Kesti kotvan aikaa, ennen kuin Rod lähti liikkeelle piilostaan. Pelko
ei häntä siellä pidättänyt, vaan tarve malttaa mielensä ja koota
ajatuksensa, niin kuin hän olisi sanonut, jos Vabi olisi ollut hänen
mukanaan.
Hän ei yrittänytkään ratkaista salaperäisten jälkien ongelmaa;
hänelle riitti tieto siitä, etteivät karhunjäljet olleet karhun
tekemät eikä käden kuva puunrungolla miehen käden painama. Mutta
yhdestä asiasta hän oli varma -- siitä näet, että Minnetaki jollakin
tapaa liittyi näihin molempiin jälkiin.
Hän ryhtyi jatkamaan matkaa äärimmäisen varovasti. Jokaisessa
mutkassa hän piiloutui kallion taakse tai pensaikkoon ja tähysteli
eteensä niin kauas laakson notkoa pitkin kuin vain kykeni näkemään.
Mutta vähitellen nuo tähystysmatkat lyhenivät. Vasemmalla puolella
oleva harjunrinne jyrkkeni vähitellen miltei pystysuoraksi
seinämäksi; oikealle puolelle ilmestyi toinen harjanne, ja niiden
välillä oleva tila kapeni tuskin sadan askelen levyiseksi rotkoksi,
jonka pohjalla oli valtavia kivenjärkäleitä hurjassa sekasorrossa.
Rodille selvisi piankin, että edellä kulkija liikkui rotkossa aivan
kuin kotonaan. Mutkittelematta hänen tiensä kulki solasta toiseen.
Koskaan hän ei ollut näyttänyt epäröineen suunnastaan. Kerran
hänen jälkensä näyttivät päättyvän äkkijyrkkään vuorenseinään,
mutta lähelle tultuaan Rod keksi edessään kiviseinässä niin kapean
halkeaman, että hän hädin tuskin mahtui siitä kulkemaan.
Siellä, missä tämä halkeama aukeni uudeksi rotkoksi, kulkija oli
hetken levähtänyt ja laskenut kantamuksensa eteensä hangelle. Jo
ensimmäinen silmäys osoitti takaa-ajajalle taakan laadun. Lumessa
jalkainsa juuressa hän erotti selvästi saman pienen ihmiskäden jäljen
kuin äsken kaatuneella puunrungolla!
Nyt ei Rod enää epäillyt. Hän oli Minnetakin ryöstäjän kintereillä,
ja rosvo kantoi saalista sylissään! Minnetaki oli loukkaantunut --
kenties jo kuollut!
Taas viilsi jäätävä pelko hänen sydäntään, mutta katsoessaan
tarkemmin lumella olevaa jälkeä hän huojentui. Vain elävän ihmisen
käsi oli voinut painaa tuollaisen kuvan, missä sormet olivat erillään
ja kämmen selvästi havaittavissa.
Kuten tuona syyspäivänä, jolloin Rod oli taistellut Minnetakin hengen
ja vapauden puolesta, hän nytkin tunsi kaiken pelon ja epäröinnin
haihtuvan. Hän päätti noudattaa vungain omaa taistelutapaa ja ampua
vihollista väijyksistä mikäli sellainen tilaisuus tarjoutuisi, mutta
ei häntä liioin pelottanut ajatus käydä vaikka käsikähmään, jos se
oli välttämätöntä.
Hän tarkasti huolellisesti kiväärinsä ja katsoi, että iso
sotilasrevolveri ja metsästyspuukko olivat helposti saatavissa.
Jonkin matkan päässä äskeisestä halkeamasta punanahka oli jälleen
levähtänyt, ja tästä lähtien Minnetaki oli saanut kävellä hänen
rinnallaan.
Jonkin aikaa Rod ällistyneenä aprikoi muuatta omituista seikkaa.
Tytön toinen jalka oli painanut aivan selvän mokkasiinin jäljen
lumeen, mutta toinen vain muodottoman kuopan. Sitten Rod muisti,
minkälaisia jälkiä Mukoki ja Vabi paraikaa seurasivat, ja tukalasta
tilanteesta huolimatta hänen suunsa vetäytyi hymyyn.
Hän oli sittenkin ollut oikeassa! Luoteeseen kulkevat vungat olivat
ottaneet Minnetakin toisen mokkasiinin ja painelleet sillä eksyttäviä
jälkiä latunsa viereen. Näistä muodottomista jäljistä saattoi
päätellä, että tytön kengättömään jalkaan oli kiedottu vaatetta,
jotta se ei paleltuisi.
Rod arvasi rosvon ja hänen vankinsa tästä lähtien kulkeneen
entistä nopeammin ja joudutti omiakin askeliaan. Rotko kävi yhä
sokkeloisemmaksi, mutta aina hän löysi pakolaisten jäljet jostakin
solasta, ja joka askelella hän pidätti henkeään äkkiyllätystä peläten.
Äkkiä Rod pysähtyi. Hän oli varma siitä, että edestäpäin oli kuulunut
jotakin. Hän miltei lakkasi hengittämästä jännittäen kuuloaan, mutta
ääni ei enää toistunut. Oliko jokin metsäneläin, susi tai kettu,
pannut kiven vierimään rinnettä alas?
Rod eteni hitaasti, silmät ja korvat valppaina. Muutaman askelen
otettuaan hän seisahtui uudestaan. Hänen nenäänsä kävi heikko,
epäilyttävä haju ja kierrettyään erään kallion hän tunsi saman hajun
voimakkaampana -- palavan punasetrin makean hajun.
Jossakin hänen edessään paloi nuotio. Eikä sinne tuntunut olevan
matkaa pyssynkantamaakaan.
Kokonaisen minuutin hän seisoi hievahtamatta paikallaan keräten
voimiaan viimeiseen ponnistukseen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän
hiipisi vungan kimppuun takaa päin ja ampuisi tämän hengiltä. Ei
tullut kysymykseenkään varoittaa rosvoa eikä antautua puheisiin hänen
kanssaan.
Askel askelelta hän eteni, varovaisesti kuin saaliinsa kimppuun
hiipivä kettu. Nuotion haju tuli yhä voimakkaammaksi; Rod näki
hienoisen savuhattaran kohoavan ilmaan rotkon perältä. Savu näytti
tulevan kallioseinän takaa. Pyssy poskella Rod hiipi seinämän
reunalle ja kurkisti varovaisesti sen taakse. Maasto muuttui tässä
kohdassa aukeammaksi, ja jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Rosvo
oli siis tuon kallion takana!
Pyssy jatkuvasti laukaisuvalmiina Rod kiersi rohkeasti kallion reunan
ympäri. Muutaman metrin päässä oli vähäinen metsämaja, joka miltei
piiloutui kallionjärkäleiden keskeen. Muuta elonmerkkiä ei sieltä
näkynyt kuin tuo ohut savupatsas, joka kierteenä kohosi kallioseinää
ylös -- pienintäkään ääntä ei kuulunut.
Rodin etusormi vapisi pyssyn liipaisimella. Odottaisiko hän -- kunnes
rosvo tulisi näkyviin? Puolisen minuuttia hän seisoi epäröiden,
minuutin, kaksi minuuttia. Vieläkään ei näkynyt mitään. Hän eteni
hiipien, askelen kerrallaan, kunnes majan avonainen ovi oli hänen
edessään. Samassa kuului sisältä hiljaista, nyyhkyttävää itkua, ja
Rod ryntäsi arvelematta suoraan sisään.
Metsämajassa oli Minnetaki -- aivan yksin. Hän istua kyyrötti pää
kumarassa maalattialla, kaunis tukka hajallaan hartioilla, kasvot
kalpeina, suuret palavat silmät tuijottaen ovelle ilmestynyttä
nuorukaista.
Samassa hetkessä Rod oli polvillaan hänen vieressään. Täksi lyhyeksi
hetkeksi hän unohti varovaisuutensa, ja tytön kauhistunut huudahdus
sai hänet katsahtamaan taakseen.
Kuin unessa hän tajusi pelottavan hahmon karkaavan kimppuunsa --
julman intiaanijättiläisen, puukko iskuun kohotettuna.
Ehtimättä ajatella mitään Rod heittäytyi pitkälleen maahan, ja tuo
liike pelasti hänen henkensä. Kumeasti karjahtaen intiaani horjahti
hänen ylitseen, iski puukkonsa ja nyrkkinsä permantoon ja kaatui
hänen vierelleen.
Kuukausia kestäneen korpielämänsä aikana Rod oli terästynyt ja tullut
valppaaksi. Yrittämättäkään nousta hän pyörähti viholliseensa päin
tavoittaen omalla puukollaan tämän rintaa. Mutta roisto oli yhtä
vikkelä. Hänen vapaa käsivartensa kiertyi salamannopeasti Rodin
kaulan ympärille, ja hetken ajan molemmat olivat kietoutuneina
musertavaan sylipainiin, missä kummallakaan ei ollut mahdollisuutta
käyttää iskuasettaan.
Tuona lyhyenä ratkaisevaa taistelua edeltävänä hetkenä Rodin aivot
työskentelivät kuumeisesti. Vunga makasi selällään hänen allaan, hän
itse vatsallaan tämän päällä; intiaanin puukkoa pitelevä käsi oli
kurottunut hänen päänsä ylle, Rodin aseellinen käsi puristi sitä
maalattiaan. Sen, joka halusi iskeä, oli saatava kätensä vapaaksi.
Intiaanin asento oli edullisempi -- hänellä oli käsi jo valmiina
iskuun, sen sijaan Rodin oli kohotettava kätensä iskuun. Toisin
sanoen -- kun Rodin ase kohoaisi ilmaan, olisi vastustajan puukko jo
hänen rinnassaan.
Omituinen väristys kävi pojan ruumiissa, kun hän tajusi heidän
mahdollisuuksiensa hirvittävän epätasaisuuden. Ellei hän kykenisi
irtautumaan intiaanin puserruksesta, olisi hänen loppunsa varma. Hän
saisi surmansa, ja Minnetaki joutuisi jälleen roiston saaliiksi.
Hänellä oli vain yksi keino -- irrottautua toisen otteesta. Hän
jännitti kaikki voimansa ponnistukseen, ja silloin hän sivulle
vilkaistessaan näki Minnetakin. Tämä oli noussut seisomaan ja hänen
kätensä olivat sidottuina selän taakse. Hänkin oli käsittänyt Rodin
mahdottoman tilanteen, ja epätoivoisesti huudahtaen hän hyppäsi koko
painollaan intiaanin kohotetun käsivarren päälle.
-- Pian, Rod -- pian! hän huudahti. Iske! Iske heti! Intiaani
riuhtaisi karjahtaen käsivartensa vapaaksi ja kohotti sen
suunnattomalla ponnistuksella iskuun; samalla hetkellä, kun Rodin
ase upposi koko terällään vungan rintaan, tämän puukko iskeytyi
maahan viiltäen mennessään Rodin käsivartta. Tuskasta parahtaen Rod
kohottautui jaloilleen ja yrittäen kaikin voimin säilyttää tajuntansa
sieppasi maasta intiaanin veitsen ja katkaisi sillä tytön siteet.
Sitten hän tunsi outoa huimausta ja jalat horjuivat hänen allaan. Hän
tajusi lyyhistyvänsä kokoon, tunsi käsivarsien kiertyvän ympärilleen,
kuuli kaukaisen äänen toistavan nimeään. Sitten hän vajosi syvään,
tuskattomaan horrokseen.
Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, oli kevyt käsi hänen otsallaan.
-- Rod...
Minnetakin ääni värisi ilosta ja huojennuksesta. Rod hymyili hänelle,
kohotti raukean kätensä ja kosketti tytön suloisia, kalpeita kasvoja.
-- Olen niin onnellinen, kun löysin sinut -- Minnetaki..., hän sai
sanotuksi.
Tyttö asetti nopeasti vesiastian hänen huulilleen.
-- Sinä et saa Liikkua, hän sanoi lempeästi. Haavasi ei ole
vaarallinen, ja minä olen sitonut sen hyvin. Mutta liikkua et saa,
etkä puhuakaan -- muuten veri alkaa taas vuotaa.
-- Mutta minä olen niin onnellinen, kun löysin sinut, Rod intti.
Et voi uskoa, miten pettynyt olin, kun en tavannutkaan sinua
Vabinoshissa. Vabi ja Mukoki...
-- Hs -- s -- s!
Minnetaki painoi kätensä Rodin suulle.
-- Sinun on oltava aivan hiljaa, Roderick. Olenhan minäkin utelias
kuulemaan, miten löysit tänne. Mutta nyt et saa puhua. Tottele nyt!
Tyttö käänsi päänsä pois, ja seuratessaan hänen katseensa suuntaa Rod
näki majan multalattialla huovan peittämän muodottoman möhkäleen.
Häntä puistatti, ja tuntiessaan pojan käden värisevän omassaan
Minnetaki kääntyi katsomaan Rodia kasvot entistäkin kalpeampina mutta
silmät tuikkien kuin tähdet.
-- Siinä on itse Vunga, hän kuiskasi värisevällä äänellä. Ja nyt hän
on kuollut!
Nyt Rod ymmärsi, miksi Minnetakin silmät loistivat. Vunga, tytön
heimon ja perheen kauhu -- rosvopäällikkö, joka oli vannonut
tuhoavansa Vabinoshin väen, oli nyt saanut surmansa! Ja hän, Roderick
Drew, joka jo kerran aikaisemminkin oli pelastanut Minnetakin vungain
käsistä, oli hänet surmannut. Heikkoudestaan huolimatta hän yritti
hymyillä ja sanoi:
-- Olen iloinen, Minne...
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan. Ulkopuolelta kuului kevyitä
kiireisiä askelia, ja samassa hetkessä Mukoki ja Vabigun astuivat
sisään.
6.