Väkevä talonpoikais-veri, se oli minun onnettomuuteni. Tulevaisuuttani
suunnitellessani olin liiaksi nuori ja kokematon. Ja olin myöskin
vailla kaikkea itsetajuntaa, joka on välttämätön ehto elämän uraa
valitessa. En löytänyt mitään erityisen sopivaa alaa, vaikka
mietiskelin vähäsen sinne, vähäsen tänne. Ei mikään sopinut minulle
erittäin, mutta, omituista kyllä, ei mikään ala näyttänyt erityisen
sopimattomaltakaan. Kun en tavoitellut kunniaa tai suuria rikkauksia,
luulin että meikäläinen mies voi saavuttaa onnen yhtä hyvin tuolla kuin
täälläkin. Oli siis aivan samantekevä mikä minusta tuli, kunhan vaan
sain oppia jotakin hyödyllistä ja kunhan vaan sitte sain ominaisen
työ-alan.
Ja minä menin maanviljelys-kouluun ja minusta tuli pehtoori. Sain
paikan ja erotodistuksen yksiin aikoihin. Sydän täynnä luottamusta ja
tyytymystä lähdin matkalle. Vereni oli makeassa lepotilassa. En
tuntenut väristyksiä en muitakaan maltittomuuden oireita, kun kirkkaina
kesäpäivinä ajelin tuntemattomien seutujen lävitse uutta kotiani
kohden. Elämäni tuntui niin suoralta ja mutkattomalta. Olin käynyt
maanviljelyskoulun ja onnistunut saamaan heti paikan. Olihan siis aivan
luonnollista että lähdin matkalle, ollakseni määräpäivänä perillä.
Etteivät tunteeni iloissaan pylläköineet sinne tai tänne, siihen olin
jo tottunut. Olin luonteeltani hiljainen enkä innostunut juuri
milloinkaan. Kaikki silmänräpäyksellisyys oli minusta lapsimaista.
Miehekästä oli vain tyyneys ja miettiväisyys, ja niitä molempia oli
minulla. Vaikka elon vaihe oli edessäni, istuin tyynenä ja levollisena
kyytimiehen rattailla.
-- Nyt se jo piakkoin näkyy Onnelan kartano... heti tämän mutkan
jälestä.
Metsän kautta luikerteleva maantie teki jyrkän käänteen ja suikahti
samassa aukeaman laidalle. Ja silmieni eteen levisi kuusikkometsän
helmasta kaunis peltomaisema. Pellot kaartelivat milloin kapeampana,
milloin leveämpänä pienen poukaman rantoja. Etäämpänä, kapean salmen
takana välkkyivät suuremman selän rannat, nekin kuusikkometsän
piirittäminä. Joku ihmisasunto sieltä myöskin vilahti näkyviin.
-- Tuolla vasemmalla se sitte on Onnelan kartano, virkkoi taaskin
puhelias kyytimieheni, tehden samassa kädellään liikkeen apilaspellon
poikki... näettehän, tuolla noin.
Katsoin osotettuun suuntaan... ja samassa talonpoikais-vereni vavahti.
Komea, linnan tapainen rakennus siinti silmiini. Kesä-illan aurinko
sädehti ja liekehti tulipunaisena sen ikkunoissa ja sen seinät hohtivat
kuin valkoisin ja kuultavin pilvi taivaalla. Olin monta kertaa ennenkin
nähnyt komeita herraskartanoita, mutta niin kummaa vaikutusta eivät ne
milloinkaan ennen olleet tehneet. Olin katsellut niitä tyynesti ja
välinpitämättömästi, tuntematta mitään outoa tunnetta rinnassani. Mutta
nyt sydämmeni ikäänkuin peloissaan kopristui kokoon ja koko tyynekäs
miehevyyteni huiskui tuonne ja tänne. Epäilin ensi kerran omaa itseäni,
kutsumustani, tulevaisuuttani. Ja epäilevien tunteitteni joukossa
kuvastui ajatuksiini oma talonpoikais-kotini. Pieni tanhua,
vinttikaivo, tallirakennuksen harmaja pääty, ränstynyt sauna, hatara
olkilato ja riihi, jonka takaa meni polku katajikkomäen kirkkaalle
lähteelle...
Kohotin olkapäitäni, ajaakseni raukkamaisuuden tiehensä. Päätin olla
mies ja esiintyä miehenä, joka ei pane arvoa lapsimaisille tunteille,
vaan täyttää velvollisuutensa minkälaisten asianhaarain ympäröimänä
tahansa. Portin luona hyppäsin rattailta alas, käskin kyytimiehen
odottamaan ja läksin näyttämään itseäni isäntäväelleni. Lasikuistin
punaisessa sohvassa tapasin isäntäni nojallaan, kuvallinen
aikakauslehti kädessä. Hän näytti hyväntahtoiselta mieheltä. Kasvot
olivat lihavat ja terveen näköiset -- lisäksi hiukan poskipartaa ja
oman arvon tunnetta. Ja katseessa melkoinen määrä käskevää ryhtiä, joka
ei kuitenkaan sanottavasti häirinnyt hyvänsydämisyyden ilmettä.
-- No, terve tuloa.
Hän nousi ylös ja antoi kättä minulle. Tiedusteli: ikääni, vanhempiani
ja maanviljelysopiston oloja. Tuli sitte kanssani ulos ja näytti
minulle asuntoni, joka sijaitsi pihan laidassa, meijerirakennuksen
yläkerrassa. Kannoin sinne kyytimiehen kera vaatekirstuni ja yksin
jäätyäni sitte istahdin pöydän ääreen. Kokeilin kääntää ajatuksiani
vankemmiksi, rohkeammiksi, kokeilin suoristaa elämäni niin
mutkittomaksi kuin suinkin mahdollista.
Kotvasen kuluttua tultiin käskemään minua kahville. Pukua vaihtamatta
lähdin palvelustytön perään ja ikäväkseni huomasin etten lainkaan ollut
tyyntynyt. Uteliaat silmäykset, joita minuun luotiin joka puolelta,
kiusasivat mieltäni ja tekivät minut arkamaiseksi. Käteni tutisi, kun
koskin ulko-oven messinkikääntimeen ja astuin sisään. Tapasin koko
perheen koolla ruokasalissa. Rouvan, kaksi puolikasvuista tyttöä ja
kaksi lyseon alaluokalla olevaa poikaa. Rouva oli melkein kaunotar ja
saman ominaisuuden näyttävät tytötkin perineen. Heilläkin oli hipiä
yhtä kaunis, kasvot yhtä virkeät ja elokkaat, käytöksessä ja liikkeissä
oli sitä suloutta, jota eivät puolisivistyneet milloinkaan Saavuta.
Nuorempi poika oli isänsä tarkka kuva. Näkyi jo katseestakin, että äly
oli terävä ja havaintokyky hereillä. Vanhempi poika näytti
vähempilahjaiselta, mutta hän veti minua puoleensa heti ensi
silmäyksellä. Lupasin hankkia pitkän siiman ja kalastella hänen
kanssaan.
-- Onko Onnela mielestänne kaunis? kysyi rouva, kun olin herennyt
puhelemasta poikain kanssa.
-- On, aika sievä on. Kun tulee kulkija tuolta korven kautta ja sitte
äkkiä leviää nämä maisemat esiin, niin vallan tökertyy silmät pelkästä
ihanuudesta.
Rouva naurahti mielihyvissään. Otti sitte puheeksi minua koskevia
seikkoja, ja pian johtui keskustelumme talonpoikaisoloihin. Niiden
varjopuolet oli emännälläni hyvin selvillä. Hän tiesi että
talonpoikaiskylissä oli maanviljelys ja karjanhoito kehnolla kannalla
ja että talonpojat olivat leväperäisiä, toimettomia ja surkean
vanhoillisia. Minun täytyi myöntää että tuo noin ylimalkaan oli
todenmukaista, mutta huomautin heti että poikkeustapauksia löytyy ja
että poikkeukset jo pyrkivät olemaan paikkakunnallisiakin eikä vain
yksityisiä. Ja huomautuksistani sukeutui semmoinen johtopäätös, ettei
kilpailua Suomen talonpojan rinnalla kestä koko maailmassa muut kuin
muutamat harvat pohjoismaiden kansain talonpojat, Ruotsin, Norjan ja
Tanskan.
-- Tuntuu että olette talonpoikaismielinen... no ei se häpeäksi ole.
-- Ei suinkaan, kunniana päinvastoin minä sitä pidän.
Sitte takerruimme maanviljelys-alalle. Isäntäni vei minut
työhuoneesensa, vero- ja palkkakirjat otettiin esille. Paitse
vuosipalvelijoita ja navettaväkeä kuului Onnelaan kahdeksan torpparia
ja melkein sama määrä muonarenkejä. Seuraavasta huomenisesta alkaen
tulivat ne olemaan minun komentoni alla. Minun piti johtaa työt, maksaa
palkat, pitää huoli viljan ja voin myynnistä, ostaa lannoitusaineet,
eli yleensä olla toimeenpanevana henkilönä kaiken suhteen. Tosin ensin
vain välillisesti, sillä isäntäni lupasi ohjata, siksi että
perehtyisin, mutta sitte ajan mukaan välittömästi. Päämaali oli
semmoinen ettei isäntäni tarvitseisi sormellaankaan koskea koko
kartanon hoitoon, ei ainakaan erityisseikoissa. Hän oli muutamassa
vuodessa väsähtänyt palvelijoihin ja alustalaisiin. Oli sattunut
erehdyksiä muistiinpanojen suhteen, joten joku oli saanut liiemmäksi
jyviä ja rahaa, joku taas valitti että hänelle oli tehty vääryyttä. Ja
hän oli pikaluontoinen. Ei kärsinyt suunmeloamista keltään, ei nuorelta
eikä vanhalta. Semmoinen oli ollut isäkin, korkea virkamies, joka osti
Onnelan ja rupesi vanhoilla päivillään asumaan sitä.
-- Ette tarvitse pulaa pelätä, meillä on kokenut vouti, isäni aikuinen
mies.
Minä hengitin helpommin, kun kuulin voutia mainittavan. Tuntui kuin
olisin saanut vahvan tuen jalkojeni alle. Astellessani asuntooni,
vero- ja palkkakirjat kainalossani, ei mieleni enää häilynyt sinne
eikä tänne. Minä olin miehekäs, vankkaluontoinen.
Aamulla menin voudin seurassa miesjoukkoon.