Kirkkoherralta ja hänen perheeltään jäähyväisiä ottaessani silmäni
melkein kostuivat. Olisin halusta heille lausunut joitakuita sattuvia
sanoja, mutta kieli kangerteli suussani ja ajatukseni pitivät hurjaa
mylläkkää. Sieppasin selkääni repun, jonka sisältöä isäntäväkeni olivat
eron hetkellä tuntuvasti lisänneet, ja peräydyin ovesta ulos. Vasta
maantietä astellessani tasaantui mieleni. Pelko ja epäilys miten
menestyisin uudessa toimessani, valelivat kylmää vettä olentoni yli, ja
vähitellen rauhoituin. Tavoittelin kylmäverisyyttä ja punniskelin
järkiperäisesti mennyttä elämääni, nykyisyyttäni, tulevaisuuttani.
Opetustoimeen sitte kiinnyin kokonaan. Omien tietojeni suuruus alkoi
kutistumaan turhan pieneksi ja usein tuntui siltä kuin ei olisi enää
hituistakaan jälellä kaikesta siitä mitä olin ahmien lukenut. Kuitenkin
tuntui tilani paljo onnellisemmaksi entistä. Elämäni tarkoitus, joka
näihin saakka oli ollut hämärä ja epäselvä, alkoi vähitellen väikkyä
silmiini ehjäpiirteisempänä ja monet arvoitukset, joiden perille en
luullut eläessäni pääseväni, selvenivät itsekseen. Minulla oli nyt oma
asemani ja oma tehtäväni yhteiskunnassa.
Köyhiin oppilaihin kiinnyin lujemmin, vaikka en tosin siltä rikkaita
vihannut. Mutta tunteitteni laineet eivät heitä neuvoessa ja opettaessa
tuntuneet niin lämpöisiltä kuin olisin suonut. Ääneeni ja sanoihini
tuli väkisinkin toinen väre ja usein sain säikähtää salaista
välinpitämättömyyttäni heitä kohtaan.
Ihmiset kohtelivat minua ylimalkaan hyvänpuoleisesti. Mutta siihen lie
vaikuttanut muukin kuin oma olentoni ja asemani. Puheluissa tulin usein
huomaamaan, että minun olkani takaa pilkisti veljeni, joka oli rikas
maakauppias ja kahden talon omistaja -- ja ihmeekseni pilkisti se usein
semmoistenkin henkilöjen silmiin, joista olin vallan toisia ajatellut.
Onneani ei tuommoinen asianhaara kuitenkaan häirinnyt, mutta usein se
minussa herätti halveksumista ihmisiä kohtaan ja ehkä myöskin
hetkellistä katkeruutta kaikkea rikkautta kohtaan.
Lukemishaluani sain nyt mielin määrin tyydyttää. Hätiköiminen ja
pintapuolisuus oli ainoa mörkö, jota sillä alalla täydyin pelätä. Jotta
en hutiloisi luvuissani, otin uudestaan käsille opettajan johdannolla
lukemani aineet ja laventelin niitä. Sitte vähitellen alottelin
lukemaan omin päin. Ostin fysikan ja siveysopin oppikirjat. Aineiden
uutuus minua viehätti siihen määrään, ett'en taasenkaan kaivannut
mitään. Olin onnellinen ja tyytyväinen itseni ja ympäristöni kanssa.
Kun vaan ajatuksillani oli uutta, miellyttävää työtä, en tuntenut
yksinäisyyttä enkä tyytymättömyyttä.
Tähän saakka ei minulla ollut ketään naistuttavaa. Tytöt, joiden pariin
olin joutunut, eivät olleet tehneet minuun pienintäkään vaikutusta --
ei ainakaan lemmentunteen suhteen. Heissä aina löytyi joku ominaisuus,
joka vaikutti jäädyttävästi sydämmeeni. Melkein jo tulin siihen
päätökseen, ett'ei mielehistäni maan päällä löydykään.
Toisena opettajavuotena sain yhden lukupiirin entisten lisäksi -- erään
pienen sivukylän. Se oli kaukana kirkolta ja sievä järvi levisi sen
alipuolella. Tulin sinne kevätpuolella, jolloin kinokset jo alkoivat
sulamaan ja järvi luomaan yltään jääpeitettään. Talossa, jossa pidin
koulua, oli ystävällinen emäntä, isäntä oli harvapuheinen ja elämässään
niin yksinkertainen kuin konsanaankin metsäkylän asukas voi olla.
Oppilaita ei ollut täyttä kahtakymmentäkään ja nekin olivat
käytökseltään siistiä, hiljaisia.
Koulunpito oli helppoa ja huvittavaa. Ainoa, mikä teki olon ikäväksi,
oli sanomalehtien puute. Niitä en nähnyt koko kylässä ainoatakaan, en
ainakaan talollisilla, joiden luona satuin käymään. Mökkiläisiä taasen
ei näkynyt kylän tienoilla kuin pari kolme. Kerran varmuuden vuoksi
virkoin emännälle:
-- Tänne kylään ei tule yhtään sanomalehteä.
-- Tuleepahan.
-- Minne?
-- Tuonne sepälle.
-- Lukeeko se sanomia, kun on jo vanhakas.
-- Eihän se lue, mutta Aini lukee.
-- Aini...!
Miten kummanlaisesti tuo nimi vaikutti minuun, en osaa kuvailla.
Säpsähdin ikäänkuin olisi joku näkymätön voima koskenut tunteitani tai
joku suuri ja tärkeä salaisuus äkkiä paljastunut eteeni.
-- Se on kenties käynyt kansakoulua.
-- Ei ole, muuten vain on kovin lukuhaluinen.
Emäntä lähetti tytön hakemaan sanomia ja minä rupesin niitä lukemaan,
mutta ajatukseni eivät mitenkään tahtoneet pysyä kerällä. Lukiessani jo
toisaalta unhotin asiat ja tapaukset ja herettyäni en muistanut iki
mitään. Asuinhuoneeni ilma tuntui rasittavan ummehtuneelta, koko
elämäni oudolta. Karkoittaakseni luotani yksinäisyyden ja
tyytymättömyyden mustia henkiä, lähdin ulos kävelemään. Palattuani oli
mielentilani paljo keveämpi, valvoin myöhään iltaan sanomalehtien
ääressä. Seuraavana päivänä alkoi taas tavallinen meno. Helppo
koulunpito huvitti minua, mutta illoin ja väliin opetustunneillakin
olin hajamielinen. Ainin nimeä kuulin lasten ja aikaihmistenkin usein
mainitsevan -- ja nimen mainitseminen vaikutti minuun kuin kaunis
soitanto. Olisin kuunnellut sitä miten usein tahansa.
Viikon loppupuolella menin itse käymään sepän luona. Asiani oli viedä
vanhat sanomalehdet pois ja tuoda uusia sijaan. Aini oli yksin tuvassa,
kun astuin sisään. Hän istui ompelukoneen vieressä, liedessä kiehui
illallinen. Lausuin hyvän illan ja menin tervehtimään häntä. Mitään
erityistä kauneutta en hänessä huomannut. Kasvojen iho oli enemmän
tumma, silmäripset olivat pitkät, vartalo hoikka.
-- Miten vanha olet? kysyin minä, suoraan sinutellen häntä, kuten
tapani oli vertaisteni kanssa.
-- Yhdeksäntoista.
-- Ja äitisi on kuollut.
-- On, kolme vuotta sitten.
-- Ja nyt hoitelet isäsi taloutta.
-- Niin...
Hän meni ja kohensi tulta padan alle, asettui sitte jälleen koneen
viereen istumaan.
-- Eikö tämmöinen syrjäkylä tunnu ikävältä?
-- Ei, vastasin minä... täällä olen viihtynyt paremmin kuin missään
muualla.
-- Tosiaanko, ihmetteli hän ja tummille kasvoilleen ilmausi
suoravainen hymy.
Sitte keskustelumme ohjautui sanomalehtiin ja lukemiseen yleensä.
Luettelin kirjavarastoni ja ilokseni oli niiden joukossa monta kirjaa,
joita hän ei ollut lukenut.
Jutellessamme vierivät minutit nopeaan ja ilta oli jo mailla, kun
nousin lähtemään. Ovessa tuli seppä vastaani. Hän oli iloinen ja
kovajäntereinen mies, vaikka jo vanhuuden puolella ijän suhteen.
-- Teistä ei olisi sepäksi, virkkoi hän puristaissaan rautakourallaan
pientä kättäni... eipä hiidessä olisikaan.
-- Ehkä sentään kellosepäksi.
-- No jos siksi, mutta ei ainakaan rautasepäksi.
Käyntini sepän Ainin luona ei jäänyt yhteen kertaan, päinvastoin tuli
niitä tehdyksi mahdollisimman tiheään. Vierailu hänen luonaan vaikutti
suuresti henkiseen elämääni. Minussa tapahtui jonkinlainen uudistus,
joka tuntui ihmeen suloiselta, raitistuttavalta. Vanhat asiat, joihin
olin jo aikoja sitte väsähtänyt, kyllääntynyt, alkoivat tulla
viehätystä täyteen ja usein henkeni nyt löysi nautintoa siinä, jossa en
ennen huomannut muuta kuin pelkkää tyhjyyttä, ikävyyttä. Elin nyt
elämää varten enkä pelkältään kuluttaakseni luotuja päiviä iltaan,
kuten ennen usein olin tehnyt. Jonkun verran työtä sain tehdä ennenkun
Aini suostui puolestaan heittämään teitittelemiset järveen. Mutta
kylläpä työ maksoikin vaivan. Mitään niin suloista eivät korvani ennen
olleet kuulleet. Kun Ainin huulilta kuulin Sipi tai "sinä", värähteli
koko ruumiini, ja niiden sanojen edestä olisin tyytyväisenä astunut
vaikka mestauslavalle, jos sitä oltaisiin vaadittu.
Kun ne kuusi viikkoa, jotka siellä pidin koulua, olivat kuluneet
lappuun, alkoi minulle kesäloma. Kirjansitojan työtä, jota harjoittelin
sivuammattina, oli keräytynyt talven kuluessa vahvasti. Tärkeimmät
sitoumukset suoritin kolmessa viikossa -- sitte löysin itseni
maantieltä. Selässäni oli nahkainen reppu, kädessäni koukkusauva.
Matkani suunta kiersi kaukaiseen syrjäkylään, jonka alapuolella oli
sievä järvi. Talossa, josta olin keväillä koulua pitänyt, sain melkein
ilmaiseksi huoneen asuakseni. Ilmoitin viipyväni aina pari viikkoa
erälläni kalastelemassa, vetelehtimässä. Sitte lähdin Ainia tapaamaan.
Tuloni oli aivan odottamaton ja tyttö pahoin punastui, kun vartaloni
ilmautui kynnykselle.
-- Minne olet menossa?
-- En minnekään... tänne vaan tulin, kun täällä viihdyn paremmin kuin
muualla.
-- Ihanko koko kesäksi?
-- Niin on aikomus. Töiden vuoksi kuitenkin täydyn kerran kuussa
poistua viikoksi tai kahdeksi. Verstaani näetsä jäi sinne.
-- Eikö sitä voisi muuttaa?... no ei suinkaan...
Aini punastui vielä enemmän, kun huomasi häiriössään ilmaisseensa ehkä
liian paljo. Minua tuo punastuminen kovin miellytti.
-- Voipi sitä kyllä siirtää, jos vaan...
-- Istuhan toki, keskeytti Aini... näyt olevan kovin palavissasi.
-- Kyllähän sitä näin kuumalla...
Istuin rahille. Olentoni ikäänkuin imi itseensä huoneen ilmaa ja
silmäni nauttivat jokaisesta esineestä, jonka lähelläni näin.
-- Mitä sinulla on kädessäsi, kun niin varovasti pitelet sitä?
-- ... On lahja sinulle.
-- Minulleko? Näytä...
Aini rupesi avaamaan ohutta pakettia, otti paperin toisensa perään sen
ympäriltä pois ja sitä tehdessä kädet näyttivät vapisevan pelkästä
uteliaisuudesta. Viho viimeinkin sormet pääsivät koskemaan valkoiseksi
kiilloitettua kehystä ja silmäin eteen levisi yhdeksäntoista vuotiaan
neidon kuva, liitukynällä piirretty vaaleahkoon kuvaantopaperiin.
Vartalo oli hoikka ja rinnan röyhellykset niin aistikkaasti
sievennetyt, että kaikki kiihoittava kauneus oli jäljettömiin hukkunut.
-- Tunnetko kuka se on?
-- Sipi... hyvä Sipi!
Aini loi minuun katseen, joka ilmaisi miten onnellinen hän oli lahjan
johdosta. Silmät loistivat niin sydämmellisesti ja huulien hymy ihan
rusotti ilosta. Asetettuaan kuvan pöydälle haarikon nojaan, katseli hän
sitä lähempää ja kauvempaa, jopa vihdoin viimein sivuiltakin. Sitte hän
rupesi nauramaan ääneen...
-- Miten aijot viettää täällä aikojasi?
-- Luen, kalastelen... ja käyn luonasi usein.
-- Niin tosiaankin, se sopii hyvin... minullakin on sitte paljo
hauskempi.
Aini otti kangasta ja sakset käsille -- hän oli kylän ompelija.
-- Lue jotakin keveätä, pyysi hän minua... vai tekeekö mielesi
järvelle?
-- En minä yksin, mutta jos sinä...
-- Toisella erällä... tämän röijyn on kiire.
Ainin puuhatessa työtään, rupesin minä lukemaan nuorison
neuvonantajata. Kun sattui joku kappale, joka erittäin miellytti Ainia,
pyysi hän, että lukisin sen toiseen ja kolmanteen kertaan. Siihen
minäkin olin halukas, sillä lukemisen suhteen erittäin pelkäsin kaikkea
hutiloimista.