-- Meidän on odotettava, kunnes päivä valkenee, sanoi Rod. Hän koetti
näyttää reippaalta ja toiveikkaalta.
-- Mehän voimme nyt syödä, ehdotti Vabi. Syödään kylmää paistia, niin
ei tarvitse tehdä nuotiota.
Rod söi nopeasti. Sitten hän otti pyssynsä ja lähti kävelemään
metsään päin. Vabi nousi kiirehtiäkseen mukaan, mutta Mukoki pidätti
häntä hihasta.
-- Parempi mennä yksin, hän kuiskasi iskien ovelasti silmää.
Aurinko teki nousuaan puiden latvojen yli, ja oli jo melko valoisaa.
Juuri tällä tavalla Rod oli tuona päivänä viikko sitten lähtenyt
riistaa etsiessään leiripaikalta ja silloin odottamatta löytänyt
Minnetakin jalanjäljen.
Mailin päässä edessään Rod näki sen harjanteen, jolla hän oli ajanut
hirveä takaa. Tuo harjanne oli hänen ensimmäinen tienviittansa, ja
sitä kohti hän nyt kiiruhti täyttä vauhtia. Mukoki ja Vabi seurasivat
häntä etäämpää koirat mukanaan.
Hengästyneenä Rod pääsi mäen harjalle ja katseli pohjoista kohti.
Siihen suuntaanhan hän oli lähtenyt keksittyään nuo oudot jäljet
Mutta nyt siellä ei mikään näyttänyt tutulta. Hänen omatkin jälkensä
olivat tyystin häipyneet kallion rinteeltä.
Hän oli iloinen siitä, että toiset olivat ehtineet vasta harjun
juurelle, sillä pettymyksen ja epätoivon kyynelet kirvelsivät hänen
silmissään. Hän oli pettänyt Vabin ja Mukokin luottamuksen! Häntä
pelotti sanoa se heille, hän ei halunnut näyttää heille kasvojaankaan!
Tuijottaessaan siinä rannattomalle lumiaukealle Rod tavoitti
silmäänsä etäältä kirkkaan, välkkyvän läikän. Äkkiä hän muisti: juuri
tuota kirkasta läikkää hän oli täältä silloinkin katsonut ja lähtenyt
kävelemään suoraan sitä kohti. Se oli jäätynyt kallionrinne, joka
hohti auringon valossa.
Odottamatta tovereitaan Rod kiirehti rinnettä alas ja juoksi kapean
notkelman poikki. Viiden minuutin perästä hän seisoi kallion edessä,
hengästyneenä ja sydän jyskyttäen. Juuri tästä hän oli löytänyt
jäljet! Nyt niistä ei enää näkynyt merkkiäkään, mutta koko maisema
oli tuttu: tuossa oli kallionnyppylä, jota hän oli katsellut, tuossa
pystyyn kuivunut poppelikelo.
Hän käännähti ympäri ja viittilöi hurjasti Mukokille ja Vabille,
jotka tulivat kaukana hänen perässään. Sitten hän juoksi eteenpäin ja
heilutti metsän laitaan tultuaan uudelleen käsiään, ja värähtelevä
huudahdus tulkitsi hänen iloaan jäljempänä tuleville.
Tässä oli kanto, jonka nenälle Minnetakin oli ollut pakko istahtaa
odotellessaan, kunnes hänen vangitsijansa jälleen lähtivät jatkamaan
matkaa; Rod keksi hänen jalkansa kevyen jäljen lumesta aivan kannon
vierestä. Täällä olivat roistot vankeineen levähtäneet vähän aikaa ja
pitäneet päivällisnuotiota, jonka hiiltyneiden jäännösten ympärillä
heidän jalanjälkensä olivat vielä selvästi havaittavissa.
Näitä merkkejä hän osoitti tovereilleen, kun he ehtivät hänen
luokseen.
Hyvään aikaan kukaan ei puhunut sanaakaan. Vanha eränkävijä kyyristyi
kyykkysilleen tarkastelemaan nuotion paikan ympärillä näkyviä
jälkiä, ja kun hän viimein kohosi pystyyn, kuvastivat hänen kasvonsa
sanomatonta ällistystä.
-- Mitä nyt, Muki? kysyi nuori intiaani ihmeissään.
Mukoki ei vastannut, vaan ryhtyi uudelleen nelin kontin
tarkastelemaan nuotion ympäristöä. Kun hän lopetti puuhansa, oli
hänen kasvojensa ilme äskeistäkin hämmästyneempi.
-- Liikkui vain kuusi miestä! hän ähkäisi. Kaksi opasta asemalta --
neljä vunga!
-- Mutta haavoittunut opashan kertoi meille, että roistoja oli mukana
hyökkäyksessä ainakin tusinan verran, sanoi Vabi.
Vanha erämies nauraa hihitti hiljaa, ja hänen järeillä kasvoillaan
näkyi ilkamoiva irvistys.
-- Se mies puhu palturi! hän nauroi. Juoksi tiehensä, kun tappelu
alkoi. Otti kuti selkäänsä kun näytti töppöset vungalle!
Hän viittasi kädellään metsän mustaan pimentoon.
-- Ei koskaan paista päivä tuonne! Helppo seurata jälki!
Mukokissa ei saattanut havaita pienintäkään epäröintiä. Hänen
silmissään paloi toimintatarmo ja taisteluinto. Vain kerran Rod oli
nähnyt niissä samanlaisen ilmeen -- silloin kun he kahden olivat
kamppailleet Vabin hengen pelastamiseksi, samoin kuin heidän nyt
kolmisin oli taisteltava Minnetakin puolesta.
Varovaisesti he tunkeutuivat metsään silmät ja korvat valppaina; ja
kuten Mukoki oli ennustanutkin, roistojen jäljet näkyivät selvästi.
Heillä oli mukanaan myös molemmat koirareet, ja Rod tiesi, että
toisessa niistä oli kuljetettu Minnetakia.
Heidän edettyään vasta satakunta askelta pysähtyi etumaisena kulkeva
Mukoki ja äännähti ällistyneenä. Ladulla heidän edessään oli kuollut
mies. Ylöspäin kääntyneistä kasvoista he tunsivat vainajan toiseksi
Vabinoshista lähteneeksi ajomieheksi.
-- Pää halki, virkkoi Mukoki johtaessaan valjaikkoa kiertämään
ruumiin. Kukaties ensin ampu -- sitten iske kirveellä.
Koirat nuuskivat ja vikisivät kiertäessään surmattua miestä, ja
Rodiakin puistatti. Vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi, mitä
kaikkea Minnetakille oli saattanut tapahtua.
Hän pani merkille, että Mukoki kiristi nyt vinhasti vauhtia.
Tuntikauden he kulkivat samaan joutuisaan tahtiin virkkamatta
toisilleen montakaan sanaa. Vungat olivat kulkeneet
"intiaaniketjussa", peräkanaa, molemmat reet nähtävästi keskellä
jonoa. Tunnin kuluttua he saavuttivat toisen hiiltyneen matkanuotion,
jonka vierelle oli rakennettu kaksi havumajaa. Täällä jäljet ja
ladut näkyivät jo paljon tuoreempina; paikoittain ne näyttivät kuin
vast'ikään syntyneiltä. Mutta vangiksi joutuneesta tytöstä ei näkynyt
merkkiäkään.
Pojat huomasivat, että tilanne oli Mukokillekin selittämätön.
Hellittämättä vanha metsäsissi kierteli leiripaikalla. Hänen
tarkalta silmältään ei välttynyt pieninkään hangen epätasaisuus,
jokaista katkennutta oksaa ja lumessa viruvaa puutikkua hän kumartui
katselemaan. Rod tiesi, että Minnetakin ryöstöstä oli kulunut jo
kolme päivää, mutta nämä jäljet eivät kuitenkaan olleet vuorokautta
vanhempia. Miten tämä oli käsitettävissä?
Hän tunsi jälleen ilkeätä ja epämääräistä pelkoa. Miksi roistot
eivät olleet jatkaneet matkaa heti välittömästi? Miksi he olivat
viivytelleet täällä -- näin lähellä rikoksensa näyttämöä? Hän
katsahti kysyvästi Vabiin, mutta tämä näytti olevan yhtä ymmällä
kuin hän itsekin. Vabinkin silmistä kuvastui nimetöntä pelkoa ja
ahdistusta.
Mukoki oli kyyristynyt nuotion mustuneiden kekäleiden ääreen. Hän
oli työntänyt kätensä syvälle lumeen niiden alle, ja kun hän jälleen
nousi pystyyn, hän viittasi Rodin kellotaskuun.
-- Kello on kahdeksan, Mukoki.
-- Vungat oli täällä viime yönä, virkkoi vanha intiaani harvakseen.
Lähti leiristä vasta neljä tunti sitten.
Mitä tämä kaikki tiesikään?
Oliko Minnetaki loukkaantunut kahakassa niin pahoin, etteivät
ryöstäjät olleet rohjenneet lähteä kuljettamaan häntä aikaisemmin?
Rod tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Myös Vabin ja Mukokin
järeäpiirteisillä kasvoilla näkyi outoa jännitystä, eikä
kuiskaustakaan vaihdettu. Ratkaisua ei arvoitukselle löydetty.
Mutta yhdestä seikasta he olivat joka tapauksessa selvillä -- he
olivat aivan roistojen kintereillä! Ja jokainen askel vei heitä yhä
lähemmäksi, joka maililla heidän nopeutensa lisääntyi.
Sitten tuli uusi yllätys: latu haarautui kahdeksi!
Pienen metsänaukeaman toisessa päässä intiaanit olivat jakautuneet
kahdeksi joukoksi. Toisen reen latu lähti koilliseen, toisen
luoteiseen.
Kummassakohan reessä Minnetaki oli viety? Kaikki kolme katselivat
tyhmistyneinä toisiinsa.
Mukoki viittasi koilliseen menevälle ladulle.
-- Meidän täytyy löytä merkki -- joku merkki Minnetakista. Sinä lähte
tuonne -- minä tänne!
Rod lähti seuraamaan itäisempää latua. Mutta aivan pian hän pysähtyi
eräässä kohdassa, missä ryöstäjien reki näytti paiskautuneen päin
pähkinäpensasta; ja jo toisen kerran tänä aamuna hänen huuliltaan
kajahti huudahdus. Eräässä pensaan esiintyöntyvässä piikkisessä
oksassa kimalteli päivänpaisteessa pitkä musta silkinhieno
hiussuortuva.
Hän kumartui sitä tavoittamaan, mutta Vabi sieppasi kiinni hänen
kädestään, ja seuraavassa tuokiossa oli Mukokikin ennättänyt heidän
luokseen. Hellävaroen vanha intiaani irrotti suortuvan oksasta,
silitteli sitä kädellään, ja hänen syvään painuneet silmänsä
leimusivat kuin hehkuvat hiilet. Suortuva oli Minnetakin tukasta,
sitä ei kukaan heistä epäillytkään; mutta se mikä heitä tässä
kammotti ja pelotti, oli irtaimen tukan paljous! Sitähän näytti
olevan melkein kourantäyteinen vyyhti!
Seuraavassa hetkessä Mukokin huulilta kuului pitkä sihisevä vihellys,
joka tavallisesti ilmaisi hänen pohjatonta närkästystään tai
ylenkatsettaan.
-- Minnetaki toisessa reessä!
Hän näytti suortuvan päätä nuorille tovereilleen.
-- Katsoo -- tukka leikattu puukolla. Ei oksaan tarttunut. Vunga
ripusti sen tuohon -- luulee hän eksyttää meitä.
Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan syöksähti heti toiselle
ladulle molemmat nuorukaiset kintereillään. Neljännesmailin
kuljettuaan vanha metsäsissi pysähtyi ja osoitti tyytyväisenä
mutta ääneti reen ladun vierellä näkyvää kevyttä jalanjälkeä.
Miltei säännöllisten välimatkojen päässä saattoi hangella havaita
Minnetakin pienten mokkasiinien painannaisia. Tytön molemmat vartijat
olivat juosseet reen edellä; ja takaa-ajajat käsittivät, että hän
oli tällöin käyttänyt tilaisuutta painaakseen lumeen merkkejä
auttajilleen opastukseksi.
Mutta sittenkin Rodin mieltä alkoi painaa selittämätön ankeus,
joka voimistui sitä mukaa, mitä kauemmaksi he etenivät koilliseen
menevästä ladusta. Entäpä jos Mukoki olikin erehtynyt? Hän luotti
kyllä rajattomasti vanhan eränkävijän viisauteen ja kokemukseen,
mutta sittenkin hänen mielessään kummitteli ilkeän itsepäinen
ajatus: jos rosvot kerran olivat keksineet leikata tytöltä tukkaa ja
sillä eksyttää takaa-ajajia, niin miksi he eivät yhtä hyvin olisi
voineet riisua häneltä kenkääkin ja painella sillä pettäviä merkkejä
lumeen? Moneen otteeseen hän aikoi lausua epäilyksensä ääneen, mutta
luopui siitä nähdessään miten hartaan luottavaisina hänen toverinsa
tarpoivat tuota epäilyttävää latua.
Mutta lopulta hän ei enää voinut olla ääneti.
-- Vabi, minä palaan takaisin, hän huudahti hiljaa kiirehtien
ystävänsä rinnalle. Minä lähden seuraamaan toista latua. Jollen tapaa
mailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan metsän halki teidän
luoksenne.
Vabin estelyistä ei ollut apua; ja muutamien minuuttien perästä
Rod oli jälleen metsänaukeamassa, missä tiet erkanivat toisistaan.
Mikä salaperäinen voima saikaan hänen sydämensä lyömään kahta
kiivaammin, kun hän uudelleen sukeltautui noille jäljille, joilta
he äsken olivat löytäneet silkinhienon hiustupsun? Mikä päämäärä
panikaan hänet puolihengettömänä yhä jatkamaan tuloksetonta etsintää
senkin jälkeen, kun maili ja toinenkin olivat sujahtaneet ilman
että mitään merkillistä oli näkynyt? Rod ei olisi osannut vastata
näihin kysymyksiin. Ja kuitenkin hän joka hetki eteenpäin tarpoessaan
tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että Mukoki oli sittenkin
erehtynyt ja että Minnetaki oli jossakin hänen edellään.
Seutu, jonka läpi hän tunkeutui, kävi yhä kolkommaksi. Hänen edessään
kohosi rotkojen ja repeämien halkomia rosoisia kallioselänteitä,
joissa keväisin lumen sulaessa täytyi käydä vaahtoisia koskipäitä.
Hän kuulosteli valppain korvin ympärilleen ja hidastutti varovaisesti
vauhtiaan.
Äkkiä veri oli hyytyä hänen suonissaan. Aivan hänen edessään kohosi
suunnaton paasi, nelikolkkainen ja iso kuin mikäkin talo, ja sen
juurella virui surmatun intiaanin ruumis, jonka kasvot olivat
kuolemantuskan vääristämät. Mutta mitään merkkiä taistelusta ei
näkynyt, ei edes jalanjälkiä. Mies oli ilmeisesti surmattu reessä ja
paiskattu ruumiina hankeen.
Kuka hänet sitten oli surmannut?
Oliko Minnetaki pelastautunut riistämällä ryöstäjältään hengen?
Aluksi Rod oli miltei vakuuttunut siitä. Hän kyyristyi tarkastelemaan
veripilkkuja lumella ja havaitsi ne vielä jäätymättömiksi. Varmasti
tuo murhenäytelmä oli tapahtunut aivan viime tunnin kuluessa.
Entistä varovaisemmin mutta samalla entistä nopeammin hän lähti
jälleen seuraamaan reen latua, pyssy laukaisuvalmiina kainalossa.
Seutu kävi yhä kolkommaksi, ja läpipääsy tuntui paikoitellen miltei
mahdottomalta. Mutta roisto oli löytänyt reelleen tien jylhien
kallioiden lomitse, kunnes latu vähitellen nousi korkean vaaran
laelle. Ja siellä Rod jälleen äkkiä pysähtyi, sillä ladun poikki
kävivät toiset jäljet.
Syvään pehmeään lumeen painuneina näkyivät selkeinä ison karhun
jäljet!
Ehtimättä asiaa sen tarkempaan ajatella Rod alkoi kiireesti laskeutua
harjannetta alas karhunjälkiä myöten pitäen samalla tarkoin silmällä
reen latua ja etäisen metsän reunaa. Rinteen juurella sulki iso
kaatunut puunkelo häneltä tien, ja kiivetessään sen yli Rod äkkiä
pysähtyi kahdareisin rungolle ja huudahti hämmästyksestä.
Karhu oli kavunnut saman rungon yli pyyhkäisten mennessään lunta
pois sen päältä; mutta lumettoman kohdan vierellä näkyi aivan selvä
ihmiskäden jälki!
Kokonaisen minuutin Rod seisoi hievahtamatta ja miltei hengittämättä
paikallaan. Käden neljä sormea ja erillään oleva peukalo näkyivät
aivan selvänä painannaisena rungon lumivaipalla. Ja kämmen oli
pienoinen, sormet pitkät ja hoikat. Varmastikaan se ei ollut miehen
käden jälki.
Kyyristäen niskaansa Rod katseli varovaisesti ympärilleen. Lumessa
ei näkynyt minkään muun kulkijan kuin tuon karhun jälkiä. Oliko hän
erehtynyt?
Hän tarkasteli uudestaan salaperäistä kädenkuvaa. Sitä katsellessaan
hän tunsi outoja kylmänväreitä ruumiissaan ja kohottaessaan jälleen
päätänsä hän tiesi vapisevansa kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi
nopeasti ympäri, seurasi jälkiä takaisin harjun laelle, tapasi siellä
jälkien ja reenladun leikkauskohdan ja laskeutui harjanteen toiselle
puolelle. Hän ei ollut seurannut karhunjälkiä vielä sataakaan
askelta, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja kyyristyi piiloon ison
kallionjärkäleen taa. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut hiiskaustakaan
edestään. Ja kuitenkin häntä sillä hetkellä värisytti pahemmin kuin
koskaan ennen eläessään.
Sillä karhunjäljet olivat äkkiä loppuneet.
Ne olivat muuttuneet _ihmisen jäljiksi_!
5.