I.

Tyytymättömyys ja yksinäisyyden tunne ovat minua hirmuisen paljo

kiusoitelleet. Niin kauas kun muistan nuoruuteni vuosia taaksepäin,

olin aina huonossa sovussa itseni ja ympäristöni kanssa. Mikään ei

tyydyttänyt minua pitkälle. Pyrkimyksien tulisimpina hetkinä tunsin

jolloinkin väläyksen tapaista sielussani, mutta perille päästyäni olin

taas yhtä onneton. Soimailin ja halveksin omaa itseäni ja mielelläni

olisin pannut hetkiset ainekseni kuumaan sulatusuuniin, olisin

kaavaillut ne uusiin, erinomaisiin muotoihin, olisin sekoittanut

terästä ja timanttia enemmän kuin puolet joukkoon, ja sitte...!

Paimenessa käydessäni opettelin kirjoittelemaan -- pelkkä

tyytymättömyys minua siihen härsytteli. -- Hiilen palanen oli kynäni,

kallion kylki paperini. Muodostelin mahdottoman suuria kirjaimia,

vuosilukuja, laivain kuvia ja sepittelinpä kerran taivaan ja

helvetinkin harmaan vuoren selkään.

Tyytymättömyyden ohessa oli yksinäisyyden tunne toinen musta enkelini.

Se aina haparoitsi minua syliinsä -- yöllä ja päivällä, ulkona ja

huoneessa. Suurissa seuroissakin tunsin sen kylmät käsivarret sydämmeni

ympärillä ja sen myrkkyhiset henkäykset sekautuivat joka tilaisuudessa

sieluni elämään. Minä olin aina yksin...

Isäni kuoli rumaan rokkoon yhdennellätoista ikävuodellani, äitini muoto

on himmennyt epäselväksi. Hän lie muuttanut majaa monta vuotta

varhemmin kuin isä, koskapa muistooni ei ole jäänyt heikompaakaan

huminaa hänestä. Hänen kuvansa minulla kuitenkin on tallessa.

Yhdeksännellä ikävuodellani riittailin sen hiilellä harmaasen paperiin,

omien aatosteni ja tuuminkieni mukaan. Isäni eli silloin vielä ja aina

muistan miten ihmeesti hän kummasteli kuvan yhdennäköisyyttä muutamissa

kohdissa. Sanoi että hiukset, silmät ja leuka olivat juuri äitivainajan

omat ja niin elokkaat ja luontaiset, kuin jos paras kuvamaalari olisi

ne siveltimellään laitellut. Tein koivun visasta kummantapaisen rasian,

jota ei taitavinkaan insinööri olisi kyennyt avaamaan, ja siihen

säilytin äitini kuvan. Kun isäni kuoltua lähdin maailmalle, oli rasia

ja sen sisässä oleva harmaa paperi ainoa kalleuteni, rikkauteni. Mitään

muuta ei minulla ollut.

Veljeni oli kolme vuotta minua vanhempi. Keväisenä päivänä erosimme.

Satoi vettä ja kylmiä rakeita vasten kasvojani. Veljeni lähti toiseen

suuntaan, minä toiseen. Häntä auttoi jo ensi askeleissa myötäinen tuuli

-- mutta sama tuuli pieksi rakeita minua kohden ja härnäili ilkeästi

pienen vartaloni kanssa, joka oli ohuesti peitetty ja muutenkin hentoa

tekoa.

Kuljimme kumpainenkin omia teitämme vuosia kymmenkunta. Kun pitkän eron

jälestä tavattiin, oli veljeni varakas maakauppias, ja lisäksi vielä

kihlautunut rikkaan tytön kanssa, joka peri kaksi taloa ja useampia

tuhansia puhdasta rahaa. Mutta minun omaisuuteni mahtui kaikki pieneen

nahkareppuun. Siellä oli Kanteletar, Enon opetuksia luonnon asioista,

Kultalan tarina ja...

-- Aika nahjus olet ollut, virkkoi veljeni ja viskasi äkeissään sängyn

alle reppuni... ja aika narri myöskin.

-- No älähän...

-- Ole vaiti. Tuommoisia lapsen kujeita ei mies viitsi... tai koeta nyt

perustaa itsellesi tulevaisuus tuon repun avulla, saat nähdä miten käy.

Kun siltä kannalta asiaa katseltiin, täytyi minun myöntää että veljeni

oli oikeassa. Rupesin hänelle kauppa-apulaiseksi ja hän lupasi vetää

minut vetelästä ylös omille jaloilleni. Tutustuttuani kauppa-asioihin,

piti minun saada omahinen puoti ja voitolla sitte rikastuisin. Veljeni

antaisi minulle tavaroita ostohintoihin, hankkisi minulle sopivan

naimisen j.n.e.

Rintani hopeaisia toiveita täynnä asetuin tiskin taakse. Jo toisena

iltana kähmäsin repusta salaa itselleni Kalevalan, luin maailman syntyä

ja luin sitä intomielin. Kaikki muu unhottui ja väistyi ajatusteni

edestä. Välimmiten tein kauppaa, mutta sotkin rätinkit hukkaan ja sitte

töllistelin kuin puolihullu eteeni. Veljeni keksi Kalevalan, suuttui ja

paiskasi sen tuleen ja korreksi muuttui rakas kirjani, jonka

ojankaivuulla olin hankkinut.

-- Olet mieletön nahjus, virkkoi veljeni... ja narri ja...

-- Älähän sentään...

-- Oo vaiti. Lukeminen työntää sun köyhyyteen.

Hänen käytöksessään ilmausi mahti, joka hyvin sopi rikkaalle

maakauppiaalle. Tuon mahdin edessä ei minun auttanut muu kuin pehmentää

sisuani ja selkääni -- sitte pysyimme sovinnossa jonkun aikaa.

Tutustuin kauppatoimiin ja tein huomiota jos jonkinmoisia ja niitä

sitte mietiskelin pitkinä talvi-öinä. Useammilla tavaroilla oli kolme

hintaa. Ensimmäinen, kallein hinta nylettiin tuiki tuhmilta ja

köyhiltä, jotka ostivat pienin määrin, velattomille ja toimeentuleville

myötiin tavallisiin hintoihin ja ainoastaan varakkaiden tuttavien

kanssa hierottiin sopukauppoja.

Tuommoinen järjestelmä toisin hetkin hyydytteli vertani. Luulin usein

hengittäväni kirouksia keuhkoihini ilman verosta ja päivällistä

syödessä tuntui väliin siltä kuin olisi leipä, jota hampaani purivat,

huljutettu ja käristetty suuressa hikikattilassa, johon kattilaan

kaikki köyhät juoksuttivat hikeänsä.

Kun sitte tulin tuntemaan ostohinnat, aloin arvelemaan, ett'ei luontoni

soveltunut kauppatoimiin. Voitto oli mielestäni liian suuri,

järjestelmä jumalaton ja itse työ henkisesti uuvuttavaa. Miettiä

pelkkää rahallista voittoa tänäpänä, huomenna, aina... siihen ei

henkeni tyytynyt.

Hintajärjestelmä enin piinasi tuntoani. Aloin rikkomaan sitä ensin

salaa, sitte julkisesti. Myöskin kähmäilin repusta kirjoja

tuontuostakin. Kovimpina tyytymättömyyden hetkinä lausuilin halveksivia

ajatuksia ihmiselämästä ja rohkeninpa kerran lausua veljelleni päin

silmiä, että hän minun mielestäni oli jonkinlainen surkea irvikuva. Kun

kumpainenkaan emme antaneet hiukkaakaan tinkiä mielipiteistämme,

muodostui välimme kovin piukaksi ja eräänä tyytymättömyyden hetkenä

päättyi sanailumme siten, että minä otin repun selkääni ja läksin

astuskelemaan maantietä pitkin. Mitään määrättyä suuntaa ei matkallani

ollut, astelinpahan vaan tietä pitkin, astelin ja ajattelin tuonne ja

tänne. Tunsin miten tyytymättömyyden henki kalvoi rintaani, miten

yksinäisyyden musta enkeli halaili kylmillä käsivarsillaan

heikonpuolista vartaloani.

Tietä astuissani tuli pappila vastaan. Poikkesin sinne sisään -- ja

rupesin kirkkoherralle rengiksi.

Kolme kuolettavaa vuotta kului ilman mainittavampia tapauksia.

Tyytymättömyyden kalvavaa tulta lauhduttaakseni luin ahkeraan -- luin

uusia ja vanhoja kirjoja eli poikkeuksetta kaikkia mitä vain käsiini

osui. Kyyditellessäni omia ja vieraita herrasväkiä, takerruin aina

keskusteluihin, joista sitte riitti tuumailemista ja miettimistä

moneksi yöksi ja päiväksi. Usein petyin toiveissani henkilöjen suhteen.

Väliin luulin saaneeni hyvänkin otuksen käsiini, mutta kun juttuihin

käytiin käsiksi, jäi henkeni yhtä kovaan janoon kuin ennenkin.

Kummana kapineena minua kuitenkin jo pidettiin kotonakin ja

kirkkoherran kirjastoon oli minulla jo ensi vuonna vapaa pääsy.

Kolmantena sitte sattui pieni tapaus, joka käänsi purteni keulan

uusille vehreämmille vesille. Oli muuan pyhäpäivä ja minä istuin

puutarhassa, kädessäni oli harmaa paperi, johon oli nokea töhritty ja

polvellani oli Kiven valitut teokset. Luin juuri nerokkaan runoilijan

synkeän surullista elämäkertaa, kun kuulin nuorimman ryökynän äänen

selkäni takaa...

-- Kenen kuva tuo?

-- Äitini.

-- Ja kuka on piirtänyt...?

-- Sipi itse.

-- Mutta eihän Sipi muistakaan äitiään.

-- Ei... yhdeksän-vuotiaan poikanulikan vilkas mielikuvitus sen loi.

-- Hm, onko Sipi piirrellyt enemmän tuon tapaisia?

-- Ei.

-- Eikö yhtään?

-- Ei yhtään.

Ryökynä otti minulta tuon harmaan paperinpalasen, johon lapsena olin

tuhraillut äitini kuvan, ja piti sitä monta päivää luonaan. Sitte minut

eräänä sateisena päivänä käskettiin herrasväen luo, liitukynä ja

harmaanruskeata kuvaantopaperia tuotiin käteeni. Siihen piti minun

kuvata kolme henkilöä, nimittäin kirkkoherran, hänen rouvansa ja

nuorimman tyttären. Asennon sain itse valita. Lyhyen miettimisen

jälestä sommittelin sen sellaiseksi, että tytär istui vanhusten edessä,

oikea etusormi ohimota koskettaen. Kirkkoherralle päättelin panna

arkipuvun ylle ja koukkusauvan oikeaan käteen. Rouvalle ajattelin

piirtää liinan kaulaan, ylle lyhyenlaisen hameen sekä sovitella hänen

kätensä kirkkoherran kainaloon. Hyväksyttyäni suunnitelman ryhdyin

työhön joutohetkinä -- vetelin viivoja ja tuhrailin varjoa omien

mielijohteitteni perusteella.

Koko työn ajan olin mitä onnellisimmassa tilassa. Tunsin usein

väläyksen tapaista innostusta sielussani ja yksinäisyyden ja

tyytymättömyyden mustat henget näyttivät poistuneen kauas luotani. Oma

olentoni oli melkein kuin uponnut unhotukseen.

Syksypuolella sitte kuva valmistui. Kun olin vetänyt viimeisen viivan,

loppui onnellinen tilani. Entinen ikävä todellisuus kosketteli

olentoani, rintaani kalvoi entistä kipeämmin, tunsin itseni raukemmaksi

kaikkia muita ihmisiä. Kuva ei lainkaan tyydyttänyt mieltäni. Olisin

ehkä tehnyt tuhoja sille, joll'ei nuorempi ryökynä olisi vieressäni

odottanut silkkipaperin pois ottamista kuvan päältä -- jota

silmänräpäystä minä kylmin mielin ajattelin.

-- Ah, miten mainion elävä ja luonnollinen...

Hän riensi viemään kuvaa vanhuksille.

Se aiottiin asettaa virkahuoneen seinään, mutta siihen en minä

suostunut millään ehdolla. Pitkien väittelyjen jälestä ja sitte kun

rouva oli taipunut puolelleni, pääsi mielipiteeni voitolle. Kuva

asetettiin renkitupaan, minä tein sen ympäri puitteet ja leikkasin

lasin päälle. Vieraille sitä usein näytettiin. Ja jos minä satuin

olemaan saapuvilla, tarkastettiin minutkin kantapäästä kiireesen asti.

Samana syksynä rupesi aivan odottamatta uusi tulevaisuus kajastamaan

silmiini. Kirkkoherra kutsui minut luokseen eräänä iltana ja virkkoi:

-- Sipi ei taida olla elämäänsä oikein tyytyväinen.

-- No, eihän sitä kukaan taida olla... ainahan ihminen nurisee.

-- Niin kyllä... mutta jos Sipi tahtoisi lukea ja oppia enemmän.

-- Kyllähän minä tahtoisin. Halu on niin kova.

-- Kansakoulunopettaja suostuu ohjaamaan lukujanne.

-- Sehän vasta olisi...

-- Ja sitte voi Sipi ruveta kyläkoulun opettajaksi.

-- Jos tuota näin vanhana oppisi enää,

-- Sopisihan koettaa.

-- Sopisi.

Rengin töiden ohessa rupesin minä lukemaan kansakoulunopettajan

johdannolla. Mieleni nuorentui ja tunsin semmoista henkistä reippautta,

ett'en isoon aikaan kaivannut mitään. Opinnot ikäänkuin järjestivät

sieluni elämän oikeaan järjestykseen ja panivat sen vierimään määrättyä

rataa, mutta radalla kuitenkin huomiot, näkö-alat alituiseen

vaihtelivat. Järjestetty lukeminen vaikutti mieli-alaan yhtä

terveellisesti kuin sade ja lämmin kevät-oraisiin. Ennen olin poiminut

sirpaleita ja katkonaisia tietoja sieltä ja täältä, jotka vaan olivat

kiihdyttäneet janoani, mutta nyt rupesin saamaan ehjiä ja kokonaisia

kuvia monelta alalta.

Opintojen aikaa kesti puolentoista vuoden vaiheille, sitte purteni

keula koski uuden tulevaisuuteni vehreää rantaa -- minusta oli tullut

kyläkoulun opettaja.