Hetken Roderick Drew todella luuli, että henki oli jo paennut hänen
ystävänsä hervottomasta ruumiista. Vabi makasi niin hiljaa ja
hänen ruskeat kasvonsa olivat niin oudon kelmeät, että Rod vaipui
nyyhkyttäen hänen vierelleen ja toisti ääni väristen hänen nimeään.
Koirapostin kuljettaja laskeutui polvilleen intiaanin viereen. Hän
työnsi kätensä Vabin paidan alle, piti sitä kotvan aikaa hänen
rinnallaan ja sanoi sitten:
-- Hengissä on.
Hän otti kiireesti taskustaan pienen metallipullon, kiersi tulpan
auki ja laski pullon elottomalta näyttävän nuorukaisen huulille
pakottaen tämän nielemään tilkkasen sen sisällyksestä. Väkevä
paloviina tehosi heti; Vabi avasi silmänsä ja tuijotti postimiehen
pakkasen puremia kasvoja. Sitten luomet jälleen painuivat kiinni.
Postimiehen karkeilla kasvoilla näkyi keventynyt ilme, kun hän
toiselle pojalle osoitti Vabinoshin koiravaljaikkoa.
Uupuneet ajokit viruivat pitkänään hangella pää etukäpäliin
painettuina. Ei edes vieraan valjaikon näkeminen saanut niitä
ärhentelemään. Koko koiraparven olisi voinut luulla heittäneen
henkensä, ellei olisi nähnyt niiden työläästi puuskuttavia kylkiä ja
suusta riippuvien punaisten kielten värähtelyä.
-- Ei hän ole loukkaantunut eikä sairaskaan! huudahti postimies.
Katsokaahan noita koiria! Poika on juossut koko matkan niiden
rinnalla -- hän on juossut kunnes jalat ovat lysähtäneet hänen altaan!
Postimiehen sanat lohduttivat vain hivenen Rodin mieltä. Hän saattoi
nyt tuntea elämän värähdellen palaavan Vabin ruumiiseen. Vabin
äskeiset sanat täyttivät hänet uudella hirvittävällä pelolla.
Mitä Minnetakille oli tapahtunut? Minkä vuoksi ystävä oli lähtenyt
heidän peräänsä? Mikä oli saanut hänet pitkittämään takaa-ajoa
koko tämän huikean matkan, kunnes henki oli miltei lähtenyt hänen
ajokeistaan ja hän itse taintuneena nääntynyt hangelle? Olivatko
vungat surmanneet Vabin kauniin sisaren?
Yhä uudelleen hän rukoili ja ravisteli toveriaan puhumaan, kunnes
postimies työnsi hänet syrjään ja kantoi Vabin postirekeen.
-- Menkää hakkaamaan tuolta rannalta pihtakuusen vesoja ja laittakaa
sinne nuotio, hän komensi. Meidän täytyy saada jotakin kuumaa hänen
sisäänsä. Hänet on hierottava lämpimäksi ja käärittävä nahkasiin.
Muuten vielä paha perii -- muuten vielä paha perii!
Rod ei odottanut toista käskyä, vaan juoksi rantaan postimiehen
osoittamaan pihtakuusinäreikköön. Sieltä hän löysi muutamia nuoria
koivuja, joista kiskomallaan tuohella hän sai nuotionsa virkeästi
lieskahtelemaan juuri parhaiksi kun postireki toi tajuttoman
kuormansa rantaan.
Postimiehen riisuessa Vabilta vaatteita ja kietoessa häntä pörröisiin
karhuntaljoihin Rod paranteli nuotiota, kunnes sen lämmittävä loimo
tuntui kymmenkunnan askelen päässä. Tuota pikaa oli nuotion laidalla
lumella ja jäällä täytetty kattila kuumenemassa, ja postimies avasi
lihaliemitölkin valmistaakseen menehtyneelle pojalle virvottavaa ja
lämmittävää juomaa.
Kuoleman kalpeus oli kadonnut Vabin poskilta, ja hänen viereensä
polvistunut Rod näki ilokseen, että hengitys alkoi käydä yhä
säännöllisemmin raollaan olevien huulten välistä.
Mutta ystävän toipumisen tuottamaa iloa sumensi pelko sisaren
kohtalosta. Mitä ihmettä Minnetakille oli tapahtunut? Tätä kysymystä
hän taukoamatta toisteli ajatuksissaan siinä katsellessaan Vabin
tajunnan palaamista; viime kuukausien tapahtumat kulkivat nopeasti
hänen mielessään kirjavana kuvasarjana.
Hän oli olevinaan äitinsä kanssa rauhallisessa pienessä kodissaan
Detroitissa; hän muisteli, miten oli ensi kerran koulussa tavannut
Vabigunin, englantilaisen kauppa-aseman hoitajan ja kauniin
intiaaniprinsessan pojan, joka oli lähetetty salojen sydämistä
saamaan länsimaisen sivistyksen alkeita ja josta vähitellen oli
tullut hänen paras ystävänsä. Hän muisteli kouluaikoja ja niitä
seuranneita sykähdyttävän odotuksen täyttämiä päiviä ja öitä, jolloin
he molemmat olivat yhdessä suunnitelleet jännittävää erämatkaa Vabin
kotiin pohjolan perille.
Ja mitä satumaisia seikkailuja heillä sitten oli ollutkaan, kun he
kolmisin, hän ja Vabi ja vanha intiaani Mukoki, olivat sudenpyytäjinä
uhmanneet pakkasen, erämaan ja yksinäisyyden kauhuja! Katsellessaan,
miten Vabin hengitys muuttui yhä säännöllisemmäksi, hän ajatteli
tekemäänsä ihmeellistä venematkaa sivistyneen maailman liepeiltä
suuren korven sydämeen, ensimmäistä näkemäänsä hirveä, samalla
matkalla kaatamaansa eräkarhua ja sitä päivää, jolloin hän ensi
kerran tapasi kauniin Minnetakin Nipigon-järven viileällä selällä.
Rod muisti, kuinka tuuli oli silloin pyyhkäissyt hänen hattunsa
järveen, muisti Minnetakin heläjävän naurun, ja kuinka tämä oli
pelastanut hänen päähineensä.
Kaikki nuo suloiset muistot olivat hänen mielessään kuin salaman
valaisemina -- nuo ihanat päivät, joina hän ja Minnetaki olivat
ilakoiden samoilleet metsissä ja opiskelleet erätiedon alkeita;
kauhea kamppailu, jolloin hän aseettomin käsin oli riistänyt tytön
pohjolan villien metsärosvojen vungien käsistä; sitä seuranneiden
viikkojen ja kuukausien seikkailut, kun he kolmisin -- Vabigun,
vanha Mukoki ja hän -- olivat viettäneet eräelämää synkkien salojen
siimeksessä; heidän epätoivoiset taistelunsa samojen vungain
kanssa; satavuotias erämaja ja sieltä löytyneet vanhat luurangot;
tuohilevylle piirretty kartta, josta he sydän sykkien lukivat hämäriä
viitteitä kaukaisesta kulta-aarteesta.
Karttaa ajatellessaan Rod vaistomaisesti tunnusteli takkinsa
sisätaskua. Siellä oli jäljennös tuosta kartasta, jonka salaperäinen
vetovoima toisi hänet kevään tultua uudestaan näille kaukaisille
saloille. Silloin heidän kolmen oli määrä yhdessä tunkeutua pohjolan
perille valtaamaan luurankomiesten jälkeensä jättämää erämaan kultaa.
Mutta haavekuvat katosivat hänen nähdessään puistatuksen käyvän
nuoren intiaanin ruumiin lävitse. Seuraavassa tuokiossa Vabi avasi jo
silmänsä ja nähdessään Rodin huolestuneet kasvot hymyili heikosti.
Hän yritti puhua, mutta huulet pettivät, ja hän ummisti uudestaan
silmänsä.
Roderickin kasvot olivat täynnä hätää ja pelkoa, kun hän
kääntyi katsomaan kokenutta postimiestä, joka oli tullut hänen
vierelleen. Kun hän vajaa vuorokausi sitten oli eronnut Vabigunista
kauppa-asemalla, tämä oli ollut terveyden perikuva, solakka nuori
jättiläinen, satojen seikkailujen karaisema.
Ja nyt -- mikä muutos! Vabin sammuneiden, verestävien silmien,
hirvittävän laihojen kasvojen ja voimattomien jäsenten näkeminen
täytti hänen mielensä pelokkailla aavistuksilla.
Oliko mahdollista, että vain muutamien tuntien rasitus voi saada
aikaan noin merkillisen muutoksen? Ja missä oli Mukoki, tuo
uskollinen vanha erämies, jonka vartioivan katseen ulottuvilta
Vabigunin ja Minnetakin ani harvoin sallittiin poistua?
Tuntui kuluvan kiduttavan pitkä aika ennen kuin Vabi jälleen avasi
silmänsä, ja kuitenkin sitä kesti vain muutaman minuutin. Tällä
kertaa Rod nosti hänen päänsä hellävaroen syliinsä, ja postimies
asetti lihaliemikupin hänen huulilleen.
Lämmin, virkistävä juoma toi uutta eloa nääntyneeseen nuorukaiseen.
Hän joi aluksi hitaasti, sitten yhä kiihkeämmin ja saatuaan kupin
tyhjäksi hän yritti nousta istumaan.
-- Saanko toisenkin kupillisen, hän läähätti. Se teki hyvää!
Hän nautti uuden annoksen vielä halukkaammin ja huomattavasti
paremmalla tuloksella. Hän pysyi jo omin voimin pystyssä, ojenteli
sitten jäseniään ja nousi toisten avulla jaloilleen. Hänen silmissään
paloi pelottava hehku, kun hän katsahti Rodiin.
-- Minä pelkäsin -- etten -- etten tavoittaisi teitä!
-- Mikä oikeastaan on hätänä, Vabi? Mitä on tapahtunut? Sinä yritit
kertoa jotakin -- Minnetakista...
-- Hän on joutunut vungain käsiin. Vungain päällikkö vangitsi hänet
omin käsin, ja nyt he vievät häntä pohjoiseen. Rod, ainoastaan sinä
voi pelastaa hänet.
-- Minäkö -- ainoastaan -- voin -- pelastaa -- hänet? sai ällistynyt
Rod sanotuksi. Mitä sinä tarkoitat?
-- Kuulehan! huudahti nuori intiaani ja tarttui häntä käsivarteen.
Muistathan kun tappelimme vungain kanssa ja pakenimme tuosta manalan
rotkosta etelään? Seuraavana päivänä sinä lähdit metsästämään ja
jouduit koirareen jäljille. Sinä kerroit seuranneesi latua ja
nähneesi sen vierellä lumikengän jäljet ja lisäksi -- niin kuin
arvelit -- Minnetakin mokkasiinin jäljen. Kauppa-asemalle tultuamme
saimme kuulla Minnetakin lähteneen kahdella koirareellä Kenogamiin
ja silloin päättelimme, että nuo lumikenkäin jäljet olivat Kenogamin
miesten painelemia. Mutta siinä me erehdyimme. Ne olivatkin vungain
jälkiä!
Vabi katsoi ystäväänsä, ja hänen äänensä värähti.
-- Toinen oppaista, joka pahasti haavoittuneena pääsi pakenemaan,
toi meille eilen illalla tiedon vungain hyökkäyksestä ja Minnetakin
ryöstämisestä. Aseman lääkäri sanoo, että oppaan haava on kuolettava
ja että hän tuskin elää huomiseen saakka. Sinä olet nyt ainoa
toivomme! Sinä ja kuoleva opas olette ainoat, jotka tiedätte missä
vungat hyökkäsivät. Nyt on ollut suojailmaa parisen päivää, ja
jäljet ovat voineet tasoittua umpeen. Mutta sinähän näit Minnetakin
mokkasiinin jäljen. Ja sinä näit lumikenkien jäljet. Sinä tiedät,
minne päin he menivät!
Vabi puhui nopeasti, puuskittain ja vaipui sitten kiihtymyksen
uuvuttamana jälleen reen pohjalle.
-- Me olemme ajaneet sinua takaa kahdella koiravaljaikolla
aamunkoitosta lähtien, hän lisäsi, ja me puristimme elukoista miltei
kaiken hengen. Viime hädässämme teimme kahdesta valjaikosta yhden,
ja minä jatkoin sillä yksinäni takaa-ajoa. Mukoki jäi kymmenkunnan
mailin päähän ladulle.
Rodin veri oli jähmettyä kauhusta, kun hän kuuli Minnetakin joutuneen
rosvojoukon päällikön Vungan kynsiin. Ei tarvinnut enää ihmetellä
Vabissa tapahtunutta hirvittävää muutosta. Sekä Minnetaki että Vabi
olivat useinkin kertoilleet hänelle, mikä kaamea sota vallitsi
Vabinoshin ja tuon verenhimoisen villin välillä, ja viime talvena Rod
oli itsekin joutunut siihen mukaan. Hän oli ollut mukana taistelussa,
nähnyt vihollisia kaatuvan ja ollut joutumaisillaan Vungan koston
uhriksi.
Hän muisteli ajatuksissaan mitä oli kuullut tuon verisen vihan
alkusyystä.
Monia vuosia sitten oli nuori englantilainen George Newsome tullut
hoitajaksi Vabinoshin kauppa-asemalle ja oli siellä tavannut
intiaanipäällikön kauniin tyttären, josta oli tullut hänen vaimonsa.
Sotaisan naapuriheimon päällikkö Vunga oli ollut hänen kilpailijansa,
ja sen jälkeen kun valkoinen mies oli perinyt voiton, hylätty kosija
oli käynyt hellittämätöntä taistelua Vabinoshin väkeä vastaan. Vungan
heimo luopui entisestä eräelämästään; heistä tuli lainsuojattomia
metsärosvoja ja murhamiehiä, ja vähitellen vungista tuli koko erämaan
kauhu.
Tuota katkeraa kamppailua oli nyt kestänyt vuosikausia. Vunga oli
haukan tavoin väijynyt otollista tilaisuutta iskeäkseen kyntensä
saaliiseen. Hän oli varastellut siellä, surmannut täällä ja koko
ajan odottanut hetkeä, jolloin pääsisi käsiksi itse kaupanhoitajaan
ja hänen perheeseensä. Muutamia kuukausia sitten Rod oli pelastanut
Minnetakin kovassa kamppailussa punaisten rosvojen käsistä. Ja nyt
tuo tyttö oli jälleen vihamiesten armoilla!
Rod käännähti Vabiin päin.
-- Minä löydän jäljet, Vabi. Minä löydän ne vielä -- ja sitten me
seuraamme niitä vaikka pohjoisnavalle asti. Me annoimme vungille
päihin tuolla rotkossa ja annamme niille vietäville nytkin. Me
löydämme Minnetakin, vaikka saisimme etsiä häntä tuomiopäivään asti!
Metsästä kuului kaukaisia piiskanläimäyksiä ja vaimeita huutoja.
-- Se on Mukoki! sanoi Vabigun.
3.