Suuret aikeeni torpparien suhteen menivät surkeasti myttyyn. Kului
toinen vuosi ja kolmaskin eikä heidän tilansa ollut viittä valkeampi.
Sama puute, sama kädestä kärsään eläminen kuin minun tullessanikin
Onnelaan. Kaikki neuvoni, avuliaisuuteni oli iskenyt päämaalin sivu,
tuottamatta edes näennäistäkään hedelmää. He kuuntelivat tarkkaavaisen
näköisinä esityksiäni säästeliäisyydestä ja ahkeruudesta, mutta selkäni
takana nauroivat he minulle, ja tekivät lainoja oikealle ja vasemmalle.
Tukinveto oli talvisin heidän vasituisena rahatyönään, ja luulenpa että
ilman sitä olisi moni ollut tiukalla, sillä, kuten tulin vähitellen
saaneeksi vihiä, oli usealla isompikin velka, jonka takeeksi oli
pantattu milloin hevonen, milloin lehmä. Huomasin turhaksi vetää heitä
lujemmalle, sillä sukupolvien traditsioonit vaikuttivat heihin siksi
valtavasti, eikä toisekseen asumisen ehdotkaan, tarkemmin tutkittuina,
olleet kovin valoisia. Viljelysmaat olivat suhteellisesti hyvinkin
verotetut eikä ollut mitään takeita etujen pysyväisyydestä, jos olot
kerran olisivatkin hyvinvoipuuteen päin suuntaneet kulkunsa.
Irtisanominen torpasta saattoi tapahtua minä päivänä tahansa.
Muutokseen olisi tarvittu toinen sukupolvi, vereksempää intoa,
sitkeyttä ja takeita etuuksien pysyväisyydestä.
Esittelemättä mitään suoranaista keinoa torpparien tilan
parantamiseksi, huomautin kerran isännälleni, että toki jotakin
tarvitsisi yrittää heidän hyväkseen, ihmisyyden nimessä -- jotakin,
josta en itsekään ollut vallan selvillä. Mutta hän nauraen vastasi:
-- Haaveilut ovat aina enemmän tai vähemmän hämäriä. Ei se ole
autettavissa, joka ei itse tahdo itseään auttaa, ja semmoisia juuri
ovat Onnelan torpparit, paitse noita kahta.
-- Kyllä niin, ei ne ole miesten paraita... niissä on miespolvien
vaikutusta, ja se juuri on auttamatonta. He ovat tavallaan piittyneitä
niin tuon kuin tämänkin suhteen.
-- Kyllä ymmärrän... ja kenenkään yksityisiin asioihin on mahdoton
sekaantua. Löytyy ainoastaan yksi keino... ja siihen keinoon olenkin
päättänyt ryhtyä.
-- Mikä keino se on?
-- Hävitetään kaikki torpat ja rakennetaan toinen kasarmi. Torppareista
tulee oivia muonarenkejä.
-- Kyllä tulee... mutta sitte tarvitsisi antaa toinen nimi Onnelalle.
-- Mikä nimi...?
-- Kurjala, esimerkiksi.
Meidän välillämme syntyi tulinen sanakahakka, jossa ei sattuvia sanoja
säästetty kummaltakaan puolen. Isännälläni oli asiallisia tietoja
aseena, minussa talonpoikaisveri iski kuumia kipenöitä, niin me
ottelimme, hän järjellään, minä sydämmelläni.
-- Kasarmi on mustin tahra ja häpeäpilkku suurviljelyksemme
kehityshistoriassa. Muonarengit ovat sullotut kuin elukat kasarmin
karsinoihin, sen sijaan että olisi laitettu niille oma tupa, perunamaa,
lehmänlaidun. Sen sijaan että olisi heille suotu jotakin edistyksen
ehtoja, on kaikki pyrkimisen halu sammutettu heissä... ja, miksi en
sitä sanoisi, samalla kaikki ihmisyyskin. Sen sijaan että
suurviljelijät, jotka ovat sivistyneitä ja joilta siis voi vaatia
enemmän, antaisivat talonpojille hyvää esimerkkiä, polkevat he itse
ensimmäisinä ihmisyyttä jalkojensa alle.
-- Jos olisitte käyneet Venäjällä, Amerikan tehtaissa ja Belgian
hiilikaivoksissa, puhuisitte toisin. Muonarenkimme ovat heidän
suhteensa onnen lapsia. Jos muuten luulette, että alustalaisten tila
muissa kartanoissa on loistavampi kuin Onnelassa, niin...
-- Ei, sitä en ensinkään tahdo väittää, päinvastoin, sen mukaan mitä
olen kuullut, eletään meillä paremmin kuin muualla... itse ne niin
vakuuttavat.
-- No älkää sitte loruilko. Ei yhteiskunnalliset edistykset käy
ukon-ilman tavoin, ne ottavat käyttääkseen pitempiä aikoja,
vuosikymmeniä ja vuosisatoja, mutta sitte ne tekevät pysyväistä.
Epäilemättä hän oli oikeassa... ja minä ehkä olinkin turhanpäiväinen
intoilija, kokematon talonpoika, joka jumaloin omaa takkiani ja joka
juoksin pääni kantoon, kun eivät kaikki pyyhkineet suutaan puhtaaksi
samaan suuntaan kuin minä.
Ja niin se meni sekin kesä, Iisi ei joutanut minun kanssani
seurustelemaan, sillä hänellä oli kotiopettaja. Oli päässyt ehdoilla
kuudennelta luokalta ja hänen täytyi hikoilla kesäkausi kirjojen
kanssa. Nuorempi poika oli jo viimeisellä luokalla, ja vanhempi neiti
meni kihloihin erään etevän ja hienokäytöksisen varatuomarin kanssa.
Kihlaus julkaistiin talvella, loppiaisen tienoissa, ja samaan aikaan
vietettiin Onnelassa isännän nimipäiviä. Koko pitäjän ylimystö saapui
miehissä Onnelaan, hevonen hevosen jälestä ajoi lasikuistin eteen,
turkkeihin puettuja herroja ja naisia purkautui reestä ylös. Sitä oli
komea kaukaakin katsella. En aikonut mennä kesteihin, mutta kun
emäntäni erittäin muistutti, etten millään ehdolla saisi jäädä pois,
menin kuin meninkin, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestäni. Istuin
entiseen sopukkaani, silmäilin sieltä ympärilleni, tein huomioita ja
johtopäätöksiä. Sulhasen jälestä oli Onnelan nuorempi poika lupaavin
miehen-alku koko seurassa. Vanhempi poika oli edistynyt sekin... oli
paljo muuttunut ensi näkemästäni.
Hilpeä mieliala vallitsi vieraiden kesken ja se kohoutui
korkeimmilleen, kun sulhanen alkoi kuvailemaan Pariisia sen mukaan kuin
oli omin silmin nähnyt. Henkeä pidättämällä häntä kuuntelivat nuoret
tytötkin, silmissä sellainen ihastuksen hurme, kuin jos jo olisivat
itse astelleet bulevardeja, noita loisto- ja kauneus-kaikkien
valtakäytäviä. Tarttuipa tuo ihastuksen hurma minuunkin, tempauduin
minäkin tietämättäni ajatusteni mukaan. Istuin lekotellen bulevardeilla
minäkin, päiväpaisteessa, sanomalehtiä lukien ja hengittäen keuhkoihini
Pariisin lumoavaa ilmaa. --
-- ... Muttei ole semmoista perspektiiviä kuin ranskalaisilla. Ajat
Pariisiin sisään ja pelkkä perspektiivi hurmaa sinut. Ajat sisemmälle,
luulet ettei kauniimpaa enää voi tulla vastaasi. Mutta loisto, komeus
sittekin yhä paisuu. Myönnät että on kauniimpaa, yhäti komeampaa. Ja
kun tulet keskukseen, jossa maakuntain kuvapatsaat seisovat, jäät
jähmettyneenä paikallesi. Katsot ja katsot... ja päätäsi pyörryttää...
ja silmiäsi huikaisee. Paraan karamellin, Elysein palatsin, jätät
viimeiseksi... Ja sitte tuo elämä bulevardeilla, kun sanomalehtien
iltapainokset ilmaantuvat kioskeihin... silloin tunnet maailman
kaupungin sydämmen tykytyksen. Ihmisvirta tyrskyy ja kuohuu kuin koski
putouksensa juurella. Ja kaikki on hilpeätä. Ihmisiä istuu kaduilla
pöytien ympärillä... Siinä näet herttaisuutta, kauneuden aistia,
naisten loistavia pukineita. Ja tuo kaikki lumoo sinut. Pariisi on
maailman lumotar, ei sen rinnalla kestä mikään.
Kertoja oli illan sankari ja hän piti hilpeyden eleillä viimeiseen
silmänräpäykseen saakka. Vasta puoli-yön vaiheilla hankkivat vieraat
lähtemään. Käänsin takinkaulukseni ylös ja astuin asuntooni,
jättelemättä hyvästi ketään muita kuin emäntääni. Kauniit kuvitukset
tuudittivat minut hyvään uneen, aamulla heräsin vasta parahiksi
kellonsoittoon. Ajatuksissani vielä hiljaa lainehti Pariisin komeus ja
bulevardein loisto. Hieroin silmiäni, puin hätä hätää ylleni ja
kiirehdin renkitupaan, jonne miesten oli tapa aamusin keräytyä. Oli
kovin kurja ilma. Pohjoinen vihuri vinkui nurkissa, tuoksuttaen lunta
korkeisin nietoksiin, ja ilma oli niin sakeana lumiryöppynä, ettei
eteensä tahtonut nähdä.
-- On lujaa talvea, ompa hemmetti vieköön... ei masennu päiväksikään.
-- Ei masennu... jollei olisi jo ennalta rästipäiviä, menisinpä omaan
konttuuni.
-- Samoin tehtäisi meilläkin... tuo ilma on niin äksyä.
-- Unohditte syödä läskiä ennen lähtöä, virkkoi joku koiranhammas... se
pitää sisukunnan kuumana.
Muonarengit ja torpparit nauroivat kierosti. Mistäpä se tuli läski
heidän pataansa?
-- Entä Jäntti ja Ojala? kysyin minä... ovatko taaskin jättäneet
rästiin?
-- Jäntti löi eilen kirveellä polveensa, vastasi vouti... sitä miestä
aina kova onni pukkailee.
-- Ja Ojalassa on emäntä loppumaisillaan... kuuluu olevan jo
puhumattomana.
-- Sepä surkeata! Tiesin että Ojalassa oli kaksi pientä lasta, jotka
tarvitsivat äidin hoitoa... Mutta näkyy Rantakin olevan poissa.
-- Kyllä se tulee tänään kartanoon jyviä hakemaan... leipä on lopussa.
Määräsin töihin nuo puolinälkäiset olennot, joiden elämä oli taistelua
leipäkannikkaan edestä ja joiden ainoa vaatimus oli saada elää Jumalan
luomassa maailmassa, olipa elo sitten miten tiukkaa ja ahdasta tahansa.
Tulisesta sanakahakasta saakka, joka sattui isäntäni kanssa, oli vereni
rauhoittunut jonkinlaiseen valelepoon. En ajatellut juuri sinne enkä
tänne ja aivan ehdollani vältin tehdä huomioita, joiden tiesin
karvauttavan luontoani. Mutta ankara talvi rupesi kovin kourin
häilyttelemään rauhaani, saattaen minut ristiriitaan omankin järkeni
kanssa. Nimipäiväkestien jälestä en enää voinut mitään seikkaa punnita
tyynesti ja puolueettomasti. Onnelan olot vääntyivät silmissäni aina
irvilleen. Toisella puolella sivistys, nautinto ja kaikki edut,
toisella puolen raakuus, kurjuus ja kaikki velvollisuudet.
Liiallisuudet kummallakin puolen olivat liian jyrkät vastakohdat
toisilleen eikä niiden karvauttavaa vaikutusta lievittänyt sekään
mahdollisuus, että muualla kartanoissa elettiin ehkä vieläkin
jyrkempien vastakohtien välissä.
Ja vasta huomasin, miten väärälle tolalle olin joutunut, valitessani
itselleni pehtoorin toimen, miten nurinpäiväinen oli asemani, kun
sydämmeni ja tunteeni kallistuivat jyrkästi muonarenkien ja torpparien
liittolaisiksi, jota vastoin terve järkeni piti isäntäni puolta.
Talonpoikais-vereni, se oli yksin syypää onneni häviöön... ja verenviat
ne ovat parantumattomia.