Puolipäivän syvä hiljaisuus vallitsi Kanadan salomaan rajattomassa
yksinäisyydessä. Hirvi ja karibu olivat murkinoineet jo varhain
aamun koitteessa ja lepäilivät nyt rauhallisesti helmikuun auringon
leppoisassa lämpimässä; ilves oli ryöminyt isojen kallioiden välissä
piileksivään pesäänsä ja odotteli päivää painuvaksi pohjan ja lännen
puolelle, ennen kuin lähtisi jälleen rosvoretkilleen; kettukin nukkui
jossain kallioilla päivällisrupeamaansa, ja levottomat kuusankalinnut
pelmuttelivat laiskasti höyheniänsä suloisessa alkukevään auringossa,
joka jo vähin sulatteli talven lumia.
Tällaisena verrattomana päivänhetkenä heittää saaliinsa jäljillä
oleva vanha eränkävijä selkäreppunsa hangelle, kerää äänettömästi
risuja nuotioksi, syö eineensä ja polttaa päivällispiippunsa --
silmät ja korvat koko ajan valppaina; tällaisena hetkenä hän tokaisee
vähemmän tottuneelle toverilleen, joka on uskaltanut puhella
kuiskausta kovemmin:
-- Hss! Ole hiljaa! Et arvaakaan, miten lähellä jo olemme
saalistamme. Riistaeläimet ovat nyt syöneet maarunsa täyteen
ja makailevat ruokaansa sulattamassa. Ei yksikään niistä lähde
liikkeelle ennen kuin vasta tunnin tai parin perästä, ja silloin
voimme joka laukauksella kaataa hirven tai karibun. Mutta nyt emme
kuule niistä hiiren hiiskaustakaan!
Mutta sittenkin näytti hetken päästä jotakin elävää ja liikkuvaa
irtaantuvan tästä näköjään elottomasta hiljaisuudesta. Aluksi siitä
ei voinut erottaa muuta kuin pienen tumman pilkun erään lumisen
harjun päivänpuoleisella rinteellä. Sitten se liikkui, kasvoi
silmissä, kurottihe pitkäkkäiseksi möhkäleeksi kuin etukäpäliänsä
ojentava ja hartioitaan luimistava koira -- ja silloin sen tunsi
sudeksi.
Susi nukkuu raskaasti, kun sen vatsa on kylläinen. Metsämies olisi
sanonut, että tämä susi oli einehtinyt jo edellisenä iltana. Mutta
jokin erikoinen syy tuntui tällä kertaa hälyttäneen sen hereille.
Sen sieraimissa oli käynyt heikko häivähdys erämaan olioille
kaikkein vastenmielisimmästä ja pelottavimmasta aistimuksesta --
ihmisenhajusta.
Se laskeutui rinnettä alas velttona ja välinpitämättömänä niin kuin
kylläinen eläin aina tekee, ja sen aistit olivat vain puolivireessä;
tassutteli laiskasti metsänaukeaman pehmoisella hangella ja
pysähtyi sitten kuin naulittu, kun tuo inhottava ihmishaju kävi sen
sieraimiin niin väkevästi, että sen oli pakko kohottaa kuononsa kohti
sinitaivasta ja varoittaa metsissä ja aukeilla maleksivia tovereitaan
vihlaisevalla hälytysulvonnalla.
Mutta jokin seikka tuntui nyt pidättävän sutta paikallaan. Ilmassa
oli jotakin salamyhkäistä, josta se ei päässyt oikein selville.
Aivan sen kuonon editse juoksi koirareen leveä tasainen latu ja
monien koirien jalanjäljet. Jolloinkin viime tunnin kuluessa oli
tästä kulkenut ohitse Vabinoshin "koiraposti" pitkällä matkallaan
sivistyksen rintamaille.
Mutta ei tuo miehen ja reen ja koiraparven sivakka latu tällä kertaa
pannut sutta seisomaan paikallaan, jäsenet jännittyneinä, aistit
vireillä ja mieli tappelua himoiten -- ja kuitenkin epäröivänä. Ei,
vaan pidättävä aihe tuli vastakkaiselta taholta, pohjoisen puolelta,
sieltä mistä tuuli kävi. Ensin sieltä tuli hälyä, sitten hajua --
sitten molempiakin; ja silloin susi otti joutuisan lipetin takaisin
ylös päivänpaisteista rinnettä.
Hälyttävä aihe tuntui tulevan pienen järven pohjoispäästä, vain
neljännesmailin takaa, ja äkkiä näkyikin palsamimännikön tiheästä
reunamasta putkahtavan esiin koiraparvi ja sen perässä reki ja
mies. Siunaaman hetken vetojuhdat näyttivät sekaantuvan toisiinsa
auttamattomaksi ruuhkaksi tai joutuvan keskenään tuimaan kamppailuun,
kuten pohjolan rekikoirat usein kesken kiireistäkin ajoa tekevät.
Sitten kuului ihmisäänen teräviä komentohuutoja, piiskan äkäistä
läiskettä ja eläinten valittavia ulvahduksia; sekasortoon joutunut
valjaikko suoristui jälleen jonoksi ja lähti kellanharmaana juovana
painamaan jään sileätä hankea.
Mies juoksi reen vierellä. Hän oli pitkä ja laiha, ja jo kaukaa hänet
tunsi intiaaniksi. Valjaikon ja sen ajajan ennätettyä satakunta
askelta eteenpäin kuului takaapäin jälleen karjahdus, ja toinenkin
reki törmäsi esiin metsän pimennosta. Senkin vierellä juoksi
kiireinen ajomies.
Johtaja hypähti nyt rekeensä, päästi suustaan sarjan kireitä
kiihotushuutoja ja jakoi piiskastaan äkeitä iskuja koirien
peräpakaroille. Toinen ajaja juoksi yhä rekensä rinnalla, niin
että hän saavutti pian ensimmäisen valjaikon, ja kun molemmat reet
vihdoin joutuivat järven vastakkaiseen päähän, missä susi oli äsken
kohottanut varoittavan huutonsa heimolaisilleen, olivat kaikki
kaksitoista koiraa miltei rinnakkain.
Oitis hiljensivät kummankin valjaikon johtajakoirat kulkuaan,
ja puolisen minuutin perästä molemmat reet pysähtyivät. Koirat
heittäytyivät valjaissaan hangelle pitkälleen, läähättäen, jalat
suorina ja anturat verestävinä niin että lumi vähitellen alkoi
punertua. Miehissäkin näkyi ankaran uupumuksen merkkejä.
Vanhempi heistä oli, kuten jo olemme maininneet, täysiverinen
intiaani, pohjolan vanhan punaisen valtiasrodun puhdas edustaja.
Hänen toverinsa oli nuorukainen, tuskin vielä toistakaan
vuosikymmentään umpeen täyttänyt; mutta hänen jäsenissään oli metsän
villin eläimen voimaa ja ketteryyttä, vapaa ulkoilmaelämä oli
ahavoittanut hänen kaunispiirteiset kasvonsa pronssinkarvaisiksi, ja
kasvojen väristä sekä suorista mustista hiuksista saattoi huomata,
että hänen suonissaan juokseva veri oli sukua hänen toverinsa rodulle.
Tapaamme tässä jälleen vanhat tuttavamme Mukokin ja Vabin --
uskollisen vanhan intiaanisoturin ja jäljentuntijoista ensimmäisen,
sekä Vabinoshin kauppa-aseman hoitajan puoliverisen pojan Vabigunin.
Molemmat näyttivät olevan suunnattoman jännityksen vallassa.
Siunaaman aikaa he huohottaen tuijottivat ääneti toisiaan silmiin.
-- Pelkään -- ettemme -- kykene -- tavoittamaan -- heitä, Muki,
nuorempi huohotti. Mitä sinä ajattelet...
Hän katkaisi kysymyksensä, sillä Mukoki oli heittäytynyt polvilleen
hangelle muutaman askelen päähän valjaikkojen eteen. Aivan siitä
kulki heidän editseen koirapostin latu. Melkein minuutin ajan hän
tarkasteli koirien jälkiä ja jalasten tasaista raidetta. Sitten hän
vilkaisi ylös ja virkkoi tyytyväisesti:
-- Tavoittaa se peijakas -- ihan varmasti! Katsos -- reki painuu
syvä. Molempi jalas! Koirilla ylen paljon kuorma. Tavoittaa se
juupeli -- ihkasen varmasti!
-- Mutta katsohan omia koiriamme! väitti Vabi, jonka kasvoilla vielä
väreili synkkä epäilys. Ne eivät ole minun rukkasiani paljonkaan
paremmat, ja johtajakoirani on käynyt sääririkoksi. Katsohan, miten
niiden käpälät ovat vereslihalla!
"Äkämät", kuten näitä peräpohjolan isoja susimaisia rekikoiria
kansanomaisesti sanotaan, olivatkin todella tuiki säälittävässä
kunnossa. Lämmin päivänpaiste oli pehmittänyt hangen kovan kuoren,
niin että eläinten jalat olivat joka painalluksella puhkaisseet sen,
ja särkymäkohtien terävät reunat olivat leikelleet ja viileskelleet
pahasti niiden jalkaparkoja. Mukokin ilme kävi huolestuneeksi, kun
hän varovaisesti nosteli ja tutki ajokkien käpäliä.
-- Huono on -- kovasti huono, hän murahteli. Me olee aika hullut!
-- Kun emme panneet niille lumitallukoita -- niinkö? Vabigun kysyi.
Minä löysin reestäni tusinan verran tallukoita -- parhaiksi kolmelle
koiralle. Mutta äläst... Hän kumartui innokkaana rekensä yli,
kaivoi sen pohjista esiin koirien lumitallukat ja kääntyen vanhaan
intiaaniin pyöritteli niitä käsissään kasvoillaan uusi toivon vire.
-- Meillä on vielä yksi keino koettelematta, Muki! hän huudahti.
Riisu joutuin vankimmat koirasi valjaista. Me saamme _yhden_
valjaikon kuntoon -- ja sillä on toisen meistä lähdettävä jatkamaan
yksinään!
Molempien miesten äreät huudot ja Mukokin piiskan paukkuvat
sivallukset pakottivat nääntyneet ja veriset eläinparat jälleen
jalkeille. Kolmen isoimman ja väkevimmän koiran käpäliin sidottiin
reestä löydetyt tallukat, ajokit valjastettiin Vabigunin reen eteen
ja niiden jatkoksi lisättiin kuusi muuta koiraa, joissa vielä näkyi
hivenen sitkeyttä. Tovin perästä pitkä koirakaravaani patisti vinhaa
vauhtia Hudson Bay-postin latua, ja reen vierellä ravasi puoliverinen
nuorukainen.
Tätä jännittävää takaa-ajoa oli jatkunut jo päivänkoitosta lähtien.
Lepäilemään ei ollut joudettu enempää kuin minuutti tai pari tuntia
kohti. Yli mäkien ja jäiden, puhki pimeän salon ja poikki alavan
tasankomaan olivat koirat ja miehet kiitäneet hellittämättä, ruokaa
ja juomaa maistamatta, haukaten jolloinkin vain suullisen lunta
tienvierestä kitalaen polton lievikkeeksi -- silmät koko ajan kuin
naulittuina edellä kulkeneen postireen verekseen latuun.
Tuliset "äkämätkin" tuntuivat käsittävän, että takaa-ajosta oli
retkeläisille tullut elämän ja kuoleman kysymys ja että niiden tuli
hellittämättä painaa edessä olevaa latua, kunnes isännät olivat
päässeet päämääränsä perille. Etäisten ihmisten haju alkoi tuoreesta
ladusta käydä yhä väkevämmin niiden susimaisiin sieraimiin. Jossakin
noiden jälkien päässä oli toisia miehiä ja toisia koiria, jotka
niiden oli määrä tavoittaa!
Vieläpä nytkin, vaikka niiden veristävät jalat horjahtelivat,
takaa-ajon huuma, suden tappelukiihko, paloi kuumana niiden veressä.
Valkeat ikenet irvistelivät ja kurkuista kuului kumea murina, kun
latujen ihmishaju yhä selvemmin kävi niiden sieraimiin. Erämaan
eläjän synnynnäinen vaisto neuvoi niille tien, jota niiden oli
mentävä. Uskollisina viimeiseen saakka ne kiskoivat kuormaansa,
vaikka hengitys kävikin koristen kurkkutorvessa; kieli riippui
pitkänä leukojen välistä, sydän löi yhä työläämmin ja silmät alkoivat
verestää, kunnes ne viimein paistoivat punaisina palloina.
Juostuaan itsensä henkihieveriin Vabigun kellahti rekeen hengähtämään
ja raajojaan lepuuttamaan, mutta vaikka kuorma siten silloin tällöin
suurenikin, ajokit jännittivät vain hartioitaan entistä tuimempaan
ponnistukseen, eikä niiden vauhti tuntunut juuri lainkaan vähenevän.
Kerran syöksähti säikähtynyt hirvi metsästä aukeaman poikki
satakunnan askelen päässä niistä, mutta "äkämät" eivät siitä
välittäneet; vähän edempänä ilves, joka oli havahtunut kalliolla
päivällisunestaan, vyöryi pallona ladun poikki -- rotunsa
verivihollisen nähdessään koirat tosin vähän hätkähtivät, mutta
jatkoivat sen enempää siitä piittaamatta kulkuaan.
Vähitellen huima meno kuitenkin hidastui hidastumistaan. Perimmäinen
koira ei enää ollut juuri muuta kuin karvakäärö; reenlaidan yli
kurottuen Vabi sivalsi terävällä puukollaan sen rintahihnan poikki,
ja lopen uupunut eläin vierähti hervottomana pallona sivuun. Kaksi
muuta koiraa kykeni enää vain vaivoin kiskomaan, neljäs oli käymässä
jalkarikoksi ja värjäsi käpälillään ladun punertavaksi.
Jokainen hetki veti pojan kasvot ja sydämen yhä synkempään ja
epätoivoisempaan vireeseen. Ylenpalttinen ponnistus oli saanut
hänenkin silmänsä verestämään, huulet riippuivat hervottomina
raollaan, sääret -- muulloin voimakkaat ja ketterät kuin punapeuran
-- olivat lysähtää hänen allaan. Yhä useammin hän tuupertui rekeen.
Takaa-ajo tuntui pakostakin loppuvan kesken. Turhaa heidän oli
yrittääkään tavoittaa Hudson Bayn postirekeä!
Vielä kerran koiriaan hoputtaen Vabi hypähti hangelle ja kompuroi
etumaisten koirien rinnalle yllyttäen niitä viimeiseen ponnistukseen.
Heidän edessään aukeni metsän keskestä siloinen aukea, ja sen takaa
kuumotti kymmenien mailien mittaisena Nipigon-järven luminen selkä.
Ja kaukaa taivaanrannalta, auringonpaisteesta ja lumenkilotuksesta,
Vabin miltei sokaistuneisiin silmiin kuulsi hienoinen musta juova,
jonka hän tunsi etelään kiitävän koirapostin jonoksi.
Hän yritti huutaa, mutta hänen huuliltaan lähtenyt tukahtunut
ääni tuskin kuului sadankaan askelen päähän; polvet horjahtelivat
hänen allaan, jalat kävivät äkkiä lyijynraskaiksi, ja hän vajosi
hervottomana hangelle.
Uskollinen koiraparvi kokoontui hänen ympärilleen, ne nuolivat hänen
kasvojaan ja käsiään -- niiden läähättävien kitojen kuuma hengitys
muuttui ilmassa höyrypilviksi.
Hetken aikaa nuoresta intiaanista tuntui kuin helottava päivä olisi
äkkiä muuttunut mustaksi yöksi. Hänen silmänsä sulkeutuivat, koirien
läähätys kuului yhä heikompana hänen korvissaan, aivan kuin valjaikko
olisi loitonnut hänen luotaan; hän tunsi vähitellen vajoavansa,
putoavansa loputtomaan pimeyteen.
Epätoivoisesti hän ponnisteli ja kamppaili saavuttaakseen jälleen
tajuntansa. Hänellä oli vielä yksi mahdollisuus jäljellä -- yksi
ainoa! Hän kuuli taas koirien läähätyksen ympärillään, tunsi niiden
kielten lipovan hänen käsiään ja kasvojaan; hän ponnistautui
polvilleen ja haparoi käsillään kuin sokaistunut. Parin askelen
päässä oli reki, ja jossakin tuolla kaukana, hänen näköpiirinsä
ulkopuolella, oli Hudson Bay-yhtiön koiraposti!
Hän eteni tuuma tuumalta koirien pyöriessä hänen ympärillään.
Viimein hänen kätensä tavoittivat reen laidan ja haparoivat sormet
tarrautuivat pyssyn kylmään teräkseen. Yksi mahdollisuus oli vielä
jäljellä! Yksi ainoa mahdollisuus! Nuo sanat -- tuo ajatus täyttivät
kohisten hänen aivonsa; hän nosti pyssyn poskelleen suunnaten sen
suun taivaalle, jottei vahingoittaisi koiria.
Kerran, kahdesti, viidesti Vabi laukaisi pyssynsä, täytti sitten
makasiinin uusilla panoksilla ja ampui ampumistaan, kunnes tuo lumen
ja taivaan välimailla näkyvä etäinen musta juova pysähtyi kulussaan
-- ja kääntyi takaisin! Ja taukoamatta pamahteli Vabin pyssy, kunnes
sen piippu tuntui kuumalta hänen käsissään ja panokset loppuivat
patruunavyöstä.
Sumu hälveni verkalleen hänen silmistään. Hän kuuli huudon ja
kompuroi jaloilleen, viittoi käsillään ja huuteli huutamistaan,
kunnes koiraposti pysähtyi puolisensadan askelen päähän hänen
valjaikostaan.
Ilosta ja hämmästyksestä huudahtaen hypähti postireestä hangelle
Vabin ikäinen nuorukainen, joka juoksi intiaanin luo ja tavoitti
hänet syliinsä juuri kun toinen jälleen oli hervahtamassa hangelle.
-- Vabi -- mikä nyt on hätänä? hän huusi. Oletko loukkaantunut?
Oletko sinä...
Vabi kamppaili hetken voittaakseen heikkoutensa.
-- Rod..., hän kuiskasi, Rod -- Minnetaki...
Hänen huulensa vaikenivat ja hän putosi raskaasti ystävänsä
käsivarsille.
-- Mitä aioit sanoa, Vabi? Puhu minulle! Nopeasti! Toisenkin
nuorukaisen kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja hänen äänensä
vapisi. -- Mitä sinä sanoit - Minnetakista?
Intiaaninuorukainen yritti päästä tajuihinsa. Hänen huuliltaan kuului
hiljainen kuiskaus:
-- Minnetaki -- vungain -- käsissä!
Sitten hänen hengityksensä tuntui taukoavan ja hän näytti liikkuvan
elämän ja kuoleman rajamailla.
2.