Joka päivä aurinko nousi yhä aikaisemmin, ja jokainen päivä oli
edellistä pitempi ja lämpimämpi. Lämmön mukana tulivat vihertyvän
maan suloiset tuoksut ja lukemattomat äänet, jotka kertoivat näiden
ikimetsien elämän heräävän talviunestaan.
Kuusankalinnut kuhertelivat oksilla kajautellen häälauluaan
aamusta iltaan; naakat ja korpit pörröttelivät mustia takkejaan
auringonpaisteessa; mustan ja valkean kirjavat pulmuset, jotka
olivat suhahdelleet ilmassa, kävivät yhä harvalukuisemmiksi, kunnes
katosivat kokonaan. Poppelien silmut paisuivat paisumistaan, kunnes
halkesivat kuin itävät pavut ja tarjosivat pyille juhla-aterioita.
Karhuemo lähti talvipesästään kuljettaen perässään kaksikuukautisia
pentujaan, joita se opetti taittamaan nuoria männyn kasvaimia; hirvet
laskeutuivat alas suurten vaarojen lumisilta harjoilta, joilla ne
olivat olleet talvea pitämässä, ja niiden perässä tulivat susilaumat,
jotka lihottivat itseään edellisten heikoilla ja sairailla
yksilöillä. Kaikkialla kohisivat sulaneesta lumesta syntyneet
vuoripurot, metsä ja maa kumahteli, kovat kalliot paukkuivat kevään
lämmöstä ja hedelmällisyydestä ja yhä kauemmaksi pohjoiseen kaikkosi
revontulien kelmeä loimotus.
Pohjolaan oli saapunut riemullinen kevät, ja Vabinoshissa vallitsi
kaksinkertainen riemu, sillä siellä Roderick Drew tapasi pitkän
talven jälkeen äitinsä.
Eräänä huhtikuun iltana pojat ja Mukoki olivat kokoontuneet Rodin
huoneeseen. Heidän oli määrä seuraavana aamuna lähteä pitkälle ja
seikkailukkaalle peräpohjolan matkalleen, ja tänä viimeisenä iltana
he tutkivat tarkoin varusteensa ja suunnitelmansa, ettei vain mitään
välttämätöntä puuttunut tai ollut unohtunut.
Rod ei sinä yönä paljonkaan nukkunut. Jo toisen kerran paloi
seikkailun kuume hänen veressään. Muiden nukkuessa Rod vielä
huolellisesti tarkasteli kallisarvoista karttaansa, eivätkä edes
unessa hänen aivonsa lakanneet työskentelemästä.
Nouseva päivä ei vielä ollut vaalentanut yön tähtiä, kun Rod jo
oli jalkeilla. Pojat nauttivat aamiaisensa kauppa-aseman isossa
ruokasalissa, jossa aseman hoitajat perheineen olivat aterioineet
jo kahdensadan vuoden ajan. Isäntä teki parhaansa pitääkseen yllä
naisten mielialaa, ja Minnetakikin yritti hymyillä ja nauraa, vaikka
hänen punaiset silmänsä juorusivat edellisen yön kyynelistä.
Rod huokaisi helpotuksesta, kun ateria oli ohi ja päästiin lähtemään
ulos kirpeään aamuilmaan rannalla odottavan ison tuohikanootin luo,
ja vielä helpottuneemmin hän huokaisi, kun äidit oli hyvästelty.
Mutta Minnetaki viipyi kanootin luona lähtöhetkeen saakka ja
purskahti itkemään Vabin suudellessa häntä jäähyväisiksi. Ja Rodin
kurkkua kuristi, kun hän puristi tytön pientä, lujaa kättä hetken
omiensa välissä.
-- Näkemiin, Minnetaki! hän kuiskasi. Sitten hän hypähti istumaan
kanootin keskelle, ja perässä oleva Vabi työnsi sujakan aluksen
vesille.
Pitkään aikaan ei veneessä kuulunut muuta ääntä kuin kolmen airon
rytmikästä loisketta ja veden vienoa solinaa. Vielä kerran kajahti
loittonevalta rannalta Minnetakin huhuilu, johon he vastasivat.
Hetken perästä Rod virkkoi:
-- Hyvästeleminen oli totta totisesti koko urakan hankalin osa!
Hänen sanansa tuntuivat lievittävän yleistä masennusta. Vabi katseli
kompassiaan tulitikun valossa.
-- Me emme kiertelekään rantoja, vaan oikaisemme suoraan Nipigonin
yli, hän sanoi. Vai mitä sinä sanot, Muki?
Vanha eränkävijä ei vastannut. Vabi lopetti hämmästyneenä melomisensa
ja toisti kysymyksensä.
-- Epäiletkö ettei se ole turvallista?
Mukoki kohotti kätensä päänsä yläpuolelle.
-- Tuuli käy etelästä, hän sanoi. Ehkä ei rupee vahvemmaksi, mutta...
-- Jos niin käy, sanoi Rod katsellen miettiväisenä raskaassa lastissa
uivaa kanoottia, me joudumme pahaan kiipeliin!
-- Rantojen kiertäminen veisi meiltä koko tämän päivän ja puolet
huomisesta, intti Vabi. Jos menemme suoraan, olemme vastarannalla jo
tänään iltapäivällä.
Mukokin rykiminen ei kuulostanut kovin rohkaisevalta, ja Rodia
pelotti kiikkerän tuohikanootin kulkiessa aavalla selällä. Melojen
navakka käyttely kiidätti heitä neljän mailin tuntinopeudella
eteenpäin, ja päivän täydelleen valjettua Vabinoshin metsäinen ranta
siinsi enää vain hämäränä juovana taivaanrannalla.
Rodinkin pelko haihtui, kun auringon noustua ilman kirpeä koleus
katosi ja etäisten metsien tuoksut kantautuivat Nipigonin selälle.
Hän meloi hilpeänä tuntien säteilevän aamun antavan hänen
lihaksilleen nuoren jättiläisen voimat. Vabi vihelteli ja lauleli
intiaanien ikivanhoja joikuja, Rod loilotti "Yankee Doodlea" ja
"Tähtilippua", ja yksinpä vakaa Mukokikin laulahti silloin tällöin.
Kaikkien kolmen mieltä askarrutti sama ajatus. Heillä oli edessään
jännittävin matka mitä ajatella saattaa -- he olivat menossa etsimään
kultaa. Heillä oli hallussaan suuren aarteen salaisuus. Seikkailut,
löydöt odottivat heitä. Pohjolan ääretön takamaa, salamyhkäinen
ja kiihottava, oli heidän määränpäänään. He olivat nyt matkalla
valloittamaan sitä, kiskomaan sen povesta tuota keltaista aarretta --
oliko ihme, jos heidän verensä kohisi kaikkea tuota ajatellessa! Mitä
esteitä nousisi heidän tielleen? Mitä heiltä jäisi huomaamatta? Mihin
outoihin seikkailuihin he joutuisi vatkaan tuossa tuntemattomassa,
tutkimattomassa maailmassa, jonka asukkaina olivat vain metsän villit
eläimet?
Järvi vilisi vesilintuja. Isoja mustia sorsia, sinisorsia,
jouhisorsia ja taveja kohosi pilvinä ilmaan heidän ympärillään;
muutamia he ampuivatkin, kunnes Mukoki lopetti leikin.
-- Miksi haaskaa ruuti sorsiin, hän neuvoi. Säästää patruunat isolle
riistalle.
He lepäsivät useaan otteeseen aamun kuluessa, ja puolenpäivän aikaan
he pitivät päivällistauon nauttien Vabinoshista mukaan otettuja
eväitä. Järven toinen ranta oli nyt selvästi näkyvissä, ja he
tarkastelivat sitä terävin katsein löytääkseen Ombabika-joen suun,
jolta he viime syksynä olivat aloittaneet talviset seikkailunsa.
Vabi katseli pitkän aikaa rannalla näkyvää pitkää valkeaa juovaa,
johon vihdoin kiinnitti toveriensakin huomion.
-- Sehän näyttää liikkuvan, hän sanoi kääntyen Mukokiin. Mutta
totisesti, sehän on... -- Hän vaikeni epäröiden.
-- Mitä sitten? Rod kysyi.
-- Nehän ovat joutsenia!
-- Joutseniako? Rod huudahti. Taivaan tasakäpälät! Tarkoitatko, että
koko tuo pitkä liuta on joutsenia...
-- Niitä näkee tällä järvellä joskus tuhansittain, Vabi sanoi.
Olen joskus nähnyt, miten järven pinta on ollut joutsenista aivan
valkoinen.
-- Enempi kuin osaa laske, Mukoki vahvisti. Mutta hetken
tähysteltyään hän lisäsi: Ei olee joutsenia. Olee jäätä.
Hänen äänestään kuulsi levottomuus, ja vaikka Rod ei pystynytkään
käsittämään hänen sanojensa tarkoitusta, tunsi hänkin olonsa
rauhattomaksi nähdessään toveriensa hätääntyneen ilmeen.
Puolisen tuntia soudettuaan he saapuivat jään reunalle, josta
rannalle oli matkaa arviolta neljännesmaili, jää ulottui molempiin
suuntiin silmänkantamattomiin. Hapan irvistys ilmestyi Vabin
kasvoille, ja Mukoki istui aivan ääneti pitäen airoa polviensa
välissä.
-- Mikä nyt on hätänä? Rod kysyi. Emmekö pääse yli?
-- Tuonko yli? Vabigun huudahti. Kyllä kai -- mahdollisesti huomenna
tai ylihuomenna.
-- Eikö jää sitten kannata meitä, jos työnnämme kanoottia?
-- Siinäpä pulma juuri onkin. Se on hottoa reunalta.
Kanootti oli lipunut sivuittain jään laitaan, ja Rod alkoi töykkiä
sitä melallaan. Hän totesi jään rikkoutuvan helposti reunasta mutta
muuttuvan kauempana kovemmaksi.
-- Jos saisimme rikotuksi sitä kanootin mitan verran, niin luulen sen
sitten kannattavan, hän arveli.
Vabi etsi kirveen.
-- Yritetään!
Mukoki ravisti päätään.
Mutta jo toisen kerran samana päivänä Vabi ummisti itsepäisenä
korvansa vanhan erämiehen mielipiteeltä, mitä Rod ei muistanut hänen
koskaan aikaisemmin tehneen. Kappale kappaleelta hän mursi jäätä
kirveellään, kunnes kanootti oli koko pituudeltaan railossa. Sitten
hän kokkaan nojautuen heilautti itsensä varovaisesti jäälle.
-- Kas näin! hän huudahti riemuissaan. Nyt on sinun vuorosi, Rod.
Hyppää kevyesti!
Seuraavassa hetkessä Rod oli hänen rinnallaan. Mutta mitä sen
jälkeen seurasi, oli hänestä perästäpäin ajatellen kuin kaameata
painajaisunta.
Ensin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi
pian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä
koko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen.
Viimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka
juuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja
kuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse
olevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan
alla.
Hän huitoi epätoivoisesti käsillään ja jaloillaan päästäkseen
jälleen pintaan, mutta muisti samassa tuon suunnattoman jäälautan.
Entäpä, jos hän joutuisikin sen alle! Mihin suuntaan hänen pitäisi
ponnistella? Hän avasi silmänsä, mutta näki vain mustaa vesimassaa.
Sekunnit olivat kuin vuosisatoja. Sitten hänen päätään alkoi huimata,
hänelle tuli vastustamaton halu avata suu, hengittää, vetää ilmaa
keuhkoihinsa -- teko, josta olisi kuolema ollut seurauksena! Sitten
hän tunsi iskevänsä päänsä johonkin kovaan. Jäälautta! Hän oli
joutunut sen alle, ja nyt hänen loppunsa oli varma!
Hän alkoi jälleen vajota -- verkalleen, kuin näkymätön käsi olisi
vetänyt häntä syvyyteen. Epätoivoisena hän ponnisti vielä kerran
ylöspäin, hurjasti ja sokeasti, sillä hän tiesi, että seuraavassa
hetkessä hänen oli avattava suunsa.
Hän oli vielä sen verran tajuissaan, että käsitti yrittävänsä huutaa
apua; ensimmäinen vesiryöppy korisi jo hänen keuhkoissaan. Mutta sitä
hän ei enää tajunnut, että kanootista kurottui pitkä käsivarsi sille
kohtaa, missä vesi alkoi poreilla, eikä hän tuntenut lujaa otetta,
joka kiskaisi hänet jään reunalle.
Hän heräsi vasta silloin, kun hänen vatsalleen laskeutui jotakin
painavaa; sitten häntä retuutettiin, pyöritettiin ja pahoinpideltiin
kuin hän olisi ollut ison karhun leikkikaluna. Hän avasi silmänsä ja
näki Mukokin ja Vabin.
-- Laittaa oitis valkee, hän kuuli Mukokin sanovan, ja Vabi lähti
juoksujalkaa rannalle.
Hän käsitti, että he olivat vielä jäälautalla. Kanootti vedettiin
turvalliseen paikkaan muutaman askelen päähän, ja vanha intiaani
kiskoi sieltä huopia. Kun Mukoki palasi huovat käsivarrellaan, hän
näki Rodin kohottautuneen kyynärpäittensä varaan ja katselevan häntä.
-- Sinäpä -- kuinka sinä sanoo -- se oli julmettu täpärä paikka!
virnisti intiaani ja tuki kädellään Rodia hartioista.
Mukokin avulla Rod kompuroi pystyyn ja sai paksun huovan ympärilleen.
Verkalleen he sitten kävelivät rannalle päin, ja sieltä Vabi tuli
vastaan likomärkänä.
-- Rod, kun olemme kunnolla sulaneet, niin saat antaa minulle kelpo
löylytyksen, hän nauroi. Saat löylyttää voimiesi takaa, ja sitten
minä löylytän sinua. Ja jos vielä kerrankin teemme jotakin vastoin
Mukin mieltä, niin otamme uudet selkäsaunat, eikö niin!
-- Miten me pääsimme ylös? kysyi Rod.
-- Mukoki onki meidät! Lupaatko löylyttää?
-- Tuohon käteen!
Ja molemmat vettä valuvat ja kohmettuneet pojat löivät totisina
kättä, ja vanha Mukoki hihitti, ryki ja irvisteli, kunnes sai toiset
räjähtämään nauruun.
8.