Pitkän aikaa pojat katselivat äänettöminä edessään aukeavaa
maisemaa. Siinä levisi samainen aukea tasanko, jolta Mukoki oli
ampunut karibun; sen takana olivat leveät metsävyöhykkeet, joita
taas halkoivat aukeat ja notkelmat, ja niiden lomissa siinsi
toistakymmentä järveä ilta-auringon loisteessa.
Kun Rod oli ensimmäistä kertaa katsellut tätä rannatonta erämaata,
joka ulottui aina pohjoisnavan partaille asti, se oli ollut
häikäisevä lumen ja jään maailma. Nyt tuo maailma oli heräämässä
kevääseen. Kauempana he näkivät erään rotkon pohjalla joen, jonka
juoksua heidän matkansa nyt tulisi seuraamaan. Viime talvena se oli
ollut vähäinen puro, nyt se oli paisunut vinhaksi virraksi.
Heidän siinä katsellessaan ilmaantui eräälle mailin päässä olevalle
metsänaukiolle kaksi tummaa hahmoa. Täältä katsoen ne näyttivät
tuskin koiraa suuremmilta, ja Rod huudahti ensin:
-- Susia!
Mutta seuraavalla hengenvedolla hän korjasikin: -- Hirviä!
-- Hirviemo vasikkansa kanssa, sanoi Vabi.
-- Mistä sen tiedät? kysyi Rod.
-- No, katso nyt itsekin. Emo kulkee edellä, ja täältäkin asti näen,
että se kulkee tasaisin askelin. Hirvi ei koskaan laukkaa eikä
nelistä kuten peura, vaan kävelee. Näethän, miten vasikka hyppelee.
Vanhempi hirvi ei koskaan tee niin.
-- Mutta molemmat eläimet näyttävät aivan samankokoisilta, Rod
huomautti vieläkin epäillen.
-- Vasikka on kaksivuotias, melkein emonsa kokoinen. Eihän sen
ikäinen oikeastaan enää ole mikään vasikka, mutta sanomme sitä
vasikaksi niin kauan kuin se seuraa emoaan. Olen havainnut niiden
pysyttelevän yksissä kolmekin vuotta.
-- Ne tulevat tänne päin! Rod kuiskasi.
Hirvet olivat lähteneet kulkemaan sitä harjannetta kohti, jonka
laella he seisoivat. Vabi veti ystävänsä piiloon ison kiven taakse,
josta he saattoivat eläinten huomaamatta katsella niitä.
-- Ole hiljaa, hän varoitti. Ne tulevat syömään poppelin silmuja
tänne harjulle. Ne ovat ilmeisesti juuri käyneet purolla juomassa.
Saamme kenties nähdä jotakin hauskaa.
Hän kostutti etusormensa kielellään ja piti sitä ylhäällä päänsä
päällä -- keino, joka luotettavimmin ilmoittaa tuulen suunnan.
-- Tuuli käy suoraan niitä päin, hän sanoi harmistuneena. Ellemme ole
riittävän korkealla, jotta hajumme menisi niiden ylitse, ne eivät
uskalla tulla.
Vähän ajan kuluttua Rod nykäisi Vabia.
-- Nyt ne ovat jo pyssynkantaman päässä!
-- Niin ovat, mutta emme me niitä ammu. Emmehän me tarvitse lihaa.
Äkkiä hirviemo pysähtyi, ja Vabi naurahti hyvillään.
-- Hienoa! hän kuiskasi. Se vainusi meidät jo neljännesmailin
päästä. Katsohan, miten se kohottaa päätään ja miten sen isot korvat
sojottavat eteenpäin ja sieraimet ovat kohti taivasta! Se tietää,
että täältä harjulta uhkaa vaara. Kas nyt...
Hän ei ehtinyt lopettaa. Salamannopeasti hirvi käännähti vasikkansa
puoleen ja näytti tuuppivan sitäkin kääntymään; sitten molemmat
vilistivät pohjoiseen. Emo juoksi tällä kertaa vasikkansa takana.
-- Minä pidän hirvistä, sanoi Vabi, ja hänen silmänsä loistivat.
Olethan kai huomannut, etten juuri koskaan ammu niitä?
-- Et tosiaan ammukaan! En ole vain koskaan tullut sitä ajatelleeksi.
Mikä siihen on syynä?
-- Se johtuu monestakin seikasta. Tietysti olen joskus ampunut,
kun on kipeästi tarvittu lihaa, mutta se on aina ollut minulle
vastenmielistä. Leijonaa sanotaan eläinten kuninkaaksi. Pötyä! Hirvi
on eläinten valtias. Näithän, miten tuo emo äsken menetteli. Jos se
arvelee vaaran uhkaavan, se kulkee vasikkansa edellä haluten suojella
sitä; samasta syystä se paetessaan juoksee vasikkansa jäljessä
antautuen siten itse vaaralle alttiiksi. Eikö se ole suurenmoista
äidinrakkautta? Entä hirvihärkä! Kiima-aikana se puolustaa naarastaan
vaikka kymmentä pyssymiestä vastaan. Jos lehmä kuitenkin kaatuu
ensimmäisenä, se asettuu parinsa ruumiin eteen vihollistensa
maalitauluksi kuopien maata sorkillaan ja silmät leiskuen vihasta
eikä väisty, ennen kuin sekin on luotien lävistämä.
Rod ei puhunut vähään aikaan mitään. Hirviemo vasikkoineen oli jo
kadonnut näkyvistä, kun hän kääntyi Vabiin päin.
-- Olen iloinen siitä, mitä kerroit, hän sanoi. Minä olen kerran
ampunut hirven, muistathan. Nyt minäkin lupaan, etten enää koskaan
tee sitä, ellei se ole välttämätöntä.
He palasivat leiripaikalle, missä Mukoki tarjosi heille illalliseksi
karhunpaistia, kuumaa kahvia ja kuumilla kivillä paistettuja leipiä.
Syötyään he istuivat vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ja muistelivat
Sutta ja sen seikkailuja.
Vielä tuntikauden sen jälkeen kun toiset jo olivat kääriytyneet
makuuhuopiinsa Rod istui tulen vieressä miettien ja kuunnellen metsän
ääniä. Sitten hän vielä kerran palasi jyrkänteen reunalle ja katseli
suurta keväistä kuuta, joka verhosi suuren yksinäisyyden lempeään
hohteeseensa.
Miten ihania nämä pohjolan erämaat olivatkaan, ja miten vähän
sivistyneen maailman ihmiset niistä tiesivätkään! Nähdessään
revontulien vielä heikosti välähtelevän jossakin tuolla näköpiirin
äärillä, minne ihmisjalka ei vielä koskaan ollut astunut, hän tuli
ajatelleeksi, että Jumalan täytyi täällä olla lähempänä maata kuin
muualla.
Ensi kertaa hänen sydämessään miltei heräsi rakkaus punaisen miehen
Suurta Henkeä kohtaan. Sillä eikö Suuri Henki ollut sama kuin hänen
Jumalansa? Hänellä oli täällä ympärillään alakuloinen, autio,
salamyhkäinen maailma, joka oli intiaanin Raamattu ja joka pohjolan
miehelle sisälsi suuren Luojan opetukset ja Hänen kutsuvan äänensä.
Hiljainen tuuli oli noussut ja kuiski avarilla lakeuksilla; hän
kuuli poppelien oksien vienon kahinan ja jostakin alhaalta huuhkajan
pehmeän, kuhertelevan kosintaäänen. Vähitellen hänen silmänsä
ummistuivat ja hän nojautui vasten kalliopaatta; jonka suojaan oli
käynyt istumaan.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kauan oli siinä istunut. Mutta
äkkiä hänet havahdutti hirveä huuto.
Joka jäsen väristen hän kavahti jaloilleen. Hän oli itsekin
huutamaisillaan, mutta kieli oli kuin liimautunut kitalakeen. Mitä
olikaan tapahtunut? Vabiko oli huutanut vai Mukoki?
Kymmenkunnan askelen päässä hänestä oli iso paasi, ja sen harjalla
hän huomasi pitkän liukuvan hahmon, joka välkkyi hopeankarvaiselta
kuutamossa. Ilves! Hän otti äänettömästi pyssynsä, joka oli liukunut
hänen jalkoihinsa, ja samassa peto päästi uuden verta hyydyttävän
huudon.
Vielä nytkin Rodia värisytti tuo ihmisen tuskallista kuolinhuutoa
muistuttava ääni. Hän nosti aseen poskelleen. Kirkas välähdys
kuutamossa -- terävä paukahdus -- sitten kuului huuto havumajalta.
Rod katui ampumistaan. Hänen olisi pitänyt tyytyä vain katselemaan
tuota erämaan yöllistä vierasta, jonka nahkakin oli tähän aikaan
vähäarvoinen. Hän hiipi hiljaa paaden luo, mutta ilvestä ei näkynyt.
Hän kiersi ympäri pyssy ampumavalmiina siltä varalta, jos ilves
hyökkäisi. Mutta peto oli mennyt menojaan. Hän oli ampunut ohi.
Mukoki ja Vabi saapuivat paikalle.
-- Joko taas julmasti iso vunga, pilaili Mukoki muistellen pojan
aikaisempaa seikkailua samalla paikalla. Tappaa se?
-- Ohi meni, Rod vastasi. Sillä oli ilkeä ääni! Huh!
Hän kävi vihdoinkin levolle toisten kanssa ja nukkui päivänkoittoon
asti. Aamu oli todellinen heräävän kevään aamu, lämmin ja innostava.
Lauleskellen, viheltäen ja iloisesti huudahdellen miehet lähtivät
laskeutumaan alas harjulta. Mukoki kulki jälleen edellä tavaroita
kantaen, ja pojat olivat kulkeneet matkasta vasta kolmanneksen, kun
hän jo tuli vastaan toista kantamusta noutamaan.
Puolenpäivän aikaan he olivat saaneet kanoottinsa ja tavaransa
rannalle ja pitivät päivällistauon. Tässä tulvan paisuttamassa joessa
oli vain vähän virtapaikkoja ja pieniä suvantoja, mikä suuresti
helpottaisi kulkua.
-- Kukaties tulee mökille yöksi, sanoi Mukoki. Minä kantaa kuorma
sinne vielä tänä yönä.
Ja kun he olivat pari tuntia meloneet, Mukoki mitään sanomatta
lastasi tavarat selkäänsä ja lähti matkaamaan tasangon yli.
-- On parasta antaa hänen mennä yksin, sanoi Vabi, kun Rod halusi
lähteä mukaan. Hän haluaa välttämättä ehtiä täksi yöksi metsämajalle,
Suden katoamispaikalle, eikä hän palaa sieltä ennen kuin aamulla.
Mukoki lähti, eikä hän katsonut kertaakaan taakseen, ennen kuin
tiesi varmasti kadonneensa toveriensa näköpiiristä. Mutta sitten
hänen käytöksensä muuttui nopeasti ja omituisella tavalla. Hän
pudotti kantohihnan otsaltaan alas rinnalle voidakseen esteettä
käännellä päätään. Hänen silmänsä paloivat kiihkeinä; hänen askelensa
olivat keveät ja varovaiset; hän kuunteli ja teki havaintoja koko
olemuksellaan. Sivullinen olisi luullut vanhan eränkävijän olevan
vihollisen tai riistan jäljillä. Mutta hänen aseensa oli varmistettu,
eivätkä vastaan sattuva karhun jälki tai metsästä kuuluva punapeuran
askelen risahdus näyttäneet kiinnittävän hänen huomiotaan. Hänen
katseensa oli koko ajan kiinni maassa, ja siinä missä se oli pehmeää
ja kosteaa hän kulki hitaammin.
Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hänellä oli edessään selvät suden jäljet.
Hiljaa huudahtaen intiaani heitti kantamuksensa maahan ja lankesi
polvilleen. Hänen silmissään paloi into ja jännitys, kun hän ryömi
hitaasti eteenpäin tutkien suden jokaisen jäljen ja pysähtyi aina
kun tuli oikean etukäpälän jäljen kohdalle. Kesy susi oli penikkana
käynyt oikeasta etujalastaan Mukokin ansaan ja menettänyt siitä
silloin kaksi varvasta. Mutta tämän suden käpälässä näyttivät kaikki
varpaat olevan tallella, ja pettyneenä huokaisten Mukoki kohosi
jälleen jaloilleen.
Viidesti Mukoki sinä iltapäivänä kyyristyi tutkimaan susien jälkiä,
ja joka kerran hänen kasvojensa toiveikas ilme vaihtui pettymykseksi.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun hän saapui pienelle laaksojärvelle;
auringon kelmeä ruskotus valaisi vanhan metsämajan mustuneita
raunioita. Pitkän aikaa Mukoki katseli niitä liikahtamatta; hän
muisteli, miten Rod ja hän olivat juosseet palopaikalle pelastamaan
Vabia.
Jotakin valkoista loisti maassa, ja Mukoki naurahti kuivasti
huomatessaan, etteivät vungat olleet palanneet hautaamaan
kuolluttaan. Metsän eläimet olivat kalunneet ruumiin pelkäksi
luurangoksi.
Kuu kohosi taivaalle, ja sen valossa vanha intiaani seisoi
liikkumattomana kuin patsas nojautuen valkeaan kaarnattomaan puuhun,
josta elinnesteet olivat kuivuneet jo ihmisikä sitten.
Siinä seistessään ja katsellessaan ääneti eteensä hän kuuli ylhäältä
rinteeltä kolinaa aivan kuin kivet olisivat vierineet. Kun hän
kurottautui kuuntelemaan, näkyi harjulla tulen välähdys ja kuului
laukauksen ääni; Mukoki heittäytyi pitkäkseen maahan, ja samalla
hetkellä kajahti harjulta niin hirveä, epäinhimillinen ja jähmettävä
huuto, että vanha eränkävijä äännähti kauhuissaan.
Hän makasi liikahtamatta ja hivutti varovaisesti aseensa
laukaisuasentoon. Mutta pienintäkään risahdusta ei enää kuulunut
kalliolta.
Ja sitten kajahti harjun rinteestä uudelleen sama hirveä huuto; nyt
Mukoki tiesi, ettei se tullut minkään villieläimen kurkusta. Se oli
ihmisen ääni -- kaamea ja villi.
Koko ruumis vapisten Mukoki painui yhä kiinteämmin maata vasten,
ja jokin nimetön pelko puistatti häntä. Ja jälleen kuului huuto,
yhä kauempaa ja kauempaa, kunnes se haipui harjun takaiseen rotkoon
kajahdellen sen kallioseinistä, jäykistäen saalistavat yöeläimet
paikalleen ja pannen vanhan Mukokin päästämään nyyhkyttäviä
huokauksia.
Eikä hän liikahtanut paikaltaan, ennen kuin huudot lopulta kuuluivat
mailien takaa, ja vain yötuuli suhisi harjun rinteillä.
11.