Olin ollut lähtevinäni onnettomuutta pakoon, mutta todenteossa olinkin
lähtenyt onnea pakoon. Minulle tuli piankin kovat käteeni. Sievät
säästöni, jotka olin kuuden vuoden ajalla tehnyt, hupenivat viimeiseen
penniin saakka eräässä yrityksessä, johon annoin itseni houkutella.
Jouduin omaisuuden puolesta yhtä putosen puhtaaksi, kuin kotoista
perintöjakoakin tehdessä. Koskemattomaksi omaisuudekseni jäi vain
samainen vaatekirstu, jonka omistajana olin jo Onnelaan lähteissänikin.
Kotiseuduilleni en voinut mennä, sillä siellä olisin joutunut
ivanalaiseksi, kun huhuja kulki, että olin huonon käytöksen
takia joutunut pois Onnelasta, Voidakseni elää ja pysyä
talonpoikaisaatteilleni uskollisena, täydyin ryhtyä ruumiilliseen
työhön. Tuo oli alussa vaikeata, kovinkin vaikeata, mutta vähitellen
totuin raatamaan. Minulla oli luontainen taipumus ojankaivuuseen --
opistossa ollessa olin saanut ensimmäisen palkinnon kilpa-ojituksessa
-- ja sitä työtä alussa enimmäkseen harrastelinkin. Sateisina kesinä ja
syksyinä, jolloin maa on pehmeätä, kävi työ hyvin laatuun, mutta
milloin tuli kovat poudat ja aikaiset talvet, silloin olin pakoitettu
luopumaan lapiostani. Rupesin kokeilemaan salvuumiehen alalla ja
huomasinpa ilokseni, että minussa löytyi pieni taipumuksen siemen
siihenkin. Ja siksi se elämäni sitte muodostui, että jollen istu
rakenteilla olevan huoneen nurkalla, salvuumiehen kirves kädessäni ja
pohjalaisen kuuluisa ja komea tuppirustinki vyölläni, niin kumartelen
lapioineni vesiperäisillä saroilla, viillän turpeita, nostelen savea
saran syrjälle, ja laitan semmoista pyöreäpohjaista ja luotisuoraa
ojaa, että sivutsekulkijakin pysähtyy ihmettelemään. Luonnollista on,
että vältän herraskartanoita ja haen työmaani talonpoikien tanhuvilta
ja heidän peltojensa pientareilta. Suuret talonpoikais-kylät ovat minun
onnelani, siellä tunnen itseni koteutuneeksi, siellä viihdyn kuin kala
mutapohjaisessa järvessä. En virkkaa kellekään kuolevaiselle, että olen
nähnyt parempiakin päiviä, että olen heilunut pehtoorina komeassa
kartanossa, istunut herrain seurassa ja kilistänyt lasia heidän
kanssaan. Jos noista seikoista ruvetaan saamaan hiukankin vihiä,
siirryn minä lapioineni, salvuukirveineni ja tuppirustinkineni toiseen
paikkakuntaan.
Noin minä elelen ja siirtelen itseäni, miten mieleeni sattuu. Kuluu
vuosia viisi, kuusi, retkeilyni kutistuvat lyhyemmiksi, ja rajoittuvat
määrätylle alueelle. Menen, näetsä, naimisiin. Mutta aatteilleni pysyn
yhä uskollisena. Ojittelen talonpoikien peltoja, rakentelen heille
huoneita, perheeni lisääntyy ja minä tunnen itseni tyytyväiseksi.
Tosin tupani on pieni, tosin puutekin käy väliin luonani terveisillä,
mutta se ei häiritse tyytyväisyyttäni. Puute on inhimillistä, sitä en
kammoo, ainoa jota kammoon, on toivottomuus. Kylässä on kansakoulu ja
lapseni käyvät siellä, Lähin naapurini on eräs muonarenki ja hänenkin
tyttönsä käy kansakoulua. Näen tasa-arvoisuutta joka puolella.
Väliin muistelen Onnelan aikuisia aikoja, ja vaikka muistellessani
väsymys karmii selkäluitani, eivät ne ajat kuitenkaan käy kateekseni
eikä mieleni pala niiden perään. En lainkaan kadu, että lähdin onneani
pakoon ja rupesin salvuumieheksi ja ojan kaivajaksi. Ne toimet ovat
luonteelleni niin mainion sopivia!