Jos Mukoki olisi ollut valkoinen mies, olisi hän voinut yrittää
järjellään selittää tuota omituista ääntä. Mutta Mukokin maailmassa
ei ollut muuta kuin erämaa, eikä hän koskaan ollut kuullut siellä
mitään tämänkaltaista.
Tunnin verran Mukoki makasi litteänä maassa sanomattoman kauhun
vallassa. Vähitellen hänen mielensä tasapaino palasi. Olihan hän
elänyt vuosikaudet kauppa-aseman valkoisten asukkaiden keskuudessa,
ja järkeily sai vihdoinkin voiton taikauskosta.
Häntä oli yritetty ampua. Hän oli kuullut luodin viheltävän päänsä
yli ja iskeytyvän puuhun, jota vasten hän oli nojannut. Joku olento
oli väijynyt tuolta edestä kallioiden kätköstä. Mutta kuka?
Hän muisteli oman kadonneen heimonsa sotahuutoa ja kaikkien
vihollisheimojen huutoja, mutta yksikään niistä ei ollut tuon
äskeisen äänen kaltainen. Se kummitteli yhä vieläkin hänen korvissaan
ja pani vilunväreet kulkemaan hänen selässään. Ja sama nimetön kauhu
seurasi hänen kintereillään, kun hän pysähtymättä kiiruhti toveriensa
luo samaa tietä mitä päivällä oli kulkenut.
Yleensä intiaani salaa pelkonsa; hän kätkee sen sydämeensä kuin
valkoinen mies syntitaakkansa. Mutta se mitä Mukoki tänä iltana oli
kuullut, meni hänen rotunsa tietopiirin ulkopuolelle, ja vieläkin
vapisten hän kertoi kokemuksestaan pojille. Rod ja Vabi kuuntelivat
hänen kuvaustaan hämmästyksestä sanattomina.
-- Jos se oli joku vunga? Vabi kysyi.
-- Ei mikä vunga, Mukoki vastasi ja ravisti päätään. Vunga ei pitää
semmoista ääntä!
Hän vetäytyi pois nuotion luota, kääriytyi huopaansa ja paneutui
pitkäkseen poikien rakentamaan havumajaan. Vabi ja Rod katsoivat
hämmästyneinä toisiinsa.
-- Mukokilla on varmasti ollut merkillinen seikkailu, virkkoi Vabi
lopulta. Noin järkyttyneenä, en ole vielä koskaan häntä nähnyt.
Laukauksen voi vielä jotenkin selittää. Vungia saattaa vielä
piileskellä näillä seuduin, ja joku heistä näki Mukokin ja ampui.
Mutta entä se huuto? Mitä sinä siitä ajattelet?
-- Entäpä jos Mukokin mielikuvituksella on osansa tässä seikkailussa?
Rod vaikeni hetkeksi nähdessään toisen paheksuvan ilmeen, mutta
jatkoi sitten:
-- En tietenkään tarkoita, että hän tahallaan olisi kertonut meille
omiaan. Hänhän oli harjun juurella. Sitten häntä yllättäen ammuttiin
rinteeltä, näkyi leimaus, kuului laukaus ja luoti lensi hänen päänsä
yli. Ja samassa hetkessä tai heti sen jälkeen -- hm, muistathan
ilveksen huudon!
-- Tarkoitatko, että ilves olisi pelästynyt laukausta ja lähtenyt
ulvoen pakoon?
-- Sitä juuri.
-- Mahdotonta! Ilves ei olisi laukauksen kuultuaan päästänyt
ääntäkään!
-- Mutta miksei voi sattua poikkeusta?
-- Ei milloinkaan, jos ilveksestä on kysymys. Eikä mikään eläin
päästä sellaista ääntä. Ja Mukoki on rohkea kuin leijona. Ilveksen
ulvahdus olisi saanut hänet värisemään ilosta eikä pelosta. Mutta nuo
äänet muuttivat hänen verensä vedeksi. Ne tekivät hänestä pelkurin ja
saivat hänet juoksujalkaa pakenemaan tänne meidän luoksemme. Onko se
Mukokin tapaista? Minusta ne olivat...
-- Mitä?
-- Varsin kummallista, Vabi lopetti tyynesti ja nousi pystyyn. Ehkäpä
huomenna löydämme selityksen. Joka tapauksessa on parasta, ettemme
jätä leiriä tänä yönä vartioimatta. Minä menen nyt nukkumaan ja sinä
saat herättää minut hetken kuluttua.
Yö kului vartijan mielestä kiduttavan hitaasti ja hän oli iloinen,
kun Vabi tuli vapauttamaan hänet puolenyön jälkeen. Aamunkoitteessa
Vabi vuorostaan herätti hänet.
Mukoki oli myös jalkeilla ja oli jo kerännyt tavaransa. Hänen
kasvonsa olivat jälleen ilmeettömät niin kuin tavallisesti, mutta
pojat saattoivat panna merkille, että eilisiltainen pelko vielä
heijasteli hänessä. Tänä aamuna hän ei kulkenutkaan poikien edellä,
vaan asteli heidän rinnallaan ja lepäsi silloin kun hekin laskivat
kanoottinsa maahan, ja koko ajan hänen silmänsä tarkastelivat
tasankoa ja etäisiä harjanteita. Kerran kun Mukoki nousi korkealle
kivelle katselemaan ympäristöä, Vabi kuiskasi toverilleen:
-- Tuo on omituista, Rod -- kerrassaan merkillistä.
Tuntia myöhemmin Mukoki laski kantamuksensa maahan. He olivat tällöin
vain neljännesmailin päässä vuoren alaspäin viettävältä rinteeltä.
-- Jättää kanootti tähän, hän sanoi. Lähtee hiljaa kuin kettu vanha
leiri. Kukaties, mitä siellä näkee.
Mukoki kävi taas johtamaan pojat kintereillään. Mukokin ase oli
ampumavalmiina, ja pojat seurasivat hänen esimerkkiään.
Alkaessaan lähestyä harjun lakea, missä Mukokin henki kerran oli
riippunut hiuskarvan varassa, pojat tunsivat miltei sietämätöntä
jännitystä. Mukokin pelko alkoi tarttua heihin. Monet kerrat Vabi
oli nähnyt ystävänsä kuolemanvaarassa, mutta ei koskaan -- ei edes
silloinkaan, kun vungain kymmenpäinen joukko oli ollut heidän
kintereillään -- hän ollut nähnyt Mukokia näin tuskaisen varovaisena
kuin nyt.
Vähän väliä Mukoki seisahtui kuuntelemaan ja katselemaan. Ei
pieninkään oksa risahtanut hänen pehmeän mokkasiininsa alla;
vähäinenkin linnun liikahdus, pensaan rasahdus, jäniksen loikkaus
sai hänet hetkessä pysähtymään. Mikä hirvittävä pelko Mukokin mielen
täyttikään? Oliko hän nähnyt jotakin muuta, mistä hän ei ollut
kertonut heille? Ajatteliko hän jotakin sellaista, mitä hän ei ollut
kumppaneilleen paljastanut?
He olivat harjun laella. Siellä vasta Mukoki suoristi ryhtinsä.
Vähäisintäkään elävän olennon merkkiä ei näkynyt. Syvällä laaksossa
kimalteli pieni lehtorantainen järvi keskipäivän auringossa. He
näkivät palaneen majansa rauniot ja niiden vieressä tavaramytyn,
jonka Mukoki oli eilen illalla tuonut. Kukaan ei ollut irrottanut sen
siteitä.
Vabin kasvojen jännitys laukesi. Rod hengitti kevyemmin ja naurahti.
Mitä ihmeen pelkäämistä täällä oli? Hän vilkaisi kysyvästi Mukokiin.
-- Tuolla ne kalliot, tuolla se puu, selitti Mukoki. Tuolta alhaalta
se parku tulee! -- Hän viittasi alas tasangolle.
Vabi oli laskeutunut puun luo.
-- Tulehan katsomaan, Rod! hän huusi. Totta totisesti -- onpa se
mennyt täpärältä!
Toisten tultua paikalle hän näytti pientä tuoretta reikää puun
valkeassa pinnassa.
-- Seisohan jälleen selkä puuta vasten, Muki, niin kuin sanoit eilen
illalla seisseesi. Laupias taivas! Se veikkonen tähtäsi sinua otsaan
-- luoti lensi kahden sormen leveyden liian ylös! Eipä ole ihme, että
ilveksen huuto kuului korvissasi kamalalta.
-- Ei mikä ilves, sanoi Mukoki, ja hänen kasvonsa synkkenivät.
-- Etkö häpeä, Muki, nauroi Vabi. Älä nyt joutavasta suutu.
Rod kaivoi metsästyspuukollaan luodin reikää.
-- Jo otti puukon kärki luotiin, hän sanoi. Se ei ole mennyt tuumaa
syvemmälle.
-- Sepä merkillistä, ihmetteli Vabi ja tuli katsomaan. Pitäisihän sen
olla mennyt ainakin rungon puoliväliin. Hei Muki, tokkopa luoti olisi
tehnyt sinulle suurtakaan vahinkoa...
Hän keskeytti lauseensa. Rod oli äkkiä huudahtanut. Hän piti puukkoa
pystyssä ja osoitti sormellaan sen kärkeä. Hetken kaikki kolme
tuijottivat siihen hämmästyksestä sanattomina. Puukon kärjessä näkyi
pieni keltainen siru, joka kimalteli himmeästi.
-- Taas kultaluoti!
Vabin huudahdus oli oikeastaan vain käheä kuiskaus. Mukoki tuntui
lakanneen hengittämästä. Rodin katse etsi vanhan intiaanin katsetta.
-- Mitä tämä merkitsee?
Vabi kaivoi kultaluodin ilmoille.
-- Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee? Rod toisti kysymyksensä.
Jälleen hän katsoi Mukokiin.
-- Mies -- joka ampu karhu -- ei ole kuollu! tämä huohotti
vastaukseksi. Sama pyssy -- sama kulta, sama...
-- Sama -- mikä?
Mukokin kasvot saivat oudon ilmeen ja lausettaan lopettamatta
hän käännähti ja viittasi kapealle aukiolle, joka oli harjun ja
kultalöydökselle vievän rotkon suun välillä.
-- Parku mene tuonne päin, hän sanoi lyhyesti.
-- Rotkoonko? Vabi kysyi.
-- Rotkoon! Rod toisti kaikuna.
Saman ajatuksen pakottamina kaikki kolme lähtivät kiipeämään niille
kallionjärkäleille, joiden lomasta laukaus oli ammuttu. Varmastikin
he löytäisivät sieltä jonkin jäljen -- sieltä tai sitten alempaa
aukiolta, missä sulanut lumi oli pehmittänyt maan. Mukoki kulki
edellä, ja he tutkivat jokaisen tuumanalan kohdasta missä ampujan oli
täytynyt olla.
Mutta jälkeäkään ei näkynyt. He alkoivat rinnatusten laskeutua alas
rinnettä. Kun he olivat ehtineet kulkea aukiosta kolmanneksen,
keskimmäisenä kulkeva Vabi huusi nähneensä jotakin. Rodin saapuessa
paikalle seisoi Mukoki jo Vabin vieressä, ja molemmat tuijottivat
sanattomina pensaaseen, jonka eräässä varvussa heilahteli vähäinen
karvatukku.
-- Ilveksenkarvoja! Rod huudahti. Ilveshän tästä on kulkenut! Hänen
oli vaikea salata voitonriemuaan. Hän oli siis sittenkin ollut eilen
illalla oikeassa päätellessään, että ilves Mukokin oli säikäyttänyt.
-- Niin ilves tosiaankin -- mutta vähintään neljän jalan korkuinen,
Vabi huomautti tyynesti. Vabin äänensävystä Rod aavisti, että
hänellä, kaupungin kasvatilla, oli vielä paljon opittavaa erämaan
elämästä. -- Tavallinen ilves ei ulotu noin korkealle, Rod!
-- Sitten se on..., Rodin sanat takertuivat suuhun.
-- Ilveksennahkainen takki -- se juuri. Miehellä, joka viime
yönä ampui Mukokia, oli yllään ilveksennahkoja! Ongelma käy yhä
visaisemmaksi!
Vabi lähti uudelleen tutkimaan seutua. Mutta harjulta ei löytynyt
mitään. Eikä aukiolla näkynyt ainoatakaan jalan jälkeä. Mutta jos tuo
salaperäinen kultaluotien ampuja oli juossut harjulta aukion poikki
rotkoon, olisi hänen täytynyt jättää itsestään edes jonkinlaisia
merkkejä.
-- Emme me kuitenkaan voi antaa tämän asian viivyttää matkaamme,
sanoi Vabi, kun he tuntia myöhemmin nauttivat päivällistään. Meidän
on illaksi jouduttava vanhalle leiripaikallemme rotkon suulle. Mitä
nopeammin pääsemme pois noiden kultaluotien ulottuvilta, sitä parempi.
Mukoki kohautti hartioitaan.
-- Kultaluotimies seuraa perästä, hän arveli. Parku mene illalla
tuonne rotko päin.
-- En usko, että tuo veitikka, kuka hän sitten lieneekin, viitsii
tarpoa perässämme, sanoi Vabi katsoen samalla merkitsevästi Rodiin.
Vähän myöhemmin hän sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen: -- Ellemme
saa tuota huutoa lähtemään Mukin päästä, emme ikinä löydä kultaamme.
Kun Mukoki oli lähtenyt kokoamaan tavaroita, Vabi jatkoi totisena:
-- Muki ei pelkää sen paremmin kulta- kuin lyijyluotejakaan. Hän
ei pelkää mitään ihmisten tai eläinten taholta uhkaavaa vaaraa.
Mutta tuo huuto kummittelee hänen päässään. Hän yrittää olla siitä
puhumatta, mutta se vaivaa häntä. Tiedätkö, mitä hän ajattelee?
Et luultavasti -- mutta minä tiedän! Hän on taikauskoinen kuten
koko hänen rotunsa, ja nuo kultaluodit, hirveät huudot ja se,
ettemme löytäneet ampujasta jälkeäkään -- kaikki ne saavat hänet
ajattelemaan, että tuo salaperäinen ampuja on...
Vabi keskeytti lauseensa ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Rod huomasi,
että toinen yritti salata järkytystään.
-- Minkä hän sen luulee olevan?
-- En oikein tiedä -- en ole varma. Mutta Mukokin heimosta kulkee
tarina, että aina pitkien väliaikojen päästä Suuri Henki lähettää
sen keskuuteen jonkun uljaan soturin vaatimaan ihmishenkeä uhriksi
jostakin suuresta rikoksesta, minkä joku sen päällikkö on aikoinaan
tehnyt. Tämä kostaja on näkymätön, mutta hänen äänensä saa vuoret
vapisemaan ja virtain juoksun pelosta pysähtymään, ja mahtavalla
jousellaan hän ampuu kultakärkisiä nuolia. Käsitätkö nyt? Viime yönä
kuulin Mukokin puhuvan tästä unissaan. Joko meidän on itsemmekin
saatava kuulla tuo huuto ja saada selville sen alkuperä tai sitten
lähdettävä joutuin sellaiselle seudulle, missä emme sitä enää kuule.
Kultaluodit ja salaperäiset huudot sekä vanhan Mukokin taikausko ovat
meille suurempi vaara kuin vungat konsanaan, ellemme pidä varaamme!
-- Mutta koko juttuhan on selvä kuin päivä, intti Rod ällistyneenä.
Joku ampui karhua ja sama henkilö ampui Mukokia, ja ampui kummallakin
kerralla kultaluodilla. Varmastikin...
-- Ampujasta viis! Vabi keskeytti hänet. Huudot tässä ovat pääasia!
Kas, Mukoki onkin jo valmis. Nyt lähdemme suoraa päätä rotkoon!
Tällä kertaa poikien kantamus oli tavallista raskaampi, sillä osa
tavaroista oli pantu kanoottiin Mukokin kantaessa jäljellä olevaa
erää, minkä vuoksi heidän matkansa eteni nyt paljon hitaammin.
Vasta myöhään iltapäivällä he saapuivat samalle vuoren halkeamalle,
missä he talvella olivat nipin napin pelastuneet raivoavien vungain
kynsistä ja mistä heidän tuli laskeutua rotkoon.
Miltei hartaina he laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi tuohon
vuorten keskellä avautuvaan salaisuuksien kätköön, ja päästyään
rotkon pohjalle he sanaakaan sanomatta laskivat kantamuksensa maahan
ja ryhtyivät sydän takoen katselemaan mustia kiviseiniä.
Sillä tästä rotkon suulta alkoi nyt se tie, jota ammoin sitten
kuolleet miehet olivat kulkeneet -- tie pohjolan kultamaahan.
He istuutuivat äänettöminä. Tihentyvä hämärä verhosi rotkon. Päivä
oli jo painunut lounaisten metsien taakse, ja vain kapeasta vuoren
halkeamasta heittyi vastakkaiselle kiviseinälle valokimppu, joka
tanssitti häilyviä varjoja. Tuo hetki, jolloin päivän viimeinen
kajastus vaihtui pimeäksi yöksi, lumosi toverukset synkällä
tenhollaan. Millaisiin kohtaloihin tämä autio, pelottava paikka
heidät veisikään?
Rod muisti hopeaketun pyyntinsä ja merkillisen unensa, joka oli
ilmoittanut heille kultalöydön salaisuuden. Hän oli jälleen
näkevinään nuo taistelevat luurankomiehet ja kuulevinaan niiden
nikamien naksahtelun. Vabi muisteli silmät hehkuen talvellista
yhteenottoa vungain kanssa; Mukoki...
Rod kääntyi katsomaan vanhaa soturia. Mukoki istui kuin kivikuva
käden ulottuvilla hänestä. Pää pystyssä, käsivarret riippuen,
silmissä outo loiste hän katseli rotkon syvyyteen.
Rodia värisytti. Kysymättäkin hän tiesi Mukokin ajatukset. Tietysti
ne koskivat eilisiltaista huutoa.
Ja siinä samassa kajahti heidän edessään avautuvasta rotkosta ääni
-- ääni, joka oli matala ja voimaton kuin talvituulen huokaus
honkien latvoissa; se paisui, läheni, kasvoi viimein viiltäväksi
huudoksi, johon kiviseinät vastasivat tuhansin kaiuin, vaimeni
sitten valittavaksi ujellukseksi, joka hyydytti veren äänettömien
kuulijoiden suonissa.
12.