Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä katsellen Mukokin
merkillistä löytöä.
Vabi tuijotti metallipaloihin aivan kuin ei olisi oikein uskonut
silmiään. Rod oli samalla oudolla tavalla liikuttunut kuin
viime talvena, kun he löysivät vanhasta erämajasta luurangot ja
pukinnahkapussin. Mukokinkin kasvot olivat pelkkänä kysymysmerkkinä.
Lopulta vanha eränkävijä katkaisi äänettömyyden.
-- Kuka ampu kultaluoti?
Kysymykseen ei tullut vastausta. Vabi otti kultapalat käteensä ja
punnitsi niitä kämmenellään.
-- Ne painavat runsaasti kaksikymmentä grammaa, hän totesi.
-- Kultaa siis kahdenkymmenen dollarin arvosta, ähkäisi Rod,
hänen hengityksensä miltei salpautui. Kuka ihmeessä ampuu karhuja
kahdenkymmenen dollarin kultaluodeilla? hän huudahti kiihtyneenä
toistaen Mukokin äskeisen kysymyksen.
Hänkin punnitsi keltaisia rakeita kädessään.
Hämmästynyt ilme oli hävinnyt Mukokin kasvoilta. Niillä oli jälleen
tuo intiaaneille ominainen ilmeetön naamio, jonka vain jokin
äkillinen ja yllättävä tapahtuma saattoi hetkeksi pyyhkäistä pois.
Mutta noiden liikkumattomien kasvojen takana kävi ankara ajatustyö,
ja ennen kuin pojat saivat vielä sanotuksi mitään, Mukoki ryhtyi
uudelleen tutkimaan kultaluodin tekemää reikää. Vabigun ymmärsi heti
hänen tarkoituksensa ja seurasi innokkaana Mukokin puuhaa.
-- Mitä arvelet, Muki?
-- Mies ampu luotipyssyä, ei lainkaan patruuna, intiaani selitti.
Vanha pyssy. Kumma, julmetusti kumma asia.
-- Suusta ladattava pyssy, niinkö? Mukoki nyökkäsi.
-- Ruuti löyty, ei lyijy. Miehen kova nälkä, käyttää kultaa. Nuo
muutamat sanat selvittivät ongelmaa aika tavalla, mutta kokonaan ei
arvoitus vieläkään ollut ratkaistu.
Kuka oli ampunut luodin ja _mistä kulta oli peräisin_?
-- Ainakin se mies oli löytänyt hyvän kultasuonen, sillä ei hän
muuten olisi tuolla tavalla tuhlannut aarrettaan, Vabi arveli.
-- Siellä täytyy olla enempi -- kovasti paljon enempi, virkkoi Muki
mietteissään.
-- Ajatteletko sinä, että...? Rod aloitti. Hänen äänensä värisi, ja
hänen oli vaikea ilmaista ajatustaan. -- Ajatteletko, että joku on jo
löytänyt -- _meidän kultamme_?
Mukoki ja Vabi katsoivat häneen kuin hän olisi räjäyttänyt miinan
heidän edessään. Sitten Vabi vilkaisi kysyvästi vanhaan intiaaniin.
Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vihdoin Rod otti taskustaan pienen
kangaskäärön.
-- Minähän sain osuudestani mukaani pienen kultarakeen, kun ajattelin
teettää siitä solmioneulan, hän sanoi. Kun koulussa luin geologiaa
ja mineralogiaa, sain tietää, että eri huuhtomoista saatu kulta on
miltei aina väriltään hieman erilaista. Katsotaanpa!
Hän otti esille kultarakeensa ja leikkasi sen kahtia. Sitten
verrattiin hänen kultansa ja luodin leikkauspintaa. Yksi silmäys
riitti asian toteamiseksi.
Kulta oli samaa!
Vabi astui askelen taaksepäin silmät palaen synkkinä. Rodin kasvot
valahtivat kalpeiksi, ja Mukoki, joka ei ollut perillä mineralogian
salaisuuksista, katsoi uteliaana Rodiin.
-- Joku on siis löytänyt kultamme! huudahti Vabi kiivaasti.
-- Eihän siitä voi olla aivan varma, Rod vastasi epäröiden.
-- Se kukaties jo kuoli, lohdutti Mukoki. Lyijy loppu -- kovasti
nälkä -- ampu karhu -- ei saa hengiltä. Kukaties kuoli jo.
-- Mies parka! säälitteli Vabigun. Olemme mekin itsekkäitä, kun
emme ole ollenkaan ajatelleet hänen kohtaloaan. Tietysti hän oli
nälissään, ei hän muuten olisi käyttänyt kultaluotia. Eikä hän saanut
tuota karhua! Ajattelehan sitä, Rod...
-- Olisin kyllä suonut sen hänelle, Rod sanoi vilpittömästi.
Hän näki elävänä mielessään erämaan murhenäytelmän -- nälkään
nääntyvän miehen, joka viimeisenä keinonaan valoi kultaluodin, sai
sitten ison karhun näkyviinsä ja epäonnistui ampumisessaan -- sitten
epätoivo, tuskalliset kärsimykset ja hidas nälkäkuolema!
-- Olisin totisesti suonut sen hänelle, hän toisti. Meillä on sentään
riittävästi ruokaa ja ammuksia.
Mukoki oli jo ryhtynyt nylkemään karhua, ja pojat tulivat apuun
metsästyspuukkoineen.
-- Haava melkein terve, kuusi kuukautta vanha, Mukoki virkkoi. Ampu
just ennen lunta.
-- Eikä silloin ollut edes marjoja, Vabi lisäsi. Täytyy vain toivoa,
että hän sai jonkin toisen otuksen.
Tuntia myöhemmin he palasivat kanootilleen mukanaan karhusta parhaat
palat sekä muhkea talja, jonka he jännittivät korkealle kahden puun
väliin, etteivät metsän eläimet pääsisi sitä pilaamaan. Rod katseli
ylpeänä saalistaan.
-- Kyllä kai me otamme sen mukaamme takaisin tullessamme?
-- Tietenkin, Vabi vakuutti.
-- Säilyyköhän se täällä?
-- Yhtä varmasti kuin jos se olisi kotonasi.
Ellei joku satu tulemaan ja varasta sitä, Rod lisäsi.
Vabi oli juuri ahkerana purkamassa veneen lastia, mutta keskeytti
työnsä ja katsoi Rodiin.
-- Varasta! hän huudahti ihmeissään.
Myös Mukoki oli kuullut Rodin huomautuksen ja pysähtyi kuuntelemaan.
-- Rod, Vabi sanoi tyynesti, sellainen ei ole täällä tapana. Täällä
saloilla ei edes tunneta varkaan nimitystä. Jos valkoinen metsästäjä
sattuisi huomenna tulemaan tälle paikalle ja huomaisi, että
eläimet ylettyvät repimään taljaa, hän naulaisi sen korkeammalle.
Jos intiaani leiriytyisi tähän, hän laittaisi nuotionsa siten,
etteivät savu ja kipinät pilaisi nahkaa. Rod, vaikka me täällä emme
tiedäkään paljoa sivistyksestä, niin rehellisyytemme olemme ainakin
säilyttäneet.
-- Voi, minä en ajatellut mitä sanoin, Rod huudahti katuvana.
Toivoisin hartaasti, että olisin teikäläisiä.
-- Mutta niinhän sinä oletkin, Vabi vastasi ja tarttui Rodin käteen.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Ombabika-virtaa ylös, mutta nyt
retkeläisten innostukseen oli tullut kiusallinen särö. Kultaluodin
odottamaton löytyminen ja sen mahdollinen merkitys sai heidät
pelkäämään, että heidän aarteensa kenties olikin jo löydetty.
Vabi ensimmäiseksi rohkaisi mielensä.
-- En minä voi sitä uskoa! hän huudahti, ja toiset arvasivat
kysymättäkin mitä hän tarkoitti. En usko, että kultaamme on löydetty.
Sehän on tämän maankolkan kaikkein synkimmässä ja vaikeimmin
päästävässä paikassa, ja jos niin suuri löytö olisi tehty, olisi
siitä varmasti kuultu Vabinoshissa tai Kenogamissa.
-- Tai jos se olisikin löydetty, niin kenties löytäjä on kuollut, Rod
lisäsi.
Kanootin perästä kuului Mukokin vahvistava rykäisy:
-- Kuollu!
Ombabikan uoma muuttui nyt kapeaksi ja vaahtopäiseksi. Kanootti
pääsi voimakkaassa virrassa vain hitaasti eteenpäin, ja puolenpäivän
aikaan Mukoki ilmoitti venematkan päättyneen. Aluksi Rod ei tuntenut
paikkaa missä he nousivat maihin. Mutta sitten hän huudahti iloisesti
yllättyneenä:
-- Kas -- tässähän me talvella söimme illallista sen kauhean
seikkailun jälkeen!
Etäinen kumea kohina kantautui hänen korviinsa.
-- Kuulkaa! Tuolla joki kohisee samassa vuoren halkeamassa, missä
niin täpärästi pelastuimme vungain käsistä!
-- Me joudumme nytkin menemään samasta kohdasta, mutta päiväsaikaan,
sanoi Vabi.
-- Paha urakka, Mukoki huomautti. Kuusi maili. Kantaa kaikki tavara
selässä.
-- Ja sitten tulemme sille vuorten tuolla puolen olevalle pienelle
purolle, missä sinä ammuit karibun? kysyi Rod.
-- Niin, Vabi vastasi. Mutta tällä kertaa tuo pieni puro on kuohuva
virta, ja meillä on tosiaankin kova urakka kestettävänämme, ennen
kuin pääsemme kahdeksan mailin päähän siitä metsämökistä.
-- Ja siitä saamme kantaa kanootin ja tavarat aina rotkopurolle asti,
Rod jatkoi. Ja sitten -- eläköön, siitä alkaa matka kultalöydökselle!
-- Tänä iltana teke leiri vuorelle, lisäsi Mukoki.
Vabi puhkesi sydämelliseen nauruun ja läimäytti Rodia selkään.
-- Muistatko sen ison ilveksen, Rod, jonka sinä ammuit kun luulit
sitä vungaksi ja säikäytit meidät melkein hengiltä?
Rod punastui muistaessaan hassun seikkailunsa ja ryhtyi kiireesti
auttamaan Mukokia kanootin purkamisessa. Kaksi tuntia pidettiin
ruokalepoa. Sitten pojat nostivat tuohikanootin hartioilleen ja
Mukoki otti puolet tavaroista selkäänsä.
Yhä selkeämmin kaikui kevättulvien paisuttaman puron kohina heidän
korvissaan, ja heidän kuljettuaan mailin verran yhtyi siihen
toinenkin ääni. Heidän oikealla puolellaan kohosi äkkijyrkkä
vuorenseinä ainakin tuhannen jalan korkeuteen, vasemmalla puolella
aukeni rotko, ja sen pohjalla pauhasi koski.
Yhä kapeammaksi muuttui vuorenrinteen ja rotkon välinen tila, kunnes
heidän edessään oli vain kuutisen jalan levyinen kulkutie. Rodin
kasvot kalpenivat, kun hän huomasi missä hirvittävässä vaarassa
he tietämättään olivat olleet tuona pimeänä yönä muutama kuukausi
sitten; hetken aikaa Vabikin seisoi äänettömänä katsellen alas.
Rotkosta kuului rajuna virtaavan veden huumaava kohina, ja sen kaiku
vastasi kumeasti kallioseinistä ja jylhistä luolista.
-- Katsohan alas! huusi Vabi ystävänsä korvaan.
Hän meni aivan jyrkänteen reunalle, ja Rod pakotti itsensä seuraamaan
perässä, vaikka hänen tekikin mieli tarrautua lujasti kiinni kallioon.
Vain puolisen minuuttia Rod seisoi kauhistuneena ja huumautuneena
jyrkänteen reunalla, mutta siitäkin ajasta hänelle jäi elämän ikäinen
muisto. Viidensadan jalan päässä hänen alapuolellaan pieksivät
kevättulvien vedet kallioseiniä täyttäen koko rotkon ja piiskaten
raivossaan pintansa maidonvalkoiseksi vaahdoksi, kunnes kalliot ja
maa tuntuivat tärähtelevän niiden voimasta. Siellä täällä pilkahti
kuohuista valtavien paasien mustia niskoja kuin mitäkin jättiläisten
leikkikaluja, jotka vielä lisäsivät mahtavaa pauhua.
Tätä kaikkea Roderick Drew katseli vain silmänräpäyksen ajan, sitten
hän peräytyi joka hermo väristen.
Mutta Vabi ei hievahtanutkaan. Hän katseli luonnonvoimien mahtavaa
leikkiä lumoutuneena, kuin kivipatsaaksi muuttuneena. Kun hän viimein
kääntyi toveriinsa päin, eivät hänen huulensa sanoneet mitään, mutta
hänen silmänsä hehkuivat tulta, joka oli perintöä hänen äidiltään;
hänen villin heimonsa veri tuntui huutavan riemuitsevaa tervehdystä
luonnon hurjalle leikille.
Sitten he jatkoivat taas kanoottia kantaen matkaansa tällä
vaarallisella tiellä välttäen huolellisesti koskettamasta jalallaan
irtonaisia kiviä ja juuria ja irtonaisia oksia, eivätkä he levänneet,
ennen kuin edessä oli leveämpi ja turvallisempi kulkutie. Lopuksi he
saapuivat sille vähäiselle ylätasangolle, jolla heillä oli talvella
ollut leirinsä, ja laskivat kanootin vanhan havumajansa lähelle.
Kaikki oli samalla tavoin kuin heidän lähtiessään. Eivät talven lumet
eivätkä kevätmyrskyt olleet hävittäneet hyvin suojattua havumajaa.
Vieläpä nuotion hiilet ja Rodin ampuman ison ilveksen luutkin olivat
näkyvissä sekä paalu, mihin he olivat sitoneet monien seikkailujensa
uskollisen toverin, Suden.
Vabi meni äänettömänä paalun luo, istuutui sen viereen ja kietoi
käsivartensa sen ympärille. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka puhui
enemmän kuin mitkään sanat.
-- Vanha Susi parka!
Rod kääntyi toisaalle ja käveli pienen aukion reunalle tuntien
silmissään jotakin kuumaa ja pistelevää. Hänen edessään levisivät
suunnattomat salomaat. Ja jossakin tuolla mittaamattomassa autiudessa
Susi nyt kierteli. Hänen siinä katsellessaan kulkivat hänen
mielessään vavahduttavat kuvat -- Mukokin elämän murhenäytelmä,
ja miten Vabin kesyttämä susi oli kostanut heimolleen sen taholta
kärsimänsä vääryyden.
Missähän Susi nyt olikaan?
Huomaamattaan Rod oli lausunut tuon kysymyksen ääneen, ja selkänsä
takaa hän kuuli Vabin vastauksen.
-- Se on jälleen metsästämässä heimonsa kanssa. Se on unohtanut
meidät, villiytynyt uudelleen erämaan eläimeksi.
-- Erämaahan se on palannut ja villiytynyt, Rod sanoi. Mutta se ei
ole unohtanut meitä -- ei voi olla unohtanut!
Vabi ei vastannut.
10.