SALAPERÄINEN LAUKAUS

Pitkän aikaa pojat katselivat äänettöminä edessään aukeavaa

maisemaa. Siinä levisi samainen aukea tasanko, jolta Mukoki oli

ampunut karibun; sen takana olivat leveät metsävyöhykkeet, joita

taas halkoivat aukeat ja notkelmat, ja niiden lomissa siinsi

toistakymmentä järveä ilta-auringon loisteessa.

Kun Rod oli ensimmäistä kertaa katsellut tätä rannatonta erämaata,

joka ulottui aina pohjoisnavan partaille asti, se oli ollut

häikäisevä lumen ja jään maailma. Nyt tuo maailma oli heräämässä

kevääseen. Kauempana he näkivät erään rotkon pohjalla joen, jonka

juoksua heidän matkansa nyt tulisi seuraamaan. Viime talvena se oli

ollut vähäinen puro, nyt se oli paisunut vinhaksi virraksi.

Heidän siinä katsellessaan ilmaantui eräälle mailin päässä olevalle

metsänaukiolle kaksi tummaa hahmoa. Täältä katsoen ne näyttivät

tuskin koiraa suuremmilta, ja Rod huudahti ensin:

-- Susia!

Mutta seuraavalla hengenvedolla hän korjasikin: -- Hirviä!

-- Hirviemo vasikkansa kanssa, sanoi Vabi.

-- Mistä sen tiedät? kysyi Rod.

-- No, katso nyt itsekin. Emo kulkee edellä, ja täältäkin asti näen,

että se kulkee tasaisin askelin. Hirvi ei koskaan laukkaa eikä

nelistä kuten peura, vaan kävelee. Näethän, miten vasikka hyppelee.

Vanhempi hirvi ei koskaan tee niin.

-- Mutta molemmat eläimet näyttävät aivan samankokoisilta, Rod

huomautti vieläkin epäillen.

-- Vasikka on kaksivuotias, melkein emonsa kokoinen. Eihän sen

ikäinen oikeastaan enää ole mikään vasikka, mutta sanomme sitä

vasikaksi niin kauan kuin se seuraa emoaan. Olen havainnut niiden

pysyttelevän yksissä kolmekin vuotta.

-- Ne tulevat tänne päin! Rod kuiskasi.

Hirvet olivat lähteneet kulkemaan sitä harjannetta kohti, jonka

laella he seisoivat. Vabi veti ystävänsä piiloon ison kiven taakse,

josta he saattoivat eläinten huomaamatta katsella niitä.

-- Ole hiljaa, hän varoitti. Ne tulevat syömään poppelin silmuja

tänne harjulle. Ne ovat ilmeisesti juuri käyneet purolla juomassa.

Saamme kenties nähdä jotakin hauskaa.

Hän kostutti etusormensa kielellään ja piti sitä ylhäällä päänsä

päällä -- keino, joka luotettavimmin ilmoittaa tuulen suunnan.

-- Tuuli käy suoraan niitä päin, hän sanoi harmistuneena. Ellemme ole

riittävän korkealla, jotta hajumme menisi niiden ylitse, ne eivät

uskalla tulla.

Vähän ajan kuluttua Rod nykäisi Vabia.

-- Nyt ne ovat jo pyssynkantaman päässä!

-- Niin ovat, mutta emme me niitä ammu. Emmehän me tarvitse lihaa.

Äkkiä hirviemo pysähtyi, ja Vabi naurahti hyvillään.

-- Hienoa! hän kuiskasi. Se vainusi meidät jo neljännesmailin

päästä. Katsohan, miten se kohottaa päätään ja miten sen isot korvat

sojottavat eteenpäin ja sieraimet ovat kohti taivasta! Se tietää,

että täältä harjulta uhkaa vaara. Kas nyt...

Hän ei ehtinyt lopettaa. Salamannopeasti hirvi käännähti vasikkansa

puoleen ja näytti tuuppivan sitäkin kääntymään; sitten molemmat

vilistivät pohjoiseen. Emo juoksi tällä kertaa vasikkansa takana.

-- Minä pidän hirvistä, sanoi Vabi, ja hänen silmänsä loistivat.

Olethan kai huomannut, etten juuri koskaan ammu niitä?

-- Et tosiaan ammukaan! En ole vain koskaan tullut sitä ajatelleeksi.

Mikä siihen on syynä?

-- Se johtuu monestakin seikasta. Tietysti olen joskus ampunut,

kun on kipeästi tarvittu lihaa, mutta se on aina ollut minulle

vastenmielistä. Leijonaa sanotaan eläinten kuninkaaksi. Pötyä! Hirvi

on eläinten valtias. Näithän, miten tuo emo äsken menetteli. Jos se

arvelee vaaran uhkaavan, se kulkee vasikkansa edellä haluten suojella

sitä; samasta syystä se paetessaan juoksee vasikkansa jäljessä

antautuen siten itse vaaralle alttiiksi. Eikö se ole suurenmoista

äidinrakkautta? Entä hirvihärkä! Kiima-aikana se puolustaa naarastaan

vaikka kymmentä pyssymiestä vastaan. Jos lehmä kuitenkin kaatuu

ensimmäisenä, se asettuu parinsa ruumiin eteen vihollistensa

maalitauluksi kuopien maata sorkillaan ja silmät leiskuen vihasta

eikä väisty, ennen kuin sekin on luotien lävistämä.

Rod ei puhunut vähään aikaan mitään. Hirviemo vasikkoineen oli jo

kadonnut näkyvistä, kun hän kääntyi Vabiin päin.

-- Olen iloinen siitä, mitä kerroit, hän sanoi. Minä olen kerran

ampunut hirven, muistathan. Nyt minäkin lupaan, etten enää koskaan

tee sitä, ellei se ole välttämätöntä.

He palasivat leiripaikalle, missä Mukoki tarjosi heille illalliseksi

karhunpaistia, kuumaa kahvia ja kuumilla kivillä paistettuja leipiä.

Syötyään he istuivat vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ja muistelivat

Sutta ja sen seikkailuja.

Vielä tuntikauden sen jälkeen kun toiset jo olivat kääriytyneet

makuuhuopiinsa Rod istui tulen vieressä miettien ja kuunnellen metsän

ääniä. Sitten hän vielä kerran palasi jyrkänteen reunalle ja katseli

suurta keväistä kuuta, joka verhosi suuren yksinäisyyden lempeään

hohteeseensa.

Miten ihania nämä pohjolan erämaat olivatkaan, ja miten vähän

sivistyneen maailman ihmiset niistä tiesivätkään! Nähdessään

revontulien vielä heikosti välähtelevän jossakin tuolla näköpiirin

äärillä, minne ihmisjalka ei vielä koskaan ollut astunut, hän tuli

ajatelleeksi, että Jumalan täytyi täällä olla lähempänä maata kuin

muualla.

Ensi kertaa hänen sydämessään miltei heräsi rakkaus punaisen miehen

Suurta Henkeä kohtaan. Sillä eikö Suuri Henki ollut sama kuin hänen

Jumalansa? Hänellä oli täällä ympärillään alakuloinen, autio,

salamyhkäinen maailma, joka oli intiaanin Raamattu ja joka pohjolan

miehelle sisälsi suuren Luojan opetukset ja Hänen kutsuvan äänensä.

Hiljainen tuuli oli noussut ja kuiski avarilla lakeuksilla; hän

kuuli poppelien oksien vienon kahinan ja jostakin alhaalta huuhkajan

pehmeän, kuhertelevan kosintaäänen. Vähitellen hänen silmänsä

ummistuivat ja hän nojautui vasten kalliopaatta; jonka suojaan oli

käynyt istumaan.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kauan oli siinä istunut. Mutta

äkkiä hänet havahdutti hirveä huuto.

Joka jäsen väristen hän kavahti jaloilleen. Hän oli itsekin

huutamaisillaan, mutta kieli oli kuin liimautunut kitalakeen. Mitä

olikaan tapahtunut? Vabiko oli huutanut vai Mukoki?

Kymmenkunnan askelen päässä hänestä oli iso paasi, ja sen harjalla

hän huomasi pitkän liukuvan hahmon, joka välkkyi hopeankarvaiselta

kuutamossa. Ilves! Hän otti äänettömästi pyssynsä, joka oli liukunut

hänen jalkoihinsa, ja samassa peto päästi uuden verta hyydyttävän

huudon.

Vielä nytkin Rodia värisytti tuo ihmisen tuskallista kuolinhuutoa

muistuttava ääni. Hän nosti aseen poskelleen. Kirkas välähdys

kuutamossa -- terävä paukahdus -- sitten kuului huuto havumajalta.

Rod katui ampumistaan. Hänen olisi pitänyt tyytyä vain katselemaan

tuota erämaan yöllistä vierasta, jonka nahkakin oli tähän aikaan

vähäarvoinen. Hän hiipi hiljaa paaden luo, mutta ilvestä ei näkynyt.

Hän kiersi ympäri pyssy ampumavalmiina siltä varalta, jos ilves

hyökkäisi. Mutta peto oli mennyt menojaan. Hän oli ampunut ohi.

Mukoki ja Vabi saapuivat paikalle.

-- Joko taas julmasti iso vunga, pilaili Mukoki muistellen pojan

aikaisempaa seikkailua samalla paikalla. Tappaa se?

-- Ohi meni, Rod vastasi. Sillä oli ilkeä ääni! Huh!

Hän kävi vihdoinkin levolle toisten kanssa ja nukkui päivänkoittoon

asti. Aamu oli todellinen heräävän kevään aamu, lämmin ja innostava.

Lauleskellen, viheltäen ja iloisesti huudahdellen miehet lähtivät

laskeutumaan alas harjulta. Mukoki kulki jälleen edellä tavaroita

kantaen, ja pojat olivat kulkeneet matkasta vasta kolmanneksen, kun

hän jo tuli vastaan toista kantamusta noutamaan.

Puolenpäivän aikaan he olivat saaneet kanoottinsa ja tavaransa

rannalle ja pitivät päivällistauon. Tässä tulvan paisuttamassa joessa

oli vain vähän virtapaikkoja ja pieniä suvantoja, mikä suuresti

helpottaisi kulkua.

-- Kukaties tulee mökille yöksi, sanoi Mukoki. Minä kantaa kuorma

sinne vielä tänä yönä.

Ja kun he olivat pari tuntia meloneet, Mukoki mitään sanomatta

lastasi tavarat selkäänsä ja lähti matkaamaan tasangon yli.

-- On parasta antaa hänen mennä yksin, sanoi Vabi, kun Rod halusi

lähteä mukaan. Hän haluaa välttämättä ehtiä täksi yöksi metsämajalle,

Suden katoamispaikalle, eikä hän palaa sieltä ennen kuin aamulla.

Mukoki lähti, eikä hän katsonut kertaakaan taakseen, ennen kuin

tiesi varmasti kadonneensa toveriensa näköpiiristä. Mutta sitten

hänen käytöksensä muuttui nopeasti ja omituisella tavalla. Hän

pudotti kantohihnan otsaltaan alas rinnalle voidakseen esteettä

käännellä päätään. Hänen silmänsä paloivat kiihkeinä; hänen askelensa

olivat keveät ja varovaiset; hän kuunteli ja teki havaintoja koko

olemuksellaan. Sivullinen olisi luullut vanhan eränkävijän olevan

vihollisen tai riistan jäljillä. Mutta hänen aseensa oli varmistettu,

eivätkä vastaan sattuva karhun jälki tai metsästä kuuluva punapeuran

askelen risahdus näyttäneet kiinnittävän hänen huomiotaan. Hänen

katseensa oli koko ajan kiinni maassa, ja siinä missä se oli pehmeää

ja kosteaa hän kulki hitaammin.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hänellä oli edessään selvät suden jäljet.

Hiljaa huudahtaen intiaani heitti kantamuksensa maahan ja lankesi

polvilleen. Hänen silmissään paloi into ja jännitys, kun hän ryömi

hitaasti eteenpäin tutkien suden jokaisen jäljen ja pysähtyi aina

kun tuli oikean etukäpälän jäljen kohdalle. Kesy susi oli penikkana

käynyt oikeasta etujalastaan Mukokin ansaan ja menettänyt siitä

silloin kaksi varvasta. Mutta tämän suden käpälässä näyttivät kaikki

varpaat olevan tallella, ja pettyneenä huokaisten Mukoki kohosi

jälleen jaloilleen.

Viidesti Mukoki sinä iltapäivänä kyyristyi tutkimaan susien jälkiä,

ja joka kerran hänen kasvojensa toiveikas ilme vaihtui pettymykseksi.

Ilta oli jo hämärtynyt, kun hän saapui pienelle laaksojärvelle;

auringon kelmeä ruskotus valaisi vanhan metsämajan mustuneita

raunioita. Pitkän aikaa Mukoki katseli niitä liikahtamatta; hän

muisteli, miten Rod ja hän olivat juosseet palopaikalle pelastamaan

Vabia.

Jotakin valkoista loisti maassa, ja Mukoki naurahti kuivasti

huomatessaan, etteivät vungat olleet palanneet hautaamaan

kuolluttaan. Metsän eläimet olivat kalunneet ruumiin pelkäksi

luurangoksi.

Kuu kohosi taivaalle, ja sen valossa vanha intiaani seisoi

liikkumattomana kuin patsas nojautuen valkeaan kaarnattomaan puuhun,

josta elinnesteet olivat kuivuneet jo ihmisikä sitten.

Siinä seistessään ja katsellessaan ääneti eteensä hän kuuli ylhäältä

rinteeltä kolinaa aivan kuin kivet olisivat vierineet. Kun hän

kurottautui kuuntelemaan, näkyi harjulla tulen välähdys ja kuului

laukauksen ääni; Mukoki heittäytyi pitkäkseen maahan, ja samalla

hetkellä kajahti harjulta niin hirveä, epäinhimillinen ja jähmettävä

huuto, että vanha eränkävijä äännähti kauhuissaan.

Hän makasi liikahtamatta ja hivutti varovaisesti aseensa

laukaisuasentoon. Mutta pienintäkään risahdusta ei enää kuulunut

kalliolta.

Ja sitten kajahti harjun rinteestä uudelleen sama hirveä huuto; nyt

Mukoki tiesi, ettei se tullut minkään villieläimen kurkusta. Se oli

ihmisen ääni -- kaamea ja villi.

Koko ruumis vapisten Mukoki painui yhä kiinteämmin maata vasten,

ja jokin nimetön pelko puistatti häntä. Ja jälleen kuului huuto,

yhä kauempaa ja kauempaa, kunnes se haipui harjun takaiseen rotkoon

kajahdellen sen kallioseinistä, jäykistäen saalistavat yöeläimet

paikalleen ja pannen vanhan Mukokin päästämään nyyhkyttäviä

huokauksia.

Eikä hän liikahtanut paikaltaan, ennen kuin huudot lopulta kuuluivat

mailien takaa, ja vain yötuuli suhisi harjun rinteillä.

11.

Aarteen etsijät · 第 17 / 26 题