Näitten romaanien kirjoittaja Carl Georg Starbäck syntyi Falunissa,
Ruotsissa heinäkuun 18 p:nä 1828, vanhimpana viidestä sisaruksesta.
Hänen kotinsa oli hyvin toimeentuleva virkamieskoti. Isä oli nimittäin
ylimaasmestari s.o. jonkunlainen rautauunien tarkastaja ja
rautateollisuuden valvoja Falunin itäisessä ja läntisessä
vuoripiirissä. Kodin johto ja lasten kasvatus eivät kuitenkaan olleet
isän kädessä, joka oli virkatointensa vuoksi myötäänsä matkoilla, vaan
ne olivat äidin huolena, joka oli Suomesta syntyisin ja omalta
nimeltään Grotte. Hän oli tarmokas nainen, jonka kasvatusta Carl Georg
saa etupäässä kiittää menestyksestään elämässään.
Georg alotti veljiensä kera koulunkäyntinsä Falunissa, mutta sai sitten
isän tahdosta muuttaa Tukholmaan, jonka koulut olivat hänen mielestään
parempia. Georg oli vakaamielinen, tiedonhaluinen nuorukainen. Häntä
eivät huvittaneet urheilut eikä leikit, hän tahtoi tehdä työtä. Hänen
aikansa kului runoilijain ja historioitsijain teoksia lukiessa.
Aikaisin ilmeni hänessä myöskin oman tuottamisen halu. Jo
kymnaasiaikanaan perusti hän yhden noita aina viehättäviä
nuorukaisseuroja, joiden ohjeena ovat korkeat, pilviin tähtäävät
ihanteet ja joiden tarkoituksena on kehittää jäseniään omaan
kirjalliseen toimintaan sekä runoutta ymmärtämään.
Seuran nimeksi pantiin Concordia. Nuorukaiset vuokrasivat erityisen
salin, jossa he talikynttiläin valossa pitivät viattomia kokouksiaan.
On selvää, etteivät näissä kokouksissa esitetyt alkuperäiset runoelmat,
kertomukset ja novellit -- jotka etupäässä olivat historiallisia --
olleet ihan täysipainoista laatua. Monet kyllästyivätkin niihin
pian ja jäivät pois seurasta. Mutta toisilla oli enemmän intoa.
Concordia-seura eli kuin elikin vaikeimmat vuotensa ja elää yhä
vieläkin sen koulun nuorison keskuudessa, jossa Starbäck aikanaan kävi.
Ja olipa nuorten puuhasta näkyvääkin tulosta. V. 1848 ilmestyi painosta
pieni vihkonen nimellä Smärre dikter på vers och prosa (Pienempiä
runoelmia, suorasanaisia ja runomuotoisia).
Kokoelman paras kappale on epäilemättä Georg Starbäckin kirjoittama
novelli, Pappilan ruusu, romantinen idylli, joka ei semmoisenaan
kuitenkaan todista muuta kuin tekijänsä nuoreen ikään nähden tavattoman
sujuvaa kirjoitustapaa.
Starbäck tuli ylioppilaaksi Upsalaan 1849. Pian sen jälkeen sai hän,
kun isän terveys murtui, ruveta ottamaan osaa kodin ja omaisten
ylläpitoon. Siitä syystä täytyi hänen ruveta kotiopettajaksi, kuten
niin monen muunkin varattoman ja lahjakkaan nuorukaisen.
Kotiopettajana hän toimi eri perheissä yhteensä kolme vuotta,
unhottamatta siellä pitää huolta omistakin luvuistaan. Upsalaan
palattuaan v. 1853 julkaisi hän nimellä Georg novellin, joka ei
kuitenkaan ole merkittävämmän arvoinen.
Yliopistossa antautui Starbäck sitten vakaviin lukutöihin. V. 1854
suoritti hän ensimmäisen akateemisen väitöksensä ja samana vuonna hän
saavutti tohtorinarvon kirjoituksella Vaasasuku Uniooniajalla.
Väitöskirja sisälsi kaksi arkkia jotka kumpikin riittivät tohtorinarvon
saamiseksi. Sillä muutamia päiviä senjälkeen, kuin kirjoituksen tekijä
itse oli suorittanut väitöksensä ensi arkilla, väitteli eräs hänen
tovereistaan toisella arkilla, saavuttaen niinikään tohtorinarvon. Tämä
kirjoitus jo osoitti hänen erityistä mieltymystään siihen isänmaansa
aikakauteen, jota hän sittemmin koetti parhaimmassa romaaneissaan
elävinä kuvina esittää aikalaiselleen. Tutkiessaan huomasi Starbäck
silloin, että uniooniajan suurin merkitys Ruotsin historiassa on kansan
esiintyminen maan mahtavia ja ulkomaista kuningasta vastaan. Tältä
kannalta esittää Starbäck kirjoituksessaan tätä aikaa, antaen samalla
katsauksen mahtimiesten puolueryhmitykseen 13- ja 14-sataluvuilla.
Tohtorinarvon saavutettuaan teki Starbäck suunitelman vastaista
elämäntoimintaansa varten. Hän päätti antautua nuorisonopettajaksi,
jonka toimen hän alkoi historianopettajana Vesteråsin koulussa 1854.
Hänen alusta pitäin etevä opetustapansa ja perusteelliset tietonsa
siinä aineessa vaikuttivat kuitenkin, että hänet pian kutsuttiin
parempaan paikkaan Norrköpingiin, nimittäin jo seuraavana vuonna.
Opettajana Starbäck oli todella erinomainen. Rakkaus ja lämpö piti olla
opetuksen ylimpänä ohjeena; se oli hänen vaatimuksensa, jota hän itse
johdonmukaisesti noudatti. Hän ei hyväksynyt vanhaa ruoskametoodia eikä
siihen aikaan tavallista historian lukutapaa, joka piti pääasiana
vuosilukujen ja nimien koneellista ulkoalukua. V. 1858 hän toimitti
julkisuuteen erään esitelmänsä "historian merkityksestä opetusaineena",
jossa hän esittää lämpimin sanoin omat mielipiteensä. "Monet luulevat",
lausuu hän siinä, "että se osaa hyvin historiaa joka ei milloinkaan
kompastu vuosiluvuissa! Jos se olisi historiaa, niin voisimme samassa
empimättä tuomita sen sivistämiskeinona aivan kelvottomaksi.
Ulkonaisten tapausten tietäminen on historian anatomia, niiden
sisällisen yhteyden tunteminen on historian fysiologia, mutta ne
yhteensäkään eivät sittenkään ole historia kokonaisuudessaan. Meidän
täytyy nähdä ne molemmat elävinä silmäimme edessä, meidän täytyy
huomata niissä esiintyvät yksilölliset piirteet. Meidän täytyy itse
olla läsnä inhimillisen kehitysjuoksun suuressa näytelmässä siitä
syystä, että historian tapaukset, jotka nyt ovat kuolleet, olivat
kerran eläviä. Tämä muinaisuus on kerran ollut nykyisyys; ja ellemme
voi niitä uudestaan loihtia eläviksi nähtäviimme, niin emme
varmastikaan pääse milloinkaan niitä tuntemaan... Tämä menneitten
aikain elävä esittäminen on meidän aikamme opetuksesta hävinnyt. Ja
nuorten rinta laajenee kuitenkin yhä vieläkin, kun se kuulee
kerrottavan mielten ja tekojen suuruudesta, uhraavaisesta rakkaudesta
ja hyveistä. Heidän ei ole vika, vaan niiden, joiden tulisi heille sitä
esittää."
Siihen suuntaan tahtoi Starbäck vaikuttaa. Sitä hän osoitti sekä
opettajana että kirjallisella toiminnallaan. Näitä vaatimuksia ovatkin
omiaan täyttämään sekä hänen suuri teoksensa "Berättelser ur Svenska
historien" (Kertomuksia Ruotsin historiasta) että hänen lukuisat
historialliset romaaninsa. Niiden tarkoitus on "saattaa entisyys taasen
elävänä aikalaistensa mieliin, ja sen avulla avata heidän silmiään
huomaamaan, mitä kehitys vaatii, vastustaa itsekkyyden ahtautta sekä
vahvistaa vastuuntunnetta siitä, kuinka muistojen rikasta perintöä on
hoidettu tärkeänä murroksen aikana."
Tarkoitusperiään toteuttaakseen rupesi Starbäck pian laajentamaan
toimintapiiriään. Hän ryhtyi puuhaamaan Norrköpingiin uutta,
vapaamielistä paikallislehteä ja yhtyi senvuoksi erääseen
kirjapaino- ja kustannusyhtiöön, nimeltään "Föreningen" (Yhdistys).
Uudessa lehdessä ("Norrköpings-kuriren") täytti novelliosaston melkein
koko sen ensi vuoden Starbäckin ensimmäinen isompi romaani "Grafvens
Son" (Haudan Poika), ja sen ohessa oli artikkeliosastossa taajaan hänen
kynästään lähteneitä kirjoituksia.
Euroopassa tapahtui vuosisadan puolivälissä suuremmoisia valtiollisia
mullistuksia. Länsivallat Ranska ja Englanti tekivät liiton ja
kukistivat Venäjän siihenastisesta valta-asemastaan, ja sittemmin
Ranska yksinään masensi Itävallan. Tästä oli seurauksena että Eurooppa
vapautui kokonaan siitä painostavasta holhuunalaisuudesta, jossa se oli
ollut n.s. Pyhän Allianssin ajoilta asti. Sorretut kansallisuudet
heräsivät ja pudistivat kahleitaan. Seurauksena oli kahden uuden
suurvallan Italian ja Saksan luominen kansallisuuksien perustuksella.
Nämä aatteet levisivät Pohjoismaihinkin. Yhteisskandinaavilaisuuden
aate syttyi voimakkaaseen tuleen. Kansallisuus, kansansivistys,
kansan asekuntoisuus ja kansanvaltainen maanedustus nousivat
päivänkysymyksiksi, Starbäck tuli näiden aatteiden innokkaaksi
kannattajaksi. Asekelpoisuutta varten perusti hän kaupunkiinsa
tarkkampujayhdistyksen, -- tulipa hän itse komppanianpäälliköksikin --
joka oli sittemmin innostavana esimerkkinä kaikille tämän aatteen
harrastajille. Samana vuonna (1861) lähetti hän myöskin kymmentuhansien
painoksessa kuvitetun viikkolehden "Svenska arbetaren" näytenumeron.
Sen tarkoituksena oli helppotajuisessa muodossa esittää kansalle
asioita tiedon eri aloilta. Avustajiksi hän sai monta aikansa parhaista
kynistä, esim. Onkel Adamin ja Pehr Thomassonin.
Yritys näytti onnistuvan. Parin vuoden kuluttua rupesivat siihen
astiset tappiot kääntymään tuntuvaksi voitoksi. Menestys ei ollut
kuitenkaan pysyväinen. Oli syntynyt toisia samantapaisia yrityksiä.
Ehkäpä oli lehden kantakin liian jyrkkä. V. 1865 oli sillä tuskin
neljättä osaa tilaajoistaan enää jälellä. Tänä vuonna täytyi Starbäckin
ilmoittaa lehtensä lakkaavan, koska sen velat olivat 8000 kruunua
omaisuutta suuremmat, ja sitäpaitsi oli S:llä itsellään sieltä
samanverta saamisia omista kirjoituksistaan. Pula oli suuri, mutta
voima sitäkin suurempi. Starbäck tahtoi vastata kaikista veloista,
joihin kirjapaino ja kustannusyhtiö oli hänen yrityksensä kautta
joutunut.
Opettajatointaan -- nyttemmin Norrköpingin ylemmässä alkeiskoulussa --
jatkoi hän entiseen tapaansa. Historian tunnit olivat juhlahetkiä hänen
oppilailleen. Siitä hän saavutti julkistakin tunnustusta. Mutta sen
ohella osoitti hän hämmästyttävää kirjallista tuottelijaisuutta. Walter
Scottin esimerkkiä noudattaen teki hän työtä yöt päivät saadakseen
sitoumuksensa suoritetuksi.
V. 1865 rupesi hän jatkamaan vuosi sitä ennen keskeyttämäänsä sarjaa
"Berättelser ur Svenska historien", ja seuraavana vuonna julaistiin
uniooniajan ensimmäinen osa, joka käsitti 400 sivua. V. 1867 ilmestyi
samaa aikakautta käsittelevä historiallinen romaani "Engelbrekt
Engelbrektinpoika" novellina eräässä sanomalehdessä. Arvostelut siitä
olivat erilaisia. Korkeampi akateeminen kritiikki ei ollut siitä
tietävinäänkään. Mutta lukijain runsaus ja yhä uudet painokset
todistivat siitä muuta, joka kyllä ilmeni julkisten arvostelujenkin
muodossa. Tunnettu kirjailija ja arvostelija Carl Silfverstolpe esim.
lausuu siitä seuraavasti: "Tehtyään syviä tutkimuksia isänmaamme
historiassa on tekijä osannut esittää eteemme uskollisesti historian
itsensä ja samalla luoda nähtäviimme ajan etevimmät miehet, sekä
sitäpaitsi taitavasti punoa kertomuksensa yhteyteen rakkauden punaisen
langan". Arvostelija tunnustaa, että Starbäckillä "on meillä
(Ruotsissa) sangen harvoin tavattava kyky valaista runouden
ruusuhohteella historian pyhästöä". Lisäksi lausuu arvostelija
toivomuksen, että tekijä edelleenkin käyttäisi kykyään isänmaalliseen
historialliseen romaaniin. Starbäck oli jo laajassa mitassa ehtinyt
täyttää tämän toivomuksen.
Vuosina 1867 ja 1868 ilmestyi "Kertomusten" kuudes, seitsemäs ja
kahdeksas osa -- yhteensä yli kolmetoistasataa sivua, käsitellen aikaa
Kaarlo Knuutinpojan kruunauksesta Kustaa Waasan kuolemaan asti. Mutta
tätäkin aikaa tahtoi hän elävämmin esittää romaanimuodossa. Sitävarten
hän kirjoitti tavattoman suurikokoisen romaaninsa "Niilo Bonpoika
Sturen" joka sisältää asiallisen jatkon Engelbrekt-romaaniin esittäen
aikaa vapaudensankarin kuoleman ja Kaarlo Knuutinpojan kuoleman
välillä. Tämä romaani ilmestyi Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningin
novellina vv. 1870-71.
Tämä hämmästyttävä uutteruus oli jo tuottamaisillaan palkintonsa.
Starbäck oli jo pääsemäisillään taloudellisesta ahdingostaan, kun
onnettomuus kohtasi. Liiallinen rasitus oli murtanut väsymättömän
työmiehen voimat. Halvauskohtaus v. 1872 teki hänestä yhdellä iskulla
raihnaan vanhuksen.
Pian oli hänellä kuitenkin ilo saada suurta tunnustusta elämäntyöstään,
sillä hänelle myönnettiin ensiksikin hänen suuriin ansioihinsa nähden
koulumiehenä ja kirjailijana suurempi eläke kuin hänelle oikeastaan
olisi kuulunut. Ja samalla esitettiin Ruotsin yleisölle "Kehoitus"
kokoomaan lehtori Starbäckiä varten rahaston kiitollisuudenosoitukseksi
hänen elämäntyöstään. Rahaston korot lankeisivat lehtori
Starbäckille ja hänen vaimolleen ja lapsilleen kunnes viimeksi
mainitut saavuttaisivat riippumattoman aseman. Senjälkeen niistä
muodostettaisiin stipendirahasto Upsalan yliopistoon, jonka
korot käytettäisiin apurahoiksi erityistä historiallista harrastusta
osoittaneille ylioppilaille. Kehoitus tuotti 28,000 kruunua, mikä
kylliksi todistaa kuinka laajalti Starbäckin elämäntyö oli tunnustettu.
Lopuksi sananen tässä päättyvästä romaanisarjasta, joka samalla
sisältää Starbäckin arvokkaimmat kirjalliset tuotteet -- hänen muut
romaaninsa ovat vähäpätöisempiä.
Jos tarkastamme yksistään niitten n.s. taiteellista, runollista arvoa,
niin on myönnettävä, että niistä kylläkin voi yhtä ja toista puuttua.
Mutta sellaiseen arvosteluun ryhtyminen onkin näihin romaaneihin nähden
jo semmoisenaan harha-askel. Niitä ei ole ensinkään siltä kannalta
arvosteltava, syystä että ne ovat syntyneet aivan toisista motiiveista
ja toisia tarkoituksia täyttämään. Me olemme nähneet, mikä harvinainen
isänmaanrakkaus oli Starbäckin mieltä lämmittänyt aikaisimmilta
nuorukaisvuosilta asti. Tästä samasta tunteesta ovat alkuaan nämäkin
romaanit syntyneet, ja niiden tarkoitus oli herättää kirjoittajan
isänmaan, Ruotsin nuorisossa innostusta ja rakkautta tämän isänmaan
entisiin vaiheisiin. Ne ovat kirjoitetut nuorisolle, ja senvuoksi tulee
nuoriso niitä aina viehätyksellä lukemaan, sanottakoon niistä muuten
mitä tahansa.