Rod tuskin tajusi, mitä seuraavan puolen tunnin kuluessa tapahtui.
Minnetakin veljen ja vanhan intiaanin saapuminen tainnutti hänet
uudelleen, ja hän vaipui tiedottomana peitteille, joilta oli
yrittänyt kohottautua. Viimeinen minkä hän tajusi, oli Minnetakin
varoittava huudahdus ja jonkin viileän kosketus hänen kasvoillaan.
Hänestä tuntui kuluneen ikuisuus, ennen kuin hän jälleen pystyi
tajuamaan ympäristöään. Minnetakin ääni kehotti häntä pysymään
paikoillaan, ja hän totteli.
Hetken perästä hän kuuli matalaäänistä keskustelua ja hiljaista
liikehtimistä ja avasi silmänsä. Hän tunsi Minnetakin käden lempeästi
sivelevän kasvojaan ja hiuksiaan ja näki vanhan Mukokin kyykkysillään
vieressään.
Mukokin terävien silmien hehku lumosi Roderickin. Hän oli nähnyt
saman ilmeen niissä aikaisemmin, silloin kun intiaani oli luullut
rakkaimpiensa olevan kuoleman vaarassa. Hän tiesi nyt, että tuo vanha
erämies oli hänelle enemmän kuin ystävä, että tämä kohdisti häneen
saman rakkauden kuin isäntänsä lapsiin. Minnetakin lempeä kosketus ja
Mukokin ilmeinen hätääntyminen hänen tilastaan tekivät hänen mielensä
onnelliseksi, ja hän kuiskasi hiljaa vanhan intiaanin nimen.
Samassa hetkessä Mukoki oli polvillaan hänen vieressään.
-- Sinä oikeassa -- minä väärässä, Rod kuuli Mukokin sanovan. Sinä
pelasti Minnetaki -- tappoi paha Vunga. Sinä suuri -- kovasti suuri
sankari!
Minnetaki työnsi lempeästi Mukokia kauemmaksi, ennen kuin tämä pääsi
jatkamaan ylistystään, ja ojensi jälleen kylmää lähdevettä Rodin
huulille. Poika tunsi olonsa kuumeiseksi, ja raikas vesi antoi
viileyttä. Hän katseli kiitollisena tyttöä, ja tämä hymyili hänelle.
Sitten Rod huomasi, että Vunga oli siirretty pois majasta. Hän yritti
kohottautua istumaan, ja Minnetaki auttoi häntä asettaen kokoon
käärityn huovan hänen hartioidensa taakse.
-- Et sinä olekaan niin pahasti haavoittunut kuin ensin pelkäsin,
tyttö sanoi. Tarkoitan, ettei haavasi ole vaarallinen. Mukoki sitoi
sen uudestaan, ja sinä toivut kyllä pian.
Vabi kietoi käsivartensa sisarensa ympärille.
-- Rod, sinä teit miehen teon, hän sanoi hiljaa ja tarttui ystävänsä
käteen. Jumala sinua siunatkoon!
Rod punastui ja sulki silmänsä. Minnetaki ryhtyi keittämään kahvia ja
ruokaa ja Mukoki ja Vabi menivät huolehtimaan koirista.
-- Jos jo huomenna jaksat olla ylhäällä, lähdemme Kenogamiin, sanoi
tyttö. Sitten kerrot minulle kaikista seikkailuista, joita teillä
on ollut. Vabilta olen kuullut niistä vanhoista luurangoista ja
kultalöydöstä, mutta minä haluan tietää kaiken. Jospa te ottaisitte
minut mukaanne, kun lähdette etsimään sitä aarretta!
-- Minä ainakin toivoisin sinun tulevan! huudahti Rod innostuneena.
Puhu Vabille, ehkä hän suostuu!
-- Pyydä sinäkin, Rod, tyttö maanitteli. Vaikka en kyllä usko sen
auttavan. Isä ja äiti eivät ainakaan suostu. He pelkäävät aina, että
minulle tapahtuu jotakin. Siitä syystä he juuri lähettivät minut pois
kotoa ennen kuin te ehditte palata. Intiaanit olivat levottomampia
kuin koskaan aikaisemmin, ja he luulivat minun olevan paremmassa
turvassa Kenogamissa. Voi, miten haluaisin päästä teidän mukaanne!
Olisi hauskaa ampua karhuja ja susia ja hirviä ja auttaa teitä
löytämään kultaa. Roderick kiltti, puhu nyt Vabille!
Rod yritti jo samana päivänä puhua asiasta ystävälleen, mutta Vabi
kieltäytyi kerta kaikkiaan kuuntelemasta. Ja Mukoki ryki ja irvisteli
ihmeissään kokonaisen puolituntisen.
-- Minnetaki olee uljas tyttö -- kovasti uljas tyttö, hän sanoi
Rodille, mut hän kuolee siellä pohjoisessa. Tahtoko sinä, että
Minnetaki kuolee?
Sitä Rod ei tietenkään halunnut, ja siihen asian käsittely päättyi.
* * * * *
Se päivä ja ilta olivat Rodin elämän hauskimmat -- haavasta
huolimatta. Kodikas mänty- ja poppelihaloista laitettu nuotio
leimusi kivisellä tulisijalla, ja kun Minnetaki ilmoitti illallisen
odottavan, Rod sai nousta ylös.
Vabi ja Mukoki olivat melkein koko päivän samoilleet majan
ympäristössä etsien intiaanien jälkiä, mutta eivät olleet löytäneet.
Tämä yksinäinen metsämaja tuntui olleen vain vungain päällikön
tiedossa. Minnetaki kertoi, miten hänet oli ryöstetty ja miksi
intiaanin pakomatka oli käynyt niin hitaasti. Vunga oli ollut sairas
eikä ollut halunnut lähteä liikkeelle, ennen kuin oli saanut voimansa
takaisin.
-- Mutta miksi Vunga tappoi toverinsa? kysyi Rod. Minnetakia
puistatti kun hän muisti tuon hirveän tapauksen.
-- Minä kuulin heillä olevan kiistaa jostakin, mutta en oikein
päässyt selville sen syystä. Sen vain tiedän, että he riitelivät
minusta. Emme olleet ehtineet pitkällekään siitä kun erosimme
koiravaljaikosta, kun Vunga kääntyi ja ampui miestä rintaan. Se oli
hirveätä! Sitten hän taas jatkoi matkaansa, aivan kuin mitään ei
olisi tapahtunut.
-- Miten hän sai ne karhun jäljet aikaan? Rod uteli.
-- Hänellä oli kauhean suuren karhun käpälänahat, jotka hän veti
jalkaansa mokkasiinien päälle, Minnetaki selitti. Hän sanoi
minulle, että koiravaljaikko meni Kenogamin suuntaan ja että meidän
takaa-ajajamme seuraisivat reen latua eivätkä karhun jälkiä.
Mukoki nauraa hyristi.
-- Rod ei ole hullu, hän sanoi. Pää terävä!
-- Varsinkin, kun hän seuraa Minnetakin jälkiä, Vabi ilvehti.
-- Pääsihän Rod selville sen kultalöydönkin salaisuudesta sen jälkeen
kun te toiset olitte jo menettäneet kaiken toivonne, hänen sisarensa
kivahti.
Kadonnut kultalöytö!
Kuinka kiihkeästi saivatkaan nuo tytön huulilta kajahtaneet sanat
miesten sydämet lyömään! Oli jo tullut hämärä, ja vain sammuvan
nuotion hehku valaisi majaa. He olivat lopettaneet illallisensa ja
istuivat valkean ympärillä. Sykähdyttävä äänettömyys täytti pienen
huoneen. Kadonnut kultalöytö!
Rod vilkaisi Vabiguniin, jonka pronssinväriset kasvot olivat
puolittain illan tanssivien varjojen peittämät, ja sitten Mukokiin,
joka mietteissään tuijotti nuotioon. Minnetakin sanat olivat
herättäneet Rodissa iloa ja ylpeyttä. Hän näki tytön säteilevien
silmien katselevan häntä hämärästä ja tiesi Minnetakin ajattelevan
häntä omana sankarinaan. Sitten Vabi kohensi tulta ja vastasi
Minnetakille.
-- Niin, Rodhan sen keksi. Tämän kartan hän löysi, Minnetaki.
Hän asettui polvilleen sisarensa viereen ja otti taskustaan
jäljennöksen siitä kallisarvoisesta tuohilevystä, jota luurankomiehet
olivat vartioineet. Ihastuksesta huudahtaen tyttö otti kartan,
ja illan hämärän muuttuessa yön pimeydeksi ja lopulta vaihtuessa
aamun ensimmäiseksi kajastukseksi Minnetaki sai kuulla toverusten
seikkailujen jännittävän tarinan.
-- Ja keväälläkö olette aikoneet lähteä? tyttö kysyi innoissaan.
-- Keväällä, Rod vastasi.
Vabigun ehdotti jälleen Rodille, kuten oli tehnyt aikaisemminkin,
että Rod kutsuisi äitinsä Vabinoshiin sen sijaan, että itse lähtisi
etelään. Näin säästyisi aikaa, ja he voisivat jo muutaman viikon
kuluttua lähteä matkaan. Mutta Rod ei suostunut.
-- Se ei olisi oikein äitiä kohtaan, hän sanoi. Minun on ensin
käytävä kotona, vaikka sitten saisin ottaa erikoiskyydin.
Mutta kohtalolla oli omat suunnitelmansa, ja toivottaessaan Rodille
hyvää yötä hänen toverinsa näkivät niistä ensimmäiset merkit.
Rodiin oli iskenyt kyntensä haavakuume -- tuo uhkaava sairaus, jota
lääkärin ja lääkkeiden puuttuessa voi pitää kuoleman edelläkävijänä.
Mukokikin, jolle puolen vuosisadan eräelämä oli opettanut alkeellista
lääkärin taitoa, tiesi näissä oloissa kykynsä riittämättömiksi.
Niinpä Roderick kiedottiin huopiin ja lähdettiin kilpajuoksussa
kuoleman kanssa Kenogamia kohti. Matkan kulusta ja ystäviensä
hädästä Rodilla ei ollut aavistustakaan, sillä hän houraili
vuorokausikaupalla.
Eräänä aamuna hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt
painajaismaisesta unesta, missä häntä oli kärvennetty yhtämittaisella
tulella, mutta avatessaan silmänsä hän näki Minnetakin istuvan
vieressään. Siitä päivästä lähtien hänen voimansa alkoivat palata,
mutta kesti täydet kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas oli
entisellään.
Vasta silloin Minnetaki kertoi hänelle yllättävän uutisen. Rodin
mielestä tyttö ei ollut koskaan näyttänyt niin suloiselta ja ujolta
kuin sinä aamuna.
-- Anna minulle anteeksi, Rod, että olen salannut sinulta erään
asian, hän sanoi. Sinä olit yhteen aikaan niin sairas, että
pelkäsimme pahinta. Ja niin minä kirjoitin äidillesi, ja me lähetimme
miehen viemään sitä postiasemalle. Ja -- ja, älä nyt ole minulle
vihainen -- äitisi on tullut tänne, hän on jo Vabinoshissa.
Hetken aikaa Rod oli aivan mykistynyt. Sitten hän päästi sellaisen
ilonhuudon, että Vabi syöksyi säikähtyneenä sisään ja tapasi
ystävänsä esittämässä hurjaa sotatanssia Minnetakin ympärillä.
-- Minnetaki, sinä olet suurenmoisen ovela pikku veitikka! hän kiljui.
Vabille kerrottiin riemun syy, ja hän liittyi yhteiseen ilonpitoon.
-- Mainiota! hän huudahti. Sittenhän me pääsemme lähtemään
kultakentille jo kahden viikon perästä!
-- Sittenhän..., Rod aloitti.
-- Sittenhän, keskeytti Minnetaki, te saatte pitää hauskaa, mutta
minä... mutta minä saan jäädä kotiin. Mutta mitä siitä, minähän saan
nyt tutustua Rodin äitiin!
Ilo oli kadonnut hänen äänestään, ja Rod ja Vabi tunsivat olonsa
onnettomaksi tytön kääntäessä kasvonsa äkkiä poispäin. Mukoki astui
sisään ja laukaisi jännittyneen tunnelman.
-- Katsoo, kuinka kovasti päivä jo paistaa! hän huudahti. Lumi ja jää
sulaa pois. Katsoo -- ulkona jo kevät!
7.