Mukoki rikkoi ensimmäisenä huutoa seuranneen hiljaisuuden. Huudahtaen
tukahtuneesti aivan kuin näkymätön käsi olisi kuristanut häntä
kurkusta hän livahti alas kiveltä jolla oli istunut ja kyyristyi sen
taakse. Hänen kiväärinsä piippu kimalteli heikosti, kun hän ojensi
sen rotkon pimeätä perukkaa kohti.
Sitten Vabin ase naksahti varoittavasti, ja intiaaninuorukainen
laskeutui myös äänettömästi pitkäkseen.
Vain Rod jäi istumaan. Aluksi hänenkin sydämensä oli
pysähtymäisillään. Mutta sitten hänen aivoissaan välähti ajatus, joka
sai hänen verensä kiertämään kiihkeästi ja jäsenensä vapisemaan.
Hän kavahti jaloilleen. Hän tiesi nyt. Tuo tieto ei ollut erämaan
opettama, se oli peräisin Roderick Drew'n omasta maailmasta. Rod
oli pari kertaa ennenkin kuullut samanlaisen äänen, ja molemmilla
kerroilla sen muisto oli lähtemättömästi pureutunut hänen tajuntaansa.
Hän kääntyi toveriensa puoleen ja yritti puhua, mutta Mukokin tuntema
kauhu oli siirtynyt häneenkin ja se sai hänen kielensä tarttumaan
kitalakeen.
-- Mielipuoli! hän sai sammalletuksi. Vabin sormet tarrautuivat hänen
käsivarteensa.
-- Mikä?
-- Mielipuoli! Rod toisti yrittäen säilyttää mielenmalttinsa.
Mies, joka ampui karhua ja yritti ampua Mukokia, on mielipuoli --
raivohullu! Olen kuullut tuollaisen huudon ennenkin -- kotikaupunkini
mielisairaalassa. Tuo mies...
Sanat kuolivat hänen huulilleen. Jälleen kajahti rotkosta huuto. Se
kuului tällä kertaa lähempää, ja järkytyksestä suunniltaan Mukoki
tarrautui Rodiin. Vanhan eränkävijän kasvot olivat pimeän peitossa,
mutta hänen otteestaan Rod tajusi hänen silmittömän kauhunsa.
-- Hulluhan tuo on, ilmeinen mielipuoli! Rod yritti rauhoittaa. Äkkiä
hän riuhtaisi itsensä vapaaksi Mukokin otteesta ja iski kiinni Vabin
pyssyn perään, kun toveri lähti ryömimään eteenpäin aikoen ampua
huutajaa heti kun tämä jälleen antaisi merkkiä itsestään. -- Älä
ammu! hän kielsi. Mukoki, älä sinä nyt tule hulluksi! Kuolevainen
olentohan tuolla huutelee -- ihminen, joka on kärsinyt paljon ja
nähnyt nälkää -- kuuletko, nähnyt nälkää! -- kunnes hänen järkensä on
seonnut. Sellaisen ihmisen tappaminen on pahempi kuin miesmurha!
Mukoki astui askelen taaksepäin ja hengitti syvään.
-- Mies -- näke nälkkä -- ei syömistä -- sitten hänestä tulee raivo
koira? hän kysyi hiljaa.
Vabi oli samassa hänen rinnallaan.
-- Juuri niin, Muki, hän selitti. Hänestä on tullut raivo koira aivan
kuin meidän hallikoirastamme, kun sillä kalan ruoto juuttui kurkkuun.
Valkoiset miehet tulevat joskus hulluiksi koiriksi, kun saavat kauan
kestää nälkää ja janoa.
-- Meidän Suuri Henkemme kieltää tekemästä sellaisille onnettomille
mitään pahaa, Rod jatkoi. Me sijoitamme heidät suuriin taloihin,
suurempiin kuin kaikki kauppa-aseman rakennukset yhteensä, ja
ruokimme ja vaatetamme heitä ja huolehdimme heistä niin kauan kuin he
elävät. Pelkäätkö, Muki, raivoa koiraa tai raivohullua ihmistä?
-- Raivo koira pure pahasti -- paras teke loppu hänestä oitis!
-- Mutta emmehän me tapa niitä ennen kuin on pakko, intti
nopeaälyinen Vabi, joka oli heti oivaltanut mihin Rod tähtäsi.
Pelastimmehan silloinkin koiran ottamalla ruodon pois sen kurkusta!
Meidän täytyy yrittää pelastaa tämäkin raivo koira, koska hän on
samanlainen valkoinen mies kuin Rod. Hän luulee kaikkia ihmisiä
vihamiehikseen aivan samoin kuin raivo koira pitää kaikkia muita
koiria vihollisenaan. Sen vuoksi meidän on pidettävä varamme, ettei
hän pääse ampumaan meitä, mutta pahaa emme saa hänelle tehdä!
-- On parasta, ettei hän saa tietää meidän olevan rotkossa, sanoi Rod
ajatellen Mukokin mielenrauhan palauttamista. Hän ilmeisesti menee
tätä tietä aukiolle, joten meidän on syytä viedä tavaramme vähän
syrjemmälle.
Kun pojat nostivat kanoottia, sattuivat heidän kätensä koskettamaan
toisiaan. Vabi hämmästyi tuntiessaan toverinsa sormien olevan
jääkylmät.
-- Olemme nyt saaneet Mukokin pään kääntymään, hän kuiskasi. Hän ei
enää halua ampua. Mutta...
-- Meidän voi olla pakko tehdä se, Rod jatkoi. Mutta jääköön tämä
vain meidän kahden asiaksi. Meidän on käytettävä kylmää järkeä, ja
jollei tule kysymys elämästä ja kuolemasta...
-- Huh! -- Vabia puistatti.
-- Ellei tuo onneton huomaa meitä tänä iltana, pääsemme huomenaamulla
pian pois hänen tieltään, Rod jatkoi. Emme siis saa ampua emmekä
puhua. Olemme hiljaa kuin hiiret!
Pian heidän tavaransa olivat piilossa kallioiden lomassa. Vabi
istuutui Mukokin viereen ja supattaen hänen korvaansa yritti selittää
asiaa. Sitten hän kääntyi Rodin puoleen.
-- Mukoki ymmärtää nyt. Hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt
raivohullua ihmistä eikä ole kuullut edes puhuttavan sellaisesta,
niin että hänen on vähän vaikea käsittää asiaa. Mutta nyt hän tietää,
miten hänen tulee menetellä.
-- Hss...
-- Mikä se oli?
-- Luulin kuulleeni ääntä! -- Rodin kuiskaus ei ollut henkäisyä
kuuluvampi. -- Etkö sinä kuullut?
-- En äänen ääntä!
Pojat kuuntelivat. Rotkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jonka
keskestä kuului vain virtaavan veden vieno solina -- omalaatuinen,
sykähdyttävä äänettömyys, missä pojat kuulivat sydämensä kiihkeät
lyönnit.
Roderickista nämä minuutit tuntuivat tunneilta. Hänen korvansa olivat
jännityksen terästämät, hänen silmänsä yrittivät nähdä pimeyden läpi,
kunnes niitä alkoi kivistää. Joka hetki hän odotti kuulevansa tuon
hirveän huudon läheltään, ja valmistautui kohtaamaan sen aiheuttajaa.
Mutta hetket kuluivat eikä mielipuolen askelia kuulunut. Oliko mies
mennyt toisaalle? Oliko hän sukeltautunut jonnekin syvemmälle näiden
vuorten väliseen mustaan, salaperäiseen maailmaan?
-- Taisin erehtyä, hän kuiskasi hiljaa Vabille. Otammeko huovat?
-- On kai parasta tehdä olonsa niin mukavaksi kuin osaa, Vabi tuumi.
Istu tässä ja kuuntele, minä menen purkamaan tavaroita.
Hän meni kuulumattomin askelin Mukokin luo, joka nojautui
liikahtamatta kallioon, ja Rod kuuli heidän päästelevän kantamusten
sidenuoria. Pian Vabi palasi huovat käsivarrellaan; pojat
kääriytyivät niihin ja istuivat kylki kyljessä, mutta unesta ei ollut
puhettakaan.
Toverinsa huomaamatta Rod viritti revolverinsa hanan ja sijoitti
aseen siten, että saattoi saada sen nopeasti käsiinsä. Hän tiesi
olevansa heistä ainoa, joka käsitti vaaran koko kaameudessaan.
Mukoki oli ilman muuta hyväksynyt poikien hänelle antamat selitykset
ja vakuuttelut; hän ei ryhtynyt järkeilemään sellaista, mikä meni
hänen erämiehen tietoutensa ulkopuolelle.
Vabi, joka hänkin oli puolittain luonnonihminen, tunsi vain
ulkonaisen, ruumiillisen vaaran uhkaa. Mutta Rodin laita oli toisin.
Mikäpä voikaan sivistyneen maailman kasvatissa herättää suurempaa,
kiduttavampaa pelkoa kuin tietoisuus mielipuolen hiipivästä,
väijyvästä läsnäolosta?
Tämä kauhea jännitys piinasi Rodin hermoja. Mitä merkitsi tämä
käsittämätön hiljaisuus? Oliko mielipuoli saanut jo heistä vihiä?
Oliko hän juuri tällä hetkellä hiipimässä heidän kimppuunsa yön
pimeyden suojaamana? Rodin ajatukset askartelivat niin kuumeisesti
kaikenlaisissa kauhukuvissa, että hän oli miltei hypätä pystyyn kun
Vabi tyrkkäsi häntä kevyesti käsivarteen.
-- Katsopa tunne -- tuonne rotkon toiselle puolen, kuiskasi toveri.
Näetkö kajastuksen vuoren seinällä?
-- Kuutamo! Rod vastasi.
-- Niin. Olen tässä katsellut sitä ja nähnyt, miten valo siirtyy
alemmaksi. Pian näemme kuun nousevan tuolta harjun takaa.
Neljännestunnin kuluttua.
Rod aikoi kääntyä katsomaan taakseen, mutta painui samassa
takaisin kyyryyn hiljaa huudahtaen. Sillä nyt kajahti kolmannen
kerran mielipuolen huuto, mutta tällä kertaa heidän takaansa ja
yläpuoleltaan -- jostakin kaukaa kuutamoiselta aukiolta rotkon suun
takaa.
-- Hän on mennyt tästä ohi! voihkaisi Vabi. Hän on mennyt ohitsemme
-- emmekä me ole nähneet emmekä kuulleet mitään! -- Hän ponnahti
seisomaan ja korotti kiihdyksissään ääntään, niin että sadat kaiut
kertasivat hänen hämmästyksensä. -- Hän on mennyt tästä ohi, emmekä
me tiedä siitä mitään!
Mukokin ääni kuului pimeydestä.
-- Ei mikä mies kulke kuin aave! Ei mikä mies -- ei mikä mies...
-- Hiljaa! Rod varoitti. Nyt meidän on lähdettävä! Mielipuoli on nyt
meistä puolisen mailin päässä aukiolla, ja meidän on päästävä pois
täältä ennen kuin hän palaa. Mieluummin lasken koskia kuin panen
henkeni alttiiksi hänen kultaluodeilleen!
-- Niin minäkin! Vabi huudahti.
He panivat kiireesti toimeksi. Mukoki hoippui edellä taakkoineen ja
pojat perässä kanoottia ja toista tavaramyttyä kantaen.
Kymmenen minuutin perästä vene jo keinui purossa; Mukoki asetti
kantamuksensa kanoottiin ja hyppäsi itse veteen. Kuu tuli juuri
näkyviin rotkon eteläharjan takaa, ja sen kelmeässä valossa pojat
näkivät, että purossa kävi kova virta ja että vesi ulottui Mukokin
polviin asti.
-- Ei kovasti syvä, Mukoki sanoi. Saattaa tulee kallio...
-- Seurasin talvella tämän puron juoksua kuutisen mailia ja tiedän,
että sen pohja on sileä kuin lauta, keskeytti Rod. Ei ainakaan sillä
matkalla ole pelkoa kareista.
Kuu valaisi nyt koko rotkon, ja he saattoivat nyt nähdä vaikeuksitta
sadan askelen päähän. Joka minuutilla virran voima tuntui kasvavan,
ja airollaan koetellen Mukoki totesi puron syvenevän. Hetken kuluttua
airo ei enää ottanut pohjaan.
Rodin silmät etsivät herkeämättä tuttuja paikkoja. Hän oli
tuntevinaan varmasti sen paikan, missä oli ampunut hopeaketun, ja
mainitsi siitä Vabille. Virta kiihtyi kiihtymistään, rantakalliot
suhahtivat ohi nopeasti kuin ajatus, ja paikoitellen virrasta erosi
pieniä sivuhaaroja, jotka milloin yhtyivät takaisin emoonsa tai
häipyivät tietymättömiin. Rod huudahti puoliääneen, kun kanootti
kiiti jylhän kiviraunion ohi.
-- Kas, tuolla nukuin silloin kun näin unta luurankomiehistä! Tästä
lähtien en enää tunne puroa. Nyt meidän on oltava varovaisia!
Vabi heilautti airoaan, ja kanootti vältti töin tuskin mustan paaden
terävän reunan.
-- Nyt ei enää näe eteensä hiventäkään, ja kohinasta päätellen tuolla
on kallioita vaikka millä mitalla! hän huusi toisille. Melo keskelle
virtaa jos voit, Muki -- melo hyvä mies keskelle virtaa!
Kuului katkeavan puun terävä naksahdus, ja Mukokilta pääsi
säikähtynyt murahdus. Hänen melansa oli poikki. Salaman nopeasti Rod
tajusi tilanteen vaarallisuuden ja ojensi oman melansa Mukokille;
mutta tuo lyhyt hetki näytti jo tuoneen tuhon matkalaisille. Kanootti
käännähti poikkipäin virrassa, ja samassa hetkessä kuului Vabin
terävä varoitushuuto:
-- Ei tässä kallioita ole, vaan pyörre! Pian toiseen rantaan, Muki --
ohjaa heti toiselle rannalle!
Vabin mela sukelsi syvälle raivoavaan pyörteeseen, ja Mukoki yritti
peränpitäjänä tehdä parhaansa -- mutta liian myöhään! Sadan jalan
päässä virta ahtautui kahden mahtavan kallion väliin, ja sillä kohden
Rodin silmä tavoitti maidonvalkeat kuohupäät.
Mutta hän ei ennättänyt nähdä niistä kuin vilahduksen. Huimaavalla
vauhdilla kevyt alus kiiti kallioiden väliin, ja veden pärskyessä
kanootissa istuvien kasvoille kokasta kuului jälleen Vabin
varoitushuuto -- oli tarrauduttava kiinni kanootin pohjakaariin.
Samassa hetkessä huumaava pauhu lukitsi Rodin korvat, ja kaikki hänen
aistinsa tuntuivat yhdellä kertaa lakkaavan toimimasta; hän näki
valkoisen kuohuvan vaahdon keskeltä vain oman kouristuneen kätensä.
Sitten kanootti ampaisi kuin jousen jänteeltä lennähtänyt nuoli
pyörivään liikkeeseen -- ja silloin vasta Rod kykeni jälleen näkemään.
Nyt he siis olivat kurimuksessa! Monet kerrat Vabi oli kertonut
hänelle näistä vuorivirtojen petollisista ansoista, joissa useimmiten
varma kuolema odotti niiden armoille joutunutta.
Tässä virta ei enää hypellyt vihaisina kuohupäinä; aluksi Rodista
näytti siltä kuin he olisivat aivan turvallisesti ajelehtineet
veden mustalla laiskasti liikkuvalla pinnalla, josta ei noussut
minkäänlaista kuohua eikä pärskettä. Mutta vajaan veneenmitan päässä
hän näki pyörteen valkean keskuksen, ja sieltä hänen korvansa
tavoitti heikon viheltävän suhinan joka jähmetti hänen verensä --
jossakin siellä pyörteen silmän sydämessä vaani itse vetehinen
siepatakseen heidät kuoleman syleilyyn! Tuona häviävänä hetkenä hän
muisti Mukokin kertoneen eräästä intiaanista, joka oli hukkunut
tällaiseen kevättulvan salakavalaan pyörteeseen ja jonka pahoin
ruhjoutunut ruumis oli pyörinyt kurimuksessa runsaan viikon, ennen
kuin oli paiskautunut rantaan. Nyt vasta hän sai puhekykynsä takaisin.
-- Hyppäämmekö veteen? hän huusi.
-- Pidä kiinni kanootista!
Vabi näin huusi, mutta kohosi itse huutaessaan puolittain pystyyn
aivan kuin olisi aikonut hypätä virtaan. Seuraavassa hetkessä kevyt
kanootti lennähti pyörteen laidalta toiselle, ja kun se näytti
omalla painollaan liukuvan kohti tuhoaan, kuului uudelleen Vabin
varoitushuuto.
-- Pidä kiinni kanootista!
Mutta tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kohosi seisomaan ja
viskautui kuin näätä pyörteen mustaan syvyyteen. Kauhusta huudahtaen
Rod kohosi polvilleen ja olisi varmasti syöksynyt Vabin perään, ellei
Mukokin tuima ääni olisi komentanut.
-- Pitää kiinni kanootista!
Sitten tuli voimakas sysäys. Kanootin keula heilahti niin nopeasti
pyörteen keskusta kohti ja perä rantaan päin, että Rod kadotti
tasapainonsa ja paiskautui pitkäkseen veneen pohjalle. Kun hän
jälleen katsoi ympärilleen, hän näki Mukokin seisomassa kanootissa
kuten Vabi äsken; sitten vanha eränkävijä heittäytyi virtaan
varoittaen vielä kerran Rodia.
-- Pitää kiinni kanootista!
Ja Rod piti. Hän tajusi hämärästi, että nuo varoitukset oli
tarkoitettu hänelle -- vain hänelle; hän arvasi, etteivät hänen
toverinsa olleet pelkuruuttaan hypänneet veneestä.
Vasta sitten kun kanootti liukui rantaan ja hän hoippui siitä maan
turvalliselle kamaralle, hän täysin ymmärsi mitä oli tapahtunut.
Pitäen kiinni kanootin kiinnitysköydestä Vabi oli suorittanut
kuolemanhyppynsä tavoitellen yhtä ainoata pelastuksen mahdollisuutta.
Tuona jännittävänä hetkenä, kun kanootti oli kääntynyt kohti pyörteen
silmää, hän oli tehnyt parin metrin hypyn rantaan päin ja tavoittanut
pohjan! Jos vettä olisi ollut jalankin verran enemmän, olisivat
kaikki kolme olleet tuhon omat!
Vabi seisoi rannalla huohottaen, vaatteet vettä valuen, ja kuun
kirkkaassa valossa hänen kasvonsa hohtivat yhtä valkoisina kuin
pyörteen vaahtokehä.
-- Tämä oli melkein kuin käynti kuoleman portilla! hän puuskutti.
Muki, näin täpärällä emme ole vielä koskaan olleet! Sinun
pelastumisesi kultaluodista ei ole mitään tämän rinnalla!
Mukoki veti venettä hiekkaiselle rannalle, ja vieläkin huumautuneena
äkillisestä pelastumisestaan Rod meni häntä auttamaan.
Nyt vasta he tajusivat minkälaiseen tilanteeseen he olivat joutuneet.
Yö oli tarjonnut heille niin runsain mitoin jännitystä, ettei enempää
juuri voinut toivoa. Mielipuolen käsistä he olivat töin tuskin
pelastuneet kurimuksen kuiluun, ja siellä odottavasta kuolemasta
tähän ahtaaseen kalliovankilaan, josta heillä ei näyttänyt olevan
poispääsyn toivoa -- ei ainakaan ennen kevättulvien laantumista.
Äkkijyrkät vuorenseinät ympäröivät heitä joka puolelta. Ainoa avoin
tie oli tuo hiiden kirnu!
Jopa Mukokikin ympärilleen silmäillessään tajusi tilanteeseen
sisältyvän karmean huumorin ja hihitti hiljaa itsekseen.
Vabi seisoi hajalla säärin, kädet painettuina likomärkiin taskuihin
ja katseli kuun valaisemia jylhiä kallioseiniä. Sitten hän käännähti
ja virnisti toisille; hän katseli kurimusta ja viimein kapeata
taivaan kaistaletta, joka näkyi heidän yläpuolellaan. Tilanne tuntui
aluksi hullunkuriselta, mutta kun Vabi jälleen katsahti Rodiin, oli
hymy hävinnyt hänen kasvoiltaan.
-- Olisipa tuolla mielipuolella hauskaa, jos hän löytäisi meidät
täältä! hän kuiskasi.
Mukoki käveli verkalleen ympäri tutkien paikkaa. Kuilu, jonka
pohjalla he olivat, oli enintään viisitoista metriä leveä; kuohuva
pyörre valtasi siitä suurimman osan, eikä seinämissä ollut rakoa
edes sen vertaa, että orava olisi päässyt kiipeämään ylös. Heidän
vankeutensa oli niin täydellinen kuin ajatella voi.
Mukoki palasi toisten luo ja istahti murahdellen itsekseen.
-- Eiköhän ole parasta, että syömme vatsamme täyteen ja käymme
nukkumaan, Rod ehdotti, sillä hän tunsi itsensä nälkäiseksi.
Ei meidän ainakaan tänä yönä tarvitse pelätä petoja eikä muita
vihollisia!
Tämä heillä tosiaankin oli lohdutuksenaan. He söivät kylmää
karhunpaistia ja varustautuivat levolle. Yö oli tavattoman lämmin,
ja Mukoki ja Vabi saattoivat levittää märät vaatteensa kuivumaan ja
kääriytyä pehmeisiin huopiin.
Rod ei avannut silmiään, ennen kuin Vabi herätti hänet aamulla.
Mukoki ja Vabi olivat jo täysissä pukeissa, ja mennessään veden
partaalle peseytymään Rod ihmeekseen huomasi, että kaikki tavarat oli
ladottu veneeseen, aivan kuin olisi tarkoitus lähteä matkaan heti
aamiaisen jälkeen. Palatessaan toisten luo hän näki aterian katetun
litteälle paadelle keskelle heidän vankilansa hiekkalattiaa ja
toveriensa istuvan huolettoman näköisinä.
-- Näyttää siltä kuin aikoisitte lähteä piankin, hän sanoi ja
nyökkäsi kanoottiin päin.
-- Niin olemme aikoneet, vastasi Vabi. Me uimme kurimuksen poikki!
Hän nauroi nähdessään Rodin epäuskoisen ilmeen.
-- Tarkemmin sanoen aiomme meloa sen ympäri, hän lisäsi. Muki ja minä
olemme solmineet yhteen joka ikisen nuoranpätkän ja tavarasiteen
mitä meillä on, jopa pyssynremmitkin, ja meillä on nyt lähes
kahdeksantoista metrin pituinen köysi. Syötyä näytämme sinulle, mitä
sillä aiomme tehdä.
Nyt aamulla ei kylmä karhunpaisti maistunutkaan toveruksille
enää yhtä hyvin kuin illallisella, sillä matkan jatkaminen paloi
jokaisen mielessä. Vabi vei sitten toverinsa vankilan itäisen seinän
muodostaman ison kallion äärimmäiselle reunalle, kahlasi polviaan
myöten veteen ja osoitti Rodille muuatta maankielekettä, joka työntyi
virtaan noin kuudenkymmenen jalan päässä kallion toisella puolen.
-- Jos jotenkin voisimme keinotella itsemme tuolle kielekkeelle,
hän selitti, pääsisimme kurimuksen laskusta selville vesille.
Tässä kallion kohdalla on tosin syvää, mutta alavirta ei tuottane
paljonkaan vastusta. Arvelisin, että selviämme siitä. Ainakaan ei
yritys ole varsin vaarallinen.
Kanootti hinattiin kallion reunalle ja laskettiin veteen, Mukoki
asettui vanhalle paikalleen perään, ja Vabi sijoitti Rodin etupäähän.
-- Sinä melot koko ajan vasemmalta puolelta ja niin voimakkaasti kuin
suinkin jaksat, hän neuvoi. Minä jään tähän ja pidän kiinni köyden
toisesta päästä, niin että jos joutuisitte pyörteeseen, minä voisin
kiskoa teidät takaisin rantaan. Ymmärrätkö?
-- Kyllä -- mutta entä sinä itse? Miten...
-- Minä uin! Vabi vastasi mahtaillen. Mokoma pieni lähteen silmä!
Mukoki nauraa hihitti, eikä Rod jatkanut enää kyselemistään, vaan
käytteli airoaan saamansa ohjeen mukaan, kunnes kanootti todella oli
päässyt kallion reunan takana olevalle maakielekkeelle. Katsoessaan
taakseen hän näki Vabin kietoneen köyden vyötäisilleen ja seisovan
nyt uumiaan myöten vedessä.
Saatuaan Mukokilta merkin Vabi heittäytyi pelottomasti uimaan, ja
toiset vetivät häntä köyden toisesta päästä kuin mitäkin syöttiin
käynyttä kalaa. Vaatteet olivat veneessä, ja kun hän oli saanut ne
ylleen, olivatkin toverukset jälleen valmiit jatkamaan matkaa. Jonkin
matkaa he kulkivat maitse kantaen kanoottia ja tavaroita, kunnes
tulivat rotkovirran pääuomaan, johon tuohivene uudelleen laskettiin.
-- Jos meillä on koko matkan tällaisia seikkailuja, emme ikipäivänä
pääse päämääräämme, arveli Vabi, kun he lähtivät viilettämään pitkin
rauhallista virtaa. Mielipuoli metsäläinen, kurimuksen kuilu ja
kalliovankila -- kaikki yhden ainoan yön seutuvilla -- tuo on jo
melkein enemmän kuin jaksaa sietää.
-- Eiköhän olekin perää vanhassa sananlaskussa, että kun sataa, sataa
roimasti, Rod huomautti. Ehkäpä kuitenkin saamme tästä lähtien kulkea
rauhassa.
-- Kukaties! kuului perästä Mukokin murahdus.
Ainakin sen päivän pitivät Rodin valoisat toiveet paikkansa. Puoleen
päivään asti kanootti liukui virtaa alas liukkaasti kuin rasvassa ja
ilman pahempia kommelluksia.
Virta leveni ja syveni saadessaan lisävettä vuorenharjanteiden
puroista, mutta ani harvoin oli putouksia venettä uhkaamassa eikä
ajopuita nimeksikään. Kun kullanetsijät laskivat maihin valmistamaan
päivällistään, tiesivät he ainakin kaksi asiaa: he olivat päässeet
riittävän kauaksi mielipuolen metsäläisen alueelta, ja ensimmäinen
koski alkoi olla jo jokseenkin lähellä. Tällä kertaa he käyttivät
runsaasti aikaa päivällisensä valmistamiseen ja nauttimiseen.
Kun taas lähdettiin jatkamaan matkaa, Mukoki asettui kokkaan, ja
hänen tarkat silmänsä tähystelivät edessä olevia kallion järkäleitä
ja vuorenseiniä. Parin tunnin kuluttua hän päästi riemuhuudon ja
kohotti kätensä merkiksi toisille.
Kaikki kolme kuuntelivat korvat tarkkoina. Virran yksitoikkoisen
kohinan halki kuului heikkona putoavan veden pauhu.
Unohtaen selän taakse jääneen mielipuolen -- unohtaen kaiken muun
paitsi sen tosiasian, että heillä nyt vihdoinkin olivat edessään
kultalöydölle vievät kosket, Vabi kajautti riemunhuudon, johon sadat
kaiut vastasivat, ja Rod yhtyi siihen keuhkojensa koko voimalla.
Mukoki virnisteli, hihitti ja murahteli tuttuun tapaansa, ja muutaman
minuutin perästä hän viittasi Vabille, että tämä laskisi veneen
rantaan.
-- Tässä tulee kova urakka, hän selitti. Virta paljon kova tässä --
kukaties pitää kantaa vene.
Lyhyt parinsadan askelen mittainen maamatka vei heidät kosken
niskalle. Putous oli -- kuten Mukoki oli talvellisella erämatkallaan
havainnut -- jokseenkin vähäinen, enintään kolmen metrin korkuinen.
Mutta nyt siitä vyöryi pauhaava kumiseva vesimassa. He pääsivät
kuitenkin varsin helposti kiertämään putouksen.
Vaikka matkaa oli aamusta lähtien tehty runsaat nelisenkymmentä
mailia, oli se ollut melko vaivatonta, ja päivä oli ollut
toveruksille mitä viehättävin. Kanootin liukuessa vuolaassa virrassa
heidän ei ollut tarvinnut paljon rasittaa itseään, ja jylhät
vaihtelevat maisemat tuottivat heille loppumatonta huvia.
Myöhään iltapäivällä reitin suunta muuttui koillisesta suoraan
pohjoiseen, ja mutkakohdassa oli ihanteellinen leiripaikka. Ranta
levisi siinä laajana, hienon valkean hiekan peittämänä aukiona,
ja vesirajassa oli kasoittain kuivaa ajopuuta, josta kokonainen
rykmentti olisi saanut nuotiotarvikkeensa.
-- Onpa tässä merkillinen paikka, sanoi Vabi vetäessään kanoottia
maalle. Tämähän näyttää aivan...
-- Järvi, Mukoki murahti. Ennen tässä ole järvi!
-- Virta on kääntyessään huuhdellut tälle puolen niin paljon hiekkaa,
että pohja on kohonnut ja lopulta jäänyt kuiville, lisäsi Rod
katsellen kadonneen järven paikkaa.
Vabi oli kierrellyt lähistöllä. Äkkiä hän pysähtyi ja viittoi
kiihkeästi tovereilleen. Hänen hämmästynyt ilmeensä sai toiset
juoksemaan hänen luokseen.
Vabi seisoi sanattomana ja osoitti hiekkaan.
Aivan selvästi oli maassa ihmisjalan kuva -- ei saappaan eikä
mokkasiinin, vaan paljaan jalan, yhtä todellisen kuin käsi, jolla
Vabi sitä osoitti.
Ja tuosta yhdestä jäljestä hämmästyneen kolmikon katseet siirtyivät
satoihin samanlaisiin, kunnes heistä alkoi tuntua siltä kuin
kymmenkunta paljasjalkaista villiä olisi tanssinut hietikolla vain
vähän ennen heidän tuloaan.
Ja sitten Rod, jonka katse vaistomaisesti kääntyi rannalla oleviin
ajopuuröykkiöihin, näki jotakin muuta -- jotakin, joka sai hänet
viittamaan sinnepäin yhtä sanattomana, yhtä kalpeana ja yhtä
säikähtyneenä kuin Vabi äsken!
13.