Kun selitin sepälle, ettei Ainin tarvitse naitunakaan jättää kotiaan,
suostui hän liittoomme -- ja sillä oli onneni vahva perustus laskettu.
Tyytymättömyyden ja yksinäisyyden mustilla hengillä ei ole minun
suhteeni enää mitään sanomista. Mieleni on reipas, kun lähden reppuneni
ja koukkusauvoineni kotoa pois virkaani hoitamaan ja kun illoin yksin
istun kirjan ääressä, ei yksinäisyyden tunne voi tunkeutua sydämmeeni.
Kotiin jääneen vaimoni kuva täyttää nimittäin sydämmeni joka sopukan
eikä päästä sinne mitään outoja, vieraita tunteita, jotka haitallisesti
vaikuttaisivat mieleni tilaan.
Kirjansitojan toimen ohessa olen ruvennut kaupustelemaan
kansantajuista, helppohintaista kirjallisuutta. Voitto ei ole suuri,
mutta jonkun pennin lisä siitäkin on talouteemme. Sitäpaitse, kun
kirjallisuus yleensä on minulle kovin rakas, en katso suurin
aineellisiin etuihin. On siinäkin jo palkintoa, kun saan olla joka
päivä tekemisissä kirjain eli lempilasteni kanssa. Pelkkä kirjan
näkeminen jo saattaa minut hyvälle tuulelle ja -- vaimoani
lukuunottamatta -- en kenenkään tuttavuuteen pyri niin innokkaasti kuin
kirjain. Painomusteen tuhraus minut pitää puustavin mukaan hengissä.
Veljeni on rikastunut uposti ja rikastuu yhä vielä. Hänen lapsensa
käyvät herrasväen kuosiin puettuna ja vaimollaan on kirjavia sulkia
hatussa. Emme käy toistemme luona ja kun maantiellä satumme vastakkain,
käy puheemme lyhyesti -- meillä on kummallakin omat, erilaiset
mielitekomme. Kerran veljeni esitteli minulle, että muuttaisin kirkolle
ja avaisin siellä kangaskaupan. Siihen voisin mukavasti yhdistää
paperi- ja kirjakaupan ja ehkä vielä jonkun muunkin liikkeen haaran.
Hyväksyin kyllä hänen tuumansa aatteiden suhteen hyväksi, mutta
ainakaan niin kauan kuin Ainin isä elää, on se mahdoton käytännössä
toteuttaa. Sitte vastaisuudessa ja kun olen enemmän kyllääntynyt
kyläkoulun opettajan työhön, voi tuumasta tulla tosi.
Aini on ruvennut pitämään kylän lapsille pyhäkoulua. Häntäkin huvittaa
opetustoimi ja minä olen ylpeä, kun kykenen antamaan hänelle
opetusopillisia neuvoja. Kun läheisimmillä lukupiireillä ollessani
pistäyn kotona, kertoo hän minulle huomioistaan, kokemuksistaan, ja
silloin on minun vuoroni oppia häneltä.
Kenenkään kuolevaisen kanssa en vaihettaisi kohtaloani. En luopuisi
asemastani, vaikka eteeni tuotaisi kaikki kulta ja hopea, mitä
maailmassa löytyy. Reppuineni ja koukkusauvoineni astellessani
kaukaista syrjäkylää kohden, olen onnellisempi ruhtinaita ja maan
valtiaita.
Elämä kokonaisuudessaan viehättää minua. Harmaa vuoren selkä,
hiilenpalanen, kurjan näköinen paimenpoika, maankuljeksija... kaikki
kiinnittää huomiotani ja kaikki antaa minulle täysin sylin miettimisen
aihetta. Ei kulu yhtään hetkeä, jolloin ei ajatukseni tunkisi tähän tai
tuohon kohtaan ja aina löytyy sieltä jotaki uutta, jota en ennen
huomainnut, aina on tämänpäiväinen huomioni eilistä terävämpi,
täydellisempi.
Aini on onnellinen vaimo ja äiti. Hänen isänsä takoilee pajassa ja
luulen ettei ukko vielä vuosikymmeneen luovuta vasaraa nuorempiin
käsiin. Minäkin toivon hänelle pitkän jonon elon päiviä, sillä
kirkonkylä ja kangaskauppa ei voi hurmata minua hävittämään nykyistä
onneani.
Äitini kuvan ympärille olen tehnyt korupuitteet. Salintapaisen
huoneuksen peräseinällä rippuu kaksi taulua, toinen esittää vaimoani,
toinen äitiäni. Kumpi niistä on minulle rakkaampi, on vaikea itsenikin
sanoa. Eikä semmoista kysymystä ajatukseni usein laadikaan. Kun
seisahdan taulujen eteen, rapisee kaikki vähäpätöisyys olennostani...
ja ainoastaan se, mikä on hyvää, jaloa ja puhdasta, nousee kuohuvirran
tavoin sieluuni.
Kaksi valapattoista.
Meidän tuli erota toisistamme huomenna. Siirin piti lähteä Karjalan
kankahille ja minun tieni vei Hämeen ylistetyille ahoille. Ihanaksi
kuvailtu kansakoulun-opettajan ammatti sarasti kummankin silmissä.
Sillä oli hartioilla hopeinen vaippa, rinnassa kunniamerkkejä,
ympärillä onnen ja tyytyväisyyden hengettäriä.
Kaunis kuutamo-yö oli taivahisessa sopusoinnussa hellien tunteittemme
kanssa.
-- Siiri, vannotko pysyväsi uskollisena minulle?
-- Vannon. Meitä ei eroita... ei mikään.
-- Vuoden kahden kuluttua käymme papin pakinoille.
-- Niin... ja sinä vannot puolestasi, ettet ryhdy raittiusseuraan.
-- En kuuna päivänä.
Sydämmet täynnä nuoruuden tulista lempeä erosimme toisistamme ja
seuraavana päivänä matkustimme eri haaroille, mutta samanlaista
hopeavaippaista, kunniakasta tulevaisuutta kohti. Tiemme piti piammiten
jälleen yhtymän mukavaksi ruusupoluksi, jonka viertehillä lemmenkukat
aina kukkivat tuoreina, lemuavina. Kumpaisellakin virka saman räystään
alla, oli toiveittemme huippukohta, mutta jos onni siinä suhteessa
alkaa väärää vartta veistämään, perustaa Siiri kotimme tanhualle
kutomakoulun tai jonkun muun käytöllisen laitoksen, joka sitte osaltaan
lisää kukkien tuoksua polullamme.
Minä sain palkkaa, paitse virallista perunamaata, kahdeksansataa
markkaa valtiolta ja sata markkaa kunnalta. Hämeen järkevät ukot eivät
suostuneet korottamaan kunnan apua penniäkään suuremmaksi, vaikka tein
monta kumarrusta siihen suuntaan. Palkassa oli muka kylliksi nuorelle,
perheettömälle miehelle. Muonarengit saivat paljoa vähemmän ja heidän
tuli elättää useinkin lukuisa perhe, tehdä työtä kesät talvet. Suomi
sitäpaitse on köyhä maa, jonka paras tuki ja turva on tapojen
yksinkertaisuus, sekä ylemmissä että alemmissa kerroksissa.
Noin vastailtiin kumarruksiini.
Ryhdyin innokkaasti työhön. Rovasti, johtokunnan esimiehenä, takoi
päähäni, että uskonto oli oppiaineiden ydin ja semmoisena siis tärkein,
arvokkain. Ettei leväperäisyyttä sen suhteen tapahtuisi, lupasi hän
itse käydä kuuntelemassa uskontotunneilla, ja lupauksensa hän pitikin,
kuten ainakin kunnon suomalainen. Tyydyttääkseni häntä tein työtä kuin
juhta. Käytin Nisseä, Ullmania ja mitä apulähteitä vain sain käsiini.
Oppilaani olisivat kyenneet suorittamaan kateketitutkinnon millä
hetkellä hyvänsä.
Kevätpuolella tuli tarkastaja salamyhkää kouluun. Suoriuduin hänen
kanssaan onnellisesti, kunnes tultiin sisälukuun. Silloin sain hävetä
ja punastua. Tuskin pari kolme oppilasta kykeni virheettömästi sisältä
lukemaan, kaikki muut takertuivat kuin kärpänen tervaan. Tarkastaja
teki ankaran muistutuksen, käskien minut alkamaan alusta. Virheetön,
sujuva sisäluku oli opetuksen ensimmäinen ehto. Ilman sitä ei voi
mitään pysyväistä rakentaa.
Sinä iltana olin ensimmäisen kerran onneton. Onnettomuuttani lisäsi
vielä Siirin kirje, jonka illalla, yksin ja murhemielin istuessani,
sain postissa. Siiri kirjoitti:
"Oma Aaponi! Kynäni ei kykene kertomaan miten minulla on hanska, miten
nautin elämästä. Täällä vietämme hilpeitä seura-iltoja kaksi kertaa
viikossa, väliin kolmekin. Eilen oli 'illatsu' kauppias Tammeliinin
luona. Luulen, että olen edellisissä kirjeissäni tykkönään unhottanut
mainita hänet. Niin, tunnethan häntä jo seminarin ajoilta. Ellei
muistoni petä, tapailitte kutsua häntä toverein kesken 'luurangoksi'.
Hän onnistuu käytännön alalla mainiosti. Omailee jo kaksi kauppapuotia,
huhuillaanpa lisäksi että talonpojat ovat hänelle suuria summia
velassa. Ajattele, että tuo menestys on tapahtunut kahden kolmen vuoden
kuluessa. Ei hän ole enää niin laiha kuin ennen ja minun mielestäni on
hänessä jotakin filosofin jaloa tyyneyttä. Eilisessä illatsussa lauloin
pianon mukasoitolla vanhan lempilauluni: 'Tähdet öisin tuikkivat ja
hongat huminoivat'. Tiedät miten hyvin se sopii sekä äänivaroihini että
tunteisiini. Mukasoinnun kertaus: 'hongat huminoivat' -- ja ehkäpä
äänenikin -- nosti myrskyisen käsientaputuksen. Kauppias Tammeliini
tuli pianon viereen ja..."
Enempää ei kiihtyneet hermoni jaksaneet sulattaa.
Kuukauden ajan olin odottanut kirjettä Siiriltä, odottanut joka päivä,
joka ilta ja nyt... Tunsinhan minä sen mainion Tammeliinin, tunsin
luita ja suonia myöten. Hän oli tullut sananlaskuksi kaupungissa.
Kävelee kuin Tammeliini, hymyilee kuin Tammelini, on perinpohjainen
kuin Tammeliini, sanottiin kun tahdottiin tehdä ivaa tai loukata
jotakuta toveria. Monia vuosia hän tutki tieteitä, ollen oppilaitoksen
ja kaupunkilaisten hupina. Sai vihdoin opettajakunnalta yksimielisen
vakuutuksen, ettei onnen aurinko hänelle ikipäivinä koita opettajan
uralla. Kykenemättömyys suorittamaan toisen luokan kurssia kahdessakaan
vuodessa oli pätevä peruste opettajiston vakuutukselle. Silloin
Tammeliini paiskasi kirjan kiinni, sanoen ainaiset hyvästit
seminarille, tovereille, kaupungille. Tulliportin luona oli hän noussut
seisomaan rattailla ja hattuaan kohottaen virkkanut Alkibiadeen mainiot
sanat: Tahdon näyttää, että vielä elän!
Ja tuosta samaisesta Tammeliinista kehtaa Siiri nyt kirjoitella. Nuo
illatsut nyt hurmaavat häntä. Ei yhtään riviä kirjeessä -- alkua ja
loppua lukuunottamatta -- jota kehtaisi tunnustaa kullan
kirjoittamaksi... ei ainoatakaan. Opettajatoimesta, oppilaista,
kokemuksista, erhetyksistä eli kaikesta siitä, joka pitäisi olla
lähinnä sydäntä, ei mainitakaan.
Otin kirjepaperia esille ja kyhäsin ankaran kirjeen Siirille. Sitte
menin maata ja yritin nukkua, mutta uni ei tullut jäseniin. Ajatukset
työskentelivät kuin sepän ahjo, katkeroittunut mieli pyrki puhkeemaan
kyyneleiksi. Nousin ylös, kävelin lattialla siksi että rintaani rupesi
huojistamaan. Siiri oli vielä nuori, kokematon ja lapsellinen. Oliko
ihme, että elämä seminarin piinan jälestä tuntui makealta, lumoavalta.
Aika kyllä avaa silmät näkemään tuon tyhjyyden, jota nyt hurmaten
ihailee. Kun kasvaa enemmän kokemusta, terästyy sielun silmäkin... ja
mitä Tammeliiniin tulee niin... hm... hän on Tammeliini. Ja Siiri on
oma, uskollinen kultani.
Otin tuon onnettoman kirjeen ylös lattialta, luin sen uudestaan,
tyynesti ja hymyillen niinkuin olisi se ollut viisi-vuotiaan siskoni
kyhäämä. Revittyäni vihapäissä kirjoittamani kirjeen sadoiksi
kappaleiksi, menin uudelleen maata. Pääsin helposti uneen. Aamulla
tunsin uutta intoa, uutta elämän halua. Alotin työni alusta. Uskonnon
ohessa pänttäsimme sisälukua ja lausuntoa kuin urakkamiehet. Oppilaat
edistyivät ja minä olin tyytyväinen. Palvelustyttöni tosin saatti paljo
kotoista harmia ja ikävyyttä. Hän oli puoleksi kesy olento, jonka
suurin ilo oli tehdä kaikki työt nurinpäin. Koin kärsivällisyydellä
neuvoa ja opettaa häntä siisteyteen, säännöllisyyteen, vaikka usein
olin joutua epätoivoon. Hänellä oli hirmuisen huono muisti kaikkien
järjestys- ja siisteysohjeiden suhteen, mutta kova himo leikkimään
oppilaiden kanssa kaiket aamut ja välitunnit.
Elellessäni jouduin vähitellen tuttavuuteen ympäristön kanssa.
Kummakseni ja ilokseni huomasin, että melkein jokaisella ihmisellä oli
toivomuksia ja vaatimuksia koulun suhteen. Kauppias, läheisin naapurini
piti laskentotaitoa ihmiskunnan suurimpana siunauksena. Sitä tarvitaan
käytännöllisessä elämässä enin ja siitä lähtee yksityiselle suurin
hyöty. Tietysti koin tyydyttää häntä. Ylemmillä osastoilla hikoilimme
vaikeiden korko-, alennus- ja päätöslaskujen kanssa, alemmilla
osastoilla harjoittelimme päässälaskentoa semmoisella näppäryydellä,
että itsekin jouduin ihmetyksiin.
Sitte tulin tuntemaan tuomiokunnan valtiopäivämiehen. Hän oli
kantapäästä kiireesen asti isänmallinen ja pani siis semmoisena
suurimman arvon äidinkielelle ja historialle, ylistellen niiden
kehittävää vaikutusta pilviin saakka. Hänen toivomuksiaan en voinut
jättää huomioon ottamatta. Rupesin kovasti harrastamaan kirjallisia
harjoitelmia ja ostin itselleni Weberin historian ja Yrjö-Koskisen
Nuijasodan ja Johtavat aatteet. Luonnontiede ja laulu oli omia
lempiaineitani ja kun vielä eräs hienompaan kerrokseen kuuluva rouva
huomautti minulle maantieteen merkitystä ulkonaisen sivistyksen suhteen
-- jonka huomautuksen tietysti otin varteen -- voin verrata kouluani
täydessä vauhdissa kulkevaan junaan. Itse minä olin veturina, joka
ähkien ja puhkien kiskoin perässäni pitkää vaunujonoa, sillä
lohdullisella tiedolla että kaikki edistys riippuu minusta ja yksin
minusta.
Edeltäjäni oli ollut jäykkä ja itsepintainen mies, joka ei ollut
suvainnut sivullisten sekautumista opettajan pyhälle alalle. Hän oli
nopannut nenälle kaikkia vaatijoita, kaikella sillä rohkeudella, jonka
monet virkavuodet ja pitkällinen kokemus opettajalle antavat. Toisin
minun laitani. Minä olin nuori ja koevuosiksi valittu, minun täytyi
olla notkeampi. Saavutinkin pian pitäjäläisten suosion. Minuun olivat
kaikki tyytyväisiä... paitse yhtä ainoata.
Se oli muuan upporikas nahkuri, joka asui sadan metrin päässä koulusta.
Hän oli ennen ollut patajuoppo, mutta sitte ruvennut raittiusmieheksi
ja semmoisena rikastunut pitäjän mahtavimpien rinnalle. Kelpo mies
kaikinpuolin, jopa muutamilla erityisaloilla laveatietoinenkin, mutta
onneton raittiusinto synkisti välimme. Hän tahtoi valaa kaikki ihmiset
saman kaavan lävitse ja ennen muita minut, joka olin nuori, innokas ja
siis juuri omiaan raittiusapostoliksi. Kävin hänen luonaan usein, sillä
kohtalon kultaiset langat olivat kutoutuneet sille kannalle, että
hänellä oli tytär, semmoinen sievä Sulima, joka kesti kunnialla
vertailun koko pitäjän neitosten rinnalla ja joka tuli yksin perimään
sekä isän pankkikirjat että nahkuriverstaan.
En ollut silmänräpäystäkään uskoton Siirille... hänen kuvaansa kannoin
uskollisesti sydämmessäni. Sulima kannatti ylen kiihkeästi
raittiusrientoja, käyttäen arkipäivinäkin rinnassaan sininauhaa. Se jo
kyllin riitti estämään sydänten lähestymistä. Ivaten hän kerran
huomautti minulle miten kummanlainen asentoni oli, kun käytännössä
toteutin raittiuspyrintöjä, mutta en uskaltanut yhtyä suulliseen
myöntymykseen, joka kuitenkin, aatteen elimelliseen olentoon nähden,
oli välttämättömän tärkeä.
Näin aika kului ja tuli toinen kevät. Minä tunsin usein pahoinvointia
sekä liiallista uupumista. Kasvoiltani oli kadonnut terve väri ja
mieleni pyrki aina olemaan raskas, harmaa. En voinut milloinkaan
heittäytyä iloiseksi. Tuntui alituiseen kuin olisi lukemattomat
syöpäläiset nakertaneet henkeni voimia, ruumiini oli aina puolisairas.
Kun ehtoisin laskeuduin vuoteelle, en voinutkaan nukkua, vaikka luissa
tuntui kova väsymys. Aamusilla oli pääni sakea, jäseneni veltot.
Kyläillessäni Suliman luona tuli aina aterian jälestä raskas olo ja
kova väsymys, vaikka en syönyt likimaihinkaan niin paljon paistia kuin
mieleni teki.
Noina surunpäivinä tuli kuitenkin äkkiä viheriä kukkula näkyviin. Luin
nimittäin eräänä epätoivon hetkenä sanomalehdistä ilmoituksen, että
X---- kunnassa olisi avoinna opettajan ja opettajattaren virka.
Kirjoitin kiireesti Siirille, että panisi paperinsa liikkeelle. Toiveet
olivat mitä vankimmat. Minulla oli siellä tuttava johtokunnan esimies,
jolle aioin kirjoittaa yksityisesti ja mainita mikä tuuli minun ja
Siirin välillä käy.
Siiriltä vastausta odotellessa rakentelin taivahan kauneita rakennuksia
päivät ja yöt. Onneni oli niin syvä, ettei pohjaa ja vieriä näkynyt
lainkaan. Minä saisin itselleni kodin, hauskan kodin, saisin syödä
ravitsevaa ruokaa enkä tarvitsisi ikinä riidellä puolikesyn
palvelustytön kanssa. Pääsisin puolta vähemmällä työllä, nukkuisin yöni
makeasti, tulisin jälleen iloiseksi, kukoistavan väriseksi...!
Kului viikko, kului kaksi ja kolmekin viikkoa, mutta Siirin vastausta
ei kuulunut. Kiroillen maamme postilaitosta, kirjoitin uudestaan.
Vihdoin tuli vastaus, mutta minkälainen. Siiri kirjoitti miten
Tammeliini oli ostanut pitäjän pulskimman maatilan, miten oli ryöstöllä
haetuttanut talonpojilta summattomat saatavansa j.n.e. Sivumennen
kosketti kirjeen lopussa hakemusehdotukseeni. Ei voinut siihen sillä
erällä suostua. Oli kovin mieltynyt paikkakuntaan, ihmisiin, hilpeään
seuraelämään. Toivoi etten pahastuisi j.n.e.
Vihani ei enää mennyt ohitse. Kirjoitin ankaran kirjeen, lausuen
peittelemättömin sanoin ajatukseni Tammeliinista. Panin Siirille
ehdoksi, että hänen piti heti lähettää hakemuskirjansa omaan käteeni,
muussa tapauksessa olisi rakkauteni raunioina. Jälkimuistutuksessa
vasta muuttausin valittavaan ja vienoon sävellajiin. Muistutin
entisistä kuutamo-öistä, huomautin heikosta terveydestäni, puolikesystä
palvelustytöstäni, yleisön vaatimuksista, ankarasta työstäni...
Kun olin pannut kirjeen postiin, tuntui sielussani toivehikkaammalta.
Olin näkevinäni, miten Siiri, kirjeen saatuaan pillahtaa itkuun, tuhrii
arkin, toisen ja vasta kolmannella herkee käsi vapisemasta. Tekee sitte
suuren kuvertin, sulkee sisään hakemuskirjan, kopiat ja kirjoittaa
kuoreen minun nimeni, mutta äkeissään kuin on ankaran kirjeeni
johdosta, ei lähetä riviäkään mukana.
-- Minun Siiri kultani...!
Lukukausi ehti loppuun, yleiset tutkinnot olivat pidetyt, mutta
vieläkään ei tullut Siiriltä suurikuorista kirjettä. Olin vähällä
menettää järkeni, sillä hakemusaikaa ei enää riittänyt kuin muuan
päivä.
Vihdoinkin sitte tuli kirje sanomalehtien välissä, mutta se oli
tavallinen pieni kirje. Sisässä tuntui jotaki kovaa, joka pani
sydämmeni vapisemaan. Se oli kultareunainen kihlakortti, semmoinen
kapea vinosuunnikas, jossa seisoi: _Siiri Saukkonen ja Maksmilian
Tammeliini_.
Huone rupesi pyörimään silmissäni, maailma hyppi mullin mallin. Häpesin
itseäni, Siiriä, kihlakorttia... ja sydämmeni oli haljeta pelkästä
harmista. Houkka en ollut osannut varoa itselleni arsenikia tai
revolveria tai... Yksi annos, yksi pamaus, ja hyvästi kavala maailma,
kavala Siiri!
-- Sinä maailman mainio Tammeliini, sinä...
Vaivuin sohvalle istumaan häpeäpainoni alle. Tuijotin synkästi eteeni,
miettien miten sopivimmasti ja kunniakkaammasti lähteä etsimään uutta
planeetia, jonka asujamet eivät tuntisi nimeksikään vilppiä,
viekkautta. Jos upottaisin itseni järveen, epäiltäisiin minun olleen
mielipuolena, jos menisin hirteen, pilaisin koulurakennuksen hyvän
maineen, jos avaisin suoneni, sanottaisiin minua paatuneeksi piruksi.
Ei, moiset kulkuneuvot eivät kelpaa. Pitää keksiäkseni jotakin, joka on
samalla jaloa ja runollista.
-- ... Iltaa. Miten veli jaksaa?
Apteekari, ruotsikiihkoinen keikkari, seisoi edessäni, hieno puku yllä,
havannalainen sikari suussa.
-- Kiitos, hyvin. Paina puuta.
Apteekari istui viereeni sohvalle, katsellen jonkinmoisella säälillä
yksinkertaista huonettani, jossa kaikki oli niin köyhän näköistä,
koditonta.
-- Lämmin kesä kuin Itaaliassa.
-- Niin kovasti lämmin, vastasin minä.
-- Muistaako veli kenen syntymäpäivä on tänään?
-- Kyllä, hyvin...
-- Sitä vietetään vanhaan tapaan... ainoastaan vapaat poikamiehet ovat
mahdollisia... veli on tervetullut.
-- Kiitos... mihin aikaan?
-- Seitsemän seutuvilla.
-- Siis noin tunnin kuluttua.
-- Niin juuri.
Apteekari lähti, jättäen huoneeseeni hienohajuisen sikarin savun.
Revolveri, arsenikki ja muut.. sentapaiset ajatukset poistuivat
aivoistani kauniisti. Asian koomillinen puoli käänsi kylkensä näkyviin
ja minä rupesin toisella silmälläni nauramaan, kun toinen vuoti
kyyneleitä. Siiri Tammeliinin morsiamena, vaimona... minun suloinen
Siirini! Olipa heikkarin onni, että tuo ruotsikiihkoinen keikkari tuli
muistuttamaan syntymäpäivästään, muuten olisin ehkä tullut
mielipuoleksi ennen auringon laskua.
Siistittyäni lähdin pitoihin, toinen silmäni oli naurussa, toisen
vuotaissa kyyneleitä. Vanhainpoikain komplotti oli jo koossa.
Höyryäväin maljain ääressä istui siellä, paitse päivän sankaria,
oluenpanija ja nimismies ja lukkari. Nesteen jumalattaret olivat jo
siroitelleet ilon ja onnen kukkia heidän sydämmiinsä... jokaisella oli
jo nokassa yksi lasi liiemmäksi.
-- Terve tuloa. Minä pelkään että veli potee rintatautia.
-- Eikähän mitä.
Siirryin punssimaljan ääreen ja esitin kaunopuheliaasti päivän
merkityksen. Heti ensimmäisen lasin jälestä tuntui ruumiissani suloinen
hyvinvointi, aivan kuin olisi äkkiä nyhdetty leuastani kipeä hammas tai
joku muu pakottava luu.
-- Maljamme, veikkoset...
Jokainen lasi, jonka kaadoin kurkustani alas, huuhtoi mieltäni
keveämmäksi, jokainen punssipisara nuorrutti vertani, jokaisen maljan
jälestä levisi uusi panoraama eteeni. Tähän asti olin ollut houkka
narri, mutta tästä lähin muutun mieleväksi. Tästä lähin käytän terveen
järjen yksinkertaista laskutapaa, annan palttua kuutamoöille,
lempilauluille ja annanpa palttua Nisselle, Weberille ja... Tästä lähin
olen ihminen, jolla on myös hiukkasen vaatimuksiakin eikä pelkältään
velvollisuuksia. Tästä lähin tulee pantavaksi oma suu kontin suuta
lähemmäksi. Ja Siiri...! Niin eläköön Siiri ja luuranko! Löydän vielä
minäkin oman kylkiluuni, löydän maarkin.
-- Maljamme veikkoset.
Oluenpanija puhui ruotsia minun kiusallani. Hän oli virkamiehen lapsia,
minä olin alhaista syntyperää, mökin poika. Veljeni ja siskoni
konttuivat lumikinokseen köyhänä vuotena ja minä kävin mieroa...
-- Puhutaan suomea... kun ollaan Suomessa.
-- Veli ei taida kehuttavasti osata ruotsinkieltä.
-- En osaa, enkä tahdokaan osata. Se on liian hienoa mökin pojalle.
-- Tyynny veikkonen, sopersi lukkari salaa korvaani. Näethän että
olemme alakynnessä. Noita on kolme.
-- Olkoon vaikka kolmekymmentä. Näethän sitä paitse, että nimismies jo
hankkii nukkumaan.
Väkäpuhe sammui kuitenkin suuremmatta kolinatta ja entinen
puolivirallinen ystävyys pääsi voitolle. Nimismiehen uneliaisuus
tarttui lukkariin ja hänenkin päänsä vaipui sohvan kulmalle. Kolmesin
pidimme pitoja puoliyöhön asti.
-- Ja nyt, hyvät veikot, virkoin minä, nousten seisomaan, nyt juokaamme
lähtömalja ja laulakaamme:
Näin on häitä häilättihin,
Näin on häitä juotiin,
Lopuss' ei viel'...
-- Renttulauluja, virkkoi oluenpanija riidanhaluisesti, mongolein
raakamaisia renkutuksia.
-- Mitä, häh? Mitä mäkiset, kaljaseppä?
Tuuppasin hänet kumoon tuolineen. Hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta
riidanhaluinen kuin oli, niin järnäili yhä vielä riitaa.
Hain käteeni hattuni ja keppini. Lukkarin olisin tuonut mielisti
kanssani pois, mutta en saanut pontta hänen jäseniinsä. Hän loikoi
sohvalla onnellisen näköisenä, hyräillen Ambrosiuksen kiitosvirttä.
Tulin ulos ja astelin kotia kohden, päätellen että oli viimeinen kerta
kuin kävin ruotsikkojen kekkereissä. Aina kerskuilevat suuresta
sivistyksestään, niinkuin mistäkin Sammosta, halveksivat minua, vaikka
teen osaltani työtä kuin höyryveturi.
Koulun pihalla keksi silmäni kolme sikaa tonkimassa karviaispensaiden
juuria. Tiesi miten olivat päässeet aidan lävitse...
-- Tiehenne täältä... huis kotiinne...
Juoksutin siat portista ulos aika luikua ja heitin erästä mustaa
veitikkaa, joka yritti takaisin koukkuilemaan, kepillä kinttuihin. Sika
kiljahti, pelättäen siten erään huviseuran, joka palasi joltakin
venematkalta ja jossa enimmäkseen oli vanhoja piikoja ja niiden
maitosuita suosikkeja.
Saatuani unesta kiinni, nukuin kauan. Herätessäni oli aurinko jo
korkealla ja kahvi oli kylmää kuten tavallisesti ainakin.
-- ... Huomenta! Älä pahastu vaikka tulen näin...
Nahkuri se oli, joka raskain askelin kävi sänkyäni kohden.
-- Ei tee mitään. Hae savuja ja istu.
Vältin katsoa häntä silmiin.
-- Miltä nyt tuntuu elämä ja maailma?
-- Mitä varten niin?
-- No kun eilen oli...
-- Apteekarin syntymäpäivä.
-- Hm, ja kovat juomingit Onko sinulla vahvat hermot?
-- On, yhtä vahvat kuin sinun paras juhtisi.
-- No kuule sitte. Ympäri kylää kerrotaan että sinä viime yönä pöllytit
apteekaria ja oluenpanijaa kuin turkkilainen.
-- Valejuttuja... kerran tuuppasin kumpaakin.
-- Ja että löit kolmelta sialta jalat poikki.
-- Vale sekin. Erästä mustaa veitikkaa heitin kepillä kinttuihin, kun
ei aikonut muuten totella. Siinä kaikki.
-- No niin, valeeksi Sulimakin niitä väitti. Etkö käy meillä, siellä on
vähän himphamppua...
-- Tilikirjoissako?
-- Niin.
Lähdimme käymään. Suliman kuva päilyi silmissäni kokonaan uuden valon
ympäröimänä. Rupesin poimimaan menneisyydestä yhtä ja toista, joka
herätti uudenlaisia tunteita sydämmessäni. Sain saaliiksi monta
kultajyvää, joita tähän saakka olin pitänyt arvottomina hiekkakiteinä
-- kuten narri ainakin. Moni katse juolahti äkkiä muistiini enkä voinut
ymmärtää miten olin saattanut noin umpenaan unhottaa ne, miten olin
saattanut noin pilvissä kulkea hänen suhteensa.
-- ... Oikeinko totta?
Sulima loi minuun syvällisen katseen, joka vähitellen suli yhä
lämpimämmäksi, lemmekkäämmäksi.
-- Varsin totta se on, vastasin minä, kummastellen ääneni värähtelyjä.
Pyydän että heti... neulot... sininauhan...
Turhanpäiväinen vala, jonka Siirille vannoin, hääräili kurkussani ja
esti sanojani sulavasti tulemasta ilmoille.
-- Aivan mielelläni.
Hän haki neulan, lankaa ja ryhtyi työhön.
Sievän kätösen koskennat tunkeutuivat läpi olentoni kuin sähkö-iskut.
Tummain silmäin lemmekäs katse pani vereni nopeasti kuohumaan yli
reunojensa. Koko ikävä elämäni suli äkkiä kirkkaaksi valopilkuksi, joka
hurmasi silmää, sieluani.
-- Sulima, minä rakastan sinua.
Sievä kätönen rupesi kovin vapisemaan ja hengitys kiihkeni pikaiseksi.
-- Sulima, minä...
-- Aapo...!
Minä kiersin käteni vyötäistensä ympäri, vedin hänet syliini ja
suutelin häntä.
Samassa raskaat askeleet kuuluivat salinpuolella... ja kamarin ovi
työnnettiin auki.
-- Siis meidän miehiämme vihdoinkin. Toivotan onnea! Raittiusaate on
yksi niitä harvoja aatteita, joiden eteen kannattaa elää ja toimia.
Nuorison kasvattajana on sinulla rajattoman laaja vaikutusala, joten
meidän sopii iloita...
-- Isä, älä toki rupee raittiusesitelmää pitämään, pyysi Sulima.
-- En, en toki.
Äskeinen kohtaus oli siksi suloinen, jotta olisin sen päästänyt
käsistäni noin tietymättömään tulevaisuuteen, noin ilman mitäkään.
Ehdottelin siis Sulimalle pientä kävelyretkeä.
-- Soudamme ensin veneellä tuonne salmensuuhun ja kierrämme sieltä
karjapolkuja takaisin. Tuletko?
-- Kyllä, kun käyn ensin kyökin puolella.
Hetkisen kuluttua Sulima ilmaantui jälleen ovelle, leveälierinen hattu
päässä, sievä kansallispuku yllä.
-- Tule nyt.
Sieppasin käteeni hattuni ja keppini ja ryntäsin ovesta ulos Suliman
perään. Vasta nyt huomasin miten viehättävän kaunis hän oli.
Tapaturma.
Ei sitä kamaluutta ennen oltu huomattukaan, kun ei ollut sattunut omaan
kohtaan. Oli niin tavallista ja tuttua, että keväisin meni kylästä
joukko nuoria miehiä arvannostoon. Jolla oli ruumiinvirheitä, se
vapautettiin, mutta joka oli virheetön ja täytti paksuusmitan, se
joutui kruununpalvelukseen, joko reserviin tai pataljoonaan -- ei siinä
sen kummempaa ollut. Mutta kun se lähenteli omaan kohtaan, tuli
Mahtilassa kuumanpuoleiset oltavat. Vanhempi poika Johan Nikolai oli
nimittäin joutunut asevelvollis-ikään. Sen nimi oli kuulutettu kirkossa
muiden nimien joukossa ja olipa se painettu sanomalehtiä seuraaviin
plakaateihinkin. Niissäkin seisoi: Noromäen kylä, Johan Nikolai,
talollisenpoika.
Siinäpä se olikin kamala kohta. Ensimmäisinä vuosina, jolloin
sotamiehiä ruvettiin ottamaan, oli kutsuntatilaisuuksissa vapaaehtoisia
menijöitä valitseman varalle, mutta vuosi vuodelta kutistui niiden luku
yhä pienemmäksi ja viimeaikoina oli ihan tavallista, ettei ilmaantunut
ainoatakaan vapaata pyrkijää, vaan sai arpa ratkaista reservimiehen
sekä kolmivuotisen kohtalon. Ja siinäpä se juuri irvisti vaara. Johan
Nikolai oli jäsenten puolesta ehjä, virheetön. Ei ainoatakaan arpea tai
naarmua koko miehessä. Vartalo lyhyt, tukeva ja niin ehjätekoinen kuin
suinkin olla voi. Siitä ei olisi purkamallakaan löytänyt hutilomaista
työtä.
Johan Nikolai huomasi jo olevansa vaaran hampaissa. Sillä edellisenä
keväänä ei pitäjän pojilla ollut arvannostoa ollenkaan sanan
varsinaisessa merkityksessä. Niillä harvoilla nimittäin, jotka
kelpasivat. Tarkastuksessa hylättiin rysyttäin miehiä ja
kelpoiset sitte vietiin vaaliuurnalle niinkuin surman kitaan.
Korkeampi-numeroisia arpoja, jotka oikeuttivat reserviin, ei ollut koko
joukossa kuin pari kolme. Eihän siinä onnen sattuma voinut tulla
kysymykseenkään. Pataljoona peri poikansa, otti kahdeksasta kelpoisesta
osakseen kuusi. Tosin silloinen kutsunta oli nälkävuoden synnynnäisiä
ja tuo rysyttäishylkääminen siis suoranainen poikkeus, mutta kukapa
tiesi, vaikka silloinen nälkävuosi vaikuttaisi vielä seuraavaankin
kutsuntaan, siihen johon Mahtilan Johan Nikolaikin kuului. Entä jos
siinäkin on suurin osa mitan täyttämättömiä ja kaikenmoisia
hylkyläisiä, joista ei kruunu huoli suiksi surmikseen. Entä jos käy,
kuten kävi edellisenä keväänä, ettei jää koko pitäjän pojista kuin
pieni valiojoukko kelpoisia. Miten sitte pelastaa nahkansa joutumasta
kolmivuotiseksi?
Se oli kamala kohta. Olla neljänuesmanttaalin isäntimänä ja tulla
yhtäkkiä kaapatuksi kruununkasarmiin kolmeksi vuotta, juoksemaan rummun
mukaan, seisomaan vahtia sateessa ja pakkasessa ja tekemään kunniaa
aliupseereille, joiden seassa on entisiä renkimiehiäkin.
Siellä pataljoonassa se oli Romppaisen Ollikin, entinen rapajuoppo.
Ennen oli miesten kurjimpia ja nyt ylvästelee kolminauhaisena. Tuuppii
harjoituksissa miehiä polviin ja vaatii mukamakin kunniaa tekemään
itselleen. Hänenkö edessä Mahtilan Johan Nikolainkin pitäisi
varpaisillaan pyörähdellä? Käsi korvan reunalla, jalat suorassa
linjassa, rinta röyheänä, vatsa ohuena, hyi toki!
Löytyipä vielä eräs muukin arka kohta, johon pelko pisti vielä viittä
kipeämmin. Se kohta oli Ainolan Emma. Ja siihen yhdistyi viisituhatta
käteistä, hevonen, nautaeläimiä ja kymmenkunta kuormaa kaikenlaista
irtainta. Mutta Emman ympärillä hääri eräs toinenkin, nimittäin Kyösti.
Se oli köyhän talon poika, mutta sillä oli vaaleampi tukka kuin Johan
Nikolailla ja viekkaammat silmätkin. Oli vielä käytöksessäkin jotakin
somaa, joka pani naiset naurusuulle, neidot hymysuulle -- ja se se oli
vaarallisinta! Mahtilan talo kyllä pysyisi kivijalallaan, vaikka Johan
Nikolai joutuisikin kolmeksi vuotta juoksemaan rummun mukaan, mutta
Ainolan Emma! Kuka menisi takuusen sen edestä? Ei kukaan. Varsinkin jos
Kyöstin onnistuisi vapautua sotapalveluksesta, joka ei lainkaan
näyttänyt mahdottomalta, kun otti huomioon nälkävuosien aikuiset olot.
Silloin oli syöty Kyöstin kotona hernevarsista ja kaurajauhoista
leivottua leipää. Ja sepä se juuri voi vaikuttaa kutsunnassa, kun
uumien paksuus pannaan mitan alle. Hoikalta se näytti Kyösti, vaikka
kyllä löytyi niitäkin, jotka väittivät että paksuutta kyllä löytyi,
vaikka se vain piiloutui vartalon pyöreyteen. Mutta kaikissa
tapauksissa oli syytä pelätä, Kyösti oli siksi vaarallinen kilpakosija.
Jos se vapautuisi asevelvollisuudesta ja jos Johan Nikolailla olisikin
kiero onni, silloin olisi Ainolan Emma mennyttä, se oli kuin
kämmenellä. Ja mennyttä olisi ne viisituhatta käteistäkin, ne lehmät ja
lampaat ja...
Kipeästi koski uhkaava vaara Mahtilan emäntäänkin. Jota lähemmäksi
surman suu joutui, sitä kammottavammalta tuntui. Kruununtakki, jota
vihan väkeen aiottiin vetää Johan Nikolain selkään, piinasi ja kiusasi
häntä, että ihan oli tulla mielipuoleksi. Koko se sotapalvelus oli
hävittömintä herrain juonta. Irtaimelle väestölle se kyllä sopi,
niillä kun ei ollut maita eikä mannuja, joista olisi ikävä luopua.
Eikä epävarmoja naima-asioitakaan, joissa onni voi pienenkin
vastahakoisuuden tautta pyörähtää toisen syliin. Sama kenen pöydältä
renki ja mökkiläinen syövät leipänsä; omasta kohdasta ei sitä
kuitenkaan ole. Mutta talollisten lapsille ei se sopinut koko
sotakomento. Ja varsinkin niin varakkaille kuin Mahtila oli. Eihän
Johan Nikolai ollut tottunut taipumaan kenenkään käskyjen mukaan, aina
oli saanut pitää oman ällinsä, aina oli saanut käskeä muita. Renkimies
on tottunut syntymästään saakka orjamaiseen elämään ja hänelle siis ei
sotakomentokaan ole outoa, mutta toista on talollisten lasten... ja
varsinkin Johan Nikolain!
-- Se on hirveätä, se on kamalata, valitti hän naapurin emännälle, joka
usein kävi Mahtilassa vieraisilla, mutta joka useassa asiassa myöskin
oli vastakkaista mielipidettä... kun talollisten poikain täytyy mennä
sotapalvelukseen. Niillä pitäisi olla vapautus, joilla on talo.
-- Mökkiläiset ja irtain väestö tuumivat ihan toisin, vastasi naapurin
emäntä, joka ei milloinkaan antanut tinkiä vakuutuksestaan. Heidän
mielestään se on talollisille juuri omiaan.
-- Minkä edestä?
-- No, että oppivat vähän tasa-arvoisuutta. Se niin kernaasti
käytännössä unhottuu kaikilta. Mutta lyhyt tukka ja kruunun takki
kuuluu pyyhkäisevän jäljettömiin kaikki erotukset.
-- Puhutte noin, kun ei satu omaan kohtaanne.
-- Kyllä kohta sattuu... ei kestä enää monia vuosia.
-- Sotatemppujen tekeminen kuuluu olevan hirveätä. Märkä sija jää
lattiaan jalkojen kohdalle.
-- Ei oo kaikkia uskomista, mitä hohistaan.
-- Ja niin ankaran kovat on lait siellä. Jos luvatta sylkäsee
lattialle, niin putkaan oitis.
-- Ei oo uskomista kaikkia hohinoita. Romppaisen Ollista on siellä
tullut mies, vaikka oli sellainen hurjapää. Ja kehuskelee se olojaan.
-- Mutta eihän se ole talollisten lapsia.
-- Ei olekaan, myönsi naapurin emäntä.
-- Johan Nikolai on tottunut hyvällä oloon ja semmoiselle se juuri...
-- Eiköhän tuo tottuisi huonompaankin, on muutkin tottuneet. Sanoi
Olli, että siellä on herrojakin joukossa, ison koulun käyneitä.
-- Jopahan niitä siellä on. Jos joku juopporatti, joku Ollin tapainen
on sattunut sekaan... Onhan teidän Tuomas käynyt läpi kansakoulun,
semmoinen se kyllä voi pujottaa itsensä helposti sotaväessä ja missä
tahansa. Mutta meidän Johan Nikolai...
-- Olisi se sekin saanut käydä kansakoulun päähän asti.
-- Olisi kyllä, mutta sitä pidettiin siellä huonompana kuin muita. Sai
aina kaikki syyt niskaansa.
-- Mitä vielä? Ja naapurin emäntä hymyili, kun muisti miten suurta
melua ja surua Mahtilassa oli ollut Johan Nikolain koulunkäynnin
tähden. Siitä oli vähällä syntyä käräjäjutut, sekä opettajan että
Mahtilan emännän puolelta. Johan Nikolai otettiin koulusta pois ja oli
jonkun aikaa semmoistakin hohua, että se piti lähetettämän joko
kaupunkiin tai naapuripitäjän kouluun, mutta eivätpä ne hohut teoiksi
toteutuneet. Kotiin se jäi ja koulut saivat olla käymättä.
Elettiin siitä päiviä ja viikkoja ja kevät ehti yhä lähemmäksi, ja sen
mukana kutsuntapäiväkin, tuo kamala ja uhkaavainen päivä, jonka takana
pilkoitti kruunun takki, kasarmi, kivääri, rumpu ja sotatemput. Sen
päivän edestä pakeni ilo ja onni Mahtilan talosta käpälämäkeen. Kamala
pelko ja suru tuli sijaan. Tuntui aivan siltä, kuin jos oli taivaalla,
talon päädyn kohdalla väikkynyt verinen, tuhoa tuottava pyrstötähti,
jota ei voinut minnekään paeta ja jota ei voinut millään mahdilla
siirtää pois, muille maailmoille, muiden talojen päädyn kohdalle.
Viho viimeisinä hetkinä sitte ryhdyttiin mielettömiin pelastuspuuhiin.
Tapettiin suuri emälammas, ja emäntä, jonka aivoista terve järki oli
lähtenyt pakosalle, lähti ajamaan nimismiehen luo. Kantoi lampaan
kyökkiin, niiasi rouvalle syvään ja pyysi päästä nimismiehen puheille.
Vakuutti olevan polttavan tärkeitä asioita. Rouvan välityksellä pääsi
hän pian päivällislepoa nauttivan nimismiehen juttusille.
-- Noh, miten Noromäen puolella voidaan?
-- Meneehän se mukaan. Minä tulin puhumaan vallesmannille, että eikö
sitä meidän poikaa voisi vapauttaa sotamieheksi joutumasta.
-- Minkä perusteella? -- nimismiehen ääni oli siksi ivallinen ja
kärtyinen, että Mahtilan emäntä hieman ällistyi.
-- Hä tuota, onhan se melkein kuin ainoa.
-- Mitä? Eihän se ole ainoa, kun löytyy nuorempikin.
-- Mutta sehän on höperö... se voidaan toteen näyttää.
-- Ei se auta, ei laki piittaa, jos on höperö tai... Seppälän isäntä
sitäpaitse on myöskin Mahtilan poikia.
-- Mutta eihän se ole minun poikani.
-- Vaikka ei ole... onhan miehenne poika ensimmäisestä naimisesta.
-- Mutta kun isä on sokea, veli höperö... eikö ne mitään paina?
-- Ei mitään, hyvä emäntä. Jos laki panisi arvoa semmoisille
asianhaaroille, jäisivät kasarmit pian autioiksi. Joku toinen voisi
vaatia vapautusta sen nojalla, että veli on juoppo, isä vasenkätinen
j.n.e. Ymmärrättehän?
-- Kyllähän... ja pettyneenä toiveissaan huoahti emäntä syvään ja oli
hetkisen vaiti. Ajatukset eivät löytäneet mitään porraspuuta, jonka
avulla voisi pelastua. Yhtä syvää, yhtä surkeata tuntui olevan, jos
koetti haparoida minne päin tahansa. Eikö vallesmanni voi neuvoa
minkäänlaista apua.
-- No kyllähän... jos lääkäri löytäisi jonkun ruumiinvirheen ja antaisi
todistuksen...
-- Tosiaankin! huudahti emäntä, jonka sydämmeen äkkiä toivon valo
pilkahti.
Jo seuraavana päivänä ajoi hän kunnanlääkärin luo, vei runsaasti
tuomisia ja esitteli asiansa suoraan, unhottamatta mainita että juuri
nimismies oli hänet semmoisiin toiminnoihin kehoittanut. Kylmän,
kovettuneen näköisenä kuunteli lääkäri. Oli esittäjän suhteen kahden
vaiheilla. Ajatteli häntä vuoroin tuiki tuhmaksi, vuoroin tuiki
hävyttömäksi. Kun keskustelu sujui pitemmälle, huomasi että emännällä
oli molemmat ominaisuudet; olipa vielä eräs kolmaskin lisäksi,
nimittäin suunnaton ylpeys. Ominaisuudet olivat kasvettuneet niin
lujaan kimppuun, ettei niitä voinut lainkaan eritellä. Kolmesin ne aina
nostivat päätään pystöön... ja kilpailivat päästä toistaan
korkeammalle.
-- Se sylkee usein verta... ja sitä vaivaa usein rinnan-ahdistus ja
pyörtymys.
-- Onko tuo nyt vain totta? -- kysymykseen yhdistyi läpitunkeuva
silmäys.
-- Herra tohtori, totta se on. Hukka sen perii sotaväessä... ihan
onnettomuus.
-- Noh, tulkoon luokseni tarkastettavaksi. Sitte saadaan nähdä.
Lääkäri nyökkäsi päätään ja kumartui jälleen kirjansa yli. Mahtilan
emäntä ymmärsi asian niin päin, että kaikki oli selväksi puhuttu ja
ettei tarvittu muuta kuin tulla noutamaan todistusta, eli semmoista
paperia, joka pelastaisi pojan kruunun kynsistä.
Vielä saman päivän ilta-puolella pantiin Johan Nikolai matkalle. Ennen
lähtöä tuppaili emäntä hänen päähänsä hyvän joukon neuvoja. Piti
näyttää hyvin murheelliselta, sairaalta ja piti hengittää hyvin
raskaasti. Ja piti vakuuttaa että on heikko rinta ja että aamusin on
sylki verensekaista. Puheiden päätteeksi piti sitten avata lompakko
ja...
-- Ymmärräthän jo... kyllä se käy hyvin, kun vaan olet rohkea.
Ja Mahtilan emäntä ihan heltyi kyyneliin, ajatellessaan että apu
vihdoinkin koitti, kun jo oltiin toivottomuuden kynnyksellä eikä enää
luultu päästävän kasarmia pakoon millään inhimillisellä keinolla. Pieni
vihjaus nimismieheltä ja tuo verinen pyrstötähti oli siirtäytynyt pois
päädyn kohdalta, muutama rivi lääkäriltä ja kruununkynnet eivät
uletukaan Johan Nikolaihin. Vihamiehet ja kateelliset eivät saakaan
ilakoida. Kaikin saavat ilon sijaan pitkän nenän, niin pitkän, että
ylettyy kasarmista Noromäen kujille saakka. Näkevät, mitä rikkaus ja
mahti voivat, kun kova tulee. Näkevät miten herratkin asettuvat
suurellisten puolelle vaaran hetkenä. Tehköönpä joku muukin talollinen
saman tempun kuin hän teki. Menköön lypsämään apua nimismieheltä ja
lääkäriltä, esim. Kuivalan emäntä tai joku muukin. Menköönpä! Saavat
nähdä ettei olla tuntevinaankaan heitä.
Emäntä joutui kerrassaan onnen haltioihin, vertaillessaan omaa
asemaansa lähimpään ympäristöön. Löytyi niin harvalta hänen
vertaisiaan. Ainola ja kolme neljä muuta taloa, siinä kaikki ne, jotka
ylettyivät Mahtilan tasalle. Muut olivat paljo alempana. Millä suuri
velkataakka selässä, millä aromaiset pellot, millä kehnot
karjanlaitumet, millä lahot asuinrakennukset, millä isot eläkkeet
suoritettavina. Niiltä semmoisilta jouti poikia kruununpalvelukseen.
Kuivalan Kyösti ja sen arvoiset joutivat sotaväkeen menemään,
tarvitsematta pelätä, ettei leivät tule kotona syödyksi.
Mutta vaikka emäntä noin oli onnen haltioissaan, pistihe pieni
levottomuus usein mieleen. Ei tahtonut saada tilojaan tuvassa eikä
rakennuksen peräpuolellakaan. Aika tuntui niin sietämättömän pitkältä,
että teki mieli lentämään Johan Nikolaita vastaan ja ahmaisemaan
ilosanoman oikein kiireesti. Lopulta, kun jo kävi illemmäksi, asettui
emäntä ikkunanpieleen, josta näki peltojen poikki kauas maantielle, ja
silmäili levähtämättä ulos. Näki ainakin kymmenkunta hevosella-ajajaa
kulkevan maantietä, kunnes tunsi Johan Nikolain. Hevonen jätti maata
taakseen kuin kilparadalla ja kääntyi kylän lähellä ylös Mahtilaa
kohden. Ei ollut enää epäilemistäkään, se oli odotettu. Taneli renki
meni alas tallin eteen hevosta riisumaan ja Johan Nikolai lähti käymään
rappuja kohden. Jokaisella askeleella, jonka astui, kiihtyi enemmän
sydämmen lyönnit...
-- Tänne, tule tänne, huusi hän, työntäen kamarin oven auki... no mitä
kuului? Luepa nyt se paperi, lue pian, minä olen niin iloissani...
-- Lukekoon sitä hiisi... ja Johan Nikolai nauroi ilkeästi, kasvot
näyttivät kovin katkerilta.
-- Nyt narraat minua... Jo-han Ni-ko-lai.
-- Mitä hyötyä sitä olisi, että ilveilisin? Ei asiat yhtään
parantuneet.
-- Eikö? No vieköön häntä... Eikö se antanutkaan todistusta?
-- Ei antanut... ei.
-- Mitä sanoi?
-- Sanoi että minä kelpaan vaikka hevosväkeen.
-- Voi taivahinen! Tottahan muistit tarjota sitä satamarkkasta.
-- Muistin maarkin... Johan Nikolain muoto kävi yhä katkerammaksi.
-- No eikö huolinut?
-- Ei... ei huolinut.
-- Mitä sanoi?
-- Ei mitään... vaan avasi oven ja...
-- ... Tuo häpeemätön! Ensin antoi lupauksen ja sitte...
Mahtilan emäntää niin suututti ettei tahtonut voida nahoissaan pysyä.
Mokomakin tohtori, kun narraili ihmisiä eikä pitänyt vähääkään
lupauksestaan. Kehtasikin kieltäytyä antamasta apuaan, vaikka
edellisenä päivänä oli niin myöntyväinen.
-- Semmoinen sanansa syöjä! Mikä meitä nyt auttaa Johan Nikolai?
-- Sitä en tiedä, en... en. Aikakin on jo niin tärkillä, ettei ehdi
enää ajattelemaankaan.
-- Niin on... voi mokomaakin tohtoria, millainen tuulihattu se oli.
Lääkäri suurimman syyn sai koko onnettomuudesta, jonka kohtalo oli
kutonut Mahtilan vanhemmalle pojalle. Lääkäriä emäntä aina surujensa
välipaloiksi ajatuksissaan hammasti, syytäen sen niskoille
mahdottomimmatkin otaksumiset, luulot, ja niitä hänen pippurimaisessa
mielessään versoi jos jotakin lajia. Harmillisten ajatusten pontena oli
aina syytös, ettei se jumalaton antanutkaan pelastuksenpaperia, vaikka
ensin lupasi.
Ja niin kului aika. Nuo muutamat päivät, jotka olivat jälellä,
kallistuivat hiljalleen iltaa kohti... ja huomenna se jo oli
kutsuntapäivä. Emäntä istui kamarissa huokaillen, harmitellen ja
valuttaen vettä poskilleen. Olisi suonut kutsuntaherrojen sairastuvan
koleraan tai jonkun tulivuoren purkauksen kasarmin tienoille, että
olisi pitkittynyt ja mutkittunut koko arvannosto ja siten sivuuttanut
sievästi Mahtilan ohi, muiden kohdalle.
Ja tanhualla käveli Johan Nikolai levotonna kuin pahantekijä. Ei
puuttunut puheisin koko päivänä kenenkään kanssa eikä käynyt
pöytäänkään syöntiaikoina. Iltapuolella sitten meni tallin ylisille,
jossa Taneli renki veisteli. Sillä oli taasenkin koiranturkit yllä,
kuten oli jo ollut monta aikaa. Leuat vinossa virkkoi hän:
-- Sotakin kuuluu olevan tulossa piakkoin.
-- Mitä? Sotako? Kuka niin sanoi?
-- Kuivalan Kyösti... se on lehdistä lukenut.
-- Minne se sota tulee?
-- Turkin ja Venäjän välille. Kuuluu Turkki aikovan maksaa vanhat
rätingit.
-- Tulkoon vaikka kaksi sotaa, ei sinne oppimattomia viedä.
-- Velikulta, ne ne juuri viedäänkin ensimmäiseksi. Ja kun rynnätään
jotakin vallia vastaan, jossa miestä kaatuu kuin heinää, pannaan
nahkapojat etumaiseen riviin, näetsä taitavia säästetään piukimpiin
otteluihin, joissa ampumataitoa ja miekkailemista kysytään. Ja
nahkapojatkin lajitellaan siten, että kaikkein lyhyemmät työnnetään
etumaisiksi. Sotaväessä pitempi on aina arvokkaampi. Kysy järjeltäsi
jos epäilet.
Taneli löi puukkonsa seinään ja lähti, leuat vinossa, alas talliin
korjaamaan hevoisia. Johan Nikolai jäi yksin ylisille. Istui
lavitsalle, jonka edessä oli pölkky ja teräväksi tahottu kirves.
Katseli eteensä ja mietti. Äly kyllä myönsi että Tanelin puheet olivat
koiranjuttuja, mutta yhä kylmemmäksi ne vetivät jo entiseltäänkin
viileän mielen. Sotamies ja sota olivat kuitenkin läheisessä yhteydessä
toisiinsa, aivan kuin tuppi ja veitsi tai kirves ja kirveenvarsi.
Mitäpäs jos ollakin perää Tanelin puheissa että sota oli tulossa, että
vietäisi Suomen pojat tappelukentälle, ja että vietäisi hänkin,
neljännesmanttaalin perillinen? Silloin olisi parempi että...
Mutta äkkiä levisikin Johan Nikolain kasvoille ilkkuva ilo... ja hän
vavahti kuin kissa, joka on keksinyt hiiren aivan käpäliensä lähellä.
Hän katsoi havutukkia ja terävää kirvestä, jotka olivat lavitsan
lähellä, suoraan hänen kohdallaan. Yksi ainoa lyönti -- ja hän olisi
vapautettu! Puoli tai neljännestuumaa joku jäsen lyhemmäksi -- ja hän
olisi kelpaamaton! Yksi lyönti ja yksi neljännestuuma jotakin jäsentä,
esim. etusormea, ja... Johan Nikolai otti kirveen varresta kiinni ja
nousi seisomaan. Mutta sydän alkoi samassa jyskyttää, jotta lyönnit
tuntuivat kylkiluihin. Ja käsi vapisi ja menetti niin voimansa ettei
kyennyt pitämään kirvestä kiinni. Se putosi kolahtaen lattiaan. Johan
Nikolai säpsähti ja painui jälleen istumaan rahille. Istui siinä, istui
ja mietti. Äkkiä tuli ajatuksiin Ainolan Emma, jonka ympärillä Kyösti
härnäili ja silloin taas ruumis vavahti. Lähteä seuraavana päivänä
arvannostoon, oli sama kuin panna peliin Emma. Tappio oli yhtä
mahdollinen kuin voittokin, melkein mahdollisempikin. Varsinkin jos
Kyöstin onnistuisi...
Kolmannen kerran tuntui ruumiissa sävähdys, mutta silloin olikin jo
päätös tehty. Johan Nikolai otti käteensä kirveen ja nousi seisomaan.
Toisen käden peukalon ja kolme muuta sormea puristi hän nyrkkiin, mutta
etusormen työnsi havutukille. Nosti sitte kirvestä kyynärän verran ylös
ja likisti silmänsä kiinni. Pieni rusahdus kuului, kun kirves putosi
alas, jääden kiinni pölkkyyn. Ei mitään kipua tuntunut. Muutaman
sekunnin kuluttua avasi Johan Nikolai silmänsä. Näki miten pillinään
veri juoksi oikean käden etusormesta, joka oli toisen taipuman kohdalta
poikki. Ihan eroon oli mennyt.
Huutaen täyttä kurkkua lähti hän juoksemaan tupaa kohden. Isä,
seitsemännellä kymmenellä oleva sokea vanhus, istui rapuilla, hyväillen
höperöä poikaa.
-- Mikä nyt hätänä?
-- Kirves sattui sormeeni... voi onnettomuutta!
Neljännestunnin kuluttua kyyditsi Taneli renki Johan Nikolaita
kunnanlääkärin luo, ajaen täyttä laukkaa, ettei veri ehtisi juosta
kuiviin. Lääkäri oli juuri hankkeissa lähteä sairaan luo, mutta
pyörtihe pihalta takaisin. Pani siteitä ja laastaria tyngän ympäri,
joten verenvuoto lakkasi. Vasta sitte rupesi kipu tuntumaan.
-- Nyt ette kelpaa sotaväkeen... Lääkärin ääni oli ivallisen pisteliäs
ja huulilla leikki niin ilmeinen halveksiminen, että Taneliakin
hävetti.
-- Kai se niiksi vetää... kun sattui tuommoinen kamala tapaturma.
Aikaisin seuraavana aamuna lähti Johan Nikolai arvannostoon.
Vinoleukainen Taneli renki meni häntä kyytimään. Yöllä palasivat he
kotiin, ja Johan Nikolailla oli pivossaan paperi, jossa seisoi että hän
oli ijän ajaksi vapautettu kaikesta sotakomennosta.
-- Miten kävi Kuivalan Kyöstin? kysyi emäntä aamulla.
-- Kylmästi kävi... veti ensimmäisen numeron.
-- Siis vakinaiseen väkeen kolmeksi vuotta.
-- Kahdeksi vaan, huomautti Taneli... se on käynyt läpi kansakoulun.
* * * * *
Ainolan Emman sydän oli häilynyt Kyöstin ja Johan Nikolain välillä.
Tunteet hyväilivät kumpaakin. Toinen oli kaunis, toinen rikas. Molemmat
häärivät hänen ympärillään ahkeraan, ei kumpikaan väistynyt taistelusta
vapaehtoisesti syrjään.
Se oli Emmasta hupaista, sanomattoman hupaista. Kylän rikkain poika,
jolle sateli naimatarjouksia idästä ja lännestä, oli onnellinen, kun
sai häneltä hymyilyn ja kylän kaunein poika, johon ylpeämpikin neito
heti ensi näkemällä mieltyi, oli tyydytetty, kun sai Emmalta yhden
ainoan armaan silmäyksen. Toiselta oli kihloina kello, toiselta sormus.
Edellisen pakotti Johan Nikolai ottamaan Emman vastaan ja heti päivän
parin jälestä, kuten salaisen maneettivoiman vaikutuksesta, tuppaili
Kyösti sormustaan hänelle. Täytyi siltäkin ottaa, kun oli toiseltakin
ottanut. Muuten olisi tapahtunut vääryys tunteita kohtaan, jos olisi
suosinut toista enemmän.
Sattui sitte tuo kuuluisa tapaturma ja Johan Nikolain vapautus
sotilasvelvollisuudesta. Alussa ei Emma ajatellut minnekään päin, hän
tunsi itsensä melkein kuin sivulliseksi ja asiaankuulumattomaksi. Kovan
onnen tapaturma oli varsin luonnollinen, joskokin se sattui omituisena
aikana. Mutta pian ruvettiin kuiskailemaan asiasta yhtä ja toista,
ensin hiljemmin, sitte yhä äänekkäämmin, kunnes koko kylä oli solinaa
täynnä. Eikä siinä kyllin, että väitettiin tapaturmaa tahalliseksi,
kokonaan ehdontyöksi, tiedettiinpä vielä vallesmannissa käynnit ja
lahjomis-yrityksetkin. Kukaan ei voinut sanoa, mistä huhut ja arvelut
olivat syntyisin, mutta jokainen niitä oli kuullut ja jokainen oli
valmis uskomaan ne todeksi. Mutta Taneli renki, entinen huutopoika,
jonka Mahtilan vaimovainaja oli pienenä raukkana hoitoonsa ottanut ja
mieheksi kasvattanut, se ei tiennyt mitään eikä ollut huomannut mitään.
Jos siltä kysyttiin, rupesi sylkemään ja kiroilemaan, ettei suinkaan
asiat niin olleet.
Ainolan Emman ajatuksia huhut pyörittivät tuonne ja tänne. Hänen tuli
oikein vaikea olla, kun kuuli miten alentavia sanoja palvelijat
päästelivät Johan Nikolaista. Ensin ei hän likipitäinkään luottanut
niiden todenperäisyyteen, mutta vähältä epäilykset pujottautuivat
rinnan alle asustelemaan. Ensin ne olivat lyhyt-ikäisiä; mutta aikaa
voittain kasvoi niihin syvemmät juuret. Ilmaantui varmempiakin
perusteita kuin kylän juorut.
Tuli sitte syksy ja Kyösti tuli heittämään hyvästejä. Oli niin
huolettoman ja iloisen näköinen, kuin jos olisi lähtenyt noutamaan
suuria perinnöitä. Lupasi kirjoittaa joka kuukausi Emmalle ja lupasi
jouluna käydä kotona. Heti Kyöstin lähdettyä muutti Johan Nikolai
käytöstapaa. Tuli rohkeammaksi ja vaativammaksi, kun vaarallinen
kilpailija ei enää ollut häntä varjoon saattamassa. Kun Emma näki ettei
se ollut vallattomuutta eikä satunnaista mielenkuumuuttakaan, harmistui
hän, mutta kätki jonkun aikaa harminsa armaan hymyn taakse. Pian
kuitenkin ilma tuli niin sähköiseksi, ettei jylähdys ja isku enää
voineet mennä sivu. Joulun edellä, eräänä iltana istui Emma
kamarissaan, lukien kirjettä, joka juurikään oli Kyöstiltä tullut.
Samassa kuului etehisessä tutut, pehmeät askeleet ja ne lähenivät niin
nopeaan ovea kohden, että Emma hädin tuskin ehti saada kirjeen piiloon
pöytäverhon alle.
-- Hyvää iltaa!... ja Johan Nikolai kävi suoraa päätä istumaan tuolille
Emman viereen ja kietasi kätensä hänen vyötäistensä ympäri... Miten
jakselet?
-- Hyvin... ota kätesi pois.
-- Mitä varten?
-- Sitä varten, että minä tahdon.
-- Otan, jos lupaat vastata erääsen kysymykseen.
-- Kyllä vastaan.
-- Onko totta, että sinulle tulee Kyöstiltä ehtimiseen kirjeitä.
-- On... ota pois.
-- Enpä ota.
-- So, virkkoi Emma kiukkuisesti ja ryntäsi seisomaan.
Johan Nikolai ei vielä ymmärtänyt mitään... katseli vaan naurusuin
kiukustunutta Emmaa.
-- Mutta vastaatko sinäkin minun kysymykseeni?
-- Vastaan, ihan saat olla varma.
-- No, onko totta, mitä jutellaan... että löit ehdollasi poikki tuon
etusormesi.
-- Ei, ei se ole totta.
-- Mutta minäpä luulen, että se on... näen silmistäsikin että
valehtelit.
-- Emma, kuulehan kun tunnustan sinulle. Johan Nikolai rupesi
änköttämään... kyllä minä sen tein, mutta se tapahtui sinun tähtesi.
-- Minun tähteni... no taivaan päivät!
-- Sinun tähtesi niin... en uskaltanut ajatellakaan poistumista sinun
tähtesi.
-- Häpeä toki hiukan, Johan...
* * * * *
Jouluna tuli Kuivalan Kyösti lomalle. Erossa oleminen oli sytyttänyt
huiman tulen Emman sydämeen ja palohaavojen kirvellystä ei voinut
lievittää kukaan muu kuin Kyösti. Tuo kaunis, vaaleahiuksinen poika,
jonka miellyttäväisyyttä ja rehellistä luonnetta Emma vasta eron aikana
oppi tyystemmin huomaamaan.
Ennen eroomista tuli julkinen kihlaus. Emman vanhemmat suostuivat
empimättä, sillä olihan poika kaikin puolin virheetön.
Mutta Mahtilan emäntä suuttui niin, ettei tahtonut omissa nahoissaan
pysyä. Lakkasi seurustelemassa Ainolan emännän kanssa ja höysti
puheitaan, milloin ne kohdistuivat Ainolaan, pienillä piikeillä. Niitä
sitte kylässä matkittiin, mutta kärjet käännettiin Mahtilaan päin,
entistä terävämpinä, purevampina.
Katkenneen sormenpään pani Taneli renki talteen... pisti sen
seinä-hirren koloon, josta ei hiiret ja rotat sitä saaneet suuhunsa.
Ja aikaa mukaan kuivui siitä kynsi, liha ja suonet pois, niin ettei
ollut jälellä muuta kuin pieni luunkappale, joka sekin sinistyi ja
rumentui niin surkeasti, ettei olisi outo aavistanutkaan sen olevan
niin suurta sukuperää.
Hajanaisia piirteitä elämästäni.
Tietystihän minulla koulua käydessäni oli eväiden suhteen loppumattomia
huolia, sillä elelin melkeen kerjuu-paloilla. Pussini oli maanantaisin,
koulua kohden tallustellessani, kevyttä laatua, sisältäen
onnellisimmassa tapauksessa ihramurenoita, kuivia leivänpaloja,
silakoita sekä joskus kovettuneen juustonkulman, jonka olin, Jumala
tiesi millä tavoin, tullut ansainneeksi. Sukulaisiakaan ei minulla
ollut kuin muuan kivulloinen täti, jolla oli paljo lapsia ja
häijynluontoinen mies. Ruumiini verhoomisen suhteen oli hän hyvin
avulias, mutta leipäpalaset ja muut suuhunpantavat täytyi minun itse
hankkia.
Olin nimittäin "löydetty", kuten sanotaan, kun siistiä puhetapaa
tahdotaan käyttää... ja äitini oli kuollut.
Huolineen ja suruineen on tuo aika, jolloin luottamus ja usko eivät
milloinkaan horjuneet vinoon asentoon, painunut syvälle mieleeni. Moni
vähäpätöinen tapaus niiltä ajoilta sukeltaa usein mieleeni ja
tapauksesta haaraantuu sadottain hienoja säikeitä, muodostaen
kuvaryhmän, jonka erityisseikkoihin mieli ja ajatukset niin helposti
kiintyvät.
Kerronpa niiltä ajoilta jonkun hajanaisen muistelman.
Lie jo ollut joulukuun alkupuoli, mutta sulaa kesti vielä yhäti.
Savilätäköt ja maantien ojaksimet olivat aamuisin jään peitossa ja joen
rantamillekin jo ilmaantui sylen levyinen jääsyrjä, mutta meitä
kansakoulun oppilaita oli kovan rangaistuksen uhalla kielletty
menemästä rantajäälle, uhittelemaan Ahtia. Minun oli helppo noudattaa
kieltoa, kun en omannut luistimia ja kenkänikin olivat sitä laatua,
etteivät kaivanneet erityisiä toiminnoita rikki mennäkseen. Päälliset
olivat uurteista auki ja anturaa ei enää sanottavasti ollut muualla
kuin kärkipuolessa. Tiesinpä hyvin, että kenkäni rakastivat
hiljaisuutta ja senpä vuoksi en lähtenyt koko alkuviikkona kylän
puolelle, vaikka kuiskauksista ja silmän-iskuista kyllä ymmärsin, että
hämärän tultua ainakin kymmenkunta poikaa ja tyttöä hiipi jokirantaan,
luistimet kainalossa.
Mutta torstain illalla kävivät evääni vähiin. Ei jäänyt jälelle muuta
kuin neljännes leipää ja pari hapanta silakkaa. Niillä häntä sitte piti
tulla toimeen puolitoista vuorokautta. Lauantaina piti lähteä
kotikylään tervehtimään tätiä ja jos mahdollista myöskin täyttämään
pussia. Asema oli sillä kertaa taaskin vaikean puoleinen, mutta olihan
ennenkin eletty ja tultu toimeen, miks'ei siis nytkin. Ja minä asetuin
nurkkaani maata ja nukuin heti, varmana että kun tulee päivä, tulee
keinokin. Aamulla näin pahaa unta. Olin ajavinani pukin reessä
huoneiden kattojen yli, suussani oli hopeahelainen piippu, jossa oli
punaiset tupsut vallan kuten opettajankin piipussa. Sitte kaaduimme ja
pukki mäkätti kovasti. Minä koetin huutaa, mutta en saanut ääntä. Kun
heräsin, virtasi kylmä hiki ohimoitani myöten alas, leukani vapisivat
pelosta.
-- Hui, sentäänkin. -- Minä hieroin silmistäni unen pois ja keikahdin
istumaan.
-- Mikä sun on? kysyi kortterini emäntä, kohennellen pystyvalkeata
intoisempaan paloon.
-- Ei juuri mikään, vastasin minä, nousten ylös.
-- Ähkäilet kuin painajaisen käsissä. Tais ollakin...
-- Ei ollut, suotta minä vain.
Ja minä istuin takan kivelle, kiitellen onneani, että olin herännyt
kesken ilkeätä untani. Otin historian käteeni ja aloin lukea läksyäni,
mutta haluni ja huomioni eivät virkenneetkään tarkkaavaisiksi. Huuleni
tekivät konemoisesti työtään, ei ainoatakaan lausetta jäänyt päähäni,
vaikka historia oli lempiainettani.
-- Joko se on päivänkoittoa tuolla ulkona?
-- Eiköhän tuo lie.
Kelloa ei ollut huoneessa. Sen asujamina oli pappilan muonarenki
Mattias ja hänen vaimonsa Reeta. Pientä vihaa ja kinailua oli
alituiseen heidän ja muiden töllien asukkaiden välillä, joten
seurustelu oli hyvin kylmällä kannalla. Mattias ja Reeta eivät
milloinkaan käyneet kyliä eikä heidänkään luokseen usein naapurit
pistäytyneet. Lapsettomia kun olivat, sain minä armosta asua heidän
luonaan ilmaiseksi eikä ollut minun puoleltani moitteen syytä heitä
kohtaan. Tupa oli talvisin lämpöinen kuin muurahaispesä ja terveellinen
suhdallisuus minun ja heidän elintavoissaan pysyi aina vallalla. Ei
heilläkään syöty herkkupaloja, sillä Reeta oli kuulu kahvinjuoja ja
ahkeruus ei ollut Mattiaksen hyviä ominaisuuksia. Ei hän juuri usein
ehjää viikkoa työtä tehnyt.
-- Missä se on Mattias? Onko jo mennyt töihin?
-- Ei se menekkään tänään. Jalka on kipeä.
Minä olin jo niin tottunut tuohon kipuun, ett'en siitä ollut
millänikään. Se oli jonkinmoista sisällistä "vesiruusua", joka vaati
pysymään erillään työstä. Semmoisina aikoina erittäinkin, jolloin oli
leipää katossa, tupakkia ja kahvipapuja kaapissa, nosti vesiruusu
päätään ylpeästi pystöön. ja ylpeämpi tavallistaan se oli Reetakin
silloin. Tuiskahutteli sanoissaan kuten ruustinna ja päästeli sen
seitsemän lajisia viisauksia. Elämän juostessa tasaisesti oli hän sitä
vastoin varsin lauhkea ja miellyttävä olento. Luulenpa että hän oli
minuun kiintynytkin omituisella tavallaan, vaikka se ani harvoin
kohtelussa tuli ilmi.
-- Minne se sitte on mennyt?
-- Puotiin meni.
Ryhdyin taas lukemaan, mutta ilkeä uneni anasti kaiken huomioni.
Pelkäsin jotakin varsin ikävää tapahtumaa itseni suhteen. Olin
nimittäin kahdesti ennen nähnyt unissani pukin. Ensimmäisellä kerralla,
jolloin se suuteli minua, tiesi se äitini kuolemaa. Toisella kerralla
löin painia sen kanssa ja samana päivänä meni jalkani polven
alapuolelta poikki. Tämä oli nyt kolmas kerta. Veimaksella oli niin
pitkä parta ja niin suuri ja musta se oli. Kun ei vaan ennustaisi omaa
kuolemaani. Minä en lainkaan mielinyt kuolla, kun olin vasta niin vähän
koulua käynyt.
-- Albalongan kaupungissa, latinalaisten maassa, hallitsi muinoin
kuningas Numitor...
Jännitin ajatukseni piukkaan, mutta pian ne höltyivät ja korvani eivät
kuulleet sanaakaan kaikesta mitä luin.
-- Onko se taaskin historiaa?
-- On... sitä yleistä.
-- Ja kun sitä luetaan, tullaan herroiksi.
-- Tullaanpa miksi tahansa.
Reeta iski kiinni vanhaan virteensä ja siihen hänellä, sivumennen
sanoen, oli huomattava taipumus aina silloin kun Mattiastakin vesiruusu
vaivasi. Tajuten lyhyen korteni ja muut asianhaarat, jätin itseni aina
alakynteen, vaikka vahvaa sisua löytyi kyllin rintani alla. Maailma oli
minua karaissut ja kouluttanut ja olentoni sekä henkinen että
aineellinen puoli oli vanunut niin sitkeäksi, ett'ei se ottanut
murtuakseen. Koulunkäynti oli mielihaluni ja sen piti siis käydä
päinsä...
Mattiaksen tultua kotiin, otin eväsrippeeni esille. Taitoin
neljänneksen kahtia, sillä aioin päivälliseksi säästää toisen puolen.
Mutta miten lie sattunutkaan, kun istuin siinä takan lämpöisellä
kivellä, nakertaen kuivaa leipää ja silakkaa, eivät silmäni, syömästä
herettyäni, löytäneetkään säästettyä leivänpalaa. Luulin että se oli
ehkä huomaamattani pudonnut lattialle ja aloin siis vilkua ympärilleni.
-- Mikä on hukassa? kysyi Reeta.
-- Leivänpala, vastasin minä.
-- Mikä leivänpala?
-- Se toinen, jonka...
-- Söit ensimmäisen jälestä. Voi poikaseni! Oikeinhan minä omin silmin
näin, kun söit molemmat palat ja molemmat silakat.
Ja Reeta löi käsiään yhteen ja nauroi niin että kasvot vääntyivät ihan
kieroiksi. Minua harmitti ja hävetti... huomasin että olin erehtynyt
surkeasti.
-- Eiköhän ne olleetkin viimeiset evääsi?
-- Eipähän tiedä.
Nälkäni kun oli tyydytetty, tunsin itseni onnelliseksi, istuessani
iloisten liekkien lähellä. Onneani ei häirinnyt muu kuin näkemäni ilkeä
uni ja siitä johtuneet epäilykset... että jos sattuisi koulussa jotakin
harmillista tapahtumaan. Eväshuolista kyllä toivoin selviäväni.
Päivällisen voisin jättää syömättä, illallisen apua toivoin Peltolan
Paavolta, joka oli varakkaan talon poika kotikylästäni. Ja sattuikin
niin onnellisesti, että hän oli minulle suoraa velkaa pari voileipää,
ehkä enemmänkin, Olin nimittäin avustanut häntä ainekirjoituksessa ja
kotitöiksi pantujen mittausopillisten laskujen suorittamisessa.
Paavolla oli tapana runsaasti palkita tuommoiset pienet avut... ei siis
eväiden suhteen ollut hullumpaakaan hätää. Mutta se uni, se oli mörkö,
joka natusteli rauhani rikki ja pani mieleni niin levottomaksi. Kun
pelastuisin sen seurauksista, kun voisin välttää kaikki täpäryydet.
Istuin, tuumailin ja jopa pälkähti selvä pelastus silmiini. Lausuin
äkkiä:
-- Minäkin jään kotiin täksi päiväksi... eletään yksissä iloissa.
Tuuma oli oiva ja sukkela senkin puolesta, ett'ei tulisi niin polttava
nälkäkään, kun pysyttelisi aloillaan. Nukkua tuherteleisi koko päivän
ja unien välipaloiksi veteleisi savuja Mattiaksen väkevästä
nahkavarresta. Mattiaksella oli hyvä luonto ja hyvä oli Reetallakin,
vaikka vesiruusun vuoksi jolloinkin rypisti silmäkulmiaan. Uneni
täytyisi mennä hotuun, kun en liikahtaisi koko päivänä pihan aidan yli.
Illalla, pimeän tultua voisin pistäytyä Paavon luo, se ei katsoisi
kierosti...
Mutta Reetapa ei ollutkaan sillä erällä hyvä. Hän tiukeanpuoleisesti
kysyi:
-- Sanoitko sinä ett'et mene kouluun?
-- Sanoinhan minä.
-- Ja minkä vuoksi et mene?
-- En juuri minkään vuoksi... muuten vain ei haluta.
-- Mutta minun mielestäni on sopivinta, että menet kouluun.
Reeta samassa katsoi minuun vasemmalla silmällään, oikea silmä oli
suoraan ovea kohti. Ymmärsin mitä tuo kahtaanne haarautuva silmäys
merkitsi. Milloin sitä käytettiin, silloin oli Reeta taipumaton ja
silloin oli parai totella. Mattiaskin oli saman vaikutuksen alaisena.
Hänestäkin katosi kaikki individualisti, kun Reeta vain mulahutti
vasenta silmäänsä. Luulen että hän olisi ollut valmis vaikka hirteen...