Loimuavan leirinuotion ääressä elämä alkoi Vabista ja Rodista jälleen
tuntua sangen miellyttävältä. Heti kun Mukoki oli rakentanut heille
havumajan palsamimännyn tuoksuvista oksista, he riisuivat märät
vaatteensa ja kääriytyivät pehmeisiin huopiin.
Vaatteet kuivuivat parissa tunnissa, ja tuskin Vabi oli saanut
vedetyksi ne takaisin ylleen, kun hän varsin totisena asteli metsään,
mistä palasi tukeva koivun oksa kädessään. Hänen kasvoillaan ei ollut
leikin häivettäkään, kun hän asettui hajasäärin Rodin eteen.
-- Näetkö tuon pölkyn? hän sanoi ja osoitti nuotion vieressä lojuvaa
paksua kelopuuta. Minusta tuntuu kuin se sopisi hyvin vatsallesi.
No niin, käy nyt poikittain sen päälle, naama alaspäin ja housut
polvissa. Aion antaa sinulle tukevan selkäsaunan, jotta tiedät antaa
minulle kaksin verroin tukevamman, sillä minussa on syytä enemmän
kuin sinussa.
Hieman ällistyneenä Rod laskeutui poikittain pölkyn päälle.
-- Taivaan tasakäpälät! hän huudahti vilkaisten olkansa yli happaman
näköisenä. Älä vain lyö liian kovaa, Vabi!
Viuuh! vinkaisi koivunoksa, ja Rodin huulilta pääsi surkea parahdus.
Viuuh! Viuuh! Viuuh!
-- Uh! Auta armias kaitselmus! Lopeta jo, Vabi!
-- Älä hievahdakaan! Vabi ärjäisi. Kestä kuin mies ainakin -- olet
ansainnut sen minkä saat!
Armotta koivunoksa viuhui pojan paljailla pakaroilla. Rod ähki
kivusta saadessaan viimein luvan nousta pystyyn.
-- Huh -- annahan -- annahan tänne se piiska!
-- Älä vain lyö liian kovaa! Vabi varoitti laskeutuessaan vuorostaan
pölkylle.
-- Itsepähän määräsit lääkkeesi, muistutti Rod ja kääri hihansa ylös.
Vain kaksi kertaa kovemmin -- ei sen enempää.
Ja jälleen kuului terveellisen koivupiiskan viuhkina.
Rodin käsivartta pakotti, kun hän viimein lopetti, ja viimeisellä
iskulla nuoren intiaanin itsehillintä petti niin että hän voihkaisi.
Mukoki oli katsellut poikien puuhaa kuin puulla päähän lyötynä.
-- Me emme koskaan enää ole tottelemattomia, Muki, Vabi lupasi
pyhästi hieroskellen hellävaroen kirveleviä pakaroitaan. Toisin
sanoen -- me pidämme uudet pieksäjäiset, jos vielä teemme vastoin
sinun tahtoasi. Vai mitä sanot, Rod?
-- En suostu -- en niin kauan kuin vielä pääsen käpälämäkeen!
Rod vannoi kiukkuisena. Sinulle kyllä tarjoan siinä asiassa
auttavan käden aina kun luulet tarvitsevasi, mutta sen enempään
yhteistoimintaan en ryhdy.
Tunnin verran nuoret kullanetsijät loikoilivat pehmeällä
havuvuoteellaan nuotion ääressä parannellen kylmän kylvyn ja kuuman
selkäsaunan seurauksia. Oli jo hämärä, kun he nousivat Mukokin
valmistamalle erämiehen aterialle.
-- On tämä sittenkin mukavampaa kuin meloa yön selässä pitkin
rantoja, vaikka olimmekin julmetun täpärällä kuten Muki sanoi, Rod
vakuutti tyytyväisenä.
Vabi irvisti ja kohautti olkapäitään.
-- Osaatko edes arvata, miten täpärällä itse asiassa olit? hän kysyi.
Olit niin täpärällä, että vain yksi kymmenestä tuhannesta olisi
vastaavassa tilanteessa pelastunut. Minä sain kiinni kanootin kokasta
ja sain heilautetuksi itseni sen avulla takaisin jäälle, ja kun Muki
näki minun olevan turvassa hän alkoi etsiskellä sinua. Mutta miehestä
ei näkynyt jälkeäkään. Pidimme sinua jo menneenä, mutta sitten tuli
muutamia kuplia pintaan, ja Muki pisti nopeammin kuin ennätät silmää
iskeä kätensä veteen. Hän sai sinua tukasta kiinni juuri kun olit
viimeistä kertaa painumassa pohjaan. Ajattele sitä, Rod, ja uneksi
siitä tänä yönä. Se tekee sinulle hyvää!
-- Huh! Rodia puistatti. Puhutaan jostakin hauskemmasta asiasta!
Kylläpä noista poppeleista nousee komea lieska!
-- Parempi kuin kaksikymmentä tuhat kynttilä! Mukoki nyökkäsi.
-- Olipa kerran ajat sitten, alkoi Vabi tarinoida, näillä seuduilla,
hyvin mahtava päällikkö, jolla oli seitsemän kaunista tytärtä.
Niin kauniita he olivat, että itse Suuri Henki rakastui heihin.
Ensi kertaa ikimuistoisista ajoista hän ilmestyi maan päälle ja
pyysi päälliköltä tämän tyttäriä luvaten vastalahjaksi täyttää
päällikön seitsemän toivomusta. Päällikkö antoi tyttärensä ja toivoi
ensimmäiseksi, että hänelle annettaisiin pitkä yötön päivä ja pitkä
päivätön yö, ja ne hän sai. Kolmanneksi, neljänneksi ja viidenneksi
hän toivoi, että maat ja vedet aina kuhisisivat riistaa, että metsät
pysyisivät ikivihreinä ja että tuli annettaisiin taivaasta hänen
kansalleen. Kuudes toivomus oli, että hänelle annettaisiin puu,
joka palaisi vedessäkin, ja Suuri Henki loi koivun; viimeiseksi hän
toivoi, että saisi puun, joka palaisi savuttomasti ja lämmittäisi
ja sulostuttaisi hänen majaansa -- ja silloin syntyi poppeli. Tuon
päällikön ja hänen kauniiden tyttäriensä ansiota on, että kaikki nuo
seitsemän lahjaa ovat vieläkin saloillamme. Eikö olekin, Mukoki?
Vanha soturi nyökkäsi.
-- Entä miten kävi Suuren Hengen ja hänen seitsemän kauniin vaimonsa?
Rod kysyi.
Mukoki nousi ja lähti pois nuotion luota.
-- Hän uskoo niihin yhtä järkähtämättömästi kuin aurinkoon ja
kuuhun, Vabi sanoi hiljaa. Mutta hän arvelee, että sinä naurat
niille kuten muutkin valkoihoiset tekevät. Mukoki osaisi kertoa
sinulle loppumattomiin kauniita tarinoita näiden metsien ja vuorten
luomisesta ja niissä asuvista olennoista. Mutta hän tietää, ettet
sinä usko niihin ja että vain nauraisit hänelle.
Rod kavahti jaloilleen.
-- Mukoki! hän huusi, Mukoki!
Vanha intiaani kääntyi ja palasi verkalleen. Rod juoksi häntä vastaan
kasvot ja silmät hehkuen.
-- Mukoki -- minä kunnioitan sinun Suurta Henkeäsi! Minä haluan
kuulla hänestä enemmän. Kerro minulle, että tiedän milloin hän puhuu
minulle tuulen huminassa, tähtien kimalluksessa ja puun suhinassa.
Kerrothan!
Mukoki katsoi häneen vakavana aivan kuin punniten, pitikö hänen ottaa
Rodin sanat toden kannalta.
-- Minäkin kerron sitten meidän Suuresta Hengestämme, valkoisten
miesten Jumalasta, Rod jatkoi. Sillä meilläkin on Suuri Henkemme, ja
hän on luonut valkoisen miehen maailman kuten teidän Suuri Henkenne
on luonut teidän maailmanne. Hän loi taivaan ja maan ja meren ja
kaikki niiden olennot kuudessa päivässä, ja seitsemäntenä Hän lepäsi.
Ja tuota seitsemättä päivää me sanomme sunnuntaiksi, ja silloin
mekin lepäämme. Ja Hän loi meillekin suuret salot kuten teidän Suuri
Henkenne loi teidän salonne; ero on vain siinä, että hän teki sen
rakkaudesta kaikkiin ihmisiin eikä vain seitsemän kauniin neidon
takia. Minä kerron sinulle hänestä, jos sinä kerrot minulle omasta
Hengestäsi. Mitä sanot?
-- Ehkä, vanha erämies vastasi hitaasti. Hänen ankarat kasvonsa
olivat pehmentyneet, ja Rod tajusi jo toisen kerran koskettaneensa
Mukokin sydämen herkimpiä kieliä. Yhdessä he palasivat tulen ääreen,
ja Vabi teki heille tilaa pölkyllä. Hänellä oli kädessään vanhan
tuohikartan jäljennös.
-- Tätä minä olen pohtinut koko päivän, hän sanoi ja levitti kartan
toistenkin nähtäväksi. En tahdo mitenkään päästä ajatuksesta, että...
-- Mistä ajatuksesta? Rod kysyi, kun toinen keskeytti epäröiden.
-- Ei se ollutkaan mitään, Vabi tokaisi yllättäen kuin äskeisiä
sanojaan katuen. Osaapa vain olla koko tavalla kumma kartta!
Mahdammekohan koskaan päästä siitä perille!
-- Olemmehan me jo sen selvittäneet, Rod virkkoi. Ensiksikin me
löysimme sen luurangon yhteenpuristuneista sormista, ja luurangon
rinnasta törröttävästä puukosta ja siinä vieressä olleista aseista
me tiedämme, että miehet olivat tapelleet kartan omistamisesta ja
lopulta surmanneet toisensa. Kumpikin oli ilmeisesti halunnut pitää
yksin salaisuuden. Ja sitten...
Hän otti kartan Vabilta ja piti sitä levällään tulen loisteessa.
-- Sitten kaikki muu selviääkin itsestään, vai mitä?
Kaikki kolme katselivat hetken ääneti paperia.
Tuohikartan vaalenneet piirrot oli siihen huolellisesti jäljennetty.
Rod osoitti tikulla kartan yläreunaa, mihin oli kirjoitettu: "Majassa
rotkon päässä."
-- Eikö tämä ole selvästi sanottu? hän toisti. Kas tässä on maja,
missä miehet tappoivat toisensa ja mistä löysimme heidän luunsa, ja
tuohon he ovat merkinneet rotkon, missä ammuin hopeaketun ja mitä
pitkin meidän on kuljettava löytääksemme aarteen. Kartan mukaan
meidän on kuljettava aina kolmannelle koskelle asti, ja siellä
tapaamme toisen majan -- ja kullan.
-- Näyttäähän se yksinkertaiselta -- kartalla. Vabi myönsi.
Karkeatekoisen kartan alla oli kirjoitusta muutama rivi. Rod luki ne
ääneen:
'Me John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante olemme löytäneet
kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan
kaiken saaliin keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja
työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala
meitä auttakoon.
_John Ball, Henri Langlois, Peter Plante_.'
John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, mikä miltei
peitti kirjaimet. Rivin loppuun oli sulkumerkkien sisään kirjoitettu
ranskankielinen sana, jonka Vabi sadannen kerran käänsi:
-- Kuollut!
-- Alkuperäisen kartan käsialasta tiedämme tuon Ballin olleen
sivistynyt mies, Rod jatkoi. Ja kaikesta päättäen kartta on hänen
piirtämänsä. Kaikki kirjoitus on samaa käsialaa Langlois'n ja Planten
nimikirjoituksia lukuunottamatta, ja niistä tuskin saisi selvääkään,
ellei niitä olisi mainittu sopimuksen tekstissä. Osuimme luultavasti
majassa oikeaan arvellessamme, että molemmat ranskalaiset olivat
surmanneet englantilaisen saadakseen hänen osuutensa löydöstä. Eikö
tämä kaikki tunnu luontevalta?
-- Kyllä -- tähän asti, Vabi vastasi. Nuo kolme miestä olivat
löytäneet kultasuonen, riidelleet keskenään, sitten sopineet ja
tehneet tämän välikirjan, ja sitten Ball murhattiin. Ranskalaiset
lähtivät, kuten Mukoki arveli, vähän myöhemmin hankkimaan ruokavaroja
ja ottivat mukaansa tuon sinun löytämäsi pukinnahkaisen pussin,
joka oli täynnä kultarakeita. He pääsivät rotkon suussa olevalle
majalle, missä joutuivat riitaan sopimuksen sisällöstä ja kartan
omistamisesta, tappelivat ja surmasivat toisensa. Vanhoista pyssyistä
ja muista esineistä voimme päätellä kaiken tämän tapahtuneen puoli
vuosisataa sitten, ellei kauemminkin. Mutta...
Hän keskeytti taas ja vihelteli hiljaa.
-- Missä se kolmas koski sitten on?
-- Emmeköhän me jo viime talvena arvanneet oikein, Rod vastasi hieman
tuohtuneena toverinsa epäuskoisuudesta. Käsialasta päätellen tuo Ball
on ollut jonkin verran sivistynyt mies, ja kartassaan hän käytti
jonkinlaista mittasuhdetta. Matka ensimmäisestä toiseen koskeen on
vain puolet toisen ja kolmannen kosken välisestä etäisyydestä. Ja
Mukoki löysi ensimmäisen kosken rotkosta viidenkymmenen mailin päässä
mökiltä.
-- Ja John Ballin tuohikarttaan tekemistä merkinnöistä päättelimme,
että kolmas koski olisi suunnilleen kahden ja puolen sadan mailin
päässä rotkon suulla olevasta vanhasta leirimökistämme, Vabigun
lisäsi. Kuulostaahan tuo järkevältä.
-- Se _on_ järkevää! Rod väitti posket hehkuen. Rotkon suulta lähtien
reitti on selvä kuin päivä. Me emme _voi_ siitä erehtyä!
Mukoki oli ääneti kuunnellut poikien kinastelua, johon nyt vasta
sanoi oman sanansa.
-- Ensin täytyy pääsee taas rotkoon, hän murisi ja kohautti
hartioitaan tarkoittaen, että heillä oli edessään melkoinen urakka.
Vabi työnsi kartan taskuunsa.
-- Olet oikeassa, Muki, hän nauroi ja läimäytti vanhaa ystäväänsä
selkään. Me toiset tässä jo kiipeämme vuoren rinnettä, ennen kuin
olemme päässeet sitä lähellekään. On meillä tosiaankin työtä, jos
aiomme päästä sinne rotkoon.
-- Vettä nyt paljo -- kulkee joutuin. Joki juoksee kuin kaksikymmentä
tuhatta karibu!
-- Lyönpä vetoa, että koko Ombabika on nyt pelkkää kiljuvaa koskea,
Rod arveli.
-- Ja meidän on kuljettava sitä nelisenkymmentä mailia vastavirtaan,
Vabi jatkoi. Sitten tulemme vedenjakajalle. Siitä lähtien kaikki
virrat juoksevat pohjoiseen Hudsonin lahteen, ja kun niille pääsemme,
saamme melomisen sijasta pidätellä henkeämme ja siunailla. Huh,
odottaapa meitä vietävän hauska huviretki, kun saamme laskettaa koko
matkan kevättulvien harjalla!
-- Meitä odottaa huomenna kova urakka, huomautti Rod. Minä menen nyt
nukkumaan. Hyvää yötä!
Mukoki ja Vabi seurasivat pian toverinsa esimerkkiä, ja puolta tuntia
myöhemmin leirin hiljaisuuden rikkoi vain hiljakseen sammuvan nuotion
risahtelu.
Mukoki heräsi aamulla täsmällisesti kuin kello ja oli jo tuntia ennen
päivänkoittoa valmistamassa aamiaista. Kun nuorukaiset haukotellen
vääntäytyivät huopiensa alta, he näkivät eilen ammutut sorsat jo
vartaissa paistumassa ja kahvipannun porisemassa nuotion reunalla.
-- Muki se aina raataa meidän nukkuessamme! Vabi ärähti
harmistuneena. Jos tätä menoa jatkuu, Rod, niin me ansaitsemme uuden
selkäsaunan!
Mukoki tarkasteli ihanan ruskeaksi paistunutta lihavaa sinisorsaa ja
ojensi sen Rodille. Toisen samanlaisen hän antoi Vähille ja ottaen
itse kolmannen istahti maahan kahvipannun ja leivänviipaleiden
vierelle.
-- Tämä kelpaisi vaikka kuninkaalle! huudahti Rod ja heilutti
rasvaista paistinpalaa haarukkansa nenässä.
Puolta tuntia myöhemmin miehet menivät kanoottinsa luo. Mukoki oli
jo aikaisemmin purkanut puolet sen lastista neljännesmailin päähän
ja sälytti nyt tavarat selkäänsä, ja nuorukaiset nostivat kevyen
tuohikanootin hartioilleen.
Nähdessään ensimmäisen vilahduksen aamuauringon valossa välkkyvästä
Ombabikan pinnasta Rod päästi hämmästyneen huudahduksen. Kun hän
viimeksi syystalvella oli kulkenut sitä alaspäin, oli virran uoma
ollut leveydeltään vain kymmenkunta pyssynpituutta. Mutta nyt
Ombabika oli todellinen Amazon -- sen musta vesi kuohui ja porisi
kuin padallinen kiehuvaa mustetta.
Se ei kuitenkaan syöksynyt eteenpäin kohisevana kuohupäänä koskena,
kuten hän oli odottanut, vaan vyöryi verkalleen, ja sen kalvo kupli
ja väreili kuin tuhansien näkymättömien kurimusten pyörittämänä.
Tuntui kuin jättiläiskädet olisivat pinnan alla väijyneet huimapäitä,
jotka rohkenivat antautua virran armoille, vetääkseen heidät
saaliikseen syvyyteen.
Rod arvasi kysymättäkin, että tuon salakavalan verkkaisen virran
varaan uskaltautuminen oli hengenvaarallista. Näissä ajatuksissaan
hän katsahti tovereihinsa.
Mukoki lastasi tavaroita jälleen veneeseen. Vabi katseli
miettiväisenä virtaa.
-- Onpa se ujakkaa menoa, hän sanoi. Mitä arvelet matkastamme, Muki?
-- Pysyy lähellä rantaa, Mukoki vastasi työtään keskeyttämättä.
Varmasti käy!
Pojat saivat Mukokin sanoista uutta uskallusta -- kirvelevät
selät muistuttivat heitä voimallisesti kokeneen eränkävijän
arvostelukyvystä. Pian oli kanootti työnnetty vesille pienessä
tyynessä rannan poukamassa, ja kaikki kolme tarttuivat meloihinsa.
Mukoki seisoi kokassa ja ohjasi kanootin kulkemaan kolmisen metrin
päässä rannasta; Rodin mielestä he ihmeen helposti ja nopeasti
etenivät vastavirtaa.
Silloin tällöin jokin pyörteen silmä keinutti venettä, ja sen
vaappuessa puolelta toiselle Rod osasi helposti kuvitella, mikä heitä
olisi odottanut keskellä virtaa. Tottuneina koskenlaskijoina Mukoki
ja Vabigun osasivat nopeilla melan vedoilla välttää nuo vaaralliset
pyörteet. Hetkeäkään ei voinut olla varma -- kymmenisen jalkaa
saattoi virta lipua rasvatyynenä, ja sitten odottamatta pulpahti
keulan edessä jättiläispore aivan kuin ison kalan pyöräyttämänä, ja
samassa vesi alkoi kuohua kuin hiiden kattilassa. Joka kerta kun alus
lähestyi tuollaista pyörrettä sen kokka painui syvempään, aivan kuin
näkymätön vetehinen olisi iskenyt siihen kyntensä.
Siinä virralla heitä uhkasivat muutkin vaarat. Puiden runkoja ja
juurineen maasta tempautuneita pensaita ajelehti heitä vastaan
lakkaamatta, ja tuohiveneen hauraita laitoja oli varjeltava niiden
töytäisyiltä. Välistä oli edessä niin voimakas koskipaikka, että
kanootti oli ohjattava rantaan ja kannettava vaarallisen kohdan
yli, mikä tietenkin hidastutti matkan tekoa. Kun he vihdoin myöhään
iltapäivällä leiriytyivät, Mukoki arveli heidän kuitenkin kulkeneen
puolet Ombabikan pituudesta.
Seuraavana päivänä matkan teko oli vieläkin hitaampaa ja
rasittavampaa, ja Rod oli suorastaan iloinen, kun he asettuivat
iltanuotiolle auringon vielä ylhäällä ollessa.
Mukoki oli valinnut leiripaikaksi ranta-aukion, jonka toista reunaa
suojasi poppeleita kasvava kallionharjanne.
Tuskin oli kokka puskenut rantaturpeeseen, kun Vabi huudahti
innokkaana, tarttui kivääriinsä ja laukaisi kolme kertaa perätysten
vuoren juurella kohoavaan vähäiseen pihtakuusiryhmään.
-- Pahus sentään, ohi meni! hän tuiskahti. Totta vie, tuolla kävelee
suurin karhu minkä eläissäni olen nähnyt!
-- Missä? innostui Rod. Sano -- missä?
Hän pudotti melansa ja tarttui pyssyynsä; Mukoki yksin säilytti
malttinsa ja meloi kanootin sellaiseen kohtaan, missä Vabi pääsi
hypähtämään rantaan. Rod seurasi perässä, ja yhdessä pojat vilistivät
kuusikkoa kohti jättäen Mukokin ja kanootin lasteineen oman onnensa
nojaan.
Pian he olivatkin Vabin tarkoittamalla paikalla ja tarkastelivat
terävin katsein sydän takoen edessään kohoavaa rosoista vuoren
rinnettä. Mutta karhusta ei näkynyt jälkeäkään.
-- Se on kääntynyt takaisin joelle! huudahti Vabi. Meidän on
katkaistava siltä...
-- Hss -- se on tuolla! Rod kuiskasi.
Melkein kallion laella, nelisensadan askelen päässä heistä karhun
tumma hahmo kuvastui kirkasta taivasta vasten. Näinkin kaukaa Rod
saattoi nähdä, että karhu oli todella valtavan suuri.
-- Onpa totisesti rumilus! hän supisi ihmeissään.
-- Paukauta päin! Vabi yllytti. Siihen ei ole matkaa neljääsataa
askelta enempää, panen siitä vaikka pääni pantiksi! Tähtää selkään,
ja saalis on sinun!
Vabi itse ampui molemmat jäljellä olevat panoksensa ja sillä aikaa
kun hän vaihtoi makasiinia, Rod yritti. Ensimmäinen ja toinen luoti
menivät ohi. Hänen laukaistessaan kolmannen kerran pakeneva karhu
pysähtyi ja katsoi heihin päin, ja tätä tilaisuutta Rod käytti
hyväkseen saadakseen saaliin tarkasti jyvälle. Kun hänen aseensa
sitten pamahti, putosi karhu etujalkojensa varaan mutta ponnistautui
uudelleen pystyyn ja lähti pakenemaan.
-- Sinä osuit! Vabi ähkäisi ja lähti kiireesti juoksemaan kukkulan
suuntaan.
Rod pohti tilannetta ladatessaan uudelleen asettaan. Karhu oli juuri
pääsemässä turvaan harjun laelle.
Jos Vabi pitäisi kiirettä, hän kenties saisi karhun tähtäimeensä
ja saisi siihen osuman, ennen kuin peto pääsisi näkymättömiin.
Mutta ellei Vabi onnistuisi, olisi peli auttamattomasti menetetty.
Juuri sillä hetkellä hänen katseensa osui vuoren rinteessä olevaan
halkeamaan. Entäpä, jos hän ehtisi sinne ja karhu kääntyisi samalle
suunnalle...
Asiaa sen enempää pohtimatta hän lähti juoksemaan halkeamalle. Hän
kuuli Vabin pyssyn paukkuvan takanaan, mutta ei malttanut pysähtyä
katsomaan ammunnan tuloksia. Lopen hengästyneenä hän saapui aukolle
ja pysähtyi tarkastelemaan sen jyrkästi viettävää rosoista rinnettä.
Hänen huuliltaan pääsi hiljainen huudahdus, kun hän näki karhun
ylhäällä halkeaman reunalla noin kahdeksansadan askelen päässä
hänestä juuri lähtemässä kömpimään alas.
Rod kyyristyi väijymään ison kiven taakse. Seitsemänsataa askelta,
nyt kuusisataa, nyt viisisataa...
Eläin liikkui vaivalloisesti vähän väliä pysähtyen, ja Rod arvasi sen
olevan pahasti haavoittunut. Nyt heillä oli välimatkaa viisisataa
askelta... sekin oli pitkä ampumaväli, mutta hän kohotti kuitenkin
aseensa tähtäysasentoon.
Mutta entäpä jos hän epäonnistuisi taaskin! Ensimmäinen luoti
lähti, ja hän tiesi jo laukaistessaan, että se meni liian ylhäältä.
Toinenkin meni ohi. Kolmanteen kuului terävä vastaus ylhäältä. Vabi
oli jo ennättänyt harjanteen laelle ja ampui sieltä alas solaan!
Karhu pysähtyi jälleen. Varmana onnistumisestaan Rod tähtäsi kauan ja
tarkkaan liikkumattomaan otukseen. Laukaus kajahti, ja sitä seurasi
sarja riemukkaita hyvä-huutoja harjun laelta. Hän oli osunut -- karhu
makasi kyljellään solan keskivaiheilla.
Se oli jo kuollut, kun pojat ehtivät sen luo. Kesti kotvan aikaa,
ennen kuin kumpikaan heistä sai sanaa suustaan. Hengästyneinä ja
ääneti he katselivat mahtavaa otusta, ja toverinsa kasvoilta Rod oli
lukevinaan kunnioittavaa ihailua. Mukoki oli hämmästynyt tullessaan
laukausten ohjaamana paikalle.
-- Julmettu iso! hän mörähti. Hieno kallis nahka, hän lisäsi
irvistellen.
He tarkastelivat saalistaan ja totesivat, että surmanluoti oli
peräisin Rodin pyssystä, vaikka Vabinkin laukauksista ainakin yksi
oli haavoittanut petoa. Luodin reikiä etsiskellessään Mukoki murahti
äkkiä kummastuksesta.
-- Juukeli, tällä myös vanha haava, ikivanha!
Hän hypisteli sormiensa välissä toisen etujalan höllää takanahkaa,
jossa näkyi selvästi vanha luodin reikä, ja nahkaa tunnustellessaan
pojat saattoivat tuntea luodin sormissaan. Mukoki kaivoi sen
puukollaan esiin ja äännähti ihmeissään, kun se putosi hänen
kämmenelleen.
Se oli todella merkillisen näköinen pieni esine ja omituisesti
litistynyt.
-- Kovasti pehmeä luoti, kummasteli Mukoki. Milloin näkee näin
ohkainen lyijyluoti?
Hän veisti siitä puukollaan pienen sirun.
-- Katsoo!
Hän näytti kämmenellään olevia metallisiruja. Leikkauspinnat
kimaltelivat kirkkaan keltaisina.
-- Tämä luoti ole kullasta! hän huudahti. Milloin näke keltainen
lyijy? Tämä ole kulta, puhdas kulta!
9.