paikoillani ja yleensä käyttäydyin mahdollisimman varovasti.
Historiassa jouduin kiinniottoon, mutta kun se oli peräti harvinainen
tapaus, en tarvinnut jäädä laiskalle, enpä saanut juuri sanottavin
nuhteitakaan. Äidinkieli ja mittausoppi luistivat hyvin, kuten ainakin
sellaiset oppiaineet, joissa enimmältään tuli ajatusvoima kysymykseen.
Kun olin nokissani Reetalle, en mennyt kotiin päivällistunniksi. Ja
mitäpä siellä olisin tehnytkään, eväitäkään kun ei enää ollut.
Aivan koulun lähellä oli kolme suurta makasinia. Menin niiden taakse,
istuin kivelle ja vietin siellä aikojani. Tuli hiukaistus ja tuli
nälkä. Kaivoin lakkaristani sikarinpätkän -- minulla oli yleensä
erinomainen onni löytää niitä, joten en juuri milloinkaan ollut
tupakkikeinoja vailla -- ja sytytin sen ja vetelin savuja. Hiukaistus
tyyntyi, mutta sen sijaan tuli kylmä. Semmoista ylellisyyskapinetta,
kuin päällistakkia, ei minulla siihen saakka vielä ollut ainoatakaan.
Minun täytyi siis lähteä liikkeelle. Kävelin moneen suuntaan,
mutta aika tuli kovin pitkäksi. Tyhjä vatsani häiritsi ajatusteni
tasapainoa eikä suonut niiden kiintyvän lujemmasti juuri minnekään.
Sydämessäni risteili vaihettelevia tunteita, mutta syvempää surua ja
alakuloisuutta, jommoista sitte myöhempinä kouluaikoina kyllä sain
kokea, en tuntenut. Olinhan minä koulun etevin oppilas ja olinhan jo
ylimmällä osastolla. Vaikka vilu ja nälkä hiukan vaivasikin, mitäpä
siitä lukua. Kun tulee lauantai, tulee keino. Menen kotikylään ja
hankin eväitä. Ja kun tulee kevätpuoli ja kesä, ei enää kylmäkään
kiusaa.
Saadakseni aikani kulumaan, kävelin sinne ja tänne. Kävellessäni
jouduin joen lähelle. Sillalla seisoi joukko oppilaita. Sinne veti
minunkin haluni, vaikka tunsin vastenmielisyyttä kujeilemisiin ja
muihin vilkkaanpuoleisiin toimiin. Mutta meninpä kun meninkin joukon
luo -- ja tietysti jo matkan päässä vedin peitteen mielialani yli.
Astelin tanakasti, liikkeisiini ja koko olentooni valahti jonkinmoinen
pirteä miehuus, joka nosti minut joukon tasalle, kenties hiukan
ylemmäksikin. Sydäntäni hiveli, kun tiesin että jokaisen heidän täytyi
myöntää, että olivat etevyyteen nähden kainalopoikia minun suhteeni.
Sillalla seisojat olivat melkein kaikki järjestään isoisten lapsia. Oli
lukkarin kaksi tyttöä, jotka käyttivät muhvia, oli herastuomarin ja
kauppiaan pojat, joilla oli tohvelipalttoot ja kalossit, ja oli
lautamiehen Feeti, jolla oli hopeinen ankkurikello. Viimemainittu oli
suurikasvuisin ja semmoisena koulun väkevin poika. Kävi toista vuotta
neljännellä osastolla, kun oli kehno oppimaan. Mutta hevosenpäitä
piirustamaan oli mainio --
Feeti oli ostanut kokonaisen karamellirasian, joka maksoi puoli
markkaa, ja nyt hän sillalla avasi sen, antoi kumppaneilleen ja antoi
minullekin. Kovin ihania olivat maultaan nuo happamet karamellit.
Nojausimme sillan aituuspuihin, katselimme jääreunaketta ja sulaa
vettä, joka juoksi vapaana sillan alitse. Siinä seisoessamme heitti
Feeti jäänsyrjälle karamellin. Syrjä muodosti sillä kohden
terävänokkaisen niemekkeen, jonka kärki ulottui lähes joen puoliväliin
saakka. Kärjen molemmilla sivuilla oli sula vesi.
-- Manu, juokse heippatissa ottamaan karamelli, virkkoi kauppiaan Julie
minulle.
Ja minä juoksin. Jää tosin rusahteli, mutta kannatti hyvin. Sillalle
tultuani lausuin Feetille:
-- Heitä enemmänkin.
-- Enpä heitä kuin yhden.
Ja hän heitti jäälle punaisen karamellin... mutta vähän ulommaksi kuin
ensimmäisen. Minä juoksin heti rantaan, hiipielin rusahtelevaa jäätä
myöten karamellin luo ja kieppasin suuhuni sen.
-- Nakkele vain enemmän.
-- Kas enpähän nakkele.
Mutta hetkisen kuluttua hän kuitenkin viskasi kokonaisen parin niitä...
mutta taaskin hieman lähemmäksi niemekkeen kärkeä. Minä hiihtelin
varpaisillani niiden luo, jää rouskui kovin, mutta pulskasti kannatti
sentään minut, jota ei liika lihavuus painanut.
-- Anna vain sataa enemmän, kyllä täällä on veitikka joka vie.
-- Vai on... no saapa nähdä.
Ja Feeti taas heitti jäälle kolme karamellia... ihan sinne niemekkeen
kärkeen. Seisoin paikallani ja loin karamelleihin ahnaita silmäyksiä.
Kova taistelu riehui rinnassani -- olin näetsä, etevyydestäni
huolimatta, kuitenkin lapsi -- ja taisteluun sekautui tyhjän vatsani
haikea valitus. Mennäkkö noutamaan ne ja antautua vaaraan? Vaiko
jättää muiden, rohkeampien saaliiksi? Vatsassani ei suinkaan ollut
tilan-ahtautta, mutta...
-- No Manu, virkkoi kauppiaan Julie, käy noutamaan makeiset suuhusi.
Vai etkö uskalla?
-- Hiisi ties, kun ovat niin...
Feeti nakkasi toiset kolme karamellia jääniemen nenään. Yksi niistä
vallankin oli suuri ja keltainen ja karahviinin muotoinen.
-- Käy vain noutamaan, kyllä se maksaa vaivan.
Minä menetin mieleni tykkänään. Opettajan ankara kielto, pahoja
ennustava uneni, varovaisuuteni... kaikki meni tomuksi ja puhaltui
tiehensä.
-- Käy keveästi kuin orava, varoitti joku sillalla seisojista.
-- Ja vedä vatsaasi riskisti ilmaa, neuvoi toinen, se auttaa.
Minä hiihdellen kävelin niemen nenää kohden. Jää rutisi ja taipui
allani, mutta minulta oli mieli mennyt. Käymystelin karamelleja kohden,
vedin henkeäni ja pidätin henkeäni. Olin enää vain askeleen päässä
päämäärästäni. Laskin polveni koukkuun ja levähdin, sillä
mielenponnistus oli hirveän kova.
Sillalle oli keräytynyt yhä suurempi joukko poikia ja tyttöjä, jotka
huutelivat jos mitäkin. En kuullut heidän huutojansa, sillä ajatukseni
oli niin piukalle kierretyt.
Nyt olin jo aivan lähellä. Ojensin vasemman käteni ottamaan makeata
saalista, mutta vieläpä se ei ulottunutkaan. Vielä oli matkaa tuuma tai
pari siihen suureen ja keltaiseen, toiset olivat hajallaan sen sivulla
ja takana. Kolme tai neljä tuumaa korkeintaan eteenpäin, sitte
ulottuisin hyvin jokaiseen. Ei muuta kuin kolme tai neljä tuumaa...
-- Laske mahallesi pitkäkseen, kuului Paavon tuttu ääni -- hänkin oli
joutunut sillalla seisojien joukkoon.
Älysin että neuvo oli perin järkevä. Laskin polveni entistä enemmän
koukkuun ja...
Mutta samassa jää räsähti ja lohkesi. Ja minä puksahdin, pää edellä,
veteen, kolmen kyynärän syvyyteen.
Pinnalle noustuani en hetkiseen aikaan saanut sanaa suustani, sillä
vettä oli tunkeunut suuhuni ja sieramiini. Ensimmäinen huomio, jonka
tein pahimmasta pelosta toinnuttuani, oli se, että virta kuletti
mukanaan ruskeata hattuani, jonka olin edellisenä kesänä saanut
opettajalta lahjaksi. Virta ahvattu sitä nyt kuljetti ja ehken aikoi
saada saaliikseen.
-- Hattuni, ottakaa kiinni hattuni.
Sillalta lähti pari kolme poikaa, kauppiaan Julie niiden joukossa,
tavoittelemaan hattuani, jota virta vei alaspäin. Kun huomasin että
sitä ruvettiin pyydystämään, siirtyivät ajatukset omaan pelastukseeni.
Olinpa kyllä taitava uimari, mutta se keino ei tepsinyt, sillä jää oli
rannoilla joka puolella vastassa. Kylmä vesi sitäpaitsi pian kohmetutti
jäseneni... tunsin että kangistuin kuten silakka pakkaisilmalla. Kun
yritin ponnahtamaan jäälle, murtui se allani, vesi tunkeusi uudelleen
sieramiini, ja voimani katosivat yhä vähempään. Vaivoin voin enää
pysytellä jään reunassa kiinni... se olisi jo ehkä kannattanut, mutta
minulla ei enää ollut voimia ponnahtaa.
-- Paavo, joudu pian auttamaan.
Näin miten Paavo kiskoi pitkää aidasta irti, häntä auttoi kymmenkunta
poikaa ja hirveä mölinä ja huuto säesti heidän ponnistuksiaan.
Vihdoinkin saivat aidaksen irti, toivat sen miehissä jäälle ja
työnsivät pään minulle.
-- No kiepahuta nyt itsesi ylös, me pidämme kiinni, ettei pääse
luisumaan.
Muutamat pitivät aidaksesta käsin kiinni, muutamat istuivat sen päälle.
Mutta minussapa ei ollut miestä ponnahtamaan aidaksenkaan avulla ylös.
Säikähdys, polttavan kylmä vesi ja muut sellaiset seikat olivat vieneet
voimani... kohtaus rupesi käymään kamalaksi.
-- Lykätään aidasta enemmän veteen, komensi Feeti -- ja aidasta
lykättiin ulommaksi kyynärä tai kaksi.
-- Nostetaan tätä päätä ylös, että tuo toinen pää painuu alas -- sekin
tehtiin komennon mukaan.
-- No, asetupa nyt aidakselle kahtareisin istumaan.
Minä tottelin komentoa.
-- Nyt painetaan tämä pää alas ja vedetään samalla.
Sukkela temppu! Minun ei tarvinnut vetämisen jälestä muuta kuin
laskeutua aidakselle pitkäkseen, niin koko yläpuoli ruumistani pääsi
kuivalle jäälle.
-- No seuraapa nyt mukana... istu vain aidakselle me vedämme... voimia
on.
He vetivät minut lähes rantaan saakka. Sitten nousin itse ylös, mutta
kovin olin jähmettynyt jäseniltäni.
-- Mimmoista oli ahvenain majassa?
-- Hyvin mukavaa.
Leikiksi käännettiin koko tapaus, jokaisella oli sukkeluuksia suun
täydeltä. Feeti antoi minulle karamelleja ja tuumi että oli jo aika
kiirehtiä kouluun... ei ollut enää kuin neljännestä vaille.
-- Mutta hattuni, virkahdin minä äkkiä, suru ja surkeus, jos se meni
viimeistä menoaan.
-- Älä hätäile, tuolla Julie tulee, pyörittäen kädessään hattua.
Ja Julie tulikin seuralaisineen. Hän oli polvia myöten märkä, Jalka oli
luiskahtanut hattua tavoitellessa, ja koskeen olisi pyllähtänyt koko
mies, jollei olisi saanut pajupensaasta kiinni.
-- Tiedätkö, se peijakas purjehti aina keskellä jokea, tuolla kosken
niskalla vasta erhettyi suunniltaan ja sitte minä sen kaappasin.
-- Sinun täytyy juosta kotiin muuttamaan yllesi.
-- Niin täytyy... ja Julie läksi aika laukkaa kotiinsa.
Koulun lähelle tultuani erosin minä Paavon kanssa joukosta ja ilmoitin
hänelle aineellisen tilani. Muistipa hän velkansa heti... ja harras oli
maksamaan.
-- Ovatko ne sun evääsi ihan tyyni lopussa?
-- Ovat, aamulla ne jo...
-- Pahuus, kun munkin asiani ovat sekaisin. Se eilinen jupakka,
näetsä...
Jo muistin minäkin, että Paavolla oli jonkun rettelön tähden sinä
päivänä kaksi tuntia jälki-istuntoa.
-- Kyllä minä sentään tiedän keinon... Pappenheim voi tulla tuomaan
sulle voileipää, heti koulusta päästyään.
Pappenheimiksi sanottiin muuatta köyhää torpanpoikaa, joka oli arka
kuin hiiri ja tavattoman lyhytkasvuinen. Sillä oli terävä pää, niukat
eväät ja surkeanpuoleiset koti-olot. Hän oli tyttöin ja opettajain
mielitietty. Ihmeen taipusa kun oli luonnoltaan, ei hän milloinkaan
joutunut kinasteluihin eikä muihinkaan rettelöihin. Suosimme me
pojatkin häntä. Mikään ilo ei ilolle tuntunut, joll'ei Pappenheim ollut
mukana.
Luonnollista oli, että Reeta rätisi kuin katajapensas, kun minä märkänä
ja viluisena ilmaannuin lattialle. Kuuntelin korvat hörpässä enkä
virkkanut sanaakaan -- tiesin että se parhaiten auttoi. Pahimman
puuskan mentyä ohitse, pyysin kuivia nuttuja ylleni. Vakuutin että
kuolen, jollen saa pian. Sen käsitti Reetakin. Hän komensi Mattiaksen
tekemään aimo tulen, toi vaatteita eteeni jos jonkinlaisia, hieroi
jäseniäni, torui, päivitteli -- ja hänen toimensa yhteisvaikutus oli
se, että hampaani lakkasi kalisemasta ja sinistynyt ihoni rupesi
jälleen muuttumaan entiseen väriinsä.
Illalla, kun komea pystyvalkia jo oli palanut hiilille, tuli Pappenheim
voileipien kera. Kovin oli poika osanottavainen kohtalooni, oikein
kopristi käsivarttani, päästäkseen selville että se vielä todenteolla
oli entistä luuta ja lihaa.
-- Se oli sukkela kiepaus, virkkoi hän nauraa hihittäen.
-- Olihan se.
-- Olisit ottanut varren tai jonkun muun käteesi, jolla olisit
pyyhkinyt karamellit luoksesi, niin et olisi pudonnut.
-- Ei tullut päähäni semmoista älynpuksausta.
Hyvään tarpeesen tulivat Paavon voileivät. Niitä oli kaksi ja kumpikin
melkein puolikkaan kokoinen. En jaksanut syödä enempää kuin toisen.
-- Entä sun eväittesi laita?
-- On vielä hiukan yhden aterian varaksi.
-- Huomenna, ennen kotiinlähtöä panemme tasan tuon toisen voileivän.
-- En minä kauppaa kiellä.
Pappenheim istui luonani siksi kuin menin maata. Nauraa hihitteli ja
lasketteli omituisia juttujaan ja arvelujaan, joissa hänen lauhkea
luonteensa kuvastui kuin helmi kirkkaassa vedessä.
Minä nukuin pian nurkkaani, vaikka ei ollut mitään pehmeätä allani. Ja
silmiäni kiinni likistäissä minä ihan sydämmeni pohjasta toivoin, etten
kuuna kullan valkeana enää näkisi pukkia unissani.
* * * * *
On kulunut vuosia toistakymmentä...
Taistelut eivät voineet murtaa minua, jolla oli intoa, sisua ja
horjumaton vakaumus hyvän lopulliseen voittoon. Kaikkien vastuksien
seurauksena oli vain luonteeni karaistuminen. Omituinen vaikutus tuntui
sielussani, kun kappeliseurakunnan punaiseksi maalattu puukirkko
kajasti silmiini talvisena kuutamo-ehtoona. Lämmin väre kulki läpi
luitteni, olentoni pyhimmät tunteet ikäänkuin iskivät tulta.
-- Tuolla järven rannalla on pappila, virkkoi kyytimieheni, sinnekö
ajetaan?
-- Sinne.
-- Onko siellä lämmintä huonetta?
-- On, rengin vaimo tietää tuloni, se edellinen pastori on toiminut.
-- Se oli naimaton mies sekin.
-- Niin oli.
-- Ja yhtä nuorikin... no jouduppa nyt!
Hevonen lähti juoksemaan kohden pappilaa, joka oli järven rannalla.
Tiukukellojen helinä herätti rengin, hän tuli vaimoneen pihalle minua
vastaanottamaan.
-- Odotimme jo eilen illalla pastoria, virkkoi rengin vaimo, niiaten
syvään.
-- Sattui viivytyksiä hiukan.
-- Kyllähän niitä semmoisia matkalla sattuu.
Pitkä, useampia päiviä kestänyt matka oli minut väsyttänyt, joten
kiirehdin levolle. Oli niin mieluista kallistua kyljelleen kotoiselle
vuoteelle ensimmäistä kertaa. Aatokset sulivat niin pehmoisiksi,
ruumiin joka jäsen ikäänkuin hykerteli käsiään pelkästä
tyytyväisyydestä.
Heräsin jokseenkin myöhään aamulla. Juotuani kahvia, jota rengin vaimo
toi, istuin ikkunan lähelle ja silmäilin ulos. Näin punaiseksi maalatun
puukirkon, talollisten rakennuksia, mökkiläisten tupia. Aivan ikkunani
edessä oli joukko punatulkkuja pihlajaterttuja nokkimassa.
Heräsi siinä istuissani puoleksi sameita ajatuksia mieleeni. Epäilin
että ympäristössäni on ehkä kaikki kuollutta, jäätynyttä. Olihan se
tavallaan erämaa -- ja epäilin että vaikutukseni ehkä rajoittuu
hyvinkin pieneen alaan, syystä kun olin vallan yksin.
Samanlaisista aatoksistani herätti minut rengin vaimoa ääni. Hän
raoitti ovea ja virkkoi:
-- Opettaja on täällä... pyytää päästä pastoria tervehtimään.
Siis oli seurakunnassa kansakoulu. Totta maarkaan, se ei ollut ikävä
enne.
-- Käskekää vain käymään tänne.
Ja arvatkaas, huoneeseeni astui ilmi elävänä Pappenheim... huulilla ja
silmissä loisti lauhea hymy.
-- Sinäkö täällä opettajana? Velikulta veikkoseni...!
-- Minähän se täällä olen... terve tuloa sinäkin.
Pappenheim haki itselleen tuolin ikkunan lähelle ja istui viereeni. Ei
ollut ulkonäön suhteen entisestään paljon muuttunut. Oli kenties
paksuuden suhteen hiukan ehoisampi, mutta pituus oli melkein
vanhallaan.
-- Kerro nyt jotakin elämästäsi, pyysin minä.
-- Ei ole mitään erinäistä kerrottavaa. Kansakoulusta lähdettyäni olin
paimenena ja renkipoikana, sitte menin seminariin ja nyt olen täällä
toista vuottani opettajana.
-- Miten viihdyt?
-- Hyvin, mainion hyvin. Täällä on jäykkää kansaa, josta pidän. Se ei
innostu mihinkään asiaan ensi tuokiossa, mutta sitte kun joku mielipide
heissä kypsyy, ovat he miehiä puolustamaan sitä. Esiintymistavalla on
täällä suuri merkitys. Kun kohtelet heitä ystävinä ja vertaisina,
panevat he huomiota sanoillesi ja tuumivat niitä. Jyrkkämielisyys ja
komentaminen turmelee kaikki. Edeltäjäsi oli jaloluontoinen ja lahjakas
mies, mutta hänellä ei ollut mitään vaikutusmahtia. Hän oli kokematon
herrassäätyläinen, sen hän itsekin jälestäpäin huomasi. Hän sai kokea
vastarintaa joka taholla.
-- Vai niin.
-- Käydäänpä nyt koululle, minulla on omintakeinen talous.
Me lähdimme. Koulu sijaitsi vuokratuissa huoneissa eikä sinne ollut
pitkä matka.
-- Onko teillä mitään edistyspuuhia vireillä?
-- On vähäsen niitäkin... on raittiusseura, ompeluseura ja
luku-yhdistys.
-- Johan niitä siinä on pyrintöjä, tuumailin minä, nostaen turkkini
kaulusta pystöön, sillä ilma oli tuimanpuoleinen -- pohjoinen viima
puhalsi vinhasti ja lumi narskui jalkaimme alla.
Kävellessämme saavutimme erään pojan, joka oli kouluun menossa.
Poika oli nähtävästi köyhäin lapsia. Paljas kantapää vilkkui
jalkineentapaisesta esineestä esille ja laahasipa sieltä likaisia
riepujakin, joita arvatenkin oli aiottu jalkojen suojaksi kotoa
lähteissä. Vaatteet olivat ohutta pumpulikangasta, kaula oli paljas.
Toisella kädellään suojasi poika korvaansa ja poskeansa, joita pohjan
kylmä viima poltti, toisessa kädessään piti leivänpalaa, josta aina
väliin haukkasi.
Tuommoinen näkö koski mieleeni kipeästi. Siinä niin selvin värein
kuvastui kaikki se kurjuus, jota niin runsaasti olin lapsena itse
kokenut.
-- Santeri, virkahdin minä äkkiä, tuo poika tarvitsee ruan ja vaatteen
apua.
-- Tarvitsee kyllä... se tuli vasta joulun jälestä, joten käy
ensimmäisiä päiviään. Olen minä koettanut vähin erin auttaa, mutta tuon
suhteen en ole vielä ehtinyt.
-- Ruvetaan puuhaamaan erityistä apurahastoa köyhien oppilaiden
vaatetusta ja ruokkimista varten.
-- Ruvetaan vain. Voit asettua puuhan etupäähän, mutta muista seurata
neuvojani esiintymistavan suhteen, muuten kohtaat kovanpuoleisen
kallion.
-- Kyllä muistan.
Ryhdyin innokkaasti asiaan käsiksi. Siitä kehittyi ensimmäinen
elintehtäväni vakinaisien toimieni ulkopuolella. Toimeni onnistui,
kiitos Pappenheimin neuvoille. Ilman niiden apua olisin ehkä kärsinyt
kovan tappion. Huomasin piankin, että olin kokemuksien ja
ihmisviisauden suhteen täydellisesti kapalovöissä... kaikki tietoni oli
kypsymätöntä kouluviisautta, joka ei täällä erämaan lasten seassa
merkinnyt suuria.
Vasta täällä sulivat vereeni koulussa ahmitut opit, vasta täällä ne
alkoivat takomaan olentoani... ja väliin oli ahjossa niin kova kuumuus,
että hiki virtasi otsaani myöten alas.
Harrastukseni tietysti haarautuvat moneen suuntaan, mutta mikään ei
minua niin innostuta, kuin köyhien oppilaiden vaatettaminen ja
ruokkiminen. Se on ja pysyy elintehtävänäni varsinaisen kutsumukseni
ohessa. En voisi nukkua öitäni, jos tietäisin että yksikään kansakoulun
oppilas seurakunnassani kärsii kylmää ja nälkää. Terve, punaposkinen
lapsi, joka kirjoineen ja tauluineen tassuttelee kouluun, on ihanin
näky, mikä milloinkaan kohtaa silmääni virkatointeni ulkopuolella. Sitä
silmäni halusta katselevat, ja usein silloin oma lapsuuteni pilkoittaa
satumaisen vihantana ja kauniina silmiini.
Ja siihen yhdistyy lukemattomien lankojen kautta erään toisen pojan
lapsuuden päivät -- pojan, joka oli lyhytkasvuinen ja luonteeltaan arka
kuin hiiri. Hän on samaa hyvää ainesta, kuin silloinkin. Sattuu usein
tapauksia ja asianhaaroja, joissa kysyn hänen mielipidettään, ennenkuin
päätän sinne tai tänne. Hänen lauhea neuvonsa on aina hyvä. Se
ikäänkuin lievittää liiallista rohkeuttani, joka on synnynnäisiä
ominaisuuksiani ja josta en ponnistelemallakaan tahdo päästä selvään
eroon.
Valoa ja varjoa.
Virran talossa tapahtui muutos toisen selkään vallan lyhyessä ajassa,
sillä tuskin oli nuorin poika lähtenyt vävyksi pitäjän toiseen kulmaan,
kun jo emäntä kallistui tautivuoteelle, poti siinä muutamia viikkoja ja
kuoli sitte tyynesti ja rauhallisesti, kuten hänen ikäiseltään leskeltä
sopi toivoakin. Miesvainaja olikin häntä odotellut jo kymmenkunta
vuotta kirkkotarhassa, kahden pahkapintaisen koivun välissä, jotka
olivat suoraan sakariston ikkunan kohdalla -- niiden välissä löytyi
vielä tilaa Virran ehtoisalle emännällekin.
Jo lesken eläissä oli vanhin poika Eerikki kulkenut isännän nimellisenä
käyden veronmaksuissa, henkikirjoituksissa ja muissa sellaisissa
isäntämiesten toimissa, ja kun maahanpaniaisten jälestä pidettiin
pesänjako, työnnettiin Virran talo yksimielisesti Eerikin niskoille;
keskimäinen ja nuorin veli ottivat rahaosingon sekä irtaimesta että
kiinteästä omaisuudesta.
Eerikki piirsi puumerkkinsä kaikkien paperien alle, joita hänen
eteensä levitettiin, kuulutti itsensä käräjissä Virran isännäksi ja
hankki rahaa lainaksi, jolla maksoi nuorimman, naimisissa olevan
veljensä eroon; keskimäinen veli, Heikka, jäi Eerikin kanssa asumaan
kotoisen kurkihirren alla ja tekemään talon töitä, kuten ennenkin äidin
eläessä.
Molemmat veljekset olivat vakavia ja rotevia, mutta Heikka oli sentään
vilkkaampi, irrallisempi. Se saattoi loruta tyhjiäkin tarpeen vaatiessa
ja sillä oli luontainen taipumus käymään karkeloissa. Väitettiin että
moni tyttö oli iskenyt silmänsä häneen, mutta peräytynyt syistä, jotka
olivat kokonaan Heikan puolella, puolitiestä takaisin.
Eerikki oli peräti toista kalua. Ei käynyt kyliä eikä nauranut naisten
jutuille, ainoastaan miehet ja miesten seurat huvittivat häntä. Hänessä
oli ikäänkuin jotakin savustunutta, johon uppoutui kaikki hellemmät
tunteet ja joka piti hänet erillään naisväestä ja lemmenvehkeistä.
Mutta roteva, hirmuisen roteva hän oli varreltaan ja tietystikin väkevä
ruumiin voimiltaan. Aivan satumaisia kaskuja liikkui kylässä hänen
väkevyydestään... eikä ole syytä olettaa, että niissä olisi ollut
kovinkaan paljon liiottelua, sillä kaikkine virheineen oli Eerikki
kuitenkin kunnianhimosta vapaa. Ei se milloinkaan röystäillyt eikä
suurilla sanoilla kerskaillut; kohautti vain olkapäitään, jotta leveä
rinta hiukan paisui, kun milloin miesten kesken tuli puheeksi varren
voima, hartiain tanakkuus ja muu sellainen vakava asia.
Talon kuuluttamisen jälestä odotettiin Eerikin ryhtyvän naimapuuhiin,
kuiskailtiinpa jo taloja ja tanhuoitakin, jonne olisi sopiva lähteä
onnea koittamaan, mutta kuukaudet kuluivat ja vuodet kuluivat eikä
naima-yrityksistä tullut sen kummempiakaan. Ei kukaan kyennyt sanomaan,
mitä miehellä oli mielessä, kun ei lähtenyt valintaan eikä ilmaissut
salaisia ajatuksiaan edes puheniekoillekaan, joita tunkeili hänen
ympärillään ensiaikoina hyvinkin ahkeraan. Ne olisivat naittaneet hänet
päistikkaa jo ensimmäisenä isännyysvuotena, mutta into jäähtyi, kun
kohtasivat vakavan, karhumaisen miehen, jonka pinta ja sisus oli niin
kylmä, kova ja savustunut, ettei siihen noidan nuoletkaan ottaneet
pystyäkseen. Luonnollisesti sitte kaikkien kuiskeiden ja arvelujen
täytyi vähä vähältä vaieta, kunnes ei enää kuulunut hiiskaustakaan
Eerikin naimapuuhista.
Ja aika riensi eteenpäin. Tuli hyviä vuosia, huonoja ja
keskinkertaisia, aivan kuten vuosikymmenessä tapaa tulla. Oltiin
pyhäinpäivän tienoilla, ilma oli kuivaa ja kylmää, mutta vielä ei ollut
lumen rahtuakaan pudonnut routaisille maille. Eräänä lauantai-iltana ei
Eerikki mitenkään saanut mietteiltään lepoa. Ajatukset, joita koetti
karkoittaa kauas luotaan, tulivat saman tien takaisin ja ikäänkuin
puistelivat kourillaan häntä. Ne olivat joskus ennenkin samaa tapaa
pitäneet, mutta ei niin voimakkaasti kuin nyt. Olivat aina lopulta
itsekseen tyyntyneet ja syvä uni oli niiden reuhkinan lopettanut. Mutta
tällä erällä eivät ensinkään näyttäneet aikovan tyyntyä, ei miltään
puolelta.
-- Paljon selittämätöntä ja kummallista on ihmiselämässä, virkahti
Eerikki huokaavalla äänellä, kun katseli kiiluvia tähtiä, jotka ikkunan
kohdalla tuikkivat. Nousi sitte ylös, puki ylleen ja haki soihdun,
mennäkseen talliin panemaan apetta hevosille. Mutta puolitiessä tulikin
Heikka häntä vastaan.
-- Luulin sinun vielä olevan kylillä, virkkoi Eerikki, pyörtäen samassa
ympäri, kun näki veljen tulevan suoraan tallin puolelta.
-- Johan tuota on ollut aikaa kyläillä, on jo melkein puoliyö.
-- Onhan se jo.
Ja tupaan meni jälleen Eerikki, sammutti soihdun, veti saappaat
jalastaan ja istahti sängyn laidalle. Istui siinä hetkisen, istui ja
mietti ankarasti. Nousi sitte äkkiä ylös, hiipi hiljaa veljen kamaria
kohden, veti oven auki ja kysäsi:
-- Heikka, joko nukut?
-- Enhän minä vielä ihan...
-- Olisi puhuttavaa sinulle, aivan tärkeätä asiaa.
-- Puhu vain. Olen minä vähin huomannut, että sinua joku vaivaa.
-- Niin, näetkös, minä olen jo neljänkymmenen vanha.
-- Aivan paikalleen... tänään on syntymäpäiväsi.
-- Ja sinä olet viittä vuotta nuorempi.
-- Olen runsaastikin.
-- Näetsä, minä olen ajatellut, että kun ei tässä kuitenkaan tule
naitua...
-- Miks'et nai, Jumalan luoma? Kyllähän isäntä-mies aina...
-- No, se on minun asiani... ei kuulu kellekään...
-- Tietysti, oma asiasi se on.
-- Mutta minä olen ajatellut, että sinä naisit ja...
-- Eihän minulla ole taloa.
-- Ei olekaan, mutta sinulla on mieli naimaan ja... talon saat minulta
eloneen, kaluneen.
-- Entä sinä? Mitä aiot tehdä itsesi kanssa?
-- No, minä rupeen takavaariksi... olen erinomaisen sopiva siihen.
-- Sepä erinomainen tuuma.
-- Näetsä, kun ei minulta kuitenkaan tule naitua, niin on vaara
kädessä, että tämä Virran talo menee vieraalle. Kun se kerran on isän
perintö, voisi se pysyä omalla suvulla, vai miten? Eikö ole järkevästi
ajateltu?
-- No, onhan se sitäkin. Mutta tuumimista se vielä kaipaa.
-- Tietysti niin. Tuumitaan asia oikein pohjaa myöten ja sovitetaan
sitte kohdalleen.
-- Sovitetaan vaan... kyllä minä suostun, mutta viettelemään en rupee.
-- No, no, Virran veljesten välillä ei semmoinen sana tule kysymykseen.
Ja takaisin tupaan asteli jälleen Eerikki, riisui yltään vaatteet,
viskausi vuoteelle ja nukkui oitis. Aamulla tuntui olo ihka
toisellaiselta. Mieli oli paljon kevyempi, huolettomampi ja iloisampi.
Isännyyden vaihetuksesta eli tuon järkevän tuuman keksinnöstä valui
itsetyytymystä joka luuhun ja jäseneen. Hymy tuli väkisinkin huuliin,
kun ajatteli itseään vanhana, harmaapartaisena takavaarina, joka
talvis-iltoina pystyvalkian valossa kiskoo päreitä, kesäisin
kalastelee, syksyllä käy ansoilla j.n.e. Ja Virran talo jää kun jääkin
omalle suvulle. Velimies, naisväen suosikki, tuo emännän taloon ja
elämä alkaa tuntua perheelliseltä, kun saa kuulla lasten parkua --
jotakin, jota ei Virran talossa miesmuistiin oltu kuultu.
Taisi kulua pari kolme viikkoa edelläkerrotusta lauantai-illasta, kun
jo Virran talossa tapahtui isännän muutos. Heikka, keskimäinen veli,
sai talon eloineen kaluineen, kun otti maksaakseen velan, joka
nuorimman veljen välejä selvittäessä oli tehty pitäjän säästöpankkiin.
Eerikki ei vaatinut itselleen muuta kuin runsaanpuoleisen eläkkeen ja
siten ei koko kaupassa lausuttu ainoatakaan väitesanaa; luovuttaja sekä
vastaanottaja olivat molemmat yhtä tyytyväisiä.
Sitte Heikka kuulutti käräjissä Virran talon nimelleen ja Eerikki vei
eläkekirjansa yliaittaan. Siellä oli suuri, vahvasti raudoitettu ja
laatikolla varustettu kirstu ja kirstun laatikkoon hän säilytti tärkeän
paperin; avaimen kätki hän jyvähinkalon permannon koloon. Vuoteen
pariin ei tapahtunut mitään, joka olisi poikennut vanhoista oloista.
Veljekset raatoivat yhdessä talon töitä, söivät samassa pöydässä ja
löivät älynsä yhteen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Mutta sitte
alkoi kuulumaan kuiskeita, että taloon oli hankkeissa tulla emäntä.
Pian kuiskeet yhättivät Eerikinkin korviin, mutta vastenmielisen ilmeen
ne heti loihtivat hänen rosu-ihoisille kasvoilleen. Vihdoin, kun
kuiskeet yhä yltyivät, rupesi hän tiedustelemaan asiaa suoraan
veljeltään. Virkkoi hiukan epäilevästi:
-- Huhutaan että nait Tuimalasta... Onko jutuissa perää?
-- Kyllä on aikomus, vastasi Heikka, vakavasti ja reippaasti.
Eerikin muoto muuttui harmajaksi, mutta hän ei lausunut ainoatakaan
moitteen sanaa.
-- Senkö vanhimman kanssa olet asioissa?
-- Sen kanssa... nuoret eivät ole niin järkeviä.
-- Ja milloin aiot häitä viettää?
-- Jouluksi niitä on tuumittu.
-- Niin vainen, mitäpä niistä pitkistyksistä... jo se on aika sullakin.
Tuimalaiset olivat pitäjän menneitä suuruuksia, sellaisia, jotka olivat
rikkaan kadehdittavalta asemalta yhden miespolven kuluessa luikuneet
vähempi-varaisten vertaisiksi. Suku oli suuri, mutta omituista kyllä,
sama alaspäin vieriminen oli melkein kaikkien jäsenten tuntomerkkinä.
Vanhempain ihmisten korvissa, jotka olivat nähneet Tuimalaisten
loisto-ajan, oli suvun nimellä kummallinen sointu; se oli kuin rämähdys
rikkinäiseen soittokoneesen, joka ennen oli niin komeasti ja lumoavasti
helähdellyt.
Ja Tuimalasta se tuotiin emäntä Virran taloon, soitolla, hälinällä ja
pyssynlaukauksilla. Siitä lähtein elämäkin muuttui uudenmoiseksi,
entiset tavat ja järjestykset vetäytyivät piilosalle uudempien tieltä
ikäänkuin vanhuuttaan häveten, Palvelusväkeä lisättiin, asuinrakennus
korjattiin ja maalattiin, pihan ympäri laitettiin uusi aita, piha
somistettiin kukkais-istutuksilla, hedelmäpuilla ja marjapensailla.
Lyhyesti sanoen, pantiin toiseen muotoon koko kotoinen elämä.
Alun alkaen katseli Eerikki vinosti kaikkia noita sievistyspuuhia,
joita niin rentonaan tehtiin. Toisinaan häntä oikein harmitti ja harmia
ei suinkaan lieventänyt se seikka, ettei hänen neuvojaan ja
mielipiteitään enää kysytty missään asiassa. Muutokset suunniteltiin
aivan hiljaisuudessa ja lausuttiin vaan lyhyet määräykset tekijöille.
Kun lasikuistia ruvettiin rakentamaan, ei Eerikki enää malttanut
mieltään, vaan meni velimiehen puheille, rykäsi kerran kaksi ja virkkoi
sitte:
-- Tämä on hullutusta, Heikka, tämä kaikki tyyni... ei Virran manttaali
kannata tämmöistä.
-- Mutta jos kannattaa, vastasi velimies jykevästi.
-- Ei kannata, sanon minä.
-- Mutta minähän isäntä olen.
-- Jahah, jahah, no kunnia sille, jolle kunnia tulee... sinä se isäntä
olet.
Se oli ensimmäinen keskustelu häitten jälkeen Virran veljesten välillä.
Aikaa myöten vieraantuivat he toisistaan yhä enemmän ja kului viikkoja,
jolloin eivät he vaihtaneet luotua sanaa toistensa kanssa. Eerikki
kävi aamusta iltaan työssä, Heikalla oli omat puuhansa, omat
seurustelu-kumppaninsa ja neuvonantajansa, nimittäin emännän
sukulaiset. Parin vuoden kuluttua otti hän pitäjän pankista lainan.
Silloin Eerikin veri kuohahti ja salaa, kenenkään näkemättä, repäsi hän
tukkaansa useamman kerran. Ei tiennyt kumpaako enemmän kirota, vaimon
vaikutusvaltaa vaiko miehen pehmeyttä. Molemmat olivat seurauksiltaan
yhtä surkeita, onnettomia. Velimies oli kuin lumottu, oli kokonaan
tahdoton välikappale vaimon käsissä, se näkyi selvään kaikista
toimista.
Eerikiltä loppui toisenkin kerran maltti. Kun piika pantiin kesken
vuotta pois palveluksesta, ilman että Heikka edes yrittikään
vastaväitettä tekemään, meni Eerikki renkien aikana emännän nenän eteen
ja mölähytti sanoa karkealla äänellään:
-- Sinä olet sukusi paraita. Sano minun sanakseni, että kymmenen vuoden
päästä ei Virran talossa ole muuta kuin velkaa ja nälkää. Se on
Tuimalaisten tuntomerkki, että niiden kainalosta tippuu köyhyys, mihin
ikänä joutunevatkin. Sano minun sanakseni.
Emäntä lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja virkkoi:
-- Tiedetäänhän se, ettei sinun päässäsi ole kaikki ruuvit paikoillaan.
Eerikin sopimatonta käytöstapaa raskautti tärkeä seikka, isäntä
nimittäin ei ollutkaan silloin saapuvilla. Kun veljekset seuraavana
päivänä kohtasivat toisensa kahteen kynteen, virkkoi Heikka tuiman
puoleisesti:
-- Minä komennan itse vaimoani, pane se mieleesi vastaisien aikojen
varalle. Eikä sen tarvitsekaan muille kelvata eikä muiden mieltä
noutaa.
-- Tietysti niin, vastasi Eerikki... tuli malttamattomuudessa sanotuksi
liian rouvisti.
Puolen vuoden kuluttua sananvaihdosta emännän kanssa sattui iloinen
tapaus Virran talossa, mutta Eerikkiä ei käskettykään tervehtimään
äitiä ja pienokaista, vaikka hän niin kiinteästi odotti. Kummiakin
valitessa mentiin koreasti hänen sivutseen ja otettiin Tuimalasta
molemmat. Tuo oli, tähän-astisista tapauksista melkein karvain pala
niellä, se tahtoi salaa heristää kyyneleitäkin karhumaisen miehen
silmistä.
Mutta yhäti teki Eerikki talon töitä, söi palvelijain kanssa, huolehti
kynnöistä ja kylvöistä ja piti varalla että työt tuli kunnolleen
tehdyksi. Sitte hänelle kerran sattui ikävänlainen tapaturma. Hän löi
kirveellä pahoin polveensa, joutuen makuulle moneksi viikoksi. Ja hän
menetti kärsivällisyytensä, kun näki miten vastenmielisesti ja armojen
alta hänelle annettiin hoitoa emännän puolelta. Ne olivat tosin kaikki
tyyni pikkuseikkoja, mutta niin kiusallisia, että kiehuttivat sappea
kuin pahin myrkky. Kerran, jalan vielä ollessa siteissä, sattui emännän
kanssa toinen sanailu, ankarampi ja seurauksiltaan tärkeämpi kuin
ensimmäinen. Eräänä iltapäivänä tuli Eerikki ansoiltaan kotiin, meni
pöydän päähän ja käski tuomaan ruokaa. Heikka sattui silloin olemaan
kaupungin matkalla. Emäntä vastasi kiusallisesti ja riidanhaluisesti,
että aterian aika oli jo ohi. Silloin Eerikki löi nyrkkiä pöytään,
jotta nurkat tärisivät ja kysyi eikö emäntä tiennyt, kuka oli talon
vanha kanto.
-- Ei tässä mitään kantoa ole, vastasi emäntä. Kun teet työtä, saat
syödäksesi.
-- Kiusahinen, etkö tiedä että Virran Eerikillä on eläke... on leipää
ja leivän särvintä.
-- Mikä eläke...? Ei sulla mitään ole, miesraukka!
Silloin Eerikki unhotti siteessä olevan haavan ja hyppäsi ylös kuin
käärmeen purema. Ja juoksi suoraa päätä yliaittaan, otti nurkasta
tuulaan ja väänsi kirstun lukon rikki. Avasi laatikon, kouraili,
kopeloi... mutta eläkepaperia ei sieltä enää löytynytkään.
Sen oli Tuimalan tuima tytär vienyt!
Heikalla oli siksi Virran suvun verta suonissa, ettei ruvennut
käräjöimään veljensä kanssa, vaan sovitti asiat paikalleen sovinnolla.
Tehtiin uusi eläkekirja, jonka Eerikki vei lainvahvistettavaksi vielä
samana syksynä. Mutta julkinen häpeäjuttu tapahtumasta kuitenkin tuli,
sillä koko pitäjässä tiedettiin kertoa, miten Virran emäntä varasti
eläkekirjan ja poltti sen, toivoen pääsevänsä silmätikustaan eroon ja
saavansa sen vanhoiksi päivikseen keppikerjäläisen asemaan.
Tapahtuman jälestä muutti Eerikki kotoa pois, tekemään vieraan töitä,
eikä hänellä lähteissä ainakaan ollut aikomusta enää elämän ijässä
avata Virran talon ovea, vaikka tulen nurkissa näkisi. Hänen vakava
luonteensa, joka ei juuri lapsen leikistä ottanut suuttuakseen, oli
noina viitenä vuotena, jotka Heikan naimisesta olivat kuluneet; saanut
niellä niin monta väkevää marjaa, niin monta karvasta palaa, että mieli
oli ikäänkuin reunoja myöten täyttynyt suuttumuksella. Ei niin paljo
veljeä kohtaan, sillä hänen ainoa vikansa oli liiallinen pehmeys, mutta
veljen vaimoa, Tuimalan tytärtä kohtaan. Se ja sen sukulaiset, ne juuri
olivat tehneet Heikan siksi, mikä se nyt oli, sellaiseksi ponnettomaksi
nahjukseksi, jota akka sai vallita ja komentaa kuin karjapoikaa.
Eroomispäivästä alkaen vaati Eerikki eläkkeen veljeltään, tärkeämmästä
vähäpätöisimpään saakka, mutta työhön kykenevä kun oli, muutti hän
saatavansa vuosittain rahaksi, paitse minkä antoi hoivaajalleen,
eräälle äitivainajan sukulaiselle, jonka luona tapasi usein asuskella.
Sillä lailla eleli hän monia vuosia.
Virran oloista tuli usein viestejä hänelle, mutta ne eivät olleet
ilahuttavaa laatua. Hilloin oli joku velkajuttu viestinä, milloin
riitoja palvelijoiden kanssa, milloin mitäkin selkkauksia, joita sitte
kymmenet kielet kertoivat, pannen kukin tietysti hiukan siipiä sivuun.
Tosiasiana kuitenkin pysyi, ettei köyhyyttä ja puutetta ajan pitkään
enää voitu Virran talossa kokonaan peittää. Se pilkahti väkisinkin
näkyviin jyvälainoissa, verorästien kuulutuksissa, hevosien
laihtumisessa ja monessa muussa kohdassa. Ja kerrottiinpa että
isäntä häpeäjutun jälestä, eli siitä päivästä saakka, kun Eerikki
kimpsuineen lähti oven edestä kylää kohden kulkemaan, oli muuttunut
harvasanaiseksi, melkeinpä surullisen näköiseksi, ja että emännän
tuimuus oli tasoittunut sitä mukaan kuin jyvälainat ja muut puutteen
oireet kävivät ilmeisemmiksi. Sanottiin ettei se enää haastanut tikusta
riitaa piikain kanssa.
* * * * *
Kymmenen pitkää vuotta ja kappale yhdettätoistakin oli kulunut siitä
kun Eerikki lähti Virran talosta vieraan työtä tekemään. Oltiin kevään
puolella, juuri kelirikon rajalla. Päivä paistoi aukeamilla lämpimästi,
mutta metsäseuduilla lumikinokset vielä pitivät ilmaa viileämpänä,
talvisempana. Eerikki asteli kotiin kirkolta. Hiki virtasi hänen
otsalleen, sillä ankaran ristiriitaiset tunteet riehuivat ja kuohuivat
hänen sielussaan. Verorästejä kuuluttaessa oli mainittu Virran
isännänkin nimi -- kruununvero oli jäänyt veljeltä maksamatta taas
sinäkin keväänä. Oli ollut huononpuoleiset ajat kahtena viimeisenä
vuotena. Etanat, liiat sateet ja yökylmät olivat turmelleet laihot ja
ryöstäneet maanmieheltä hänen vaivannäkönsä hedelmät. Ahdinko pyrki
olemaan paikkakunnalla yleinen, vaikka tietysti eri mitassa yksityisiin
nähden. Vankat talot, joilla oli vanhaa törkyä, suoriutuivat
kutakuinkin, mutta vähempi-varaiset ja ne, joilla oli velkoja,
joutuivat kylläkin lujalle. Viimemainittujen joukkoon kuului Virran
talokin, sielläkin syötiin lainaviljasta tehtyä leipää ja velan
korkojen suorittamisessa oltiin kireällä. Kaiken muun lisäksi oli
kruununverokin maksamatta, oli rästinä kuulutettu kirkossa, ja talo
siten leimattu köyhyyden leimalla -- Virran vankka talo! Ja Eerikki
pyyhki hikeä otsaltaan.
Hänellä oli rahaa povilakkarissa paksu tukku... oli kahteen tuhanteen
markkaan, eli kaikki mitä oli kymmenen vuoden kuluessa eläkkeistään
saanut. Ja velimiehellä oli kruununvero maksamatta! Ja pappi oli
saarnannut, ettei riitä, vaikka antaa veljelle seitsemän kertaa
anteeksi, pitää antaa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Koskiko tuo
määräys häneen, Virran Eerikkiin, jota veli ja veljen vaimo olivat niin
kiittämättömästi kohdelleet ja jolle olivat hyvän pahalla maksaneet? Ei
suinkaan. Muihin se koski, semmoisiin, joissa oli syytä kahden puolen,
hänessä ei ollut lainkaan syytä. Ei mitään pahaa hän ollut tehnyt
heille, päinvastoin hyvää. Talonsakin oli heille ilmaiseksi antanut.
Mutta he olivat tehneet hänelle harmia ja mielipahaa. Eläkekirjankin
anastivat konnamaisessa tarkoituksessa. Ne ne olivat itse syypäät, eikä
hän.
Vihasiko hän veljeään, emonsa lasta? Mitähän vielä, ei hän vihannut
eikä vainonnut. Sai se tulla hyvinkin toimeen hänen puolestaan, ei hän
osaltaan pahaa sille suonut, ei vahinkoa eikä onnettomuutta
toivottanut, ei lähimaihinkaan.
Mutta soiko hän hyvää sille, rakastiko hän sitä? -- Kuumaksi käy,
melkeinpä liian kuumaksi. Se oli mutkikkaampi kysymys, tuo hyvän
suominen ja rakastaminen. Kun hänellä, Eerikillä oli rahaa ja veljellä
oli vero maksamatta. Se oli melkein samaa kuin nähdä ihminen hädässä ja
auttamisen sijaan huutaa sille: "minä toivon että pelastut". Vallan
sitä laatua se oli hyvänsuominen ja rakastaminen hänen puoleltaan.
Sillä hän oli hyvinvoipa ja rahallinen, ja veli oli velassa ja söi
lainaleipää eikä voinut veroaankaan suorittaa määräaikana.
Mutta veli oli ollut kiittämätön häntä kohtaan. Eikö se muuttanut
asiaa? Totta kai. Sanotaanhan että mies miestä vastaan. Mutta pappi
sanoi: Jos sinun veljes seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan
ja -- --
-- Miten käy kuumaksi... ei luulisi päivän vielä noin lämmittävän.
Virran tienhaara tuli lähelle, Eerikki seisahti, pyyhki hikeä
otsaltaan, astui muutaman askeleen, seisahtui taas ja pyyhki hikeä.
Hänen oli kuuma, hirveän kuuma. Papin saarna, setelitukku, maksamaton
vero ja ahtaat ajat kiehuttivat hänen ajatuksiaan. Joku väkevä voima
veti häntä Virran tielle, joku mahtava ääni kuiskasi hänelle rauhan ja
sovinnon sanoja ja kielsi häntä tinkimästä papin saarnasta ja
vääntämästä sitä siksi, ettei se muka häneen niin puustavillisesti
koskenut. Ja vielä leimahti mieleen, että Virran emäntä oli ehkä
masentunut ja että veli ehkä kovinkin kaipasi häntä. Ja välähti sekin
mieleen, että saarna ja kirkossa käynti oli erinomainen johdatus, ja
että oli synti taistella hyvän hengen vaikutusta vastaan.
Ja hän astuu ensimmäisen askeleen Virran tietä, astuu toisen ja
kolmannenkin. Kun oli astellut puolituntisen, tyyntyi mieli, hiki
herkesi juoksemasta. Mieli tuntui kevyeltä, mutta varmalta, kaikki
ristiriitaisuus oli vaiennut.
Tuntisen käveltyään joutui hän perille... avasi oven ja astui sisään.
Heikka istui penkillä, nojaten pöytään kyynäspäillään, emäntä tuuti
nuorinta lasta nukkumaan.
-- Hyvää päivää! ja Eerikki meni kättelemään emäntää... ja terveisiä
kirkosta.
Heikan katse painui laattiaan, mutta Eerikki meni häntäkin kättelemään.
-- Terve veli.
-- Terve, terve. Käy istumaan.
-- Siellä ei ole enää paljon kelistä tietoa, aukeilla varsinkaan.
-- Ei suinkaan.
Puhe sammui tuohon.
Paljon oli emäntä entisestään muuttunut. Poissa oli korskea ryhti,
suvun tuntomerkki, poissa oli kylmä, ylpeä katse, ja sijaan oli tullut
pehmeyttä, ystävällisyyttä.
Velimies oli samallainen kuin ennenkin, mutta hiukan surullisempi.
-- Sulla on taaskin kruununvero rästinä (Heikan kalvakkaat kasvot
hiukan tummenivat), eikä ihme, nyt on ahtaat ajat.
-- Ahtaat on.
-- Minulla olisi pariin tuhanteen markkaan rahoja ja... no voithan
arvata, että tuolla vieraiden orsien alla tulee ikäväni tätä
isänmajaani. Minä ajattelin, että eiköhän tässä sovittaisi jälleen
yhdessä elämään ja asumaan, nyt kun kumpikin olemme koetelleet vähä
yhtä ja toista. Eläkekin rasittaa sinua... ja minä kykenisin vielä
vähin töihinkin. Eteenpäin se olisi sekin, kun on niin ahtaat ajat. Vai
mitä luulet?
-- Veljeni, lausui Heikka hiljaa ja vapisevalla äänellä, minä olen
kymmenen vuotta odottanut sinua.
-- No parempi sitte myöhään kuin ei milloinkaan.
Vanhemmat lapset, jotka olivat juoskennelleet ulkona, ryntäsivät
samassa sisään, nauraen ja meluten.
-- Eero, mene tervehtimään setää, käski emäntä vanhinta poikaa, sitä
samaa, jonka syntyessä niin loukkaavasti oli kohdeltu Eerikkiä.
Poika totteli kiltisti.
-- Setä jää nyt meille asumaan, virkkoi Heikka... ja se on hyvä setä
lapsille.
Eerikki hymyili onnellisesti.
-- Täällä on vielä yksi, virkkoi emäntä... tule katsomaan tätäkin.
-- Miten se on vanha?
-- Vasta vähän yli puolen vuoden.
Valoisaksi nuo kävivät Eerikin kasvot, kun katseli kehtoon, jossa hento
lapsi oli uneen vaipumaisillaan.
Mutta Heikka viittasi häntä tulemaan kamariin kanssaan, ja Eerikki
läksi. Kauvan he siellä viipyivät kahden kesken...
Aamulla lähti Heikka nimismiehen luo ja maksoi rästinä olevan
kruununveron. Sieltä palattuaan ajoi hän kylään ja toi velimiehen
tavarat jälleen kotiin.
Virran veljesten välillä oli tapahtunut sovinto.
Hattuni historia.
Se päivä on vielä nytkin kirkkaasti muistossani. Aamulla satoi
tiheästi, mutta ehtoopuolla ohenivat pilvet, taivaan sininen kansi
rupesi kuultamaan, auringon valo säteili ensin korkeuksissa, sitte se
salaa pujahti alas kaduille, pihoille ja tirkistipä vihdoin
rautakaupankin ikkunaan, jonka takana minä seisoin, katsellen
koulupoikia, ajureja, torimatameja, rantajätkiä. Nuo onnen lapset
saivat vapaasti liikkua ja lekotella päivänpaisteessa, minun raukan
sitävastoin täytyi seisoa päivät pääksytysten rautapuodissa ja odotella
ostajia ja valehdella ja pettää kuin mustalainen.
Katselin ja katselin, mutta mielialani yhä synkkeni. Äkkiä tuli rohkea
tuuma päähäni. Mitäpä jos omin luvin ottaisi vapauden hetken ja sulkisi
puodin ovet pari tuntia aikaisemmin. Nyt kun ukkokin on Pietarin
matkalla. Hattukin olisi jo ostettava, jos sillä nimittäin mielii
jotakin vaikuttaa. Näin kevätpäivinä sitä luulletikin ihaillen
katseltaisiin, mutta ei enää myöhemmin kesällä, jolloin niitä ilmaantuu
jokaisen veitikan päähän. Jos nyt...
Ja moniaan minuutin perästä löysin itseni hattukaupassa. Katselin ja
valikoin, siksi että osuin saada sopivan, värin ja ko'on puolesta. Se
oli kallis, maksoi seitsemäntoista markkaa. Mutta kyllä oli kauniskin.
Väri oli hienon hallava, syrjät kahtaanne kaarevat, silinteri niin
taiteen vaatimuksien mukainen, että silmä vaipui pelkkään
ihmettelemiseen.
-- Mitähän tuo nyt sanoo Alma...?
Tulin kadulle, mutta en mennyt suoraa päätä Alman luo. Teki mieleni
näyttää hattua ensin Josefiinalle, jonka kanssa olin ollut viisi
viikkoa lemmenleikissä. Hän kylmeni minulle ja mieltyi toiseen, mutta
emme kumpikaan surreet rakkauttamme emmekä pitäneet mustaa mieltä
toisiamme kohtaan. Kolonialikaupasta, jossa Josefiina palveli ostin
tupakit, saapasmusteet, paidan napit ja muut tarpeeni. Olimme
asettuneet täydellisesti ystävyyden kannalle.
Astelin katuja, mutta en pitänyt kiirettä. Olin olevinani
iltakävelyllä, vaikka varsinainen tarkoitukseni oli näytellä yleisölle
hienoa hattuani. Onnistuin aikeisani hyvin, sillä hattu herätti
ansaittua huomiota. Ei yksikään nainen mennyt ohitseni, luomatta
silmäystä hallahtavaan silinteriini, silmäykset usein näyttivät minusta
ihastuneilta, erinomaisen virkeviltä. Vanhat herratkin nostivat
kohdallani silmäystään ylöspäin ja siten lisäsivät riemuani.
Josefiina istui tiskin takana, salakähmää lukien mielikirjailijansa
Flygare-Carlénin romaania -- muusta kaunokirjallisuudesta hän ei
sanottavasti piitannut -- ja kun näki minun aivan vieressään, virkkoi
ihastuneesti:
-- Ah!
Kohotin hattuani ja lausuin hyvää iltaa.
-- Miten jaksat? Tarkoitan, onko rahtuakaan toivoa, että päähenkilöjen
vaiheet voisivat päättyä suuteluun tai muuten onnelliseen loppuun.
-- Ei ole paljo toivoa. Musta yö vielä kaikki peittää... Ah, tuo sun
hattusi...
-- Onko makusi mukainen?
-- On, niin erinomaisesti. Nikolain täytyy myöskin ostaa tuommoinen,
ihan välttämättä.
Josefiina kaatoi minulle juomalasillisen vattupunssia, ruveten samassa
jatkamaan keskeytettyä lukuaan. Kohta, johon äsken oli pysähtynyt, oli
ylen intressantti ja salaperäinen. Romaanin päähenkilöt nimittäin
joutuivat pimeässä salissa toistensa syliin pelkästä erhetyksestä. Ja
kaikki sujui niin varovaisesti, että eroaminenkin tapahtui
täydellisessä tietämättömyydessä...
Kun punssi loppui, lähdin ulos, kävelin esplanaadilla ja tulin vihdoin
Alman luo. Hän korjaili vanhaa kesäpukuaan, mutta nähtyään minut,
viskasi hän työn pois, juoksi kaulaani ja virkkoi:
-- Rakas Alfred... Sinulla on uusi hattu!
-- No mitäpä tuosta. Hyvää iltaa, lintuseni.
Ja minä kohotin hattuani vasemmalla kädellä, joka oli vapaa.
-- Ah, kun se on kaunis. Tänäänkö ostit?
-- Aivan äsken.
Alma sitä silitteli, käänteli ja tarkasteli joka puolelta. Kun
kyllääntyi pitelemiseen, niin pani omaan päähänsä ja meni kuvastimen
eteen. Seisoi siinä ja katseli omaa kuvaansa hatun kera, tekeytyi
hienoksi keikariksi, iloiseksi ja minkä miksikin.
Istuin sohvalle, nauttien onneani. Elämäni kaikki hankaluudet,
ikävyydet, kaikki epäsoinnut olivat tyyntyneet, usvan lailla
haihtuneet. Onnen tunne aaltoili povessani mahtavasti enkä muistanut
muuta, kuin että olin kahdenkymmenen vanha, että minulla oli morsian...
ja uusi hattu.
-- Rakas Alfred, Alma virkkoi, tullen viereeni istumaan.
Olin liian onnellinen, voidakseni sanaakaan vastata.
-- Tällä hetkellä tunnen rakkauteni suuruuden... Sinulla on jo uusi
hattukin, mutta oletko jo ajatellut milloin...?
-- Jatka vaan, kehoitin iloisesti, aavistamatta lainkaan onneni
silmänräpäyksellisyyttä.
-- Milloin alotat oman liikkeen?
-- En tiedä.
Onneni oli mennyttä... Kylmä ahdistus valtasi sydämmeni.
-- Milloin?
-- En tiedä... Ajat eivät ole sopivat.
-- Mutta tulevat pian. Eikö niin?
-- Eiköhän nuo tule...
Nousin ylös, lähteäkseni kotiin, mutta Alma pidätti minut. Pani hatun
päähänsä, kohenteli sitä ja sovitteli eri asentoihin, milloin enemmän
otsalle, milloin oikealle tai vasemmalle puolelle kallelleen. Vihdoin
otti käsille kynän ja mustetta, painalti hikihihnaa nurinpäin, ruveten
lakilla siihen tuhertelemaan. Kun sai valmiiksi, näytti minulle ja
kysyi samassa, eikö ollut sievästi tehty.
-- On, sievästi on.
Näin hihnaan piirretyksi nimeni alkukirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun,
kuun ja päivän.
-- Kiitos, kultani... Mutta nyt minun pitää joutua illalliselle. Nuku
makeasti ja uneksi minusta.
-- Hyvästi, rakas Alfred. Tuleehan se sopiva aika pian. Eikö niin?
-- Eiköhän tuo tule...
Kylmän ahdistuksen valtaamana tulin kadulle. Onneni oli kerrassaan
purjehtinut kovalle karille eikä ollut irti pääsemisen toivoa. Oma
liike, siinäpä se juuri oli kipeä kohta. Ruveta miettimään _perpetuum
mobile'a_ tai jotaki muuta mullistavaa keksintöä, olisi ollut
verrattain helppoa sen suhteen kuin ryhtyä puuhaamaan omaa liikettä.
Olin kyllä oppinut valehtelemaan ja pettämään, mutta siihenpä
rajoittuvatkin kaikki liiketaitoni. Sen verran mitä omalla järjelläni
huomasin, oli minun mahdoton alottaa mihinkään suuntaan.
Seitsemäntoista vanhana kyllä olin kuvitellut, että kerran joku onnen
sattuma viskaa minut rautakaupan ovesta ulos parempaa onnea kohden,
mutta vuodet olivat tipahdelleet nenäni ohitse eikä mitään sen
suuntaista ollut tapahtunut. Luottamukseni onneen alkoi horjua,
epätoivo rupesi päivä päivältä puhaltelemaan kylmää henkäystä
sydämmeeni. En nähnyt yhtään keinoa, jolla irroittaa onneni karista
irti.
Kesä kului loppuun, milloin vitkalleen, milloin hurjaa vauhtia. Kesän
kuluessa sattui minun suhteeni joukko mitä erilaisimpia ja kirjavimpia
tapahtumia. Jokaisella niistä oli salakynnet, joilla iskivät kiinni
toinen toiseensa. Ja vihdoin niistä muodostui semmoinen kimppu, että
olin menettänyt paikkani ja saanut Almalta rukkaset. Päälle päätteeksi
piti minun lähteä pitkälle matkalle. Myytyäni kelloni, löysin itseni
juutalaisen parissa hattua kaupittelemassa. Se oli kokonaisuuden
viimeinen tapahtuma.
Koettaen saada hatusta edes puolta hintaa, kiinnitin ukko Rubenin
huomiota sen etevyyteen, taiteellisuuteen, hienouteen. Mutta kavala
israelilainen näytti kovin huonoa makuaistia, morkkasi myötänään hattua
rumaksi, vanhaksi. Lopulta tarjosi viisi markkaa. Minun ei auttanut muu
kuin suostua. Viidellä markalla pääsee nykyajan kulkuneuvoilla pitkän
matkan eteenpäin.
Juutalaisnylkyrin omaisuudeksi jäi mun kaunis, hallahtava
silinterihattuni.
Josefiinalle menin sanomaan hyvästi. Tyttö raukka näytti erittäin
surulliselta, liikutetulta. Epäillen ettei tuo kaikki ollut minun
tähteni, johdin puheen Nikolaihin. Aavistukseni oli tosi, heidän
välinsä oli laskeutunut jäätymäpisteesen asti. Nikolailla oli uusi...
-- Hänessä ei ole muuta kuin kiiltävä kuori, virkkoi Josefiina
surullisesti... ja petollinen sydän.
-- Ystäväiseni, rohkenin huomauttaa hänelle. Vuoroon vieraissa käydään.
Josefiina vaikeni hetkeksi.
-- Milloin lähdet?
-- Nyt oitis, neljännestunnin kuluttua.
-- Minne?
-- Ensin itään, sitte pohjoiseen.
-- Tuletko enää milloinkaan tänne?
-- Jumala tiesi... riippuu siitä miten asiat alkavat luistaa.
Lähdin Josefiinan luota suoraa tietä asemalle ja junaan. Ennenkuin
istuuduin, pudistelin itseäni ikäänkuin irtautuakseni kaikista
menneisyyden muistoista ja vaikutuksista.
Juna vei minut kauas...
Aloin ponnistelemaan, nukuin vähä, mutta valvoin paljo ja liikuin
valppaasti kuin jahtikoira. Onni seurasi minua, mihin ikänä ryhdyinkin.
Oltuani vuoden toisen palvelijana tukkitoimissa, rupesin liikkumaan
omin päin. Ostin metsäkappaleen ja annoin käsirahoiksi, mitä olin
voinut vuoden kuluessa saada säästöön. Voitin kaupassa hävyttömästi.
Tukkipuista sain maksamani hinnan monikertaisesti takaisin,
kaupanpäällisiksi jäivät vielä pienet puut, jotka hakkautin haloiksi,
nylkeäkseni kaupasta mahdollisimman suuren voiton. Nimeni rinnalle
alkoi kasvaa liikemiehen mainetta ja luonnollisesti sen mukana suurinta
luottamusta. Älysin jo, miten suuri arvo oli valehtelemisella ja
pettämisellä, noilla kahdella taidolla, jotka rautakaupassa ollessani
olin oppinut. Ne olivatkin onneni syvät syntysanat...
Lähes viisi vuotta kului, ennenkun jouduin käymään Helsingissä. Oli
taaskin kirkas kevätpäivä. Esplanaadilla vilisi väkeä, kävelyhetki oli
juuri alkanut. Tulin pankista, jonne olin jättänyt ensimmäiset
kahdeksantuhatta. Ohjasin askeleeni kapealle kadulle, ja silmäni
etsivät tuttua kylttiä. Turhaan. Koko talo oli hävitetty ja sijalla
seisoi nelikerroksinen kivirakennus. Katselin ja painoin kädellä
otsaani. Ohimoni tuntui kovin kuumalta.
Riensin tapaamaan Almaa, koputin ovea, tuttu ääni käski astumaan
sisään. Käänsin avainta, vedin oven auki ja näin samaisella sohvalla,
jossa viisi vuotta sitte onnetar minua pari silmänräpäystä syleili
hentoisilla siivillään, Alman ja lasisilmäisen herran, suloisissa
rakkauden haaveiluissa arvatenkin.
-- Tässä on sulhaseni, virkkoi Alma, esittäen meidät toisillemme.
-- Toivon onnea, tavailin kömpelösti.
Vasta muistin, että olin huolettomasti puettu. Jalassani oli
pitkävartiset saappaat, ylläni maalaisräätälin tekemä puolivillainen
takki, kalvostimet puuttuivat kokonaan.
-- Istu nyt... Me olemme jo kahdesti kuulutetut!
-- Mihin virkakuntaan kuulutte? kysäsin ja istuin nurkkaan vastapäätä
heitä. Jos saan luvan...
-- Paul aikoo toimitusmaamittariksi.
Samassa Alma hienosti viittasi, että sulhanen oli kovin rikas. Häiden
jälestä oli heillä aikomus asettua maalle, siksi että Paul saa
vakinaisen viran, johon ei luulletikaan ollut pitkä aika, sillä
isonjaon kuume raivoo maaseuduilla.
-- Niin tekee, myönsin minä.
-- Juothan kahvia kanssamme.
-- Kiitoksia, aikani ei taida myöntää.
-- Istu nyt...
Alma poistui puuhaamaan kahvia ja me jäimme kahteen mieheen. Kohtelimme
toisiamme kylmästi. Hän piti minua metsäläisenä, minä häntä tuhmana.
Pöydällä oli hallahtava silinterihattu, johon silmäni olivat koko ajan
lumottuina. Taudintapaisen epäluulon valtaamana vihdoin nousin
nurkastani ylös, menin pöydän luo ja lausuin:
-- Teillä näyttää olevan uusi hattu.
-- On, hän ylpeästi virkkoi.
Kääntelin hattua ja salaa painoin hihnan nurinpäin. Ja aivan oikein
näin siellä Alman piirtämät kirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja
päivämäärän. Siitä oli juuri tänäpänä täyteen viisi vuotta...
-- Toivotan teille onnea, virkkoin ja kaappasin häntä kädestä kiinni...
sydämmeni pohjasta.
-- Kiitoksia, hän ylpeästi vastasi.
Almalta sain kuulla, että Josefiina oli naimisessa muutaman
torikauppiaan kanssa. Oli lapsiakin kaksi, olipa onneakin, vaikka mies
kuului olevan kitsaanpuoleinen, jopa mustasukkainenkin.
Kävin tietysti Josefiinan luona, hyssyttelin polvellani vanhempaa
poikaa, joka oli ristitty kaimakseni ja erotessa pistin hänelle käteen
kiiltävän kultarahan. Jotakin rakasta ja tuskallista tarttui mieleeni,
joten kiirehdin pian pois, pois kaukaisille mailleni. Siellä taas
tunsin elämän halua. Jahtikoiran tavoin hääräilin riistaa etsimässä,
onni uskollisena seuralaisenani.
Retkilläni sitte näin Lauran. Hän oli hoikka nainen, viidenkolmatta
vanha, vilkas ja itsepäinen. Rakastuimme... hän vielä sokeammin kuin
minä. Toiveet eivät alussa olleet valoisat. Lauran isä oli varakas
tilanomistaja, entinen valtiopäivämies sekä erittäin ankara hyvien
tapojen vaatija. Riistaa kootessani olin elellyt vapaasti piittaamatta
rahasta tai kunniasta ja paha kello oli kuulunut ukon korviin.
-- Ei semmoista hurjapäätä meille vävyksi, virkkoi hän heti, kun kuuli
aikeemme... ei milloinkaan.
Mutta Laura ei heittänyt toivottomaksi. Hän osasi vähä vähältä kääntää
ruuvia hellemmälle ja eräänä päivänä tuli minulle kirje, jossa ukko
käski minua tulemaan heille metsäkauppoja tekemään. Menin, tarkastin
metsän ja tein kohtuullisen tarjomukseni, nimittäin kolmanneksen
todellista hintaa. Ukko tinki vuorokauden, saaden minut lisäämään
hintaa toisen verran. Sitte löimme kaupat ja joimme harjaiskannut.
Hyvää yötä lausuessa ilmoitti ukko, että hän oli muuttanut mielipidettä
minun suhteeni. Ei ollut enää vastaan naimistamme.
-- Ota hänet, virkkoi hän liikutetulla äänellä... ja tulkaa
onnellisiksi...
Tuo kunnon vanhus oli saanut tietää, että minulla oli Kansallispankissa
kolmekymmentä tuhatta juoksevalla tilillä ja sen vuoksi hän oli niin
kovin liikutettu.
Sitte sujui kaikki hyvin. Eräänä kevätpäivänä olin matkalla Lauran
kotiin... meidän piti sinä päivänä ajaa pappiloihin. Ukko tuli minua
rapuille vastaan ja puristi sydämmellisesti kättäni. Ennen lähtöämme
piti hän minulle taloustieteellisen puheen, virkkoen:
-- Häiden jälestä tietysti ostat itsellesi pienen maatilan.
-- Kyllä... se on ollutkin juuri aikomukseni, myönsin minä.
-- Ja sitte sinun pitää totuttaa säästäväisyyteen. Ihminen voi
jokaisessa kohdassa säästää, se on aina hänellä ehdon vallassa. Ei niin
turhaa seikkaa, ettei säästäminen voi tulla kysymykseen. Mainitsen
sinulle tuoreen esimerkin. Kävin tänä keväänä Helsingissä ja ostin
itselleni uuden hatun. Mitä luulet sen maksaneen? Kuusi markkaa, ei
penniäkään enempää. Katsopa, miten heikkarin komea se on. Luulenpa,
että vie voiton sinun hatustasi, josta maksoit viisitoista markkaa...
Ja ukko otti käteensä hallavan silinterin, näyttäen sitä minulle.
Epäilykseni heti heräsi. Painoin hikihihnaa vasemmalta sivulta
nurinpäin... niin, siellä ne olivat lujat todistukset; nimeni
etukirjaimet, vuosiluku, kuu ja päivämäärä.
-- Hiton helppo on, vakuutin minä, tuskin voiden hillitä itseäni
nauruun purskahtamasta.
-- Ja niin peijakkaan hienoa tekoa. Katsopa tätä tötteröä, miten on
sulava kuin luojan kädestä lähtenyt ja nämä syrjät, miten ylevästi
kaareutuvat ja tämä huopa, miten hienoa on. Tämmöistä hattua ei löydy
toista koko planeetillamme...
Pappilaan ajaessa minä tuontuostakin salaa nauroin. Koetin tekoyskällä
ja muilla vehkeillä eksyttää Lauraa, mutta se ei onnistunut. Hän
aavisti jotakin tavatonta ja vaati minut kiven kovaan tilinteolle.
Muistellen ranskalaista puheenpartta, että mitä nainen tahtoo, sitä
Jumalakin tahtoo, rupesin kertomaan hattuni historiata. Laura oli siitä
kovin huvitettu. Lopetettuani sain joukon suukkosia ja hyväilyjä.
Häittemme jälestä ostin pienen maatilan, totuttelihen rauhalliseen
elämään. Joskus kuitenkin vereni vika ajoi minut riistaa haalimaan,
mutta vuosien kuluessa tuo rupesi tapahtumaan yhä harvemmin, kunnes
vihdoin kokonaan lakkasi. Elelin sitte levollisesti kuin mesikämmen
marjamättään vieressä.
Mutta hatulleni sattui vielä yksi vaihe, jonka mielelläni kerron.
Rukiit olivat monta vuotta olleet pilkkahinnoissa ja appeni valitteli
köyhtyvänsä pelkkien jyväaittojen rakentamiseen. Mutta sitte sattui
kato useassa kohden maatamme ja ruistynnyrin hinta kohoutui äkkiä
viiteenkolmatta markkaan. Appeni möi rukiita, hykerteli käsiään eikä
huolinut nukkuakaan öillä. Juuri sinä aikana puuttui Sipi renki
naimishommiin. Hän oli paitaressusta asti palvellut appeani, ja tämä,
tehdäkseen kerrankin oikein aimo hyvän työn, antoi kellahtavan hattunsa
Sipille sulhaislahjaksi.
Laura ja minäkin jouduimme kihlajaiskemuihin, jotka vietettiin
renkituvassa. Tupaan tullessa emme nähneet sulhaista, mutta istuttuamme
hetkisen aikaa, ilmaantui hän keskelle lattiata, komea silinterihattu
päässä, verkavaatteet yllä. Hän silmäili ympärilleen, etsi nähtävästi
jotakin semmoista, jota ei silmä seinillä löytänyt. Vihdoin hän äkkiä
otti hatun päästään ja laski sen varovasti keskelle pöytää,
oluthaarikan viereen.
Laura katsoi minuun ja nauroi. Kun pelimanni alkoi soittamaan huimaa
valssia, nousin ylös, sieppasin hatun pöydältä ja painoin Lauran
päähän. Samassa kietoui käteni noiden hoikkien vyötäisten ympäri... ja
pyörähdimme kolmeen kertaan lattian ympäri. Hengästyneenä vein hatun
jälleen kunniasijalleen. En tiedä miten tekoani käsitettiin, mutta heti
tuli pitkä komea poika, otti pöydältä hatun, painoi sen armaansa päähän
ja pyöri kolme kierrosta ympäri. Häntä kilvan seurasivat kaikki muut,
jokainen tahtoi tehdä saman tempun. Koko valssin ajan kuului ilon
humina tuvassa ja Sipi hymyili tyytyväisesti, leikaten itselleen puolet
kaikesta kunniasta, jota hatulle osoitettiin.
Poislähteissäni vielä loin hätäisen silmäyksen pöydälle. Oluthaarikan
vieressä seisoi minun entinen hattuni. Väri tosin oli kadottanut
helevyytensä, mutta kaunis taiteellinen muoto oli vielä pääpiirteissään
jälellä. Syrjät kaareutuivat ylevästi kahtaanne päin, tötterö oli
sieleä ja mallikas...
Tunsin sydämmessäni salaista tyytymystä. Joku ääni kuiskasi minulle,
että entinen hattuni vihdoinkin oli löytänyt lujaan satamaan.
Onnea pakoon.