Melkein salaa ja huomaamattani se ajatus oli kypsentynyt ja muodostunut
sielutieteellisten lakien mukaan työksi, toiminnaksi, ennenkuin vielä
olin ehtinyt hätimmitenkään seurauksien painavuutta punnita. Tunteeni
ja sydämmeni, joiden voimia en nuoruudessani tullut kokemaan,
vaikuttivat järkeeni ja toimintaani horjumattoman painolain tavoin. En
käsittänyt muuta kuin yhden ainoan asian, nimittäin sen, että minun
piti joutua pois asemastani, pois Onnelasta muuanne maailmaan, jossa on
tasaisemmat olot, jossa ei kurjuus ja ylellisyys ole niin
silmiinpistävätä.
Ja eräänä pilvettömänä kesäpäivänä seisoin minä isäntäni työhuoneessa,
taitellen kokoon todistuspaperia kuusivuotisesta palveluksestani. En
kummastellut, vaikka käteni pyrkivät tutisemaan ja ääneni oli
tuommoinen epävarma, kuten syyllisen ääni oikeuden edessä. Aivan
jouduin hämille, kun entinen isäntäni täyteliäisellä äänellään virkkoi:
-- Te olette kelpo mies... jos milloin kadutte tätä tekoanne,
kirjoittakaa minulle, saatte olla varma että...
-- Paljon kiitoksia.
Tiesin ettei tuo ollut mielittelyä, isäntäni oli siksi suoraluontoinen
mies. Puhui aina sitä mitä ajatteli.
-- Ja sanokaapa nyt, ennenkuin lähdette, varsinainen syy... se oli
rouva, joka ilmaantui ovelle ja noin kysyi.
-- Eihän sitä voi sanoa, kun ei ole... ei minulla ole mitään
varsinaista syytä.
-- Mitä varten sitte jätätte meidät?
-- Hm, sitä en tosiaankaan voi sanoa.
-- Olemmeko ehkä loukanneet teitä?
-- Ei, rouva hyvä, ei minua ole kukaan loukannut.
-- Ja kuitenkin erootte.
-- Siksipä se nyt on käynyt.
-- Ja teillä ei ole paikkaa tiedossa.
-- Ei ole.
-- Ja ette tahdokaan semmoista.
-- En, rouva hyvä... en minä tällä kertaa...
-- Menettekö vanhempienne luo?
-- En, olenhan jo muistaakseni kertonut kotoiset asiani.
-- Niin vainenkin, isänne meni onnettomaan takuusen ja... kenellä se on
kotitalonne?
-- Vanhemmalla veljelläni... se nai rikkaan tytön.
-- Teille ei jäänyt mitään osuutta.
-- Ei mitään. Siskoni ovat naimisissa, nuorempi veljeni on
kansakoulun-opettajana.
-- Niin vainenkin, kyllä jo muistan... No minne sitte menette?
-- En tieltä, en lainkaan... en ole vielä tullut tarkemmin
ajatelleeksi.
-- Jos minä nyt pyytäisin teiltä pois eropaperin ja sanoisin: jääkää
meille ijäksenne, naikaa ja...
-- Ei, rouva hyvä, minä olen itsepäinen. Kiitoksia hyvästä kohtelusta
ja...
Kiirehdin jäähyväiskohtausta, sillä se kääntyi odottamattani
semmoiselle suunnalle, että oli syytä pelätä lujuuteni murskautumista
minä silmänräpäyksenä tahansa.
Pihalla oli suuri seura naisia ja herroja kroketinlyönnissä. Jätin
hyvästi Iisin -- nuorempi poika oli ulkomaan matkalla -- jolla jo oli
päässä valkoinen ylioppilaslakki, ja nuoremman neidin, joka vielä oli
naimatonna kotosalla.
Vaatekirstuni oli jo nostettu rattaille. Minuutin, parin kuluttua ajoin
viettävää lehtokujaa alas, jokseenkin tyyntyneenä ja kylmämielisenä.
Onnelan hohtavat seinät ja kauniit maisemat jäivät taakseni, jäivät yhä
kauemmaksi. Ja kun tultiin korpimetsän laiteelle ja maantie koukistui
korkean kuusimetsän sisään, oli Onnela kadonnut näkyvistä.
-- Se kasarmin rakentaminen on annettu urakalle, virkkoi kyytimieheni,
tallirengin kuusitoista-vuotias poika.
-- Kenelle?
-- Koljon Taavetille... se otti halvimmasta. Pitäisi olla
pyhäinpäiväksi asumakunnossa.
-- Vai niin... kyllähän tuon jo siksi ehtiikin... onhan ne pitkiä
kesäiset päivät.
Olin jo ihan tyyni... olin sama hiljainen ja miettivä mies kuin
entisinäkin aikoina.