V.

Pyhän Katariinan luostarikirkossa.

Harvalla Ruotsin kaupungilla on ikäänsä nähden niin vähän

muinaismuistoja kuin Skaralla. Tuomiokirkko yksin on siellä suurena ja

juhlallisena keskellä pientä kaupunkia muistuttamassa mennyttä

suuruuden aikaa, joka ei enää konsanaan palaa. Keskiajalla oli tämä

kaupunki vielä maan suurimpia; siellä oli linna ja koko joukko kirkkoja

ja luostareja. Eräs niistä oli Mustaveljesten luostari, jota keskiajan

loppupuolella vielä kutsuttiin pyhän Katariinan kirkoksi.

Pyhän Katariinan luostarikirkkoon kulki eräänä kauniina kevätiltana

juhlallinen saatto laulavia munkkia, palavat vahatuohukset kädessä. He

kantoivat keskessään ruumisarkkua, joka oli verhottu paarivaatteella,

johon oli ommeltu Gumsehufvudien vaakuna. Heidän jälessään astui korkea

ritari, joka talutti rouvaansa käsivarresta. Heidän kummallakin puolen

kävi nuori poika, kumpikin lujarakenteisia ja ryhdikkäitä, vaikka

toisen kasvot olivatkin leppeät ja hennot kuin naisen. Muutamia

asemiehiä, joiden vaatteissa oli Natt och Dag-suvun vaakuna, tuli tämän

pienen saaton perässä.

Munkit lauloivat ja kaksi kuoripoikaa heilutti kultaisia savutusuurnia.

Kevätilta oli leppoinen ja rauhallinen ikäänkuin luonnonkin sydän olisi

sykkinyt yhdessä näiden ihmisten sydänten kanssa, jotka tässä viettivät

hurskasta muistojuhlaansa.

Kirkossa kulki saatto pyhän Kaarinan kuoria kohti, jota valaisi

runsaasti suuret mustilla maalauksilla koristetut vahakynttilät.

Pyhimyksen kuva hohti keskellä loistavaa valopiiriä, josta valoa levisi

muillekin esineille, joista huomiota veti puoleensa etupäässä eräs

kallisarvoinen alttaritaulu, joka esitti tapahtumia Vapahtajan elämästä

ja jonka ritari Fjalar Orminpoika oli jo kauan sitten lahjoittanut

kirkolle.

Munkit asettivat arkun kuorissa olevalle alustalle, joka oli sitä

varten erityisesti laadittu, ja sitten he asettuivat sen ympärille

laulamaan sielumessua. Ritari rouvineen ja poikineen olivat silloin

polvillaan ja rukoilivat syvällä hartaudella Herraa ja Pyhää Katariinaa

vainajan sielunrauhan puolesta. Mutta ovelta kuului tällöin askeleita,

jotka lähestyivät kuoria, ja rukoilijain ympärille asettui korkeita,

hopeahapsisia haamuja. Viimeisen sävelen tauottua jäivät polvistuneet

vielä vähäksi aikaa rukoilemaan, mutta sitten he nousivat ylös ja

ritari kääntyi kirkkoon päin. Hän astahti hämmästyneenä askeleen

taaksepäin, mutta ei ehtinyt lausua mitään, ennenkuin vanhin vieraista,

jolla oli komea vanhuksen pää ja mitä jaloimmat piirteet, lausui:

"Älkää panko pahaksenne, Niilo Sture, aika on tärkki, me olemme

matkanneet yötä päivää Tukholmasta tänne teitä tavataksemme."

"Tärkeitä asioita lienee siis kysymyksessä, Pentti vaari!" virkkoi

ritari.

"Kaarlo-kuningas on kuollut!" vastasi vuorimies.

Tämä tärkeä uutinen ei tehnyt erityisempää vaikutusta Niiloon. Tosin

hän hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vanhan kuninkaan näin pian

kuolevan; mutta hänestä tuntui kuitenkin sangen luonnolliselta kuulla

Kaarlo-kuninkaan nimeä mainittavan Fjalar Orminpojan, viheriän ritarin,

nimen ohella, ja hän oli nyt niin vaipunut siihen maailmaan, jossa he

olivat yhdessä tai toisiaan vastaan vaikuttaneet, että tämä sanoma

tuntui hänestä vaan kuin kellojen soitto heille kummallekin, tahi

paremmin sille ajalle, joka oli ollut heidän.

Mutta vanha vuorimies oli niin sanovan näköinen, hänen huulensa

vapisivat, hän tahtoi jatkaa puhettaan. Tämä veti ritarin ajatukset

muistojen parista todellisuuden piiriin.

Ukko jatkoi:

"Minä ja nämä muut, jotka ovat seurassani, tahdomme sanoa teille

sanasen, niinkauan kuin on aika... Me tahdomme, ja koko Taalainmaa ja

Västmanland tahtovat samaa, että sinä, Niilo, rupeat valtakuntaa

johtamaan..."

Ilo välähti Niilo Sturen jaloilla piirteillä; mutta niistä loisti

samalla nöyryys. Hän voi samalla tyyneydellä ottaa vastaan kohtalon

määräykset, olivat ne synkkiä tai valoisia. Mitä nämä rehelliset

vuorimiehet hänelle nyt esittivät, oli jo kauan ollut hänen mielessään.

Olihan aivan asian mukaistakin, että hän, joka oli saanut isänmaan

vapautetuksi väkivallan käsistä, pitäisi yhä edelleenkin sitä pystyssä.

Tämä paikkakin, hänen pyhimyksensä kirkko, jossa viheriän ritarin tomu

lepäsi, puhui hänelle samaa kieltä kuin vanhukset. Hän ei ollut

säästänyt mitään, ei henkeään, vertaan eikä yksityistä onneaan Ruotsin

tähden, ja nyt hänet kutsuttiin kädellään tukemaan sitä rauhaa, jonka

hän oli sille hankkinut. Eikö hänellä siis ollut oikeus iloita -- voiko

hän hetkeäkään epäillä vastausta antaakseen?

Mutta hän epäili kuitenkin.

"Niin kiireisiä sanomia en luullut Pentti-vaarin minulle tuovan."

"Olkoot ne yhtä hyviä kuin kiireisiä", lausui ukko vilkkaasti. "Sillä

tietäkää, että tuuli on kääntynyt teidän saattaessanne vanhaa

ystäväänne pyhään Kaarinaan. Herra Steen Sture on saanut linnat

kuninkaan omasta kädestä, ja ellette ole veräjällä vastassa, viepi hän

valtakunnan käsistänne."

"Steen Sture!" huudahti Niilo niin syvällä surulla, että tuntui siltä

kuin maailmassa ei voisi sen suurempaa surua olla hänelle kuin tämä.

Kului hetkinen kenenkään mitään lausumatta. Kaikki läsnäolijat näkivät

selvästi, että ritarissa nyt kuohuvat tunteet tarvitsivat aikaa

asettuakseen, eikä kukaan senvuoksi suinkaan saattanut sanallakaan

häiritä äänettömyyttä. Mutta Niilo Sture taisteli ankaran taistelun, ja

vähältäpä oli, ettei hän sortunut. Hänen osansa oli siis aina joutua

petetyksi! Ennemmin hän olisi uskonut, että Tukholman linna oli

vajonnut maahan, kuin sitä, että Steen Sture voisi hänet niin pettää.

Hän muisteli viime vuosien tapahtumia, ja hän näki nyt selvästi, miten

heidän tiensä olivat eronneet, ja myöskin miksi niin oli tapahtunut,

vaikkei hän tahtonut vielä tänä hetkenä lausua sanaa petos, ei

sisimmässä sydämessäänkään. Hänen selkänsä takana oli harjoitettu

ilkeätä peliä, jolla tahdottiin korjata pois hänen työnsä hedelmät. Ja

tämä ajatus siitti heti uuden, nimittäin, että hän tahtoo miekallaan

särkeä heidän katalan verkkonsa ja näyttää maailmalle, että hänen

valtansa oli siksi lujalla perustalla, ettei sitä voinut yhden ystävän

uskottomuus kukistaa.

Hän nosti päänsä. Uljuus ja sankarillisuus hehkui hänen katseessaan,

hänen otsallaan ja poskellaan. Kaikki odottivat hänen lausuvan sanan,

joka saisi aikaan hänen valitsemisensa Ruotsin valtakunnanhoitajaksi.

Mutta ritari katsahti pyhimyskuvaan, joka loisti kirkkaan vahakynttilän

valossa; sitten hän katsoi viheriän ritarin verholla peitettyä arkkua,

ja silloin muuttui uljas katse suruiseksi, ja pää vaipui kätten varaan.

Oli eräs seikka, joka aina vaikutti Niilo Sturen sieluun ja joka nytkin

saapui sinne sovittavana voimana. Se oli isänmaa. Niin pahaa kuin hänen

täytyikin ajatella ystävästään, oli kuitenkin yksi asia varma, se

nimittäin, että mitä hän lienee tehnytkin, hän on tehnyt kaiken Ruotsin

hyväksi -- senkin, joka näytti petokselta. Tämä ajatus palautti

tasapainon taas ritarin sieluun ja antoi hänelle voimaa nähdä

ympärilleen ja katsoa pois varjopuolesta, joka oli häntä kohden

kääntynyt ja koettaa ajatella häntä vaan sinä valoisana, voimakkaana

sankarina, joka oli voittanut niin monta taistelua Ruotsin hyväksi. Hän

muisti, kuinka hän heilutti miekkaansa Upsalassa, hän näki hänen

taistelevan ja voittavan Runnin maalla ja taistelevan kuin tosi ritari

taistelee Dal-joella, ja Niilo ajatteli silloin, mikä joustavuus oli

tuon miehen mielessä, joka oli aina ja kaikissa vaiheissa pysynyt

Kaarlo-kuninkaan rinnalla yhtä uskollisesti ja kenties, kun hän oikein

punnitsi entisiä tapahtumia, uskollisemminkin kuin hän itse.

Silloin hän käänsi katseensa vuorimiehiin ja Pentti-ukkoon, joka oli

puhetta johtanut, ja hänen koko sielunsa loisti silloin hänen

silmistään.

"Sanomasi kuului niin omituiselta, vanhus", sanoi hän, "että jos joku

muu kuin sinä olisi sen tuonut minulle, olisi se voinut maksaa hänen

henkensä, sillä minä olisin pitänyt sitä juoruna... Mutta on

mahdollista, että tietosi on tosi, ellei sinua itseäsi ole narrattu,

mutta... se ajatus, jonka sen lisäksi lausut, on viiltänyt sydäntäni

kuin kaksiteräinen miekka."

Pentti ukko kertoi silloin mitä Tukholmassa oli nähnyt ja kuullut.

Hän kertoi tavanneensa Steen-herran parvensillalla, jossa ritari

oli käyttäytynyt hyvin omituisesti. Sitten oli kaupungissa

levinnyt tieto kuninkaan kuolemasta ja siitä, että Steen-herra oli

saanut linnat. Ja nämä linnathan olivat aina kuuluneet Ruotsin

ensimmäiselle hallitusmiehelle, olkoon hän ollut sitten kuningas tai

valtakunnanhoitaja. Silloin oli Pentti ymmärtänyt, että Niilo-herralle

oli lähetettävä pikaviesti, mutta se oli oleva semmoinen, joka osasi

puhua ja toimia niin uskottavasti ja pontevasti, että ritari voi häneen

luottaa. Sillä, ellei hän tahtonut päästää valtaa ja kunniaa kerrassaan

käsistään, oli hänen toimittava heti. Näin puhui vuorimies Pentti Niilo

Sturelle ja lisäsi vielä kerran lyhyellä ytimekkäällä kielellään

kehoituksen, että Niilo panisi viipymättä arpakapulan liikkeelle

kutsumaan kokoon valtiopäiviä, joilla valittaisiin valtakunnanhoitaja.

Hän meni takuuseen siitä, että Niilo valittaisiin eikä kukaan muu.

"Etkö huomaa, Pentti vuorimies", kysyi Niilo, kun vanhus oli

lopettanut, "etkö huomaa, että jos tätä neuvoasi seuraan, niin sytytän

uudestaan eripuraisuuden liekin Ruotsin maille, ja ken tietää, enkö

joutuisi lopuksi tarttumaan miekkaan Steen Sturea vastaan."

"Kyllä, kuten sanotte, niin voi käydä, jos viivyttelette..."

"Ei", huudahti Niilo, "älkää puhuko siitä, te rehelliset Taalain

miehet! Niilo Sture ei milloinkaan rupea sen vihamieheksi, joka on

ollut valmis uhraamaan henkensä ja verensä Ruotsin edestä, ei

milloinkaan... kuuletteko sen? Silloin vasta olisi kunniani tahrattu,

ja omat poikani lausuisivat häpeällä nimeäni, jos minä, joka olen aina

pitänyt Engelbrektin nimeä huulillani, epäilisin, kumpi on tehtävä, kun

on kysymyksessä toiselta puolen Ruotsin rauha ja toiselta puolen oma

valtani. Ei, tulkoon Steen Sture valtakunnan johtajaksi... hän on

ritari, aito ruotsalainen; hänen rinnallaan tahdon seista, niinkauan

kuin Jumala taivaassa suo veren lämminnä virrata suonissani!..."

Vuorimies ei ollut puhunut tyhjiä; ne sisälsivät totuuden epäilemättä,

sen he kumpikin hyvin tiesivät, kuten kaikki muutkin, jotka olivat

tässä läsnä kuulemassa ritarin vastauksia. Mutta juuri senvuoksi

esiintyi Niilo Sture heidän silmissään niin ylevänä, niin

majesteetillisena kieltäytymisessään; hän ikäänkuin polki jalkainsa

alle kaikkia maallisen elämän viettejä. Ihana oli hän johtaessaan

miehiään sodan verileikissä, mutta ihanampana kuin hän nyt oli, eivät

he olleet häntä milloinkaan nähneet. Hän teki läsnäolijoihin sen

vaikutuksen, kuin Engelbrekt olisi katsonut hänen silmistään ja kuin

vapaudensankari itse olisi puhunut hänen suustaan.

Briita-rouva katsoi ylpeydellä herraansa ja risti hurskaalla

hartaudella kätensä rukoukseen. Svantekin, joka ei milloinkaan

osoittanut ventomielisyyttä, pyyhki silmistään kyyneleitä nähtyään,

kuinka vaikea taalalaisvanhusten oli pidättää liikutustaan.

"Se on sanani!" lisäsi Niilo, "viekää se kanssanne koteihinne. Kun

Ruotsi kutsuu, niin tiedän, että silloin yhdymme miekka kädessä

torjumaan vaaraa luotamme. Niin varmaan kuin en vielä milloinkaan ole

miekkaani paljastanut itseni tähden, en sitä tule vastedeskään

tekemään, ja kuulkoon minua Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas!"

"Jumala ja Pyhä Eerik suojelkoon teitä, herra Niilo!" änkytti vanhus

liikutettuna ja astui askeleen Niiloa kohden, joka tarttui hänen

käteensä ja puristi sitä lämpimästi. "Jumala suojelkoon teitä... Mutta

sen sanon kuitenkin yhä ja siinä pysyn, että suuri onni olisi

Ruotsinmaalle, jos teidän kätenne johtaisi sen kohtaloa."

"Minun käteni, Pentti-vaari?" keskeytti Niilo ja lisäsi surumielisesti

hymyillen: "Jumala itse johtaa Ruotsin kohtaloa, hän eikä kukaan muu!"

Mutta samaan aikaan kuin ritari voitti tämän jalon voiton itsensä yli,

ja kun kaikkein sydämet lähestyivät häntä, ja kun tunteet yhtyivät

kaikille yhdeksi pyhäksi innostukseksi uhrautumaan isänmaan edestä,

jonka innostuksen ruumiillisena ilmestyksenä tämä ritari seisoi heidän

keskellään miehekkäänä, suurena ja kunnioitusta herättävänä, -- niin

samaan aikaan hiipi tummia haamuja äänettömin askelin kirkon seinän

viertä myöten pyhän Katariinan kuoriin.

Aurinko oli laskenut, oli tullut leppeä hämärä. Kirkon syvät, pienet

väri-ikkunat eivät laskeneet suurestikaan valoa lävitseen, joten

temppeli oli ihka pimeä, lukuunottamatta sitä paikkaa, jossa vanhan

ritarin ruumis oli ja sen lähintä ympärystää, jota vahakynttilät

valaisivat. Niiden vähäisten pylväiden taitse, jotka jakoivat kirkon

kahteen laivaan, voi sen vuoksi ken tahansa hiipiä aivan näkymättömänä

valopiirin rajalle asti.

Mutta äkkiä avattiin suuri kirkon ovi, ja eräs henkilö juoksi kiivaasti

keskilaivan läpi. Se tapahtui ritarin juuri lausuessa viimeisiä

sanojaan. Kaikki kääntyivät oveen päin, josta eräs nuori talonpoika

tuli juosten. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hillitön kauhu kuvastui

hänen nääntyneistä piirteistään. Hän saattoi tuskin hengittää. Hän sai

kuitenkin änkytetyksi.

"Herra Niilo Sture... oletteko te herra Niilo Sture?"

"Olen", vastasi tämä katsoen kummastuneena nuorukaista ja kysyi

ystävällisesti: "mitä tahdot minulta?"

"Jumalan nimessä, ankara herra", vastasi poika, "henkenne on

vaarassa... en voi sanoa enempää, mutta rientäkää pois täältä, minä

kerron sitten kaikki... Tulkaa perässäni, murhamiehet voivat tulla minä

hetkenä hyvänsä!"

"Rakas ystävä", vastasi Niilo hymyillen säikähtyneelle pojalle,

"mikähän vaara minua voisi täällä kohdata... tämä on pyhä paikka."

Muutkin kirkossa olijat hymyilivät. Nuorukainenhan oli ilmeisesti

pelosta mieletönnä. Vuorimiehet tosin pelkäsivät kavallusta rakasta

päällikköänsä vastaan, mutta aivan toisella tavalla kuin tämän

talonpojan esittämä. Samaa arvelivat Niilon koetellut asemiehet, Brodde

ja Hollinger, jotka seisoivat vuorimiesten sivulla. He olivat tunnetut

suorastaan hämmästyttävästä tarkkanäköisyydestään, mutta hekään eivät

voineet käsittää, mikä vaara tässä voisi ritarin henkeä uhata.

Poika huomasi nyt, että hänen täytyi puhua selvemmin, että häntä

uskottaisiin. Hän kertoi senvuoksi, mitä oli tapahtunut ja mikä oli

saanut hänen lähtemään pikaratsastuksella Skaraan.

"Olen Bjurumista", sanoi hän, "ja siellä makaa eräs teidän miehiänne

kuoliaaksi ruhjottuna... hänen nimensä oli Faste; hän minut lähetti..."

Nyt heräsi kuulijoissa tarkkaavaisuus. Etupäässä koski tieto

Hollingeriin. Hän astui eteenpäin ihan talonpojan viereen. Mutta Niilo

kysyi Broddeen katsoen:

"Eikö Faste ollut mukanamme koko matkan tänne tultaessa?"

"Hän pyysi Örebrossa minulta lupaa lähteäkseen Visbyhyn, jossa hänellä

on sukulaisia; hän sanoi matkustavansa erään kuolemantapauksen

tähden... Minä kielsin, mutta tiedättehän, millainen mies hän oli. Hän

osasi tapella kahden edestä, ja hän voi kyllä olla niin huolimaton

itsestään, että hän ymmärtää kiellon myöntämiseksi, sillä seuraavana

päivänä Örebrosta lähteissämme oli hän kadonnut... En ole siitä mitään

maininnut, ja te olette matkustanut Briita-rouvan kanssa edellä,

ettette ole huomannut hänen poissaoloaan. Minä tahdoin jättää asian

selvittämisen siksi kun hän palaisi..."

"Toden totta, täällä on huuhkajia puissa!" huudahti Hollinger nyt.

"Faste-raukkani näki ne jo etäältä... Mutta te saatte kiittää häntä

siitä, että olette välttänyt suuren vaaran, herra Niilo, siitä olen

niin varma, että panen punaisen vereni siitä pantiksi... Yöllä tuli

Faste Örebrossa luokseni ja kuiskasi: 'uskotko minusta pahaa?' -- Minä

nauroin työntäen hänet luotani. Mutta hän kuiskasi vielä: 'sinä,

Hollinger, ja Niilo-herra, olette tehneet hyvää minulle, minä tahdon

sen teille palkita!' -- Niin hän sanoi, ja sitten en häntä enää

nähnyt... Nyt on neuvoni, että olemme varuillamme! Sillä varmasti uhkaa

vaara meitä, ja Faste on mennyt teidän tähtenne kuolemaan..."

"Puhu pian, mitä tiedät!" kääntyi Niilo talonpojan puoleen, joka

jatkoi:

"Tänä aamuna tuli joukko kuninkaan huoveja ratsastaen Bjurumiin, jonka

pihalle he asettuivat. Minä olin siinä puita hakkaamassa, kun eräs

heistä tuli kysymään minulta, oliko Niilo-herra kartanossa. Ei,

vastasin minä. Mies meni silloin toisten luo, ja minä kuulin heidän

silloin sanovan toisilleen, että Sigge antaisi heille määräyksen

tultuaan taloon. Minä rohkenin silloin kysäistä, millä asioilla he

kulkivat, mutta en saanut vastausta. Silloin vähän ihmettelin, mitä he

oikein hommasivat. Mutta kun Siggeä ei tullutkaan, niin pisti päähäni

ajatus rientää heidän edelleen, sillä he tulivat Gudhemistä, ja olivat

kulkeneet niin muodoin Hornborgajärven itärantaa..."

Niilo Sturen kasvoissa näkyi selvät kärsimättömyyden merkit miehen

liiallisen perinpohjaisuuden tautta, mutta hän tiesi liiankin hyvin

kuinka mahdotonta oli saada häntä siitä luopumaan, ja antoi hänen

senvuoksi jatkaa omalla tavallaan.

"Kulkiessani tietä myöten", jatkoi mies, "näin joukon miehiä, jotka

ovat olleet kauan Tivedenin seuduilla viimeisen herrainsodan jälkeen.

Heidän etunenässään ratsasti kolme miestä, joista yhdellä oli teidän

merkkinne, Niilo, musta ja valkea, yhdellä oli kolme lumpeenlehteä, ja

eräs oli puettu mustaan viittaan, häntä kuulin kutsuttavan

veranleikkaajaksi ja Luukas-mestariksi, mutta lumpeenlehtimiestä

sanoivat toiset Siggeksi. Kun tulin niiden kahden lehmuksen luo, jotka

kasvavat niin komeasti, niiden jotka ritari Kaarlo Orminpoika istutti

omin käsin sen päivän muistoksi, jona Kaarlo-kuningas vei hänen

tyttärensä, Kaarina-neidin, morsiustuoliin... niin, kun olin niiden

luona, niin hekin tulivat kaikki sinne.

"'Ei tämä näytä siltä, että Niilo-herra on ratsastanut tätä tietä',

sanoi se mies, jota Siggeksi kutsuttiin kääntyen teidän asemiehenne

puoleen, -- 'mutta siltä se näyttää, että sinä, Faste, olet meidät

pettänyt.'

"'Olen tehnyt sen mukaan kuin minulle on älyä annettu', vastasi

Faste, 'niinpä tekin arvelette, että hän on kulkenut tätä suuntaa

Länsigötanmaalle, ja kun sanoin hänen menneen Vadstenaan, ette uskoneet

minua... Te, Gumme, joka tunnette minut ennestään, ja joka olette

vietellyt minut uskottomaksi Niilo-herralle, te tiedätte kyllä, ettei

minun älyni riitä pitkälle...!'

"Gumme oli veranleikkaaja, ja hänellä oli silmät kuin käärmeellä. Kun

hän nyökkäsi asemiehellenne, oli kuin paholainen itse olisi istunut

hevosen selässä nyökkäämässä. Minua kammotti piilossani lehmuksen alla.

Hän ja Sigge keskustelivat toistensa kanssa, ja sitten he taas

kääntyivät Fasteen, ja Sigge sanoi:

"'Sinun kallossasi on enemmän viekkautta kuin kukaan olisi uskonut, ja

olipa vähältä, ettet voittanut peliä. Mutta jos tyhmyytesi on tähän

asti pettänyt minua ja Luukas-mestaria, niin ei sitä enää tapahdu. Kun

sanoin sinulle, että valehtelit, koettaissasi saada minua uskomaan,

että herrasi oli mennyt Vadstenaan, ja kun minä väitin hänen menneen

Skaraan, niin keksi juonikas pääsi solmun, joka maksaa sinulle nyt

paljon. Sanoit kuulleesi Niilon viimeksi Örebrossa puhuneen Bjurumista,

ja minä uskoin sinua, kun viheriä ritari oli syntynyt täällä, joten oli

sopivaa, että hän saisi täällä levätäkin kuoltuaan... Mutta Niilo ei

olekaan Bjurumissa... hän on päässyt kulkemaan vapaasti seurueineen

Skaraan...' 'Vadstenaan, tarkoitat!' sanoi Faste, mutta sai silloin

sellaisen iskun, että horjahti hevosen selästä sivulle, ja vielä

toisen, että hän putosi maahan. Minä ryömin peloissani lehmuksen

juurella olevain pensaitten alla, ja Sigge huusi miehille: 'sukkelaan

Skaraan, miehet... Luukas-mestari tulee kanssanne... Mies on

valehdellut, sillä yöllä Vadstenasta tullut sanantuoja kertoi, ettei

siellä ollut ritaria nähty ensinkään, ei kaupungissa eikä tiellä...

Skaraan senvuoksi, siellä saatte vaivainne palkan!' Silloin miehet

lähtivät; Luukas-mestari oli heidän seurassaan, ja Sigge ratsasti

kuninkaan huovien luo, jotka olivat kartanossa. Teidän asemiehenne

makasi tien ohessa kuoleman kanssa kamppaillen. Minä menin hänen

luoksensa, ja hän näki heti, etten minä ollut hänen murhamiestensä

joukkoon kuuluvia.

"'Lähde Skaraan!' sanoi hän, 'sano siellä Niilo-herralle, että hänen

henkensä on vaarassa!' Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä hänen

silmänsä kääntyivät nurin samassa. Minä riensin voudin luo ja sanoin

hänelle, kuinka asian laita oli. Hän antoi minulle tallista parhaan

hevosen, jolla olen tullut tänne."

Synkkiä ajatuksia nousi miehen puheen johdosta Niilo Sturen mieleen.

Hän näki ympärillään vaaroja, joita ei ollut voinut aavistaakaan. Ja

häntä suretti enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää, että hänen

täytyi taistella vihollisia vastaan, jotka saattoivat käyttää niin

katalia aseita.

"Olin sentään luullut", sanoi hän, enemmän itsekseen, kuin ympärillä

seisojia varten, "ettei Eerik Kaarlonpoika eikä kukaan muukaan

herroista olisi kuitenkaan ruvennut henkeäni vainoomaan." Sitten hän

lisäsi ääneen, laskien kätensä pojan olkapäälle: "Mutta kiitos sinulle

ratsastuksestasi... Jos Herra suo minun päästä vaarasta, josta

asemiesraukkani yritti minua varjella, niin lähden Bjurumiin ja

laulatan messun hänenkin edestään ja nyt lähdemme täältä!"

Etäämpää kirkosta kuului omituinen ääni ikäänkuin joku olisi sivellyt

kämmenellään kiviseinää. Brodden ja Hollingerin tarkat korvat olisivat

varmaankin huomanneet sen, ellei samassa olisi vahakynttiläin

valopiiriin lennähtänyt muuan pieni lintu, joka oli eksynyt kirkon

holvikaton alle. Se tuli heitä kohtaan lentäen ja katosi taas tehtyään

pari kierrosta kuorin ympäri. Tämä seikka ynnä se ajatus, ettei

kirkossa tietystikään voisi mitään vaarallista tapahtua, piti

luonnollisesti kaikki rauhallisina. Niilo-herra tarttui Briita rouvan

käsivarteen, ja vuorimiehet astuivat syrjään.

Mutta silloin astui Hollinger esille. Hänen kasvoillaan asui nyt

juhlallisuus, joka suuresti erosi siitä vihaa ja kostonhimoa uhkuvasta

ilmeestä, joka niillä oli näkynyt Fasten kuolemasta kerrottaissa. Hän

asettui herransa eteen ja otti nuttunsa alta kokoontaitetun paperin.

"Minullakin olisi täällä vähän toimitettavaa, jos sallitte, sillä se

koskee todella teitä yhtä paljon kuin minuakin..."

Niilo katsoi häneen ominaisella hyväntahtoisuudellaan ja nyökkäsi

myöntävästi.

"Kuten muistanette", lausui Hollinger, "olin kerran teidän puolestanne

lankonne, Iliana-rouvan, luona pitämässä silmällä Hammarstadin

Briita-rouvaa, ja minun onnistui täyttää toivonne, niin että kaikki

tuon ahneen rouvan rahankiristykset sekä veljeltänne että kuninkaalta

lakkasivat paikalla. Pakotin sekä Briita-rouvan että hänen katalan

palvelijansa antamaan kirjoituksen, jossa he tunnustivat kavalat

tekonsa, ja palvelija tunnusti vielä olevansa isäni murhaaja, kuten

olen ennen kertonut teille. Tämän kirjoituksen jätin säilytettäväksi

Upsalan kaniikille, herra Eerik Olavinpojalle, että hän antaisi sen

neuvoston käsiin, jos jotakin tapahtuisi. Sen hän lupasikin tehdä, ja

tässä se kirjoitus on!"

Hän antoi paperin Niilolle, joka luki sen.

"Nyt on tapahtunut muuta, kuten tiedätte, herra Niilo. Herra Eerik

Akselinpoika on pitänyt sanansa, jonka hän antoi pojallenne, Svantelle,

Tukholman linnassa... Briita-rouvaa vastaan on nostettu oikeudenkäynti,

ja senvuoksi..."

"Mutta sinun isäsi murhaaja...?" kysyi Niilo.

"Gumme on hävinnyt Hammarstadista, eikä kukaan tiedä, mihin hän on

joutunut... Ehkä hän on jo kuollut, ellei, niin olkoon Jumalan

tuomittavana... Mutta tämän paperin minä tahdon hävittää..."

Ja ennenkuin Niilo ehti vastata, tarttui Hollinger paperiin ja meni

erään vahakynttilän ääreen pitäen paperia sen liekissä, kunnes se oli

palanut, niin että sen viimeinen kulma, joka oli ollut hänen sormiensa

välissä, putosi hiiltyneenä kivilattialle.

Kääntyessään huomasi hän kaksi suurta, loistavaa silmää katselevan

itseänsä ja tunsi erään käden tarttuvan hänen käteensä. Se oli Svanten

käsi. Hän ei voinut hillitä ihailuaan. Hän ei tosin puhunut mitään,

mutta rehellinen Hollinger luki silmistä hänen ajatuksensa, ja hän

näytti ylen onnelliselta, vaikka Fasten muisto panikin hänen karheille

piirteilleen surumielisen leiman.

Niilo Sture tarttui hänen käteensä lausuen:

"Kuluttakoon se liekki kaiken pahan, joka on tähän asti seurannut minua

ja rakkaitani... Poistakoon se pahuuden ijäksi päiväksi, ja eläkäämme

me rauhassa yhdessä ne päivät, jotka Herra meille suo, voidaksemme

sitten kohdata toisemme hänen luonaan taivaissa, jossa jokainen

tuomitaan ansionsa mukaan!"

"Amen!" lisäsi vanhin arkun vieressä olevista munkeista. Hän kohotti

siunaten kätensä ritarin ja hänen seuralaistensa yli. Sitten hän

kohotti katseensa taivaaseen päin ja lausui juhlallisella, puoleksi

laulavalla äänellä, joka teki varsin ihmeellisen vaikutuksen:

"Taivainen Isä!

Poika!

Hurskas Pyhä Henki!

Sinua rukoilen,

Synnistä meitä

Kaikkia päästä

Ja puhdista!"

Viimeinen sana oli tuskin lausuttu, kun kirkon ovi taas avattiin, ja

kahden soihdun valossa näkyi aseellinen miesjoukko ulkona.

"Liian myöhään, ankara ritari! Liian myöhään", huudahti Bjurumin poika.

"He ovat tulleet!"

Kaikki katsoivat sinne päin, ja sieltä lähestyivät ne kaksi soihtua ja

niiden takaa koko miesjoukko välkkyvine tapparoineen. Ja samalla

ilmestyi kaikkien pylvästen takaa ja kaikista kirkon komeroista

partaisia miehiä kuin taikaiskulla. Niiden keihäät ja kirveet kiilsivät

kynttiläin valossa kuin käärmeen suomut, kun se matelee puunrunkoa

myöten pahaa aavistamattoman lintusen pesälle.

Kuninkaan asemiesten tulo sekä ällistytti että rauhoitti Niiloa. Hän

ymmärsi kyllin vaaran, josta mies oli puhunut. Mutta hän otaksui sen

uhkaavan ainoastaan niiden sissien puolelta, jotka mies oli nähnyt,

sillä eiväthän kuninkaan huovit mitenkään voineet tulla muussa

tarkoituksessa kuin estämään kaikkea väkivaltaa. Briita-rouva oli

tarttunut molemmin käsin hänen käsivarteensa; vastustamaton pelko oli

vallannut hänet.

Leppeä Mauri asettui hänen rinnalleen koettaen rohkaista häntä hellällä

rukoilevalla katseella. Vieressä seisova Svante pui nyrkkiä ja hänen

säihkyvät silmänsä salamoivat vihasta.

Brodde, Hollinger ja Erkki veivät jo kätensä miekan kahvaan, ja

vuorimiehet olivat uhkaavan näköisiä.

Ritari seisoi keskellä miesjoukkoa, näöltään säilyttäen koko

tyyneytensä. Hänen huulillaan oli kysymys, mutta ennenkuin hän ehti

sanaakaan lausua, astui Sturein vaakunalla varustettu mies esiin. Hän

käyttäytyi aivan herrasmiehen tavoin, jonka valtaa ei muka kukaan

uskaltanut eikä voinut vastustaa.

Hänen vieressään seisoi mustaan viittaan puettu mies, jonka teräviä

piirteitä valaisi syvistä kuopista kaksi läpitunkevaa silmää. Niilo

tunsi heti nöyrän veranleikkaajansa, Luukas-mestarin. Hän huomasi

kyllä, että miehen ryhti oli toinen kuin ennen, Tukholmassa ollessa,

mutta hän ei voinut vieläkään uskoa muuta kuin että miehet olivat

saaneet selville hänen vihamiestensä kavalat juonet ja tulleet niiden

perässä ollakseen vaaran hetkenä saapuvilla. Ja kesken ristiriitaisia

ajatuksiaan iloitsi hän nähdessään Steen Sturen kilpimerkin. Se ei

suinkaan voinut milloinkaan olla kavaltajan rinnalla. Tämä mies ja

veranleikkaaja olivat hänen pelastajansa. Hän odotti vaan, että se

mies, joka nähtävästi oli kuninkaan väen käskijänä, antaisi käskyn

ottaa murhamiehet kiinni.

Mutta sitä käskyä ei kuulunut. Sen sijaan kääntyi mies suoraan häneen

katsellen röyhkeästi ympärilleen.

"Nyt olette kaikki merrassani!" huudahti hän hieroen perkeleellisellä

tyytyväisyydellä käsiään yhteen. "Ha, sinä Haukka, tällä kertaa ei

nokkasi ulotu minun kypärääni asti, ennenkuin pääsi vierii jalkaisi

väliin... Toivoisin vaan, että vanha herrani, herra David Pentinpoika,

Jumala armahtakoon hänen sieluansa, olisi täällä... Hänen silmänsä

saisivat riemuita teidän hurskaan laupeista silmäyksistänne!"

Niilo Sture rypisti kulmiaan, mutta Hollinger juoksi esille käsi

nyrkissä aikoen lyödä maahan kavaltajan. Silloin ritarin otsa heti

tasoittui, ja hän laski rauhoittavasti kätensä miehen olalle. Miehen

sanoista päättäen ei hänellä tässä ollut odotettavana sellaista, joka

voi hänen vihaansa herättää. Paikan pyhyyskin kielsi häntä käyttämästä

väkivaltaa väkivaltaa vastaan.

"Rakas ystävä", sanoi hän Siggeen kääntyen, "miksi tulet Jumalan pyhään

temppeliin miekoilla, keihäillä ja pahoilla sanoilla? Jos sima nousee

liiaksi päähäsi, niin eikö se haihdu sieltä Herran alttarin ääressä?"

"Kuten sanot, Niilo Sture!" ärjäsi mies, "kerran nousi sima päähäni, ja

sitä en milloinkaan unhota... Sen siman olivat sinun palvelijasi

tehneet, mutta nyt ovat osat niin vaihtuneet, että sinä ja he saavat

sen maksaa... Muistatko Ekolsundia ja taistelua Enköpingin tiellä!...

Luulen, että siinä taistelussa kaatui tuo ritari, joka tuossa lepää...

Siitä asti olen kalpaani hionut, ja nyt se juokoon verta kylliksensä

vihdoinkin... Mutta järjestys vallitkoon, ja mieltäni ilahuttaa

pehmentäissäni oikein sinun mielesi... Kuuleppa siis, mitä minulla on

sinulle sanottavaa!"

Hän kääntyi erääseen keihäsmieheen viitaten häntä luokseen.

"Sinä saat viedä minulta viestin herra Eerik Kaarlonpojalle, jonka

tavannet Uplannissa matkalla Upsalaan, sillä hän on laivastoineen

Tukholman saaristossa. Sinä saat ratsastaa yötä päivää ja sanoa

hänelle, ettei Niilo Sturea ole enää olemassa. Jos ritari antaa sinulle

sen paperin, jota olen häneltä pyytänyt, niin sano, ettei Steen Sture

ole monta päivää tämän jälkeen viipyvä Tukholman linnassa."

Hän katsoi Niiloon vetistävillä silmillään, ja voitonriemuinen iva

vääristi hänen suunsa kamalaan irvistykseen, joka melkein lisääntyi

Niilo Sturen otsalta sädehtivän ylevyyden edessä.

Pahan ja hyvän taistellessa tässä maailmassa -- tapahtukoon taistelu

joko Jumalan silmäin edessä tai ihmisten nähden -- käy aina niin, että

kuta ylevämpi jälkimmäinen on, kuta korkeammalle se on saanut

lukemattomien taistelujen kautta kohonneeksi ja lähestyneeksi ijäistä

totuutta, sitä synkempi, syvempi ja mustempi on edellinen. Ja se

taistelu on sittenkin aina Mikaelin-taistelu. Totuus on siinä kuitenkin

lopuksi aina voitolla, ehkä se näyttääkin toiselta ihmisten

lyhytnäköisissä silmissä. Taivaan enkelit ovat kuitenkin aina

todellisen voittajan todistajina ja ne kohottavat hänen kanssaan

riemuisan hallelujan ikuisen tuomarin valtaistuimen edessä.

Pahuus tuntee sen itsessään, ja tämä voimattomuuden tunne juuri ilmenee

uhkamielisenä ylenkatseen hymynä sen huulilla.

Niin oli Siggen laita nyt. Hän ei olisi voinut kestää Niilo Sturen

katsetta, ellei hän olisi ottanut avukseen koko sitä suurten sanain

myrskytulvaa, joka vihamielisestä sydämestä uhkuu ja joka ikäänkuin

sitä runsaammin ja täyteläisemmin vuotaa, kuta vähemmän vaikutusta se

saa aikaan.

Tarkoitus, miksi hän Niilon kuullen lähetti tuon viestin herra Eerik

Kaarlonpojalle, oli tietysti se, että hän siten saisi yhtaikaa tietää

viimeisen hetkensä lyöneen ja myöskin tuntisi oman työnsä

hyödyttömyyden ja vihollistensa voiton. Sigge tiesi liiankin hyvin,

ettei kuolema itsessään saattanut tätä miestä pelottaa, mutta hän

älysi, että tieto Ruotsin lopullisesta häviöstä koskisi häneen sitä

syvemmin. Ja sen ymmärsi hän kuten jokainen muukin, että valtakunnan

häviö oli varma, niin pian kuin molemmat Sturet olivat poissa. Tämän

kaksinaisen tarkoituksen luuli Sigge saavuttavansa lähettämällä uhrinsa

kuullen heidän ja Ruotsin viholliselle tiedon hänen ja tavallaan

myöskin Steen Sturen kuolemasta.

Mutta mitä Niilo Sturen sydämessä lieneekin tapahtunut, hänen

kasvoissaan ei mitään muutosta näkynyt. Kenties antoi silmäys alttarin

pyhiin kuviin hänelle tämän yliluonnollisen voiman. Eräs kuvista

esitti Vapahtajaa raatihuoneessa sotamiesten riisuessa vaatteita

häneltä ja pukiessa purppuramanttelia hänen ylleen ja asettaissa

orjantappurakruunua hänen päähänsä. Joka olisi voinut tänä hetkenä

tyvenesti verrata tätä ihmisjoukkoa ja arvostella vaikuttavia syitä ja

voimia, ei olisi voinut olla huomaamatta yhtäläisyyttä, joka oli tämän

pyhästä historiasta otetun alttaritaulun ja luostarikirkossa nyt

tapahtuvan todellisuuden välillä. Sitä tuskaa, joka tänä hetkenä täytti

tämän jalon ritarin sydämen, voitanee inhimillisellä mitalla mitaten

kutsua hänen orjantappurakruunukseen. Jos hän antoi katseensa kulkea

elämänsä läpi tutkien ja tarkastellen sen salaisimmatkin kätköt,

ei hän voinut sittenkään löytää yhtäkään tekoa tai ajatusta, jonka

tarkoituksena olisi ollut hänen oma kunniansa tai oma etunsa. Kaikki

hänen pyrkimyksensä, koko hänen mielensä oli tarkoittanut yhtä ainoata

-- isänmaata. Sen onni ja vapaus oli ollut hänen nuoruutensa unelmain,

hänen miehuutensa toiminnan esine. Ja nyt, juuri nyt kun hän luuli

saaneensa työnsä valmiiksi, täytyisi hänen kuolla petturin käden kautta

ja nähdä isänmaan joutuvan vääryyden ja juonten kautta häpeälliseen

orjuuteen.

Senvuoksi kalvastui ritarin poski, senvuoksi paloi hänen silmissään

niin synkkä tuli. Olisihan hän tosin voinut tarttua miekkaan niiden

kera, jotka olivat hänen ympärillään, ja epäilemättä olisivat he

voineet hyökätä vihollisten läpi kirkosta pois, mutta sellainen ajatus

ei voinut juolahtaa Niilo Sturen mieleen. Hänessä paloi tuulahdus pyhän

Eerikin henkeä, kuten jokaisessa tosi ritarissa, ja se kielsi häntä

ryhtymästä verityöhön Herran huoneessa. Sen oli tuo kurja juontenpunoja

harkinnutkin, ja hän oli toivonut koko matkan yllättävänsä saaliinsa

jossakin niistä kirkoista, joissa saattue lepäsi öisin. Mutta Niilon

asemies, joka antoi henkensä palkaksi siitä, että ritari oli ajatellut

hänestä hyvää oli tahtonut tehdä tämän tuuman tyhjäksi.

"Ja nyt työhön!" huusi rosvoja johtava konna nyt. "Esille

veranleikkaaja ja täytä työsi; aika rientää, työmme ei siedä

viivytystä!"

Luukas-mestari astui esille. Hän oli tuonut rosvot Bjurumista Skaraan,

ja otettuaan varman selon siitä, että ritari seurueineen oli kirkossa,

oli hän antanut miestensä hiipiä luostariin ja luostarikirkkoon

kieltäen heitä tekemästä mitään ennenkuin hän itse saapuisi sinne. Ja

siinä suhteessa ovat pahantekijät kaikkialla ja kaikkina aikoina olleet

yhtäläisiä, että he ovat ihmeteltävällä sitkeydellä ja luotettavuudella

työskennelleet yhteisen tarkoitusperänsä saavuttamiseksi. Gumme oli

itse jäänyt kirkon edessä olevain puitten alle odottamaan Siggeä ja

kuninkaan miehiä. Hän ei tiennyt senvuoksi mitään siitä, mitä kirkossa

tapahtui.

Ilman pitempiä valmistuksia kääntyi hän nyt suoraan Hollingeriin.

"Sinä tunnet minut?" kysyi hän.

"Tunnen, kyllä tunnen sinut, viheliäinen roisto!" vastasi Hollinger.

"Hiljaa, hiljaa, ystäväni", sanoi Gumme, "hyvä on, että tunnet minut,

mutta sitäpä et tiedäkään, että minä olen ollut herrasi, Niilo Sturen

palveluksessa jo kolmatta vaotta... Niin, se taito on sinulla vielä

opittavana; vaikka sinä kyllä muuten olet mies puolestasi viemään

tuumasi viekkaudella perille... Minä olen kulkenut perässäsi ja pitänyt

sinua silmällä yhtä tarkasti kuin sinä kerran pidit silmällä minua ja

Hammarstadin Briita-rouvaa... et ole tiennyt sitä, et -- siinäpä

taitosi onkin, mutta nyt saat kuulla sen suoraan omasta suustani."

Tämä taito ei olisi ollut niin järin suuri, ettei Gummen olisi käynyt

hyvinkin nolosti, elleivät olosuhteet olisi häntä auttaneet. Ensin oli

Hollinger istunut Tukholman linnassa vankina, ja sitten oli herransa

käyttänyt häntä paljon asioilla, joiden tähden hän tuli olleeksi

enimmäkseen matkoilla. Kun hän enemmän sattumoisin oli joskus kotona,

oli Gumme, jolla oli yleensä enemmän vapautta kuin ritarin muilla

palvelijoilla, koska hänen ammattinsa ei ollut sotaista laatua, osannut

pysytellä aina piilossa.

Hollinger paloi vihasta, hänen miekkansa oli jo puoleksi tupesta

vedetty surmaamaan petturia. Mutta Niilo laski taaskin kätensä hänen

olalleen estäen häntä. Brodde kuunteli käsivarret ristissä rinnallaan

rypistetyin kulmin keskustelua. Hän oli herraansa lähempänä, ja

senvuoksi hän osasi paremmin arvostella sitä tavatonta valtaa itsensä

yli, jota herransa osoitti. Parhaiten ymmärsi hänen suuremmoisen

tahdonvoimansa kuitenkin Erkki, Engelbrektin aikainen asepalvelija. Hän

seisoi vähän syrjässä harmaine hapsineen, mutta hänen silmissään paloi

sama tuli kuin silloin, kun hän kuletti sanomia vapaudensankarin ja

Herman Bermanin välillä.

"Niin, en tahdo sinulle mitään pahaa", jatkoi Gumme Hollingerille,

"saat minun puolestani pitää kernaasti henkesi, mutta anna minulle vaan

takaisin se paperi, jonka pakotit minun ja Briita-rouvan viekkaudella

ja väkisin silloin antamaan, muistathan, Hammarstadissa, kun luikersit

itsesi kartanon salakamariin."

"Ellen olisi herrani rinnalla ja ellemme olisi Herran huoneessa, niin

ei totisesti myrkkykielesi enää monta sanaa puhuisi tässä maailmassa,

sinä musta murhamies!"

"Aivan niin, Hollinger Birgerinpoika... mutta sen pienen paperin nyt

vaan tahtoisin; sitten olemme kuitit..."

Hollinger katsoi vaieten herraansa. Eräs rosvoista astui esiin aikoen

puhua. Hänellä oli epäilemättä tarkoituksena kertoa, mitä äsken oli

tapahtunut, joka selitys olisi varmaankin täydellisesti tyydyttänyt

Gummea mitä tuohon vaaralliseen paperiin tulee, mutta olisi tuskin

mitään vaikuttanut itse asiain menoon, eikä myöskään olisi muuttanut

sitä kohtaloa jonka murhaajat olivat päättäneet Niilolle ja hänen

miehilleen.

Mutta Sigge keskeytti kaikki keskustelut.

"Tässä kulutamme aikaa turhiin", ärjyi hän, "ylös miehet, ottakaa hänet

kiinni. Siitä puhumme myöhemmin, ja silloin saamme nähdä, eikö meillä

ole keinoja saada tuota paperia ja vielä muitakin näkyville!"

Hollinger puri hampaitaan yhteen oikeutetussa vihassaan, mutta silmäys

herraansa, sai hänet tyyntymään. Hän antoi rosvojen viedä itsensä

vastustuksetta syrjään.

Nyt kääntyi Sigge Niiloon:

"Nyt on sinun vuorosi, Niilo Sture", huusi hän, "minulla on kuninkaan

käsky ottaa sinut vangiksi. On oikein että suostut kohtaloosi, niin

minäkin pääsen häiritsemästä kirkon pyhää rauhaa. Mutta miekkasi saat

antaa ja kätesi me sidomme, ja sitten voit ottaa jäähyväiset tältä

maailmalta... Mutta sinun ei tarvitse surra, yksin et joudu kolkkoa

tietä kulkemaan, sillä miehesi seuraavat sinua..."

Briita-rouva päästi sydäntäsärkevän huudon vaipuen herransa viereen

maahan, mutta Pentti-ukko astui kurjan murhaajan ja Niilo-herran

väliin. Rosvojoukon läpi kuului kuiskaus, useammat miehistä

käännähtivät ovelle päin, josta kuului nopeita, mutta lujia ja

voimakkaita askeleita. Tulijat eivät voineet olla muita kuin rosvojen

ystäviä, sillä kaksi kuninkaan miehistä oli ovella vartijoina;

senvuoksi eivät heidän johtajansakaan huolineet panna siihen mitään

huomiota. Sigge tunsi intonsa vaan nousevan saadakseen pian loppuun

tämän osan tehtävästään ja päästäkseen sitten Tukholmaan täyttämään

lopunkin siitä, jota oli luvannut rälssikirjansa edestä tehdä. Siitä

hän oli muuten saanut arkkipiispansa kuoltua uudistetun lupauksen

niiltä herroilta, jotka nyt koettivat jatkaa arkkipiispan työtä.

Mutta äkisti lausui sointuva, käskevä ääni:

"Ottakaa kavaltaja kiinni!"

Ja partaisten miesten hurja joukko väistyi syrjään, ja

korkeavartaloinen ritari riensi esille.

Se oli Steen Sture.

Hän ei ollut saanut hetkeäkään rauhaa nähtyään mihin valheen ja

kavaluuden verkkoon hän ja hänen jalo, väärinymmärretty ystävänsä oli

kiedottu. Hän läksi Tukholmasta niin kiireesti kuin hevonen voi

rientää Skaraa kohden päästäkseen Niilo Sturen puheille. Hän oli

kuullut petollisen palvelijansa viimeiset sanat, ja hän käsitti

silmänräpäyksessä hetken suunnattoman vaaran.

Sigge lennähti takaperin. Hänestä oli kuin taivas olisi haljennut hänen

päänsä päällä ja koston enkeli olisi pannut välkkyvän miekkansa

pistävän kärjen hänen rintaansa vasten. Steen Sturen saapumista oli hän

kaikista vähimmin odottanut, ja ensi säikäyksessään menetti hän niin

peräti kaiken älynsä, että katsoi kaiken jo kerrassaan menetetyksi. Jos

hän olisi vähänkin katsellut ympärilleen, olisi hänen täytynyt huomata,

ettei peli ollut suinkaan vielä menetetty, vaan että hän päinvastoin

olisi voinut saada kaksinkertaisen voiton käyttämällä miestensä

enemmyyttä hyväkseen ja ottamalla kiinni nämä molemmat, Ruotsille niin

kallisarvoiset, ritarit. Gumme, joka osasi paremmin säilyttää

kylmäverisyytensä, älysi heti, ettei ritari ollut voinut aivan

monilukuisella miehistöllä saapua, ja yritti kuiskata siitä sanasen

Siggen korvaan, mutta tilaisuus luiskahti hänen käsistään.

Kuninkaan asemiehet, jotka olivat ainoastaan vastenmielisesti lähteneet

tälle vainomatkalle Siggen kanssa Niilo Sturen henkeä vaanimaan,

tottelivat oitis Steen Sturen käskyä, ja ottivat kiinni sekä Siggen

että Gummen.

Kun tätä Steenin käskyä täytettiin, lähestyi hän itse Niiloa.

"Niilo", sanoi hän, syvästä liikutuksesta vapisevalla äänellä, "olen

nyt edessäsi uskottomana ystävänä, olen pahoin rikkonut sinua vastaan,

mutta tahdon verelläni rikokseni korvata..."

Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä Niilo meni hänen luokseen, tarttui hänen

käteensä sekä katsoi häntä silmiin miehekkäällä lämmöllä, joka voi

sulattaa rautaisenkin sydämen.

"Tätä hetkeä", sanoi hän, "tulen todellakin muistelemaan yhtenä elämäni

onnellisimmista!... Jumala taivaassa olkoon ylistetty, joka avasi

silmäsi ja antoi uskollisen ystävän minulle takaisin!"

Kyyneleet puhkesivat hänen silmistään, ja sulkeissaan ystävänsä

syliinsä, kuuli hän tämän nyyhkivän kuin lapsen. Kaikkein sydämet

sykkivät ilosta. Pyhimyksen kuvakin, joka oli aivan heidän kohdallaan

seinässä, näytti hymyilevän taivaista rauhaa.

Ensi liikutuksen tauottua, kertoi Steen kuninkaan kuolemasta ja sen

yhteydessä sattuneista tapahtumista. Samalla hän kertoi, mikä oli hänen

sydämensä niin sulkenut, ja mikä taas oli jään sulattanut.

Sitten hän otti esiin kultaisen kaulaketjun ja antoi sen Niilolle.

"Tätäkin olen kantanut!" sanoi hän. "Aina Upsalan onnettomasta päivästä

asti on se ollut kaulassani... Kuolevan kuninkaan sammuva silmä

havaitsi sen, ja hän sanoi minulle, että se oli sinun taikakorusi..."

Niilo Sturen katse välähti ihmeellisesti tämän kaulanauhan nähtyään.

Sen joka rengas sisälsi hänelle muiston menneistä päivistä.

Kirkkaimpana niistä näki hän kuitenkin piispavanhuksen kuvan

sellaisena, kun hän oli heidän viimeistä kertaa toisiaan tavatessa

Tynnelsön linnassa. Hän muisti myöskin ne sanat, jotka piispa silloin

lausui, ja lupauksen, jonka hän itse vannoi. Mutta kun hän katseli

korua ja muisteli piispavanhuksen sanoja, lausui ystävä:

"Kuningas antoi linnat minun käsiini ja uskoi valtakunnan minun

haltuuni... mutta minä tiedän, mikä kuninkaan sisin ajatus oli, ja sen

tahdon tässä lausua. Minä luovutan sinulle linnat, Niilo, ja kolmen

lumpeenlehteni nimessä vannon uhraavani henkeni ja vereni sinun

puolestasi, vaikkapa tahtoisit nostaa Ruotsin kruunun päähäsi ja tulla

minun kuninkaakseni!"

Niilo Sturen katse salamoi, ja hänen otsansa synkistyi, ikäänkuin hän

olisi kuullut muita sanoja kuin niitä, jotka hänen ruumiillinen

korvansa kuuli. Hän kuuli piispan äänen puhuvan, ja pyhät muistot

häilyivät hänen silmissään ritarin puhuessa. Ruotsin onni vaati miestä,

joka voi uhrata itsensä ja kieltäytyä kaikista omista eduistaan,

vieläpä kuninkaankruunustakin -- niin oli piispa puhunut. Ja kun hän

kysyi Niilolta: "voitko uhrata kuninkaankruunun Ruotsin tähden, kuten

olet uhrannut kaulaketjun itsesi tähden?" -- oli hän vastannut

myöntävästi.

Ja nyt hän seisoi kaulaketju kädessään tässä, ja kuninkaankruunu

välkähteli hänen päänsä päällä. Pysyisikö hän lupaukselleen

uskollisena?

Mutta hymy levisi hänen miehekkäille kasvoilleen ja hän kutsui luokseen

erään munkeista.

"Täytän ainoastaan erään vanhan lupauksen", sanoi hän ojentaen

kaulaketjun hänelle, "samalla kuin Fjalar-ritarin tahdon

lahjoittaissani tämän korun pyhän Katariinan kuvalle...

Kuninkaankruunua", hän kääntyi Steenin puoleen, "kuninkaankruunua en

pyydä, Steen! Toivoisinpa vaan mieluummin, että sekin olisi jollakin

pyhimyskuvalla kehottamassa Ruotsin miehiä miehuulliseen voimaan ja

rohkeuteen. Ja jos vanha kuningas on antanut Ruotsin linnat ja maat

sinun hallittavaksesi, niin en tahdo hänen tahtoansa rikkoa, vaan

julistan pyhästi, että Steen Sture astukoon Ruotsin valtakuntaa

johtamaan, hän eikä kukaan muu! Sinä kykenet Ruotsia kunnialla

hallitsemaan!"

Vuosi tämän jälkeen oli Steen Sture Ruotsin valtakunnanhoitajana

Tukholman linnassa. Mutta ystävyys hänen ja Niilo Sturen välillä kesti

kaiken heidän elinaikansa.