Huudot lähenivät, ja yhä äänekkäämpinä kaikuivat Mukokin
piiskansivallukset, kun hän hoputti Vabin jättämiä koiraparkoja.
Samassa hetkessä vanha soturi jo ilmaantuikin valjaikkoineen
metsänaukeaman reunalle, ja molemmat nuorukaiset juoksivat häntä
vastaan.
Ensi silmäyksellä Rod saattoi havaita, että jos Mukokilla olisi
ollut edessään vähänkin pitempi matka, olisi hänkin Vabin tavoin
sortunut ladulle. Pojat taluttivat uskollisen toverinsa postirekeen
karhuntaljoille lepäämään ja kiehauttivat hänelle kuumaa lientä.
-- Sinä otti hänet kiinni, virnisteli Mukoki iloisena. Ottipas vain
hänet kiinni.
-- Ja hän oli vähällä tappaa itsensä, Muki, Rod puheli. Ja nyt -- hän
katsahti tovereihinsa -- mitä nyt kaikkein ensimmäiseksi teemme?
-- Meidän on heti lähdettävä vungain jäljille, Vabi arveli. Yksikin
hukkaan mennyt tunti voi nostaa meiltä tien pystyyn.
-- Mutta entä koirat...
-- Voitte ottaa minun valjaikkoni, keskeytti postimies. Siinä on kuusi
isoa koiraa, jotka eivät ole vielä pahasti väsyneitä. Lisäätte vielä
muutaman oman koiranne, ja lopuilla minä lähden postia viemään. Mutta
neuvoisin teitä ensin levähtämään tunnin verran ja syömään vahvasti.
Ei ole hyvä lähteä väsyneenä ja vatsa tyhjänä pitkälle taipaleelle.
Mukoki kannatti postimiehen ehdotusta, ja Rod lähti heti hakemaan
lisää nuotiopuita. Tilapäisellä leiripaikalla kävi kiireinen
vilske. Postimiehen ottaessa esiin eväitä Mukoki ja Vabi valitsivat
koiristaan kestävimmät ja panivat kokoon kunnollisen valjaikon,
jonka piti lähteä viemään heitä vaaralliselle matkalleen. Jokaiselle
koiralle viskattiin lihakimpale, ja eväslihat asetettiin nuotion
hiillokselle paistumaan.
Rod uurasti järven paksuun jäähän avantoa saadakseen vettä
keittopuuhiin. Vähän ajan perästä Vabikin tuli hänen luokseen jäälle.
-- Valjaikko on kunnossa, hän sanoi, kun Rod hetkeksi taukosi
levähtääkseen. Evästä meillä on tosin niukanlaisesti yhdeksälle
koiralle ja kolmelle miehelle, mutta ammuksista ei ole puutetta.
Kaiketi löydämme matkan varrelta riistaa.
-- Jäniksiä ainakin, arveli Rod ja tarttui jälleen tuuran varteen.
Muutamalla iskulla tuura jo kävikin sulaan veteen.
Aterian päättyessä aurinko alkoi jo laskea, ja jäätä raidoittivat
setrimetsän terävähuippuiset varjot. Metsästäjät varustautuivat
lähtöön: rähisevät koirat valjastettiin reen eteen, ja Rod, Vabigun
ja Mukoki lausuivat hyvästit Hudson Bay-yhtiön postimiehelle.
-- Te ehditte neljässä tunnissa vastarannalle, huikkasi mies
lähtijöiden perään. Teidän sijassanne leiriytyisin sinne.
Mukoki juoksi edellä polkien koirille latua. Vabi lepäsi reessä,
ja Rod paineli hyvää vauhtia takana. Kotvan perästä hän tuli reen
vierelle ja laskien kätensä nuoren intiaanin olalle tarpoi tasaisin
askelin hänen rinnallaan.
-- Kyllä kai me jo huomenna pääsemme vanhalle leiripaikallemme --
sinne laakson notkelmaan? hän kysyi.
-- Varmasti, nyökkäsi Vabi. Mukoki kyllä tietää sinne suorimman tien.
Ja kaikki muu riippuukin sinusta.
Rod jättäytyi jälleen reen perään säästääkseen keuhkojaan. Hänen
aivonsa askartelivat entistä kiihkeämmin. Miten kävisi, kun he nyt
saapuisivat leiripaikalle, missä he vungien käsistä livahdettuaan
olivat hoitaneet haavoittunutta Mukokia? Pystyisikö hän vielä
löytämään tuon vanhan reen ladun, jolla hän oli ollut näkevinään
Minnetakin mokkasiinin jäljen? Hän toivoi hartaasti löytävänsä,
mutta oli huolestunut nähdessään, miten suojasää oli vaikuttanut
hangen pintaan. Kunpa Mukoki ja Vabi eivät luottaisi liikaa hänen
erätaitoonsa!
Rod värisi juostessaan reen kannoilla ja ajatellessaan, mikä
kohtalo saattoi odottaa Minnetakia. Vasta muutama tunti sitten
hän oli pitänyt itseään maailman onnellisimpana poikana. Hän oli
luullut Vabin sisaren olevan hyvässä turvassa Kenogamissa; hän oli
hyvästellyt kauppa-asemalla olevat ystävänsä, ja jokainen hetki
vei häntä kaukaista etelän kaupunkia, lähemmäksi kotia ja äitiä.
Ja nyt hän oli odottamatta joutunut keskelle tähänastisen elämänsä
järkyttävintä seikkailua!
Joidenkin viikkojen kuluttua hänen oli ollut määrä palata takaisin
näille sinisille saloille, ja tällä kertaa äidinkin oli pitänyt
tulla hänen mukanaan. Ja sitten he kaikki kolme, Mukoki, Vabi ja
hän, olivat aikoneet lähteä etsimään kadonnutta kulta-aarretta sen
kartan mukaan, jonka he olivat löytäneet vanhasta erämajasta. Yhdellä
iskulla nämä haaveet olivat häipyneet kauas. Hän oli ajamassa takaa
Minnetakin ryöstäjiä!
Malttamattomana Rod juoksi reen ohi ja hoputti Mukokia pitämään
parempaa vauhtia. Vabi tunsi jo toipuneensa ja alkoi vuorotella Rodin
ja Mukokin kanssa. Joka kymmenes minuutti vaihdettiin paikkaa, niin
että jokainen sai levätä kahdesti tunnin kuluessa.
Nopeasti ilta-auringon loimu häipyi lounaisten metsien taakse. Hämärä
kävi yhä sankemmaksi, edessä kumotti pimeyteen häipyen Nipigon-järven
luminen jää. Tähtien kirkas tuike syttyi tummenevalle taivaalle; kuun
punainen pallo kohosi metsän reunasta valaisemaan tätä jään, lumen ja
ikimetsien maailmaa.
Hellittämättä he taivalsivat järven jäisellä aavalla, matka taittui
maili maililta. Kuu kohosi yhä ylemmäksi keskitaivaalle. Sen
verenpunainen loimu vaihtui ruusunpunaiseen, sitten heleänkeltaiseen,
ja lopulta koko taivaankansi kimalsi kullan ja hopean välkkeessä.
Suuren hiljaisuuden keskeltä kuului vain reenjalasten hiljaista
kitinää, koirien tallukoiden sipsutusta ja matkamiesten satunnaisia
huomautuksia.
Kahdeksan maissa alkoi jääkentän perältä häämöttää jotakin tummaa.
Vabi, joka makasi reessä, huomasi sen ensimmäiseksi.
-- Metsä näkyy! hän huusi toisille. Olemme kohta rannassa. Koiratkin
tuntuivat heti piristyvän tuntiessaan sieraimissaan palsamimännyn
suloisen pihkanhajun. Teräväharjainen metsänreuna piirtyi yötaivasta
vasten, ja viiden minuutin kuluttua noustiin jo jyrkkää rantatörmää
ylös matalaan mäntymetsään.
-- Tähän me leiriydymme, sanoi Vabi kompuroiden pois reestä.
Mukoki oli jo saanut kirveen käteensä.
-- Sinä älä lepää vielä, hän varoitti. Jos sinä nyt lepää, ei jaksa
rakenta havumaja. Ensin havumaja valmis, sitten lepää.
-- Olet oikeassa, Muki, sanoi Vabi nousten työläästi jaloilleen. Jos
istun alallani minuutinkin, ette saa minua pystyyn kangellakaan. Rod,
rakenna sinä nuotio. Muki ja minä laitamme majan.
Vajaassa puolessa tunnissa oli palsamimännyn oksista kyhätty havumaja
valmiina ja sen edessä räiskyi iloinen nuotio, joka levitti valoa ja
lämpöä parinkymmenen askelen päähän. Kauempaa metsästä raahattiin
nuotioon muutamia tuulen kaatamia kelopuita, ja heti kun tuli oli
tarttunut niihin, kävivät Mukoki ja Vabi nahkasiin kääriytyneinä
pitkäkseen.
Rodille ei päivä ollut ollut niin rasittava kuin hänen tovereilleen,
ja hän istui vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ajatellen tätä
merkillistä kohtalon oikkua, joka oli jälleen kääntänyt hänen
matkansa pohjoista kohti.
Koirat olivat ryömineet aivan räiskyvän nuotion vierelle ja makasivat
siinä nyt jäykkinä ja jäsentä liikauttamatta. Jostakin salolta
kuului suden valittava ulvahdus, puiden oksat paukahtelivat pakkasen
kiristyessä.
Kului tuntikausi, ja yhä istua kyyhötti Rod nuotion ääressä pyssy
polviensa välissä. Hänen mielessään ajelehti kuva toisensa jälkeen.
Jossakin kaukana tämän saman metsän liepeillä räiskyi varmaan
paraikaa toinen leirivalkea, joka lämmitti vangittua Minnetakia.
Jokin salaperäinen vaisto sanoi Rodille, että tyttö oli valveilla ja
ajatteli kaukana olevia ystäviään.
Entä seuraava kuva -- oliko se unta vai ihmeellistä selvänäköisyyttä?
Hän näki tytön istuvan nuotion ääressä. Hänen musta tukkansa
riippui raskaana palmikkona olkapäällä, silmät tuijottivat hurjina
liekkeihin. Ja aivan tytön takana, käden ulottuvissa, istui toinen
hahmo, jonka näkeminen nostatti kylmät väreet pojan jäseniin. Siinä
oli itse Vunga, rosvojen päällikkö. Mies puhui vihaisesti, hänen
ruskeat kasvonsa olivat kiukun vääristämät, ja hän ojensi kätensä
tyttöä kohti.
Rod hypähti pystyyn huudahtaen niin kovaa, että nukkuvat koirat
säpsähtivät. Hänen ruumistaan puistatti kuin kuumeessa. Oliko tuo
näky pelkkä unikuva?
Rod muisteli toista samantapaista kokemustaan, näkyä, joka oli
ilmaissut hänelle kultalöydön salaisuuden. Turhaan hän koetti
karkottaa hermostuneen pelon mielestään. Miksi Vunga oli ojentanut
kätensä Minnetakia kohti?
Hän käytti kaikki voimansa vapautuakseen tuosta kauheasta pelosta.
Hän nousi ja ojentelihe. Sitten hän kohensi tulta niin, että säkenet
sinkoilivat kauas.
Vihdoin hän paneutui pitkäkseen Mukokin ja Vabigunin väliin ja yritti
saada unta. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän näki yhä uudestaan
Minnetakin istumassa valkean ääressä. Vihdoin uni jatkui niin
pitkälle, että hän oli näkevinään Vungan sieppaavan tytön syliinsä ja
katoavan hänen kanssaan metsän pimentoon.
Tällä kertaa ei Rod herättyään enää yrittänytkään jatkaa untaan.
Kello oli vasta vähän yli puolenyön. Vabi ja Mukoki olivat jo
nukkuneet neljä tuntia -- tunnin perästä hän herättäisi heidät.
Hiljakseen hän rupesi valmistamaan aamiaista ja ruokkimaan koiria.
Kahden ajoissa hän pudisteli Vabia hartioista.
-- Nouse, mies! hän huusi, kun nuori intiaani unenpöpperössä kavahti
istualleen. Kohta on aika lähteä.
Hän koetti pitää hermojaan kurissa Mukokin ja Vabin istuessa hänen
kanssaan nuotion ääressä. Hän ei välittänyt puhua heille unistaan,
koska heidän mielensä oli jo muutenkin raskas. Mutta hän tahtoi
pitää kiirettä. Ensimmäisenä hän oli valmiina lähtöön, ensimmäisenä
valjastamassa koiria, ja Mukokin asetuttua jälleen jonon etunenään
hän juoksi intiaanin rinnalla saadakseen matkan taittumaan
joutuisammin.
-- Kuinka pitkälti on vielä matkaa vanhalle leiripaikallemme? hän
kysyi Mukokilta.
-- Neljä tunti, kaksikymmentä maili, vastasi intiaani.
-- Kaksikymmentä mailia! Mehän ehdimme sinne ennen aamunkoittoa.
Mukoki ei vastannut, kiristi vain kulkuaan. Kuu alkoi painua yhä
alemmaksi länttä kohti, sen valo vaimeni, kunnes tähdet olivat
matkalaisten ainoina oppaina. Nekin alkoivat jo käydä valjuiksi, kun
Mukoki pysäytti läähättävän valjaikon erään harjanteen laelle ja
viittasi kädellään pohjoiseen.
-- Siellä alkaa aukea.
Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä kelmeässä aamuvalossa
katsellen silmänkantamatonta tasankoa, jonka he tiesivät jatkuvan
Hudson-lahdelle saakka.
Jälleen näiden ikuisten erämaiden näkeminen sävähdytti Rodia. Mitä
murhenäytelmiä niiden hiljaisuuteen kätkeytyikään! Puolisen sataa
vuotta sitten olivat nuo vanhat eränkävijät, joiden vaalenneet
luut he olivat löytäneet metsämajasta, uhmanneet tuntemattomien
taipaleiden kauhuja ja löytäneet kultaa. Ja tuolla kaukana
pohjoisessa, samalla seudulla missä kulta-aarrekin, oli nyt Minnetaki.
Vain viikko sitten he kaikki kolme olivat henkensä kaupalla juosseet
tämän aukean poikki verenhimoisia vungia pakoon. Nyt matka kävi
joutuisammin, kun heillä oli koirat mukanaan.
Tunnin kuluttua Mukokin kulku oli hidastunut tasaiseksi käynniksi,
mutta hänen silmänsä tähyilivät yhä terävinä eteen ja sivuille.
Välistä hän pysäytti koirat ja poikkesi yksinään oikealle tai
vasemmalle ladusta. Hän ei virkkanut matkatovereilleen sanaakaan,
eivätkä Rod ja Vabi rohjenneet kysyä mitään. He tiesivät, että heidän
entinen leiripaikkansa oli jossakin lähistöllä, ja luottivat vanhan
erämiehen vaistoon.
Viimeisetkin tähdet sammuivat taivaalta. Hetken oli vielä pimeää,
mutta äkkiä välähti kaakkoiselta taivaanrannalta päivänkoiton
ensimmäinen hieno juova. Pian oli niin valoisaa, että Mukoki lähti
jatkamaan latua.
Ei Rod eikä Vabikaan tuntenut paikkaa ennen kuin vanha erämies
seisautti koirat puun juurelle ja katsahti tovereihinsa iloinen ilme
kasvoillaan.
-- Vanha leirimme! huudahti Vabi.
-- Leirimmekö? ihmetteli Rod.
Vabi kääntyi hänen puoleensa.
-- Rod, nyt alkaa sinun urakkasi, hän sanoi vakavasti. Mukoki oli
tullut heidän vierelleen.
-- Tässä on leiri, hän äännähti. Sano missä on Minnetakin jälki!
Kymmenkunnan askelen päässä oli vielä pystyssä heidän rakentamansa
havumaja. Mutta siinä olikin kaikki mitä paikalla näkyi. Ei
ainoatakaan jalanjälkeä! Helottava päivänpaiste oli pyyhkinyt kaikki
jäljet olemattomiin.
Kun heidän omatkin jälkensä olivat noin tyystin hävinneet, niin miten
Rod voisi löytää Minnetakin mokkasiinin kevyen painalluksen?
Sydämensä syvyydessä Rod rukoili taivasta ohjaamaan heidät oikealle
tielle.
4.