II.

Aika kului liukkaasti, kuten ainakin kun on juoksemista ja hyörinää

aamusta iltaan. Minulle oli kaikki oudonpuoleista, jopa uuttakin, sillä

maanviljelyksessäkin käytäntö ja teoriia usein vetävät eri köyttä.

Huomasin oitis että nyt vasta oppivuodet alkoivat ja ettei opistossa

saamani oppi ollut muuta kuin jonkinlainen pohjusta, jolle vasta

saattoi rakentaa jotakin arvokasta, pysyvää. Mutta ainoastaan sillä

ehdolla, että pidin silmäni auki, huomioni hereillä ja etten jumaloinut

omaviisauttani.

Onnela oli todellakin sievä maatila. Silmäni mieltyivät pian noihin

peltoihin, jotka kaartelivat poukaman rantoja kahden puolen ja joita

minä kesäpäivinä astelin ristiin ja rastiin. Viljelyksessä olevat alat

olivat perinpohjin lannoitettuja, tekomaata oli vielä suuret kappaleet

vieremillä kuusikkometsän laiteilla. Osa niistä oli jo viilletty

mätänemään ja aikomus oli lähimmässä tulevaisuudessa saada ne samaan

kasvuvoimaan kuin rintapellotkin. Uusia heinälatoja oli vielä

urakkamiehillä tekeillä kautta koko viljelysalan, joten minulla oli

kylläksi sekä ruumiin että järjen työtä. Iltasin olin tavallisesti

uuvuksiin asti väsynyt, enkä väliin kyennyt kunnolleen riisuutuakaan,

vaan heittäysin heti huoneesen tultuani vaatteissani makuulle ja nukuin

sitte kylkeäni kääntämättä kuin vettynyt puu.

Alustalaiseni olivat kirjavaa väkeä, kuten ainakin kartanojen

alustalaiset ovat. Oli joukossa kunnon miehiäkin, rehellisiä ja työn

taitavia, mutta oli kieroluontoisiakin, epäluotettavia ja saamattomia

nahjuksia. Useimmat torpparit olivat kovan puutteen alaisia. Koko

joukossa ei ollut kuin pari hyvinvoipaa ja niillä oli, erinomaista

kyllä, rahojakin säästössä, jota vastoin toiset olivat järjestään

velassa kartanoon, kuten tilikirjoista näin. Mikä oli ottanut lainaksi

viljaa, mikä karjanrehua, mikä pienemmän rahasumman. Useimmat velat

olivat monen vuoden vanhoja, niitä oli kuitattu ja taas uusittu, joten

olivat pysyneet alkuperäisessä tilassaan. Edistymisestä ei näkynyt

olevan puhettakaan.

Haluten päästä selville kummallako puolen pahimmat syyt olivat, rupesin

tarkemmin tirkistelemään heidän olojaan. Pistäysin odottamatta heidän

tupiinsa sammuttamaan janoani, pidin silmällä heidän lannoitustaan,

ojitustaan ja huomasin piankin että suurimmat syyt olivat heissä

itsessään. Säästäminen oli vieraskielinen sana heille, samoin oli

mahdotonta saada heitä käsittämään, että pitäisi panna suu säkkiä

myöten. Kun oli varaa -- syksypuolella oli varallinen aika heidän

keskuudessaan -- elettiin hyvin. Kun puute koputti ovelle -- ja se tuli

aina talven kantapäillä -- kärsittiin nälkää ja alastomuutta, jollei

Onnelasta saatu apua. Maanviljelys oli kuin suoraa ivantekoa. Sarat

käännettiin ylös, mutta niitä ei ojitettu eikä lannoitettu muuta kuin

nimen vuoksi. Lantaa ei ollut nurkissa, sillä ei ollut karjaakaan

tarpeen mukaan navetassa. Ja sekin vähä, mitä oli, oli surkean huonoa.

Lehmille laitettiin hauteeksi hevosen lantaa, kun ensin heinät ja rehut

olivat vähitellen vaihdetut rahaksi, ja rahat nautittiin kahvissa,

väkevissä juomissa y.m. Kurjin noista torppareista, muuan Ojala niminen

nahjus, teki minulle jo ensimmäisenä talvena sievän tepposen. Tuli

pyytämään pehkuja ja heiniä lainaksi... minä tietysti annoin. Mutta

kovinpa tulin nolatuksi, kun jouduin kirkonkylän kauppiaan luo juuri

sillä hetkellä kuin Ojalan heinät punnittiin ja vaihdettiin

pumpulikankaasen, kahviin ja sokuriin. Tuo minusta jo tuntui melkein

uskomattomalta. Mutta kevätpuolla sain kuulla varmana asiana että

Ojalan vaimo, kun muut keinot olivat loppuneet, keritsi vällyistään

villat, vei ne kauppiaalle ja sai niiden hinnaksi puoli naulaa kahvia

ja Pietarsaaren sikuria. Eikä asiaa pidetty sen kummempana

alustalaisten kesken. Sille naurettiin, kuten hauskalle kepposelle

ainakin. Käsitteet olivat siihen määrään mädäntyneet.

Tein lujan päätöksen, että viiden tai korkeintaan kymmenen vuoden

kuluttua heillä piti olla toisinpäin olot, toisinpäin tavat. Keinot

olivat: velaksi ottaminen ja turvautuminen yleensä kartanon apuun,

paitse mikä suoranaisesti koski peltojen parantamista, jyrkästi pois,

suu säkkiä myöten elantotavoissa, ja lanta pellolle. Heidän piti itse

auttaa itseään, minä olin vain oleva välikappaleena.

Muonarenkein tila oli monta vertaa kurjempi. Syntyneenä ja kasvaneena

varakkaan talonpoikaiskansan keskuudessa, en osannut uneksiakaan, että

niin paljon kurjuutta voi löytyä semmoisen työmiehen kodissa, joka

tekee työtä aamusta iltaan vuodet umpeensa. Heidän tilansa oli

kerrassaan toivoton, ja siihen oli etupäässä syynä asuin- ja

palkkajärjestelmä. Varsinkin ensimainittu oli omiaan tukehuttamaan

heissä kaiken pyrkimis- ja edistyshalun. Pitkä rakennus, kasarmi, oli

heidän yhteinen kotinsa, ja siellä heitä asui kymmenkunta perhettä,

kullakin perheellä pieni, yksi-ikkunainen huone hallussaan. Kun sinne

astuin sisään, vavahti talonpoikainen vereni. Tuntui mielessäni siltä,

että mokoma asuinjärjestelmä polki ihmisyyttä jalkainsa alle.

Sullomalla tuolla tavoin työmiesperheitä yhteen rakennukseen heissä

ikäänkuin sammutettiin perin juurin kaikki pyrkimys, ja heistä tehtiin

elävältä kuolleita työjuhtia. Ettei kenenkään kauneuden-aisti tulisi

loukatuksi, oli kasarmi rakennettu kuusikkometsän suojaan, parin

kilometrin päähän kartanosta. Sieltä ei se siintänytkään kartanon

mäelle. Ei kukaan vierailija joutunut näkemään noita likaisia lapsia,

joita kasarmin seinät ympäröivät, ja sitä epäsiisteyttä, joka siellä

oli olojen yleisenä pääpiirteenä.

Palkkausjärjestelmä oli toinen haitta. Muonarengit saivat jyviä ja

kuorittua maitoa työstään. Kun rupesin tarkkaamaan heidän elantoaan,

tulin siihen vakaumukseen, että heidän täytyi olla melkein puolinälässä

joka päivä. Palkka oli todellisuudessa niin pieni, ettei se

taitavastikaan hoidettuna voinut riittää ravinnoksi muonarengille ja

hänen perheelleen. Sitäpaitse oli kasarmin naisväki taloudenpidossa

vielä surkuteltavammassa maineessa kuin torpparein vaimot.

Minkäänmoinen ruoanlaittaminen ei tullut kysymykseenkään, paitse ehkä

leivän paistaminen ja perunain keittäminen. Ylipäivistä saadut palkat

vierivät kasarmistakin kauppiaiden puotiin ja monta tuommoista tarinaa,

kuin Ojalan emännän vällyjen villat, kerrottiin muonarenkeinkin

vaimoista, osattiinpa niistä väliin sukkelampiakin tepposia jutella.

En voinut olla vertailematta itsekseni kotikyläni oloja Onnelan

oloihin. Miten jyrkästi erilaisia ne olivat! Aivan kuten yö ja päivä.

Kotikylässäni nuori mies, jolla oli vankat käsivarret ja joka tahtoi

miehestä käydä, tähtäsi oman konnun rakentamista, oman perunamaan

perkkaamista. Ja tupaloita ilmaantuikin jokaisen mäen kylkeen, jokaisen

notkon laitaan. Mutta Onnelan muonarengit eivät tähdänneet minnekään.

Kasarmin seinät muodostivat niin korkean esiripun, ettei sen ylitse

näkynyt muuta maailmaa lainkaan. Vaivaistalo ehkä jolloinkin

kumotti esiripun takana, mutta kumotus oli vielä niin heikkoa.

Talonpoikais-tuvassa söi muonarenki isännän rinnalla talon ruokaa,

Onnelassa sille työnnettiin jyviä ja sinistä meijerimaitoa. Ja

kuitenkin morkattiin talonpoikia ja niiden oloja... pidettiin niitä

melkein raakalaisina, joilla ei ole muita kuin eläimellisiä viettejä,

ahneutta, kovasydämmisyyttä, taikauskoa, helvetinpelkoa j.n.e.

Talven kuluessa olin usein ollut pitoloissa isäntäväkeni luona. Aina

kun tuli vieraita, joko useampia taikka vain pienempikin seura,

kutsuttiin minutkin mukaan. En ollut taipuisa väkevien nautintoihin,

mutta en ollut ehdotonkaan. Tyhjensin kernaasti lasillisen ja katselin,

istuen jossakin sokkelossa yksikseni, kaikkea sitä ylellisyyttä, joka

tulvimalla tulvi heidän kesteissään. Kun nuo sivistyneet herrat ja

virkamiehet, jommoisia onnenlapsia vieraat poikkeuksetta olivat,

myöhemmin illalla ilostuivat, alentautuivat he puheisin minunkin

kanssani. Siirrättivät itseään lähemmäksi ja nostivat lasinsa minun

lasini rinnalle. Kysyivät miten olin vanha, mistä olin kotoisin,

viihdyinkö Onnelassa hyvin, aioinko kohdakkoin mennä naimisiin ja muuta

semmoista, mitä kielen kärelle sattui. Tuommoisien kestien jälestä

tuntui aamusilla luonnossani kuin olisin polkenut ihmisyyttä minäkin

jalkojeni alle. Minua silloin oikein hävetti astua muonarenkien ja

torpparien joukkoon, sillä tiesin mitä laihaa ravintoa heillä oli

repuissaan päivällistä varten. Ja kuitenkin oli juuri heidän

käsivartensa tehneet Onnelan ympäristön niin viljavaksi. Heidän

hikeänsä se oli, joka kestilöissä virtasi ulkomaalaisena viininä.

Kaikki se ylellisyys, joka tulvimalla tulvi Onnelan komeissa saleissa,

oli muonarenkien ja torpparien voiman väkeä... Ja minä lopetin nuo

kestissä käynnit, kun olin oppinut tuntemaan alustalaisteni tilan

sivuseikkoja myöten. Selitin emännälleni, että olin liiaksi

talonpoikainen keikkumaan herrain rinnalla ja että koko seuranpito

piinasi minua. Hän piti sitä luonnollisena, mutta oli vakuutettu että

voisin harjottelemalla vapautua talonpoikamaisuudestani, jos vain

tahtoisin. -- Mutta minäpä en tahdo, vastasin minä jyrkästi ja

epäkohteliaasti.

-- Vai niin, te siis jumaloitte talonpoikia. Sepä on omituista ja

harvinaista.

Talvea seurasi kaunis, myötäinen kesä. Ilmat olivat maanviljelijälle

sopivat, kaikki työ luisti kuin ehjän koneen käynti, ei millään puolen

sattunut vastahakoisuuksia. Olin jo vähin tottunut töiden johtoon,

joten vältin kaikki turhat juoksut ja ikäänkuin vakaantuneena

askeleissani kävelin työpaikalta toiselle pitäen silmällä, että

koneistoni joka jäsen pysyi liikunnassa ja pyörinnässä. Kevätkesällä

tulivat pojat ja tyttäret kouluista kotiin. Vanhempi poika Isidori eli

Iisi, joksi häntä lyhyesti sanottiin, oli jäänyt luokalle ja siten oli

nuorempi veikko sivauttanut ohitse. Sillä oli loistavat arvonumerot

todistuksessa. Tytöt olivat puhjenneet kukoistaviksi neidoiksi ja

tulleet yhä kauniimmiksi, suloisemmiksi. Jonkinlainen sanaton ystävyys

kasvoi minun ja vanhemman pojan Iisin välille. Me yhdessä astelimme

peltoja ja maita pitkin, söimme yksiä eväitä, kun jouduimme pitempiä

kierroksia tekemään ja yhdessä, kalastelimme poukaman syvänteissä,

milloin minulle sattui joutilasta aikaa. Huolimatta kallellisista

opintoseikoistaan oli poika alkukesällä iloinen, jopa väliin huiman

vallatonkin, mutta jota lähemmäksi koulunkäynti-aika läheni, sitä

nolommaksi painui pojan mieli, ja ihan viimeisinä päivinä käveli hän

alakuloisena rinnallani, istuskeli minun vieressäni, katseli

jalkoihinsa ja oli vaiti kuin kala. Lähtöpäivän edellisenä iltana

menimme vielä ongelle, mutta vaikka ahventurakoita tulla tuprutteli

veneesen paremmin kuin koskaan ennen, ei Iisin kasvot olleet iloiset

eikä huulet kääntyneet hymyyn kertaakaan koko iltana.

-- Mikä sua niin ikävöittää? kysäsin vihdoin, viuhaistessa ongen

veteen... sanoppa...

Pojan kasvoille levisi vahva puna ja melkein supattaen hän vastasi:

-- Koulunkäynti on niin ikävätä.

-- Etkö tulisikaan mielelläsi isoksi herraksi?

-- En, ei minua haluta herraksi.

-- Sepä kummaa! Miksi on mielesi tulla?

Yhä vahvempi puna levisi Iisin kasvoille ja aivan kuin salaa hän

supatti:

-- Talonpojaksi minun on mieleni.

Minä ihan äimistyin ja jouduin sanattomaksi, sillä tuommoista syytä en

osannut arvatakaan. Huonoa päätä, laiskuutta ja muuta semmoista olin

ajatellut syyksi, mutta talonpoikaismielisyyttä, sitä en osannut

unissanikaan ajatella. Täysiverisissä herras-oloissa, kuten Onnelassa,

vivahti tuommoinen ilmiö luonnon-oikulta.

-- Miten semmoisiin tuumiin olet ajautunut?

-- Taivas sen ties. Olen jo viidentoista vanha, ja siitä saakka, kun

olen osannut erottaa kuun auringosta ja omenan päärynästä, olen

kuvitellut tulla talonpojaksi. Se on niin lujasti ajatuksissani kiinni,

kuin pahka koivun kylessä. Siellä kaupungissa, kun vain näen

maalaiseukkoja ja -ukkoja, joudun oitis kovaan kiusaukseen viskata

kadulle Kornelius Nepokset ja Euklideet, ja mieleni on hypätä ylös

heidän rattailleen. Ja sitte ajaa kauas metsän taakse, jossa on

huhtamaita, tulipalon vaarassa ollut ja seiniltään osaksi hiiltynyt

sauna, suuri tupa, jossa on heinäsirkka ja tupakkia pureskeleva

Matti... oih, minä joudun vallan pyörälle, kun ajattelen tuota kaikkea.

Ilma kun tuli jo sumuiseksi ja kosteaksi, melosimme rantaan ja

astelimme rinnattain ylös, hän kantaen kalanippua ja minä onget

olallani. Meijerirakennuksen nurkalla sanoimme toisillemme hyvästit.

Minä tiesin että hänen talonpoikaisunelmansa joskus haihtuvat.