksi.
Tuohikartan mukaan piti koskelle olla mielipuolen leiriltä matkaa
viisikuudetta mailia. Hämärän laskeutuessa he olivat kuitenkin vielä
neljänkymmenen mailin päässä tavoitteestaan.
Rod oli siinä määrin jännittynyt, ettei saanut paljonkaan nukutuksi.
Ajatukset pyörivät kulta-aarteen ympärillä. Seuraavana päivänä he
olisivat jo matkalla kolmannelle koskelle. Ja siellä olisi kultaa --
kultaa! Hänen mieleensä ei hetkeksikään tullut epäilys, että puoli
vuosisataa kenties olisi hävittänyt löytöpaikan merkit näkymättömiin.
Valvomisestaan huolimatta hän oli aamulla ensimmäisenä ylhäällä
ja ensimmäisenä asettumaan kanoottiin. Joka hetki hänen korvansa
kuulostelivat putoavan veden etäistä kohinaa. Mutta tunti toisensa
jälkeen kului, eikä mitään kuulunut. He olivat olleet matkalla jo
kuusi tuntia ja tehneet taivalta viisikolmatta mailia viidentoista
sijasta. Missä ihmeessä tuo toinen koski olikaan?
Olipa Vabinkin silmissä jo hätääntynyt ilme, kun he päivällisen
syötyään jälleen astuivat veneeseen.
Yhä uudelleen ja uudelleen Rod tutki karttaa ja mittaili tikulla
sen välimatkoja. Ei, toinen putous ei voinut enää olla kaukana. Ja
kuitenkin tunti toisensa perästä kului, maili mailin jälkeen katkesi,
kunnes he totesivat kulkeneensa jo kolmekymmentä mailia sen paikan
ohi, jossa kosken olisi kartan mukaan pitänyt sijaita.
Hämärän tullessa he laskivat maihin lepäämään. Viimeisen tunnin
aikana Mukoki ei ollut sanonut sanaakaan. Ulkomaailman hämärä
laskeutui heidän mieleensäkin; vaikka mitään ei puhuttu, jokainen
kuitenkin arvasi toisten ajatukset.
Saattoiko sittenkin olla mahdollista, että he eivät olleetkaan
osanneet ratkaista kartan arvoitusta?
Mitä enemmän Rod asiaa ajatteli, sitä suuremmaksi tuli hänen
pelkonsa. Nuo miehet, jotka olivat otelleet vanhassa metsämökissä
ja saaneet surmansa, olivat olleet matkalla sivistyneeseen
maailmaan. Heillä oli ollut mukanaan kultaa, jolla he olivat
aikoneet ostaa itselleen ruokavaroja. Olivatko he uskaltaneet pitää
hallussaan karttaa, joka selvitti niin tarkasti heidän reittinsä
ja löytöpaikkansa kuin tuo tuohikartta teki. Eikö tuon kartan
ymmärtämiseen tarvittukin jotakin salaista "avainta", joka oli vain
heidän itsensä tiedossa.
Mukoki oli ottanut pyssynsä ja hävinnyt leiristä. Pojat nauttivat
karhunpaistinsa ja joivat kuuman kahvinsa, ja istuivat sen jälkeen
nuotion ääressä aprikoiden tätä koskikysymystä.
Mukoki oli ollut poissa jo tuntikauden, kun he äkkiä kuulivat
kaukaa virran alajuoksulta laukauksen, jota nopeasti seurasi kaksi
peräkkäistä laukausta. Muutaman sekunnin jälkeen he kuulivat vielä
kaksi laukausta.
-- Se on merkki! Rod huusi. Mukoki haluaa meidät luokseen.
Vabi hypähti pystyyn ja ampui makasiininsa kaikki viisi panosta.
-- Kuuntele!
Tuskin Vabin laukausten kaiku oli häipynyt, kun Mukoki jälleen ampui.
Pojat juoksivat kanootille, jonka lastia ei vielä ollut purettu.
-- Hän on parin mailin päässä alavirralla, sanoi Vabi, kun kanootti
oli saatu vesille. Mitä ihmeen asiaa hänellä mahtaa olla?
-- Minä taidan arvata, Rod vastasi ja hänen äänensä värisi
kiihtymyksestä. Hän on löytänyt toisen kosken!
Tuo ajatus antoi uutta voimaa heidän kivistäviin käsivarsiinsa, ja
nuolena kevyt kanootti lensi virtaa alas.
Viidentoista minuutin kuluttua heidän korvansa tavoittivat uuden
merkkilaukauksen. Tällä kertaa se tuli vain neljännesmailin päästä,
ja Vabi vastasi siihen kovalla huudolla. Mukokin ääni kuului
vastaavan, mutta ennen kuin pojat saivat hänet näkyviinsä, heidän
korviinsa kantautui aivan uusi ääni -- vesiputouksen kumea jyminä!
Yhä uudelleen ja uudelleen kajahtelivat poikien riemuhuudot, ja
kosken kohinan halki he kuulivat Mukokin huutavan heitä laskemaan
nopeasti rantaan.
-- Tämä ole iso koski! Mukoki tervehti heitä tyytyväisesti hymyillen.
Pitää kova meteli -- julmasti; paljon vesi!
-- Hyvä! huudahti Rod varmasti kymmenennen kerran.
-- Hei vain! huusi Vabi.
Ja Mukoki hihitti ja virnisteli ja hieroskeli käsiään ilmaisten siten
oman tyynen ilonsa.
Kun ensimmäinen innostuksen puuska oli asettunut, Vabi virkkoi
vahingoniloisena:
-- Oli tuo John Ball melko kehno kartantekijä! Vai mitä arvelet, Rod?
-- Tai pikemminkin hän oli liian viisas, Rod vastasi. Minua
kiinnostaisi tietää, oliko hänellä jokin erityinen syy väärentää
mittakaavaansa viidelläkymmenellä maililla!
Vabi katsahti häneen ihmetellen.
-- Mitä tarkoitat?
-- Sitä, että kolmas koskemme on todennäköisesti aivan lähellä
tätä toista! Ja jos niin on, oli John Ballilla jokin pätevä syy
väärennykseensä. Jos tulemme viimeiselle koskelle jo huomenna,
todistaa se mielestäni siitä, että hän piirsi tahallaan karttansa
väärin harhauttaakseen jotakin toista henkilöä -- kenties noita kahta
toveriaan, jotka olivat juuri lähdössä rintamaille.
-- Muki, miten paljon me nyt olemme kulkeneet? kysyi Vabi.
-- Kolme kertaa niin pitkään kuin ensi koski, toinen vastasi nopeasti.
-- Siis sata viisikymmentä mailia -- ja niihin on kulunut kolme
vuorokautta ja yksi yö. Mutta kartan mukaan kolmannelle koskelle
pitäisi olla vielä satakunta mailia.
-- Eikä sitä kuitenkaan ole enempää kuin viisikolmatta mailia, Rod
väitti. On parasta laittaa nuotio ja mennä nukkumaan. Huomenna meillä
on yllin kyllin työtä -- kulta on löydettävä!
Neljännen päivän matka aloitettiin jo ennen päivän valkenemista.
Varhainen aamiainen syötiin nuotion loisteessa, ja aamun sarastaessa
toverukset olivat jo olleet tunnin verran matkalla. Vain sadan
askelen päässä he näkivät nuoren hirven, mutta laukauksia ei nyt
tuhlattu, sillä lihan varastoiminen olisi vienyt heiltä kalliin
tunnin. Heidän mielessään kangasti lopullinen, varma voitto, ja se
oli saavutettava mahdollisimman pian.
Parin tunnin matkan jälkeen maisema alkoi taas yllättäen muuttua.
Idässä ja lännessä kohosi mahtavia vuorijonoja; maili maililta virta
kapeni ja sen vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes se jälleen juoksi
mustien, hiljaisten kallioseinien välissä, jotka kohosivat uhkaavina
matkalaisten yläpuolella. Niiden laelta tuhannen jalan korkeudesta
punapetäjät loivat synkkiä varjojaan joelle.
Rotko ei ollut samanlainen kuin alkumatkalla. Se oli paljon
syvempi, jylhempi, synkempi. Sen pohjalla vallitsi miltei ikuinen
yö. Sen autius oli aivan äänetön; ei yksikään lintu lennellyt eikä
viserrellyt sen rinteillä; kuiskaten lausutut sanat kajahtivat
hätkähdyttävän selkeinä. Kerran Rod puhui ääneen, ja hänen sanansa
kajahtelivat seinämien luolista valtavana huutona.
He lopettivat melomisen Mukokin pitäessä perää. Vene liukui nopeasti
ja äänettömästi mustalla virralla.
Rodin kasvot loistivat hämärässä aavemaisen kalpeina. Mukoki ja Vabi
olivat kuin kuparinvärisiä varjokuvia. Jokin salaperäinen voima
tuntui pitävän heitä kaikkia lumoissaan; se mykisti heidän kielensä,
pakotti heidän katseensa tuijottamaan liikkumatta eteenpäin, täytti
heidän mielensä selittämättömillä aavistuksilla, jotka saivat heidän
sydämensä lyömään kiihkeämmin ja veren sykkimään suonissa niin että
ihoa miltei kirveli.
Viimein matkojen päästä alkoi kuulua hiljaisena ja pehmeänä etäinen
kohina. Se oli hentoa kuin lähestyvän tuulen ensimmäiset lempeät
pyyhkäisyt, kuin honganlatvan nyyhkyttävä kuiskina tyynenä kesäiltana.
Mutta puiden latvoissa tuulen ääni kohoaa ja sitten häipyy jälleen
kuin vanhan haurasäänisen soittimen helähdys; tämä alavirralta
kuuluva kohina oli sen sijaan yhtäjaksoista. Se ei paisunut
kovemmaksi, joskus se miltei häipyi olemattomiin, niin että kuuloaan
äärimmilleen teroittaen sen juuri ja juuri erotti; hetken perästä se
jälleen kuului yhtä selkeänä kuin aikaisemminkin.
Viimein Vabigun kääntyi keulasta tovereihinsa päin, ja toiset
lukivat hänen katseestaan iloa ja suunnatonta jännitystä. Rodkin
alkoi ymmärtää. Tuo huokaava, hiljainen kohina ei ollut tuulen
aikaansaamaa, vaan heidän edessään olevan kolmannen kosken ääni!
Perää pitävä Mukoki katkaisi jännittyneen hiljaisuuden.
-- Koski tule!
Vabin vastaus ei ollut kuiskausta kuuluvampi. Nyt ei koskea
tervehdittykään ilohuudoilla. Jylhät vuorimuurit tuntuivat vaativan
kulkijoilta ehdotonta hiljaisuutta, ja kun putouksen kohina alkoi
voimistua, he miltei pidättivät henkeään. Muutaman sadan metrin
päässä heistä oli aarre, sitä vartioivien mustien kallioiden välissä
he tunsivat niiden miesten läsnäolon, jotka puoli vuosisataa sitten
olivat kuolleet saaliinsa uhreina. Jossakin täällä John Ball oli
murhattu, ja Rod aavisteli, että he tuolla kauempana siintävällä
rantapenkerellä tapaisivat merkkejä niistä miehistä, joiden luut he
olivat löytäneet vanhasta erämajasta.
Mukoki ei sanonut sanaakaan ohjatessaan kanootin rantaan. Yhtä
äänettöminä toiset tarttuivat kivääreihinsä, ja Vabin johtamina he
lähtivät kulkemaan virran suuntaan.
Vesi syöksyi huimaavalla vauhdilla kallioisessa uomassaan, ja
toverukset arvasivat pian olevansa kosken partaalla. Vielä satakunta
askelta otettuaan he näkivät veden kohoavan ilmaan valkeana sumuna.
Vabi lähti juoksemaan hyppien mokkasiineissaan kiveltä kivelle yhtä
varovaisesti ja äänettömästi kuin saalista lähestyvä metsästäjä, ja
toiset seurasivat hänen kintereillään.
He seisahtuivat korkean kiviröykkiön reunalle, missä alas syöksyvä
vesi viskautui vihaisena vihmana heidän silmilleen. Henkeään
pidättäen he katsoivat syvyyteen.
Kovin iso koski ei ollut. Vabi laski sen korkeudeksi nelisenkymmentä
jalkaa. Mutta ahtaassa rotkossa se näytti jättiläismäiseltä.
Vuorenseinämät kohosivat mustina ja pystysuorina, siellä täällä
kasvoi rannalla nuoria setrejä ja mäntyjä. Edempänä rotko näytti
laajenevan, ja virran vesi, joka tässä sileiden pohjakallioiden
pieksämänä kuohui valkeina vaahtopäinä, näytti siellä tyventyvän.
Tuolla alhaalla, maan salatuissa uumenissa oli aarre, jota he olivat
tulleet perimään -- ellei kartta valehdellut!
Oliko se kenties tuolla kallioiden välissä, missä vesi kiehui ja
vaahtosi? Vai piilikö se jossakin tuolla pimeässä rotkossa, minne
vain vainajat tunsivat tien? Saisivatko he sitä koskaan haltuunsa?
Pala tuntui kohoavan Rodin kurkkuun, ja hän katsoi Vabiin.
Vabi oli ojentanut oikean käsivartensa. Hänen silmänsä hehkuivat,
hänen voimakas vartalonsa oli jännittynyt kaareksi.
-- Tuolla on maja! hän huusi. Tuolla on se maja, jonka John Ball,
Henri Langlois ja Peter Plante aikoinaan rakensivat! Katsokaa tuonne
setrien väliin -- tuonne missä on vuorenseinän musta varjo! Voi, voi,
Muki, Rod, ettekö te nyt näe sitä? Ettekö te näe?
14.