Uusi ystävä.
Nuoruuteni ajoilta.
Kaksi valapattoista.
Tapaturma.
Hajanaisia piirteitä elämästäni.
Valoa ja varjoa.
Hattuni historia.
Onnea pakoon.
Uusi ystävä.
He kaksi olivat parhaita tuttavia...
Ken pappilaan poikkesi, tapasi varmasti molemmat. Musti, ruma
villakoira, istui kopeana rappusilla, siinä ulisten ja haukkuen että
koivumäki kajahteli. Haukunta loihti aina näkyville sievän
tytöntyllykän, joka oli vilkas kuin kevätpuro, kaunis kuin tuomenkukka.
Tyttö oli pappilan Irkku, Mustin paras leikkitoveri, paras ystävä.
Tytön käydessä kymmenettä, tuotiin kyökkiin eräänä päivänä pajuinen
vasu ja vasussa oli musta koiran pentu, lihava ja kömpelömäinen
vetkale, josta pian kasvoi Irkulle kisakumppani, harras ja uskollinen
toveri.
Heidän tiensä kulki aina yhdessä. Kesäisin kierrettiin pellon
pientareet ja karjaha'an polut, talven tuiskussa tehtiin rohkeita
retkiä kylän taakse, jossa oli maantiellä jyrkänne, pitkä, syvä ja
ihmeen sopiva kelkkamäeksi.
Lukemattomia talvipuhteita vietettiin renkituvassa. Siellä riemu tuntui
vapaalta, maukkaalta. Suuri tuli loimusi takassa. Matti veisteli ja
jylkytteli vasaralla, repi rikki ja teki ehjäksi, aina minkä mitäki
sattui. Liisa virutteli astioita, kohenteli valkiata ja hääri yleensä
monituisissa toimissa. Useimmiten välitöikseen joko kehräsi pellavia
tai kutoi sukkaa.
Renkitupaan oli sopiva illoin paeta, kun tuli vieraita tai oli muuten
ilonpuute. Siellä ei käynyt ikäväksi. Lastuläjällä oli mainion mukava
telmiä Mustin kanssa, kuunnella rukin pehmeätä surinaa, katsella
liekkien loimotusta, seinähirsiä, Mattia, Liisaa. Ohuista
höylänlastuista sopi sitoa koristeita Mustin kaulaan ja kiehkuroita
omiin käsivarsiin. Sopi siinä lastukasalla lyödä painiakin, kun ei
tarvinnut ketään kaihtia eikä ollut kukkaruukkuja tai muita kaluja
esteenä.
Renkituvassa ne omintakeiset ajatuksetkin parhaiten heräsivät eloon.
Siellä tuli mieleen yhtä ja toista, jota ei muualla osannut
uneksiakaan. Kun leikki väsytti, kun liekkien loimotus hiljeni takassa
ja rukin pehmeä surina kuului vienolta soitolta korviin, silloin
ominaisia ajatuksia hiipi mieleen. Silmäin eteen levisi kuvia ja
näkö-aloja läheltä ja kaukaa, tutuilta ja tuntemattomilta mailta,
alkoipa myöskin käymään selville oma erityis-asema yhä selvemmin
piirtein.
Musti, viisas eläin, oli silloin hiljaa. Katsoa tuijotti
osanottavaisesti Irkkua silmiin ja painaen leukaansa tämän polveen --
aivan kuin olisi seurannut samoja ajatuksia, nähnyt samoja kuvia ja
näköaloja.
Kerran mietti Irkku tavallista kauemmin. Se oli eräänä
lauantai-ehtoona. Taivaan tähtivyöhyt oli loistavan kaunis, liekit
olivat takassa jo osaksi hälvenneet. Liisa kiersi sukkalankaa, Matti
paikkaili heinähäkkien liisteitä ja Musti makasi liikahtamatta, leuka
painettuna Irkun polveen. Pimeä puoli tupaa näytti salaperäiseltä...
Matin varjo oli suuri kuin jättiläinen.
-- Irkku, lausui Liisa, hiljentäen kehruuta ja katsoen lastuläjälle
päin.
-- No mitä?
-- Ei mitään. Minä vaan luulin, että sinä nukuit.
-- Niin minäkin luulin, lisäsi Matti.
Musti vingahti tyytymättömästi, painaen samassa leukaansa lujemmasti
Irkun polveen. Irkku makasi seljällään, kädet niskan alla, katse
luotuna hiljaisia liekkejä kohti.
-- Liisa...
-- No mitä?
-- Osaatko arvata erään asian?
-- Ehkä.
-- Arvaa sitte josko olen jouluna hyvä Kaarinalle.
-- Tottapahan olet, eihän käy laatuun...
-- Nyt arvasit väärin. En ole hyvä.
-- Miksi?
-- No siksi kun...
Irkku vaikeni äkkiä, kiersi kätensä Mustin kaulan ympäri, lausuili
sille helliä sanoja ja silitteli sen paksua turkkia.
-- Vai et ole hyvä...
Liisa naurahti, ryhtyi jälleen polkemaan rukkia. Ajatuksissaan alkoi
selailemaan Kaarinan kihlausta, häitä ja kaupunkiin muuttoa. Niiltä
ajoilta se polventui Irkun suuttumuskin. Kun tämä ensikerran keksi
siskonsa istumassa vieraan herran polvella, niin vähällä piti ett'ei
lyömään hypännyt. Kyynelsilmin sitte tuli Musti-penikan kanssa
renkitupaan, ei syönyt koko päivänä suremansuurusta eikä vaihtanut
tavuakaan kenenkään kanssa ennen iltaa, jolloin Matti hänet suututti
vielä hullummin. Sanoi nimittäin sukkamieleksi!
Musti, pahainen penikka, lyöttäytyi tytön liittolaiseksi. Näytti
hampaitaan onnelliselle sulholle ja katseli tätä aina syrinkarin, jopa
murahtelikin ääneen milloin ei sattunut omaa väkeä lähellä olemaan.
Silloin Irkku nautti. Silmät kiiluivat ilosta ja hymy leikki
poskikuopissa. Sanoivat kerran vaivihkaa uksittaneenkin penikkaa
puremaan epämielihistä herraa.
-- Irkku, arvaapa vuorostasi, tokko tuo tulee kaunis jouluyö, virkkoi
Matti. Saadaanko siisti sää vaiko pakkanen ja pyry?
-- Ei pakkasta eikä pyryä, vastasi Irkku vilkkaasti. Ilma on tyyni,
mutta semmoinen että lumi narisee ja kaikki tähdet näkyvät. Kaikki...
-- Ja me ajamme taasen yhdessä kirkkoon.
-- Niin teemme. Musti juoksee edellä, isä ajaa jälessä.
-- Tuleekohan noita paljokin vieraita joulun kainalossa?
-- Tulee Lauri... ja Taavi... ja Kaarina.
-- Ihanko varmaan?
-- Ihan varmaan. Äiti sai kirjeen.
Lauri oli lääkäri, Taavi pappismies. Luonnollisista syistä ei Irkku
ollut kumpaiseenkaan veljeen erittäin kiintynyt. Lauria, joka oli
vanhin, ei hän kotoisena asukkaana muistanut lainkaan. Taavi toki
tuntui enemmän veljeltä, omahiselta. Pari kolme kesää etenkin olivat
muistorikkaita. Taavi käytti valkoista lakkia, jossa kiilsi kultainen
lyyry, juoksenteli Irkun kanssa koivumäellä, hypitteli häntä
polvellaan, kertoeli satuja, lauleli kauniita lauluja.
Taavin jälestä meni Kaarina kotoa pois ja Irkku jäi yksin. Musti oli
ainoa nuorekas toveri, ainoa olento, jonka askeleet olivat siksi
epävakavia ett'ei niihin voinut väsyä, kyllääntyä. Aikaa myöten
muodostui heidän välinsä kiinteäksi. Heillä oli yhteistä kesä ja
päivänpaiste, talvi ja tuiskut, lepo ja nautinto.
Kiinteätä ystävyyttä eivät häirinneet lukuharjoituksetkaan, jotka jo
tuon joulun aikana, jota äsken mainitsimme, olivat täydessä vauhdissa.
Kirkkoherra itse antoi Irkulle alkeisopetuksen, kuten oli toisillekin
lapsille tehnyt. Vilkas tyttö oppi helposti ja hänellä oli nopea
käsityskyky, seikka, joka teki opetuksen viehättäväksi. Luettiin kaksi
tuntia päivässä ja oppiaineisin kuului uskonto, historia, maantiede,
laskento ja äidinkieli. Viimemainittuun yhdistettiin saarnan
kirjoittaminen paperille sanelun mukaan. Sitä varten oli viikon kahtena
viimeisenä iltana ylimääräinen tunti. Äiti istui käsityönsä ääressä ja
isä keinutteli itseään keinutuolissa, sanellen harvalleen saarnan
sisältöä Irkulle, joka siten tottui panemaan pisteet ja pilkut oikealle
paikalleen. Käsiala tuli paksua, mutta selvää ja helppoa lukea.
Kirkkoherra vakuutti että sanoihin tarttui tytöstä jotaki korkeampaa ja
jalompaa, joka sitte saarnatessa valtavasti täytti mielen.
Lukuharjoitusten ajalla makasi Musti sijallaan, joka oli etehisen
seinän vieressä, näennäisesti nukkuen, mutta itse asiassa tarkkaan
seuraten opintoja. Irkun tuttu, kirkas ääni kuului etehiseen raollaan
olevan oven kautta. Äänessä ilmausi aina ilon väreitä, usein
innostustakin, rippuen siitä miten mielenperähistä opittava kohta
milloinkin oli. Kun lukeminen päättyi, retkeiltiin ulos ja nautinto oli
kahta suurempi molemmin puolin.
Näin kului vuosia kaksi.
Mutta sitte tapahtui äkkiä odottamaton muutos. Eräänä päivänä elokuun
lopussa nimittäin valjasti Matti hevoista vallan Irkkua varten. Tämän
piti lähteä kaupunkiin... asumaan Laurin luo ja käymään koulua.
Tuosta syntyi kuumaa puuhaa koko aamuksi. Äiti ja Liisa häärivät kuin
syystuuli aholla, isä valmistautui tulemaan mukaan. Matti voiteli
rattaita ja hyöri tallinpuolella tuntikausin.
Irkku yksin oli jouten, omasta halustaan. Ei ollut intoa mihinkään
lajiin, ei edes kisaamaan Mustin kanssa, jonka sydäntä epäluulon henget
kopristelivat. Poloinen lie aavistanut, että oli jotakin tekeillä, joka
läheisesti koski ystävän kohtaloon, iloon...
-- Kylmä onni, kun ei kansakoulu ehtinyt alkaa jo syksyllä, päivitteli
Irkku alakuloisesti Matille, joka hyöri hiessä päin tallin edessä.
-- Oli, kylmä oli, vastasi Matti -- ja siihen se puhe loppui.
Ennen lähtöä teljettiin Musti renkitupaan. Liisa asettui nojaamaan
oveen, Matti ajoi hevosen rapun eteen ja isä tuli ulos. Äiti suuteli
Irkkua ja nosti häntä rattaille. Käski lukemaan läksyt huolellisesti,
kirjoittamaan kotiin usein, vähintäin kerran kuussa. He kyllä hoitavat
Mustin, ett'ei tarvitse huolla sen perään... pitävät kukin hyvänä
enemmän kuin ennen.
Matti nykäsi ohjaksista ja lähdettiin. Pappila koivumäkineen katosi
näkyvistä ja tuli outoja seutuja silmiin yksi toisen takaa. Tuohon
uutuuteen, joka alituiseen vaihteli, upposi pian ikävät. Uteliaisuus
rupesi jännittämään mieltä, kaikenmoisia kuvia rupesi kangastamaan
silmissä. Teki jo mieli nähdä minkälainen on kaupungin kirkontorni ja
tori ja silta ja kadut.
Noin pahin kaipaus melkein huomaamatta meni ohi.
Kaupungissa se kokonaan katosi. Elämä siellä oli siksi vilkasta,
uudenmoista. Mieli kiintyi niin moneen kohtaan, huomio haarautui niin
moneen suuntaan, ettei ollut aikaa kaipuuta tunteakaan. Kukin päivä toi
mukanaan uusia mielitekoja, uusia iloja ja ikävyyksiä, joista ei
millään voimalla voinut irtautua. Aina joku läheisempi seikka työnsi
syrjään muiston kotiin jääneestä ystävästä.
Jouluna ystävyys tietystikin leimahti uuteen eloon. Retkeiltiin
tuttujen veräjäin läpi, käytiin kelkkamäessä ja vietettiin iltapuhteita
renkituvassa. Siellä oli kaikki entisellään. Liekkien loimotus, rukin
pehmeä surina. Matti, Liisa... kaikki olivat yhtä viehättäviä. Silmä ei
löytänyt muutosta minkäänmoista.
Noin kului vuosia taaskin kaksi.
Mustin ikä rupesi jo ehtimään yli miehuuden... ja Irkun ylle ilmaantua
pitkä hame. Vartalon muoto ja pituus muistuttivat jo nuorta neitoa,
ihon heleä väri ja hieno kuultavuus veti vertoja hiljan puhjenneelle
ruusulle, liikkeissä ja katseessa oli niin paljo aamun armautta kuin
konsanaankin kuudentoista vaiheilla.
Mutta tavat eivät vielä olleet neidon tapoja, mieli ei vielä ollut
miettivän immen mieli. Askeleet olivat kovin epävakaisia, ilot, naurut
kovin vallattomia. Liikkeet olivat liukkaat ja kevyet kuin oravan,
joten ei veräjiä tarvittu aukaista alimpaan lautaan eikä kiertää
sammaleisia kiviä, kun kuljettiin pellon pientareita, kotiha'an
koukeroisia polkuja.
Musti kykeni vielä olemaan osallisena kaikissa. Juoksu, ärjyminen ja
haukunta sujui vielä vanhaan tapaan, lihaksissa kun oli vielä siksi
pontta, ruumiissa siksi ripeyttä. Poissa oli vaan tuo liiallinen
herkkyys, joka entisinä aikoina aina asusteli käpälissä, aina syyhysi
suuta, mutta herkkyyden sijaan oli kasvanut uskollisuutta, valppautta.
Säätyä ja sukua katsomatta ei yhtään vierasta päässyt huomaamatta pihan
portista sisään. Musti kyllä piti huolen, että tulija jo matkan päässä
huomattiin, samantekevä jos vieras tuli maantietä myöten tai peltojen
poikki, josta kesäisin kävi oikopolku rautatien asemalle... aina oli
Musti yhtä valpas, yhtä tarkka sieramiltaan.
Irkku tietysti kielteli, toruili, mutta pelkän muodon vuoksi. Se näkyi
silmistä, jotka toraillessa olivat herttaisen viekkaat, huulista, jotka
salaa nypertyivät nauruun, äänestä, jota oli vaikea pakottaa vakavaksi.
Eikähän siis Musti mokomista kielloista viisiä välittänyt, haukkui ja
rähisi vaan kuin puolivilli. Ylpeäin talon-emäntäin, joilla oli paksuja
kultasormuksia sormet täynnä, täytyi sitä hyvitellä makeilla puheilla,
epämiellyttävä nimismies, jonka nenässä kuulsi melkoinen määrä
kuuluisata punaväriä, koetti mukailla ääntänsä kohteliaaksi ja
hienotapainen kansakoulun-opettaja, joka aina väitellessä vetosi
tiedemiesten lausuntoihin, kohteli koiraa kuin mitäkin puolijumalaa tai
kuolematonta olentoa.
Näin elettiin onnessa ja ystävyydessä... ja siirryttiin taaskin ajassa
kaksi vuotta eteenpäin.
Irkku oli jo päättänyt koulunkäyntinsä, hän oli kotona isän
silmäteränä, äidin sydänkäpynä. Kaikki elämän mehu vuoti vanhuksiin
hänen kauttansa. Kesä ja leivonen, talvi ja tähtien kirkkaus -- kaikki
mitä oli olemassa, oli kauttaaltaan Irkkua varten.
Mustissa näkyi jo vanhuuden vikoja. Torkkuminen ja jonkinlainen
uneliaisuus tuli tavaksi etenkin talvisina pyrypäivinä. Irkun tultua
kotiin kevätkesällä vilpeni veri kuitenkin koko lailla. Tuntui taas
jäntereissä tuota nuoruudenaikaista herkkyyttä, joka syyhytti suuta,
käpäliä, joka lämmitti luita ja nuorrutti raihtunutta ruumista
entiselleen.
Irkku oli vielä samainen ystävä, vaikka paljo hän oli luonnoltaan
muuttunut. Vallattomat, oravantapaiset liikkeet olivat lähes tykkänään
kadonneet ja ilo ei enää kuohahtanut silmittömästi ilmoille, kuten
muuan vuosi taaksepäin, jolloin turhakin seikka pani nauruhermot
myrskyntapaisesti kutisemaan. Hyppelyt veräjälautojen, sammaltuneiden
kivien ja ojien yli olivat sukupuuttoon unhottuneet, joten retkeilyistä
puuttui entinen ilo, entinen mehu. Irkku saattoi toisinaan istua
tuntikauden, virkkaamatta yhtäkään sanaa, nauramatta yhtäkään naurua.
Tuommoinen mielentila vaikutti Mustiin masentavasti. Vanha raukka tunsi
itsensä unhotetuksi, syrjään sysätyksi, ystävä kun ei enää suin päin
syössyt samoihin nautintoihin, ei enää tuntenut samoja iloja hänen
rinnallaan. Jotakin uppo-outoa, rupesi ajan pitkään kasvamaan heidän
välilleen, joten harvoin enää täydellisesti ymmärsivät toisiansa.
Kyllä vielä sentään jolloinkin. Kun tuli pappilaa kohden ylpeä
talon-emäntä tai punanenäinen nimismies tai tieteellisyyteen taipuva
kansakoulunopettaja, niin Mustia torumaan riensi Irkku, huulilla viekas
hymy, silmissä veitikkamainen kiilto. Silloin oli molemmilla lyhyt
nautinnon hetki, joka toi mieleen vereksiä muistoja entisaikojen
onnesta.
Mutta nautinto ei jatkunut sen pitemmällä eikä siitä itänyt enempää
ystävyyttä käytännössä. Kohtauksen loputtua oli Irkku taaskin sama
miettivä neito ja unhotus menneiden suhteen valtasi hänet samassa
silmänräpäyksessä -- tiesi mikä lie tytön tullutkaan.
Välinpitämättömyys tarttui Mustiin piankin. Kun Irkku mitään
virkkamatta lähti kävelyretkille, antoi Musti hänen mennä yksin, vaikka
hameen kahinakin jo karkoitti uneliaisuuden, torkkumisen. Rappusien
viereen sitte asettui venymään, antaen kuuman auringon hautoa
selkäluita, käpäliä, korvia.
Kerran sitte -- eräänä heinäkuun poutapäivänä -- Irkku taaskin lähti
yksin koivumäkeä kohti. Hän oli sinä päivänä saanut postissa kirjeen,
jota ei raahtinut avatakaan, saati sitte kellenkään näyttää sisältöä.
Musti antoi hänen mennä yksin. Rapun vieressä oli hauska venyä, päivä
kun paistoi täydeltä terältä ja sirkut visertelivät ja paarmat
surisivat ja perhoset leijuilivat.
-- Musti... Musti...
Tuo oli Irkun tuttu ääni. Tuokiossa oli Musti jaloillaan, juosten
koivumäkeen päin.
Irkku istui sammaleisen kiven vieressä. Kauas jo näkyi että hän oli
iloinen. Silmät välkehtivät tummankirkkaina, kasvoille levisi
onnellinen hymy, kuten hyvää unta nähdessä... ja postissa saapunut
kirje oli avattuna polvilla.
-- Tänne, tänne... Musti.
Musti joudutti... juoksi, haukkui ja ravisteli kaulaansa.
Nuoruuden-aikainen herkkyys tuntui äkkiä syyhyttävän suuta...
-- Hau, hau.
Sammaleisen kiven edessä rupesi Musti juoksemaan puoliympyrän muotoista
kierrosta, haukkuen, ravistaen kaulaansa ja tähystäen Irkkua silmiin.
Tämä heijutteli kättään samaten puoliympyrän mukaisesti... silmänräpäys
tuntui väkevältä mainingilta lapsuuden ajoilta, jolloin jokainen ilo
oli tämäntapaista...
-- Musti... Musti...
Ilosta vinkuen koira läheni yhä lähemmäksi, kunnes kuono viimein koski
hameenhelmoja. Häntäänsä lirkuttaen sitte painoi leukansa Irkun polveen
ja asettui entiseen tapaansa lepäämään.
-- Sinä vanha hupsu! Vieläköhän muistat menneitä päiviä, vieläköhän?
Muistatko miten yhdessä iloittiin aamut ja illat, poudat ja pahat säät?
Miten yhdessä notkuttiin kivien, ojien ja veräjäin yli. Muistatko
vielä, vanha hupsu, miten yhdessä oltiin vihaisia Kaarinalle ja...?
Puheen keskeytti heleä nauru, jossa omituinen, surunsekainen ilo
värähteli. Naurusta päättäen olisi Irkun ollut vaikea sanoa kumpiko
aika oli onnellisempi, sekö mennyt vaiko nykyinen. Jos olisi
tarjottimella tuotu molemmat eteen ja olisi äkkiä käsketty valitsemaan,
niin epätietoiselta tuntui kumpaistako käsi olisi ojentunut ottamaan:
Sitäkö mennyttä vaiko nykyistä? Viimemainittu lumosi mielen, mutta se
toinen oli kuin ihana satukirja, jonka jokainen sivu on painettu
kultakirjaimilla ja jokaisella kirjaimella on omaperäiset,
monimuotoiset piirteensä, kauneutensa. Tai se on kuin ihana laulu, joka
aina laulaessa sytyttää uusia tunteita, uusia väreitä rinnassa...
-- Sinä vanha hupsu!
Kohtauksen jälestä kului monta päivää tuiki hauskasti. Tuli tavalla tai
toisella ilonhetkiä, joihin entiset muistot sulivat ja joista iti uusia
ilonaiheita, uusia onnen hetkiä. Tuntui siltä kuin olisi Irkku
odottamatta saanut takaisin entisen luontonsa, entiset tapansa.
Miettiväisyydestä ei näkynyt varjoakaan ja käyntikin muuttui
epävakaiseksi, vallattomaksi. Kaksi, jopa kolmekin askelta kerrassaan
portaissa ei ollut mitään tavatonta eikä hyppy korkealta aidalta alas
mättäälle ollut ensinkään outoa.
Niin ehdittiin elokuuhun. Oli satanut useita päiviä, mutta vihdoinkin
veti poudaksi. Pappilan ruokasalissa juotiin suuruskahvia, Mustin
ottaessa tavallista auringonkylpyä rapun vieressä. Kello lie ollut
kymmenen tienoilla. Kirkkoherra oli erittäin vilkkaalla puhetuulella.
Puheluun oli antanut aihetta muuan uskonnollinen kirja, jota Irkku oli
lämpimästi kiitellyt, vakuuttaen että siinä jokainen lause löysi
vastakaikua hänen sydämmessään.
Rouva kuunteli, kuten tavallisesti ainakin, melkein sanaakaan sanomatta
sinne tai tänne. Hänellä oli jo hiuksissa hopeaväriä... liikkeissä ja
koko olennossa oli jotaki hiljaista, joka vaikutti katsojaan
rauhoittavasti, samalla kuin herätti syvintä kunnioitusta. Hänestä
heijastui arvaamaton määrä elämän viisautta, elämän kokemusta.
Irkku oli tavallista hajamielisempi, rauhattomampi. Kasvojen
pohjapiirre tosin oli kirkas, iloinen, mutta se vaihetteli joka
minuutin kuluessa. Näytti siltä kuin olisi povessa aaltoillut tuhansia
tunteita, joista osa oli vienon tuskahisia, mutta osa niin armaita ja
suloisia että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä.
-- Kirja on todellakin hyvä ja ansaitsisi olla esitetty
kansantajuisemmasti, sillä...
Avonaisesta ikkunasta kuului junan kimeä vihellys, häiriten
maalaiselämän hiljaisuutta. Kirkkoherra pysähtyi tenhottomasti
puhelussaan, hörppi kahvia katsellen äänetönnä seinäkelloa, jonka
messinkilevyllä varustettu heiluri löi lyöntejään niin hiljaa ja
pehmeästi, että tuskin kuului pienen ruokasalin yli. Irkun kasvoilla
ilmaukset vaihtelivat yhä nopeammin. Toisinaan tuli silmiin loiste,
jossa kuvastui tuhat ihanaa iloa, mutta toisinaan tuohon loistoon
sekautui vienoa tuskaa...
Äkkiä kuului pihalta Mustin äreä, silmitön haukunta. Irkku hieman
sävähti ja posket kävivät tummaksi. Hän nousi ylös ja riensi nopein
askelein pihalle.
Se oli hän! Ruislaihojen lävitse pilkahteli valkoinen ylioppilaslakki
ja äyränteillä näkyi vekaraisen sauvan nopeat heitot... Se oli hän!
-- Musti ole hiljaa nyt.
Koira totteli nöyrästi. Tyynnytti oitis haukuntansa vinkunaksi ja
kosketteli kuonollaan Irkun hameenhelmoja ikäänkuin huomauttaen, miten
väärin hänelle tehtiin kun noin äkkiä ryöstettiin ikivanha oikeutensa
haukkua vieraita.
-- Matka asemalta tänne kesti niin hirveästi.
-- Tie oli outoa.
He katsoivat toisiaan kauan...
-- Odotitko minua!
-- Odotin... niin sanomattomasti, Irkku hiljaa vastasi. Tullakseen
huomatuksi täytyi Mustin edes murahtaa ja näyttää hampaitaan.
-- Onko tuo kovinkin vihainen?
-- Ei.
Irkku vihdoinkin veti kätensä pois vieraan kädestä ja lähti astelemaan
etehisen oveen päin. Vieras seurasi häntä niin lähellä että olkapäät
käydessä sattuivat toisiinsa. Mutta Musti meni sijalleen, venytti
ruumiinsa pitkäksi, likisti silmänsä kiinni ja painoi leukansa
etukäpäliä vastaan.
Noin tunnin kuluttua kuului rapuissa taas Irkun askeleet, mutta ne
eivät olleet yksin, vieras seurasi häntä taaskin, puhellen vilkkaasti
jostakin kuuluisasta kuvataulusta.
Ja koivumäkeä kohti he sitte yhdessä lähtivät. Mustin korviin kuului,
miten hiekka narskui heidän jalkainsa alla, miten askeleet etenivät,
yhä kauvemmaksi, mutta eipä tullut halua lähteä perään, ei... Oli niin
hauska venyä auringonkylvyssä ja antaa kuumien säteitten hautoa luita,
lihaksia. Oli niin hauska kuunnella sirkun viserrystä, paarman pärinää
ja vienon tuulen huminaa, joka koivujenlatvoissa hiljaa hääri.
Nuo ne vaikuttivat ett'ei tullut halua... ja kenties haluttomuuteen
vaikutti osaksi sekin syy, kun Irkulla nyt oli uusi ystävä...!
Nuoruuteni ajoilta.