"Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin."
Alkoi taaskin taistelu Ruotsin maassa. Oli kuin kirous olisi painanut
Kaarlo-kuningasta. Tuskin oli hän ehtinyt saada kruunun kolmannen
kerran päähänsä, kun myrsky alkoi taas, uhaten syöstä kumoon hänen
valtaistuimensa. Huolia täynnä laski hän päänsä kättensä varaan
miettien, millainen hänen elämänsä päivä oli ollut. Ja hän rukoili
sydämensä pohjasta. Niin hän oli ennenkin tehnyt, mutta nyt hän rukoili
Ruotsinmaan edestä, -- ennen olivat hänen rukouksensa saaneet kannattaa
hänen valtansa ja kunnianhimonsa raskasta kuormaa. Se oli voitto hänen
monista vaivoistaan ja taisteluistaan.
Se rajuilma, jolla oli juuret vanhassa arkkipiispassa, joka asui
Borgholmin linnassa, kasvoi ja synnytti pahat päivät Ruotsin yli
taasen, kun sitä vähimmin odotettiin. Urhea ja rohkea ritari oli tämän
hyökkäyksen johtajana, jolla Ruotsin rauhaa ja Kaarlo-kuninkaan
hallitusta taasen häirittiin -- hän oli herra Eerik Kaarlonpoika,
Linköpingin uljaan piispan veli. Hänellä oli suuri menestys. Hän kulki
Itägötanmaalta pohjoiseen päin Västmanlantiin, voitti Kaarlo-kuninkaan
väen Arbogan luona ja jatkoi kulkuaan Uplantiin jätettyään osan
joukkoaan Vesteråsiin. Upsalassa hän julisti Kaarlo-kuninkaan
valapatoksi, kantoi veron ja käyttihe kuin valtakunnan herra ja
hallitsija.
Kuningasvanhus kirjoitti hätäisesti kirjeen Niilo Sturelle, joka istui
nyt kaikessa rauhassa vasta rakennetussa Penningebyssään lukien yhä
uudestaan Engelbrektin tarinaa, että hän lähtisi vielä kerran matkaan,
ja että kansa nousisi mies talosta taistelemaan Ruotsin vapauden
edestä. Mutta vihollinen tuli niin yllättämällä, ja vaara oli niin
lähellä, ettei Uplannissa saattanut enää mitään tehdä, vaan Niilo-herra
riensi Taalainmaahan. Steen-herrakin, joka suri kadonnutta
Ingeborgiaan, oli valmis unhottamaan surunsa ja rientämään
sukulaisensa, kuninkaan avuksi. Hän nosti Södermanlannin väestön
aseisiin, avusti Vesteråsia ja läksi Uplantiin. Mutta hänen joukossaan
oli kavaltajia, niin että hänen täytyi paeta Taalainmaahan. Eerik-herra
ylpeili silloin menestyksestään ja laski leikkiä ritarien kera, jotka
olivat häneen liittyneet, ja piti suurta ääntä voitostaan sekä
kirjoitti vaimolleen, että hän riemuitsisi, sillä pian, tai ainakin
vuoden kuluttua saisi hän kantaa Ruotsin kruunua. Tämä tapahtui
syksyllä 1469, ja jouluoluensa joi tämä voitoistaan ylpeilevä ritari
ystävineen Uplannissa. Uudenvuoden jälkeen aikoi hän heti lähteä
Taalainmaahan kukistamaan kumpaakin Sturea, ja sitten hän olisi
yksinään herrana Ruotsinmaassa, sen hän lupasi joulumaljain ääressä.
Hän toteuttikin lupauksensa. Hän läksi Pitkännummen kautta Daljoen yli
ja tuli Faluniin saakka. Täällä hän kohtasi Steen Sturen, jolla oli
mukanaan lähipitäjäin äkisti koottu rahvas, ja täällä Eerik-herraa
kohtasi vastoinkäyminen. Hänen väkensä pakeni kuuman taistelun jälkeen,
vaikka hän itse taisteli ensimmäisten joukossa. Hänen tappionsa ei
ollut kuitenkaan perinpohjainen, vaan hän sai väkensä kootuksi
uudestaan Upsalassa, josta oli Daljoen yli lauttauspaikka. Siinä päätti
hän vielä kerran koettaa onneaan taalalaisia vastaan. Hänessä kuohui
viha saamastaan häpeästä, ja sama mieliala vallitsi muissakin herroissa
leviten koko miehistöön. Heitä hävetti ja harmitti suunnattomasti
äskeiset tapahtumat, he kun antoivat talonpoikain voittaa itsensä.
Mutta Runnin talonpoikaisleirissä olivat päinvastaiset tunteet
vallalla. Toivottiin vaan, että Niilo-herra olisi ollut saapuvilla
Siljanin taalalaisten kera, silloin olisi meteli kerrassaan lopussa,
sillä silloin ei yksikään vihollisista olisi päässyt pakoon, ei
Eerik-herra itsekään. Samaa mieltä oli Steen-herrakin, joka istui
muutamassa vuorimiesmökissä lähellä järven rantaa. Mutta hän istui
synkkänä ja harvasanaisena seinäpenkillä, kädet ristissä rinnallaan ja
katse sammuvaan takkavalkeaan tuijottain.
Hänen edessään seisoi Sigge, hänen asemiehensä ja kaikkensa kaikessa.
Hän oli valmis lähtemään tuvasta, mutta näytti ensiksi odottavan, oliko
herrallaan jotakin käskemistä. Mutta kun Steen-herra pysyi vaiti,
virkkoi Sigge:
"Teidän tulisi nyt ajatella erästä asiaa, Steen-herra, istuessanne
täällä nyt yksinänne... se kunnia, jonka olette nyt saavuttanut,
haihtuu savuna ilmaan, ellette käytä tilaisuutta hyväksenne ja kukista
Eerik-herraa, ennenkuin..."
Steen kohotti päätään ja katsoi kysyvästi Siggeen.
"Ennenkuin toinen tulee sieppaamaan sekä voiton että kunnian teiltä!"
lisäsi tämä jatkaen ilkeästi hymyillen, kun ritari taas laski katseensa
hiilustaan: "sanoinhan teille jo ennen, tullessani takaisin luoksenne
Niilo-herran tyköä, ettei hän tulisi. Huomasin hänen viekkautensa hänen
hymystään ilmoittaissani hänelle viestinne, että vihollinen oli mennyt
virran yli, ja että te ette voi sitä vastustaa. Hän jätti tahallaan
teidät auttamatta, että joutuisitte tappiolle Eerik-herraa vastaan. Nyt
hän tulee kuin myrskytuuli, nyt kun teidän urhoollisuutenne ja onnenne
on jo ehtinyt tulla tunnetuksi, ja silloin teidän maineenne häviää
hänen maineensa rinnalla kuin tuhka tuuleen."
Ritari polki lattiaa jalallaan, mutta pysyi vaiti. Sigge lähestyi ovea.
"Siitä saatte olla varma, herra", lisäsi hän kääntyen takaisin
ollessaan jo ovella käsi ovenvintassa, "siitä saatte olla varma, ettei
voittoa ole milloinkaan sen helpommin saavutettu, kuin te nyt
saavutatte Eerik-herrasta, jos paikalla lähdette matkaan ja iskette,
ennenkuin hän on vielä oikein ehtinyt tappiostaan tointua!"
Sitten hän meni pihalle jättäin ritarin yksinään. Hän astui rannalle
menevää tietä myöten, pysähtyi katsellen avaraa, lumenpeittämää
tasankoa, käännähti, ikäänkuin katsomaan, seurasiko ketään ja meni
sitten nopein, voimakkain askelin järvelle päin. Mutta se levollisuus,
jolla hän oli herransa nähden esiintynyt, hävisi samassa, kuin hän jäi
yksikseen, näkijöittä. Kaikki liikkeet, joita hän teki käydessään
Runnin jäällä olevaa polkua myöten, osoittivat, kuinka kiihkeässä
mielentilassa hän oli.
Äkisti hän kääntyi suurelta polulta, jota myöten oli ensiksi kulkenut,
eräälle pienemmälle, joka kävi muutamaan pitkään niemenkärkeen järven
toisella rannalla, ja kulki yhä kiireemmin kuta lähemmäksi ehti.
Rannalle päästyään kääntyi hän enemmän etelään päin, ikäänkuin aikoisi
Aspebodaan. Mutta tultuaan jonkun satasen askelta metsään pysähtyi hän
eräälle tasaiselle paikalle muutaman pilvenkorkuisen korpikuusen alle.
Melkein raivoissaan päästi hän vihlovan vihellyksen, jonka täytyi
kuulua hyvinkin etäälle. Hän kuunteli, ja melkoisen kaukaa kuului
samanlainen ääni.
Kotvasen perästä ilmestyi erään pienen polun mutkauksesta miehen
vartalo, joka lähestyi sitä puuta, jonka juurella Sigge seisoi.
"Oletko onnistunut?" kysyi jälkimmäinen kiihkolla, joka ilmaisi, kuinka
hänen mieltään poltti saada mieheltä odotetut tiedot.
"Niilo-herra on tulossa!" vastasi toinen lyhyesti.
Sigge seisoi hetkisen hiljaa, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt
näitä sanoja, mutta sitten hän löi kädellään otsaansa ja tarttui
puhujan käsivarteen niin vimmatusti, että tämä oikein vaikeroi.
"Sitten minä kiroon ja sadattelen sitä hetkeä, jona hänen henkensä oli
minun kädessäni enkä sitä ottanut!" huudahti hän vihasta puuskuen.
"Hornan kautta, verkkoni langat rupeavat katkeamaan, toinen toisensa
perään!"
"Sinulla on syytä olla harmissasi", lausui toveri, "sillä verkkosi oli
hyvin viritetty, ja asiat juoksivat hyvin... Hän tuli pakolaisena
tänne joen yli, ja olen varma siitä, että hän olisi helppo saalis
Eerik-herralle... Mutta nämä ritarit, Niilo-herra ja Steen-herra ovat
todellakin kummallisia miehiä! Vaikka koetin kaikkeni panna puhuessani
hänen kanssaan, ja vaikka näin kuinka syvästi se häneen koski, niin ei
hän tahtonut odottaa yhtäkään tuntia saatuaan tiedon Eerik-herran
tulosta. Ellet sinä olisi tullut tuomaan sanaa Steen-herralta, että hän
uskaltaa yksinään ryhtyä taisteluun vihollisen kanssa, kunnes rahvas
oli siellä saatu kokoon, niin olisi hän tullut, niin tyytymätön kuin
hän olikin mielessään entiseen ystäväänsä... Nyt hän tulee
mieslukuisena virralle; jos Eerik-herra on siellä, on hän mennyttä
kalua..."
Kului hetkinen, jolloin Sigge käveli huulet yhteen puristettuina Niilo
Sturen palvelijan, veranleikkaajan edessä. Tämäkin vaipui miettimään,
mitä tekisi tarkoituksensa saavuttamiseksi. Steen Sturen voitto oli
tehnyt heidän tuumansa tyhjiksi, ja tässä tarvittiin tavatonta
neuvokkuutta, että vene saataisiin käännetyksi ja tie selväksi,
ennenkuin syvyys oli tarpeeksi pohjailtu ja väylä tunnettu. Mutta nyt
oli tullut hetki, jolloin oli otettava rohkea askel, eikä kumpikaan
näistä miehistä epäillyt sitä tehdäkseen, kun kerran olivat
käsittäneet, että se oli ainoa keino, jolla heidän tarkoituksensa oli
saavutettavissa.
"No niin!" huudahti Sigge vihdoin, "viimeinen nuoli on siis ammuttava!"
"Keneen?" kysyi veranleikkaaja laupeimmalla äänellä.
"Sinun herraasi, veranleikkaaja!"
"Hm... niin, jos pysymme lujasti yhdessä, saamme kyllä kiinni hauin,
jopa kahta suuremman..."
"Pysymme yhdessä... mitä sillä tarkoitat, mestari...?"
"Tarkoitan aina mitä sanonkin... ja palveluksesta palvelus, sehän on
vanha välipuheemme...!"
"Anna kuulua, veranleikkaaja, minä olen mies pysymään sanassani, sen
tietänet; mitä tahdot siis?"
"Tulinen mieli tekee äkkikypsää työtä, Sigge... tapani on olla tyyni,
eikä tehdä ajattelemattomuuksia.... muuten sopii toivoni hyvin yhteen
sinun toivosi kanssa, sillä se tarkoittaa ymmärtääkseni erään miehen
henkeä...!"
"Niin tekee, Luukas mestari, minä tarkoitan sinun herrasi henkeä!"
"Minä tavotan vaan hänen asemiestään, mutta se sopii hyvin, sillä he
pysyvät yhdessä. Kun he pääsevät joen yli, ratsastavat he yhdessä
Skaraan Pyhän Kaarinan luostariin. Niilo-herra vie sinne vanhan
ystävänsä Fjalar Orminpojan ruumiin ja hänen asemiehensä..."
"Mikä asemiehen nimi on?"
"Hollinger Birgerinpoika!"
"Hm... Hollinger! Olisin toivonut, että hänellä olisi ollut toinen
nimi, mutta samantekevä, kannettakoon siis sitäkin nimeä viimeinen
kerta! Mutta mitä sinä tahdot Hollinger Birgerinpojalta? Miksi hänen
tulee päästä hengestään? Hänellä on miekka, joka kelpaa!"
"Hänellä on muutakin, joka on minulle ja monelle muulle suuriarvoisempi
kuin hänen miekkansa... Se on pieni paperinpalanen, jota säilytetään
nyt Upsalan tuomiokirkossa, mutta joka viedään myöskin silloin Skaraan.
Kirkot ovat, ymmärräthän, pyhiä, eikä niihin voi päästä, mutta tie
Upsalan ja Skaran välillä ei ole pyhä, ei myöskään mies itse!"
"Oikein, Luukas-mestari... se asia käy kyllä päinsä! Katsokaamme
kuitenkin kerta vielä, eikö onni suosi meitä toisella tapaa. Jos
Steen-herra ehtii virralle ennen Niiloa, on hän hukassa, ja jos
Eerik-herra saa silloin vähän aikaa puhutellakseen Taalain miehiä, niin
saadaan nähdä, ovatko he niin ihan unhottaneet hänen veljensä,
Kettil-piispan, ettei Niilolle käy vaikeaksi pelastua hengissä
täältä..."
"Ja silloin olen minä siis ajanut sinun asioitasi ilman palkkaa!"
virkkoi veranleikkaaja, vilkauttaen viekkaasti silmiänsä, joissa paloi
kammottava pahuuden tuli.
Sigge ymmärsi häntä ja sanoi varmasti:
"Sanassani pysyn... pidä tarkasti silmällä miestä, niin otamme hänet
kiinni ennen tappelun alkua, ja silloin on voitto sinun yhtä hyvin kuin
minunkin."
Veranleikkaaja mietti hiukkasen.
"Olkoon niin niillä edellytyksillä, joita nyt olemme otaksuneet...
Mutta jos Niilo-herra saa voiton joella..."
"Jos Niilo-herra saa voiton...? Silloin, veranleikkaaja, löydämme sekä
hänet että hänen asemiehensä matkalta Pyhään Kaarinaan. Vihollisella on
hyviä piilopaikkoja, ja jos Eerik-herran täytyy paeta, niin vilisevät
kaikki polut metsänkävijöitä, jotka mielellään taistelevat meidän
puolestamme... Se jää minun asiakseni, sinun pitää vaan antaa minulle
varma tieto, milloin he matkustavat..."
"Sen teen."
"Kruunu ja arkkipiispansauva olkoot tunnussanamme, että tuntisimme
toisemme... Silloin saamme voiton, vaikkei vanha arkkipiispa Jöns,
Jumala hänen sieluaan armahtakoon, enää sitä sauvaa heilutakaan!"
"Kuten sanot, kruunu ja arkkipiispansauva, ha-ha-ha... se vaipuu
alaspäin, se pyhä sauva, sillä herra Eerik Kaarlonpoika ei ole voinut
sitä pystyssä pitää, se joutuu tavallisen palvelijan varaan!"
Sigge säpsähti. Veranleikkaajan viittaus koski häneen nähtävästi, mutta
hän suoristi itsensä ja sanoi laskien raskaan kätensä liittolaisensa
olalle:
"Jos voitamme, mestari, niin luulen, että arkkipiispansauva viittaa
meille tien kauemmaksi, kuin sinä ja minä voimme tänä hetkenä
ajatellakaan!"
"Hyvä, Sigge, joka enemmän uskaltaa, hän enemmän voittakoon!"
He erosivat keskusteltuaan ensin, mitä kussakin erityistapauksessa
olisi tehtävä. Veranleikkaaja läksi pohjoiseen päin yhtyäkseen
Niilo-herraan, joka oli sieltäpäin tulossa taalalaisjoukon kanssa;
Sigge meni järven yli takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.
Tullessaan vuorimiestuvalle, näki hän Steen-herran istuvan kumartuneena
erään paperin yli, joka oli hänen toisessa kädessään. Toiseen käteensä
hän nojasi poskeaan. Hän ei katsonut ylös; Sigge jäi seisomaan oven
ääreen hetkeksi, mutta kun hän kääntyi mennäkseen pois, kohotti
Steen-herra silmänsä paperista ja huoahti:
Päivänsäde multiin kätkettiin
Vaan käärmekuningas neitosen haudan ties!
* * * * *
Uppbon taistelu kääntyi täydelliseksi tappioksi herra Eerik
Kaarlonpojalle. Voittavat taalalaiset saivat tavattoman suuren saaliin,
muitten muassa puolitoista tuhatta pantsaria ja lukemattomia rekiä ja
hevosia, joilla vihollis-herrat olivat aikoneet kulettaa pois kaiken
saaliin, minkä olivat toivoneet saavansa tältä joulumatkalta
Taalainmaahan. Eerik-herra seurueineen pääsi vaan mitä kiireimmällä
paolla pelastumaan. Monet saatiin kuitenkin matkalla kiinni. Niin kävi
entisen arkkipiispan veljien, Davidin ja Kristerin. He joutuivat
vangeiksi, ja heidät vietiin Nyköpingiin säilytettäviksi. Siellä
David-herra kuoli, jättäen jälkeensä maineen, jota tuskin hänen omat
puoluelaisensakaan mielellään muistelivat. Hän oli yhtä tunnoton kuin
arkkipiispakin, mutta vielä hurjempi ja raaempi, niin että hän vietti,
aikansa mieluimmin merirosvojen ja muiden arvoistensa parissa.
Päästyään vankeudestaan oli hän taas, kuten Krister-herrakin, liittynyt
Kaarlon vihollisiin, kohta kun nämä rupesivat uudestaan liikkumaan. Hän
himoitsi kostaakseen Niilo Sturelle ja nautti jo ajatuksissaan siitä
hetkestä, jona saisi oikein mielin määrin purkaa vihansa paisuvaa
sappea hänen ylitseen. Sokeassa raivossaan hän kuitenkin erehtyi. Hän
tunsi vielä raskaasti häpeän vangitsemisestaan Salestassa, silloin kun
torvet kehottivat hyökkäykseen Uppbon lauttauspaikalla, ja tieto siitä
lisäsi moninkertaisesti paon ja uuden vankeuden häväistystä.
Herra Eerik Kaarlonpoika läksi Kalmariin pakoon, josta lähti Tanskaan.
Mutta Kristian-kuningas oli itse lähtenyt Ruotsia vastaan. Hän oli jo
Länsigötanmaalla matkalla Tivedeniin saadessaan luotettavat tiedot
ystäviensä tappiosta ja paosta. Silloin täytyi hänen kohta lähteä
takaisin ja heittää uudelleen toiveensa saada Ruotsin kuninkaankruunu.
Steen Sture tuli häntä vastaan sotajoukolla, ja Niilo-herra puhdisteli
Värendiä vihollisista. Molemmilla oli menestystä. Tanskan kuningas
kärsi suuren tappion ja sai itse haavoitettuna paeta takaisin maahansa.
Niilo Sture meni Värendistä Kalmariin, jota alkoi piirittää. Mutta
silloin saapui sanoma, että herra Eerik Kaarlonpoika oli tulossa
Tukholmaan laivastolla, jonka varustamiseen Kristian-kuningas oli
antanut apua. Silloin jätti Niilo Kalmarin ja riensi pääkaupunkiin.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Sigge astui eräänä iltana herransa
luo, joka istui Varnhemin luostarituvassa taaskin katsellen
ajatuksiinsa vaipuneena laulua Päivänsäde-neidosta. Hän uinaili siinä
maailmassa, jossa hänen Ingeborginsa eli hymyillen hänelle -- surun,
kalman hymyä, niin hänestä näytti, sillä elävitten joukossa ei neito
ollut, sen hän hyvin tiesi.
Kun vakavammat toimet soivat hänelle hetkiseksikin rauhaa, oli hänen
suurin ilonsa ottaa tämä laulu esille, jonka hän oli saavuttanut
Ingeborgin takia, ja jonka tuli olla ehto Ingeborgin sydämen
voittamiseen. Silloin hän vaipui tuohon vanhaan lauluun ajatellen ja
uneksien suloisesta neidosta, joka viittaili hänelle toisesta
kauniimmasta maasta, jossa maallisen elämän houkutukset ovat
kadottaneet voimansa ihmisen yli.
"Luvallanne, herra", lausui Sigge astuen hänen luokseen vapaudella ja
tuttavallisuudella, mikä kyllä kävi laatuun, sillä hänen suhteensa
ritariin oikeutti sen, "haluaisin käydä äitiäni tervehtimässä."
"Äitiäsi!" huudahti Steen-herra sellaisella äänellä, kuin tuon pienen
saaren muistuttaminen olisi tehnyt erityisen vaikutuksen häneen.
"Niin, herra, tapani on, kuten tiedätte, pistäytyä silloin tällöin
hänen luonaan, ja nyt en ole ollut hänen mökissään siitä asti kuin
tulin palvelukseenne. Ette siis voi sanoa, että..."
"Ei, ei, hyvä ystävä", keskeytti Steen-herra, joka arvasi hänen
tarkoituksensa, "saat kernaasti luvan käydä äitisi luona. Minut tapaat
sitten joko Räfnäsissä tahi kuninkaan luona Tukholmassa."
Mies lähti jättäen ritarin taas yksin. Mutta aamulla tuli kuninkaalta
pikaviesti pyytämään Steen-herraa itseään Tukholmaan, koska oli tullut
tietoja, että herra Eerik Kaarlonpoika purjehti laivastolla Itämerellä
Tukholma päämääränä.
Steen-herra ei vitkastellut täyttääkseen kuninkaan toivoa. Hän kulki
miehineen Tivedenin kautta Nerikeen ja sieltä Arbogaan. Siellä antoi
hän miesten jatkaa matkaansa maata pitkin, haluten itse kulkea
vesitietä Mälaria myöten.
Monesti käy niin, että mielessä voi syntyä, kasvaa ja varttua ajatus ja
olla siellä kauan kypsyneenä johtamatta tekoon, kunnes tämä yhtäkkiä
tapahtuu mitättömästä aiheesta, jostakin sanasta, liikkeestä, aivan
oudon nimen kuulemisesta, se on kuin ylen täysi malja, joka tarvitsee
vaan yhden ainoan pisaran lisäksi vuotaakseen reunojensa yli. Niin oli
Steen-herrankin laita. Siggen puhe äidistään, joka asui pienellä
saarellaan, herätti Steenissä muiston Lagnöstä ja näystä, jonka hän
silloin yöllä näki siellä ollessaan kotimatkalla Räfsnäsiin. Hänelle
oli tosin monasti johtunut mieleen, että hänen tulisi vielä kerran
käydä Lagnöllä tiedustelemassa kadonnutta neitoa, mutta hän oli aina
torjunut sen ajatuksen luotaan, kunnes se nyt yhtäkkiä ilmeni hänelle
niin voimakkaana, ettei sitä käynyt vastustaminen.
Hän ajatteli, että hänelle olisi lohdutukseksi jo sen talonkin
näkeminen, jossa hänen lemmittynsä kuva oli hänelle esiintynyt. Kenties
sallisi Jumalan äiti armossaan hänen vieläkin sen kuvan nähdä, olkoon
se sitten syntynyt hänen omassa mielikuvituksessaan tahi jostakin
hänestä itsestään riippumattomasta aiheesta.
Hän päätti siis kulkea järvitietä. On huomattava, että nyt, kun maassa
oli taas rauha, jonka sopii toivoa jatkuvan kauemminkin, -- sillä Eerik
Kaarlonpojan meriretkestä ei vaara voinut olla järin suuri, kun sitä
vastaan tiettiin ryhtyä varokeinoihin -- niin voi ritari hyvinkin
harrastaa muitakin asioita kuin pelkkiä kylmän järjen piiriin kuuluvia.
Oli lauhkea kevät-ilta hänen veneensä liukuessa Mälarin tasaista pintaa
Lagnömaan ja sen saaren välillä, jossa Siggen äiti asui yksinäisessä
tuvassaan. Rantoja peitti alkavan keväimen vaalea vihanta; puissa
kehkesi nuput ja siellä täällä kuului rastaan liverrys, ja koko
maiseman yli valoi kuu runollista valoaan. Ylhäällä kaartui taivaan
sinilaki, alhaalla yhtyi siihen sen yhtä sininen peilikuva. Koko seutu
oli kuin uinaileva onnen saari taikameressä keskellä leikkiviä
tähtitarhoja.
Ritari kohosi seisomaan veneensä kokassa ja katseli ihastuksella
ympärilleen. Olikohan hänen onnensa ehkä tässä ihmemaailmassa
salattuna, joka oli pukeunut niin suloiseen muotoon juuri kätkeäkseen
kauneimman koristeensa. Hänen sydämensä sykki riemusta, näky oli niin
ihana ja toivoa täynnä, mihin hän katsoikin; mitenkäpä voisi paha
viihtyä tällaisessa ympäristössä, kuinka voi siinä syntyä ajatus
kuolemasta ja tyhjyydestä?
Vene liikkui hitaasti eteenpäin. Soutajat huomasivat kuinka
juhlallisena heidän herransa oli, eikä luonnon ihanuus ollut heihin
itseensäkään vaikuttamatta, ja he nostivat ja laskivat senvuoksi
airojaan vedestä niin äänettömästi, että vesipisarain tippuminen veteen
ainoastaan osoitti ihmiskätten liikuttavan venettä. Olisi voinut uskoa,
että näkymättömät voimat kulettivat sitä tässä taikamaailmassa.
Äkisti löi ritari rintaansa ja ojensi kättään eteenpäin.
Vene oli Oknön ja Aspön välisessä salmessa kulkien aivan liki viimeksi
mainittua. Etäämpää näkyivät Lagnön kartanon katot ja uloinna oli se
niemeke, jonka ympäri kulettiin siihen pieneen saareen, joka ritarissa
herätti niin kiihkeän liikkeen. Hän seisoi katse kuin naulattuna
rantaan. Hänen huuliltaan oli tulemaisillaan huudahdus, mutta se
pysähtyi ja jäi kuulumatta. Hänen mielenliikutuksensa näytti kuin
tyrehtyneen ehdittyään korkeimmilleen.
Rannan hennolla nurmella oli hoikasta koivunrungosta muodostettu risti,
jonka vieressä seisoi naishaamu katsellen kuun valaisemalle järvelle.
Hänen yllään oli avara valkea vaippa, mutta pää oli verhoton, joten
pitkät, pehmeät kiharat pääsivät vapaasti valumaan kaulalle ja
hartioille. Hänen toinen kätensä nojasi ristiä vasten, ja toista hän
kuletti puolikehässä ristin juurella olevain kukkain yli, ikäänkuin
niitä siunaten.
Hän oli niin häikäisevän valkea ja yli-inhimillisen kaunis kuun
haaveellisessa valossa, että häntä tuskin voi pitää ihmisolentona.
Ritarista hän oli enkeli, joka oli tullut tänne Jumalan taivaasta
verhomaan hänen elämäänsä ihanuuden hunnulla, että hänen jäytävä
surunsa tuntuisi vähemmän raskaalta, tahi hän oli loihdittu neito, joka
oli saanut illan hämärässä, haltiatarten alottaissa tanssinsa, lähteä
vuorisalista katsomaan entistä maailmaansa palatakseen kukon ensi
kertaa laulaessa takaisin.
Aavistus valtasi ritarin mielen, mutta hän uskalsi tuskin sitä lausua.
Oliko se Ingeborg, kysyi hän itsekseen, mutta hänen huuliltaan ei
tullut yhtään ääntä. Hän seisoi hengittämättä mitä ankarimmassa
mielenjännityksessä.
Mutta vene tuli lähemmäksi ja yhä selvemmin hän tunsi haamulla
Ingeborgin piirteet. Sillä oli hänen otsansa, hänen silmänsä ja koko
hänen notkea, keveä olentonsa.
Ritari huusi Ingeborgin nimeä. Soutajat pysäyttivät soutamisen.
Silloin näky kerrassaan katosi.
"Laskekaa maalle!" huusi ritari kiihkomielisesti. Vene liukui kuin
nuoli eteenpäin, ja ennenkuin se oli ehtinyt rantaankaan, hyppäsi
ritari maalle siihen paikkaan, jossa oli nähnyt Ingeborginsa kuvan.
"Ingeborg, Ingeborg!" huusi hän vielä kerran, mutta ainoastaan kaiku
metsästä vastasi.
Risti oli rannalla, ja kukat heiluivat sen juurella ikäänkuin tuulen
henkäyksestä. Mutta neidosta ei ollut jälkeäkään nähtävänä.
Ritari käski miestensä etsiä metsästä neitoa ja riensi itse Lagnön
kartanoon, mutta hetkisen kuluttua he kohtasivat taas toisensa, eikä
kukaan ollut nähnyt vilahdukseltakaan mitään elävää olentoa.
Tavallista synkempänä ja puolittain epätoivoissaan astui Steen-herra
veneeseen ja soudatti itsensä saareen. Siellä hän riensi nopein askelin
kapeaa polkua myöten tuvalle, jonka reppanasta tuprusi ystävällinen
savu taivaalle.
"Jumalan rauha, muoriseni!" virkkoi ritari astuessaan ovesta tupaan,
jossa eukko istui kehräten takan ääressä, "onko poikanne käynyt
luonanne?"
Steenin suureksi kummaksi hän ei ollut käynyt. Hän ei kuitenkaan pannut
siihen sen enempää huomiota, sillä olihan mies saattanut kohdata
esteitä matkalla ja kulkea herransa hyödyksi pitempiä teitä, kuin hän
alkuaan oli aikonut. Sitäpaitsi oli Steenillä niin paljon muuta
mietittävää, ettei mikään voinut kääntää hänen mieltään siitä.
Vahvasti oli hän päättänyt mennä seuraavana päivänä Lagnöhön ja kääntää
koko talon nurin, sillä kuta enemmän hän ajatteli äskeistä näkyä,
sitä varmemmaksi hän tuli, että se oli Ingeborg eikä kukaan muu.
Epäilemätöntä oli siis myös sekin, että sekin, haamu, jonka hän silloin
edelliskerralla näki Lagnössä, oli hän. Miten hän oli sinne tullut, ja
miksi häntä pidettiin niin tarkoin salassa, sen hän kyllä saisi
vast'edes selville.
Hän kysyi vanhukselta, tiesikö hän mitään vieraasta neidestä, joka oli
Lagnössä.
"Vieraasta neidosta!" huudahti eukko katsoen kauhistuneena ritariin.
"Valkeasta neidostako, oletteko nähnyt hänet?"
"Olen, ja minulle hän ei suinkaan ole vieras!"
"Jumalan äiti ja kaikki hurskaat pyhimykset olkoot lähi minua ja teitä,
jalo ritari", jatkoi eukko tehden ristinmerkin. "Mutta Lagnöllä eivät
asiat ole oikein kohdallaan. Kartanossa ei ole sellaista neitiä, ei
vierasta eikä valkeata, mutta kalastajat, jotka kulkevat tästä, ovat
nähneet kuutamo-öinä nuoren neidon, kauniskasvoisen, kulkevan rantaa
pitkin... He ovat sommitelleet kaatuneesta koivusta ristin siihen
kohtaan, jossa hänet tavallisesti nähdään, ja siellä ne kertovat hänen
seisovan itkien ja hymyillen, ja hänen hymynsä on suloista nähdä, ja
hänen kyyneleensä tippuvat kuin kaste ristin juurelle. Sentähden on
ruoho rehottavin ristin juurella, eikä kalastajan tarvitse koskaan
tulla tyhjin verkoin kotiin, jos hän on nähnyt valkean neidon lehdossa.
Jotkut kertovat hänen laulavankin, ja niin ihanasti, ettei ihmiskieli
ole milloinkaan niin laulanut."
"Mutta tästälähin ei häntä enää nähdä eikä kuulla Aspöllä, sillä minä
vien hänet pois!" lausui ritari pontevasti.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti eukko, "mitä ajattelette, jalo ritari...
valkea neito on henki, häntä ette koskaan saavuta. Vähäisinkin meteli,
varomaton sanakin saa hänet katoamaan. Jos tahdotte vielä kerran häntä
nähdä, niin varttokaa piilossa jonakin tämmöisenä iltana. Saatte olla
varma, että hän tulee silloin näkyviin, mutta varokaa avaamasta
suutanne tai muuten häntä pelottamasta, sillä silloin se kohta häviää,
ja onnettomuus kohtaa teitä, ennenkuin luulettekaan."
Eukon sanat eivät olleet jonkunverran vaikuttamatta Steen-herraan. Hän
ei tosin oikeastaan uskonut eukon tarinan kaikkia ihmeellisyyksiä --
vaikkei hän suinkaan ollut ihan niin vapaa aikansa taikauskoisuudesta,
ettei hänkin olisi voinut pitää sitä samana kuin muutkin. Mutta
sittenkin se käänsi hänen ajatuksiaan niin paljon, ettei hän enää
päättänyt mullistaa taivasta ja maata vapauttaakseen neidon
vankeudesta, jossa hän nähtävästi oli, niin varma kuin hän olikin, että
oli todellakin nähnyt sydämensä lemmityn.
Siinä voi olla jotakin sellaista, mikä tulisi kahta pahemmaksi, jos
sitä varomattomasti käsiteltäisiin. Siitä syystä odotti ritari
seuraavaa iltaa. Mutta silloin kävi samoin kuin edellisenäkin iltana.
Hän näki suloisen, ihanan neidon seisovan ristin vieressä, ja taivas ja
maa sulivat yhteen ritarin silmissä. Ne himmenivät siintäväksi sumuksi,
josta hänen lemmittynsä silmä loisti aurinkona häntä vastaan.
Näkymätönnä nautti hän tästä näystä, ja hän odotti hetkisen
uskaltamatta liikuttaa kättä tai jalkaa. Hän katseli hengähtämättä tätä
näkyä. Oli niin hiljaista, ettei yksikään tuulahdus liikuttanut puiden
latvoja, eikä yksikään lintu laulanut. Luonto näkyi tajuttomasti
tuntevan papittarensa läsnäolon ja kohottaakseen hänen kauneuttaan
sulautuvan itsekin häneen.
Mutta sikäli oli ritarilla nyt tällä kertaa onnea, että hän sai kuulla
neidon laulavankin. Hän ilmaisi laululla tunteensa nähtävästi
ainoastaan silloin, kuin varmaan tiesi, ettei ketään ollut näkemässä
eikä kuulemassa, mutta silloinkin niin hiljaa, että Steen-herraa
ihmetytti, miten laulu oli voinut kuulua kalastajille salmeen. Aluksi
hän ei voinut saada selvää sanoista, mutta pian hän kuuli ne selvästi,
eikä laulu ollut konsanaan tehnyt häneen sellaista vaikutusta.
Valkea neito lauloi Päivänsäde-neidon laulua värssy värssyltä. Joka
sävel värähteli ihmeen ihanasti ja samalla oli se syvää vakavuutta
täynnä. Siinä oli kokonainen elämän rakkaus, toivo ja usko, mutta
samalla siinä oli syvää sydänsurua. Ritari oli täydellisesti lumottuna,
hän oli tahdotonna tämän ihmeellisen immen käsissä. Ritari hymyili kun
neito hymyili, ja kun neidon katsetta sumensi kyynel, oli ritarin sydän
halkeamaisillaan. Laulaessaan tuntui neito elävän Päivänsäde-neidon
elämää, tuntevan hänen tunteitaan ja, kuten hän, iloitsevan,
hymyilevän, itkevän ja kuolevan.
Ja päivänsäde haudasta kaivettiin
Kun nuori ma oon.
Ja käärmekuninkaan linnaan saatettiin.
Minä lehdossa ratsastelen.
Nyt muuttui laulajan ääni niin perin suruiseksi, ettei kukaan olisi
voinut kuulla sitä kyyneliin puhkeamatta. Hän toisti nämät sanat
useampaan kertaan, mutta yhä heikommin ja heikommin, kunnes viimeiset
säveleet ikäänkuin vaipuivat maahan kukkain joukkoon sulaen niiden
kanssa yhteen. Enempää hän ei laulanutkaan.
Hän kumartui äkkiä eteenpäin katsellen järven välkkyvälle selälle.
Sitten hän vei molemmat kädet otsansa yli työntäen samalla taaksepäin
eteen valuneet kiharat, ikäänkuin olisi nähnyt näyn, joka valtasi hänen
mielensä kokonaan.
"Loppunut?" huudahti hän. "Onko laulu loppunut?... on, on... se on
loppunut, ainiaaksi loppunut, ja päivänsäde viettää elämäänsä
käärmekuninkaan kodissa!"
Sitten hän painoi kätensä sydäntään vasten ja vaipui maahan ristin
juurelle.
Silloin ei ritari enää voinut hillitä sydämensä kuohuvia tunteita.
"Ei, Ingeborg!" huusi hän, "laulu ei lopu siihen... etkö muista, että
lupasin sen sinulle kokonaan, ja minulla on se."
Mutta ritari ehti tuskin astua esiin ja lausua Ingeborgin nimen, niin
hän oli taas poissa. Nyt Steen olisi kuitenkin epäilemättä saavuttanut
hänet, ellei syvä rotko olisi äkkiä tullut hänelle eteen.
Hän oli nyt kuitenkin ihka varma, että se oli Ingeborg. Seuraavana
päivänä meni hän siitä syystä Lagnön kartanoon, mutta aivan turhaan.
Hänen epätoivonsa nousi samalla kuin hän tiesi, ettei enää mitenkään
voisi kauemmaksi lykätä matkaansa kuninkaan luo Tukholmaan. Hän päätti
kuitenkin heti kuninkaan tavattuaan palata takaisin Lagnöhön eikä
lähteä sieltä ennen, kuin saisi varman tiedon siitä, miten asian laita
oli.
Hän ei tahtonut kuitenkaan lähteä saaresta antamatta millään
Ingeborgille tietoa käynnistään, jos yleensä oli mahdollista vapauttaa
hänet lumouksestaan. Miettiessään, miten parhaiten sen tekisi, muistui
hänelle mieleen laulu Päivänsäde-neidosta. Hän otti silloin esille
paperin, johon tämä mieluinen laulu oli kirjoitettu, ja kirjoitti
siihen: "Ingeborg, jos oletkin unhottanut minut, en minä ainakaan ole
unhottanut sinua, vaan olen kuolemaan asti uskollinen ritarisi Steen
Sture."
Jo ennen päivän ensi sarastusta oli hän ristin vieressä. Hän kiinnitti
paperin siihen kohtaan, josta oli nähnyt Ingeborgin pitävän kiinni,
suuteli sitä ja riensi sitten veneeseen, jolla aikoi matkustaa
Tukholmaan.
* * * * *
Sanoma, että Eerik Kaarlonpoika lähestyi laivastolla Tukholmaa, oli
tosi. Steen-herra huomasi kaupunkiin tullessaan mielet siellä hyvin
kiihtyneiksi. Niilo Sture oli saapunut jo ennen häntä, ja hänen tulonsa
vaikutti hyvin rauhoittavasti kaikkiin. Kuningas itsekin, joka oli
ollut kivulias jonkun aikaa, oli käyttänyt hyväkseen ritarin läsnäoloa
lähtemällä virkistysmatkalle Mälarille, hengittämään terveyttä sieltä,
koska ilmat olivat tavattoman kauniit.
Hyvin ymmärrettävistä syistä karttoivat entiset ystävykset toisiaan,
kun isänmaan edut eivät saattaneet heitä toistensa rinnalle. Niin
ylevämielisiä he olivat, että he silloin unhottivat kaiken vihan, seinä
heidän väliltään poistui, toinen antoi toiselleen neuvoja, joita
mielellään noudatettiin, eikä kumpikaan vähääkään vitkastellut tai
epäröinyt senvuoksi, että entinen läheinen suhde oli rikkunut. He
surivat sitä ja sen tuottama tuska oli sitä suurempi, kuin kumpikaan ei
oikein tiennyt, mikä heidät oli saattanut eri teille. He näkivät vaan,
että niin oli laita, ja heitä suretti etupäässä, että heidän suhteensa
ei voinut muuttua, vaan sen täytyi pysyä sellaisena. Niilo oli
yrittänyt useita kertoja lähestyä Steeniä, mutta joka kerta kuin hän
kosketti tätä arkaa kysymystä, näki hän tämän kasvoissa niin
tuskallisen ilmeen, että hän aina vetäytyi takaisin päättäen lujasti
antaa ajan vaikuttaa.
Steenin mielestä taasen meni hänen entinen asemestarinsa ja ystävänsä
silloin niin pitkälle röyhkeydessään, ettei hänellä ollut siihen muuta
vastausta kuin miekkasille manuu. Siihen hän taas ei tahtonut ryhtyä,
sillä hän tahtoi kuitenkin olla niin kauan kuin mahdollista tahraamatta
käsiään sen miehen verellä, jota oli aikanaan pitänyt Ruotsin parhaana
ritarina.
Vaikeammaksi kuin milloinkaan ennen kävi nyt Steen-herralle kohdata
Niiloa, kun hän taas viime taistelussa oli läheltä saanut nähdä, kuinka
kelvollinen mies hän oli, mikä valta hänellä oli rahvaan mielen yli,
kuinka tyvenesti hän lausui mielipiteensä neuvottelussa ja sai sen
voitolle, ja millä älyllä ja voimalla hän toteutti yhteiset päätökset.
Nyt oli taasen henkinen rauha alinomaisten taistelujen väliajoilla, nyt
väistyivät yleiset edut syrjään, ja yksityiset pyrkivät esiin täyttä
tyydytystä vaatimaan. Hän tunsi nyt, ettei hän kauemmin voinut välttää
ratkaisevaa hetkeä, jolloin side hänen ja Niilo-herran välillä oli
ainiaaksi katkaistava.
Hän tulikin luullun vihollisensa pariin ennenkuin odottikaan.
Toukokuun alkupäivinä tuli kuningas takaisin Tukholmaan, kuitenkin
vielä sairaampana kuin lähteissään, vaikkei hän ollut siitä
huolivinaan, vaan koki vastustaa sitä viimeiseen asti. Hänellä oli
tullessaan jokseenkin suuri seurue, jossa oli muitten muassa Steen
Sturen äiti, rouva Briita Steenintytär, ja neiti Briita Turentytär sekä
eräs hunnutettu nainen, jota ei kukaan tuntenut. Tulopäivänään lähetti
kuningas sanan sekä Niilolle että Steenille kutsuen heitä luokseen
linnaan.
Edellinen tuli ensiksi. Tultuaan kuninkaan yksityiseen huoneeseen ja
nähtyään tämän kalpeuden ja kuoppaiset posket astahti hän säikähtyneenä
askeleen takaisin. Mutta kuningas hymyili ystävällisesti ja ojensi
hänelle kätensä lausuen:
"Hetkeni on tullut, Niilo, tunnen sen hyvin, tunnen sen hyvin... kuka
ottaa Ruotsin kruunun minun jälkeeni?"
Kysymys tuli niin äkkiä, että ritari säikähti. Kuninkaan suuret silmät
katselivat häntä niin kysyvästi ja syvästi, että ne ikäänkuin ajoivat
hänen ajatuksensa siihen aikaan, jolloin ne miehet, joiden muisto oli
hänelle oman isänsäkin muistoa kalliimpi, panivat hänen tekojensa
lopputulokseksi tämän kruunun, ehkei näkyvässä muodossa, niin kuitenkin
itse asiassa.
"Mikä on oma ajatuksenne, Kaarlo-kuningas?"
Kuningas hymyili silloin laskien vapisevan kätensä hänen olalleen.
"Sinun työtäsihän se on", sanoi hän, "että Ruotsi on nyt oma herransa
ja voi itse toimittaa kuninkaan vaalinsa..."
"Kuninkaanvaalinsa?" toisti Niilo-herra. "Arveletteko siis, että
kuninkaanvaali tulee kysymykseen?... Minulla on siitä asiasta omat
ajatukseni..."
"Lausukaa ne, Niilo!" pyysi kuningas.
Niilo esitti silloin mielipiteensä, jotka olivat vuosien vieriessä
kehittyneet ja yhä varmistuneet, kuta enemmän hän huomasi -- etenkin
nyt viimeisten tapahtumain jälkeen -- kenellekään Ruotsin herralle
mahdottomaksi kohota niin paljon vallassa ja arvossa muiden yli, että
hänet empimättä tunnustettaisiin ensimmäiseksi, tarvitsematta tätä
tunnustusta pakottaa verivirtoja vuodattamalla. Niilo Sture lausui nyt
samat sanat, jotka viheriä ritari sanoi maatessaan kuolinvuoteellaan
Enköpingin luostarituvassa, ja hän lausui ne kenties vielä
kaunopuheliaammin, kun hänellä oli äskeiset tapaukset todisteina.
Kuningas kuunteli tarkkaavasti ritarin puhetta, ja tämän lopetettua
istui hän vielä kauan syviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän nousi
seisomaan ja lausui:
"Kuinka käyneekin, niin Ruotsin valta seisokoon... se on Kaarlo
Knuutinpojan viimeinen ja ainoa toivomus tässä maailmassa."
Sitten hän astui ulos jättäen Niilon yksin. Hän odotti kauan, mutta
kuningasta ei kuulunut takaisin, ja vihdoin katsoi Niilo, joka oli
kutsunut erään päällysmiehensä linnantupaan saadakseen muutaman tärkeän
viestin saaristosta, voivansa poistua, kuninkaan saattamatta siitä
mitenkään loukkaantua. Hän menikin ja tapasi päällysmiehensä
keskustelemassa erään Steen-herran asemiehen kanssa siinä huoneessa,
joka oli kuninkaan henkivartijahuoneen edessä. Hän viittasi miehen
luokseen ja meni henkivartijasalin läpi erääseen sivuhuoneeseen, jossa
sai mieheltään odotetut tiedot saaristosta. Niiden mukaan oli
Eerik-herra aivan liiaksi heikko koettamaan hyökätä Tukholman kimppuun.
Ainoa keino, jolla hän voi jotakin toimittaa, oli yllyttää
rannikkorahvasta. Siitä antoi Niilo päällysmiehelle määräyksiä, käskien
vartioida tarkasti kaikkia rantateitä ja ottaa kiinni epäilyttävät
henkilöt, joko he olivat menossa kavaltajalaivastoon tai tulossa
sieltä.
Päällysmies oli tuskin mennyt, niin vastainen ovi avattiin ja
Steen-herra ilmestyi kynnykselle. Hän oli tahallaan valinnut tämän
tien, ettei hänen tarvitsisi kohdata Niiloa muuten kuin kuninkaan
läsnäollessa. Ovi, josta hän tuli, johti naistupaan, jossa hän oli
ollut äitiään tapaamassa.
Nähtyään Niilon tässä huoneessa säpsähti hän, ja aluksi näytti hän
mielivän mennä samaa tietä takaisin, mutta sitten hän astui päättävästi
yli huoneen eteenpäin.
"Steen!" sanoi Niilo silloin, ja hänen katseensa ja äänensä osoittivat
syvää sydänsurua.
Steen pysähtyi ja kääntyi. Mutta samassa avattiin vartijasalin ovi,
josta ilmestyivät kuninkaan kalpeat kasvot.
"Miksi menette niin ohitseni, Steen Sture?" kysyi Niilo silloin ottaen
pari askelta Steeniä kohden.
"Etten olisi tiellänne, kun te kulette tuttavallisia teitä myöten
kuninkaan luo!" vastasi Steen.
"Kulkeeko Niilo Sture sitten sellaisia teitä, joita hänen ystävänsä ei
voi kulkea?"
Steen katsoi häneen kylmästi ja jäykästi, mutta hänen yhteenpuristetut
huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi turhaan koettanut hillitä
sisäistä liikutustaan. Mutta Niilo ojensi kätensä tarttuakseen
ystävänsä käteen, ja kun tämä ei liikahtanut, sanoi hän ilman
pienintäkään vihaa ja katkeruutta, kuten ystävä ystävälle:
"Ennen ei meidän tarvinnut pelätä joutuvamme toistemme tielle, Steen...
Olen jo pitkät ajat huomannut, ettet sinä ole enää sama kuin ennen, ja
olen etsinyt tilaisuutta sinua puhutellakseni... Sanoihisi on syytös,
uhkaus katseeseesi kätkettynä... Selvittäkäämme suhteemme... minä
haluan ystävyyttä välillemme suuremman asian tähden kuin pelkästään
oman sydämeni toivon tyydyttämiseksi... Haluan sitä isänmaamme tähden,
Steen, tämän Ruotsimme tähden, jonka edestä olemme niin monessa
taistelussa panneet henkemme ja veremme alttiiksi..."
"Olenko minä siis laiminlyönyt velvollisuuteni Ruotsin valtakuntaa
kohtaan?" kysyi Steen.
Ja Niilo mykistyi hänen äänensä kylmyydestä. Hän seisoi sanatonna
tuijottaen ystäväänsä.
"Mitä enempää voi tuleva kuningas siis pyytää?"
"Steen, Steen!" huusi Niilo tuskaisesti, "tämä ei ole ystävän puhetta!"
"Mutta se on sellaista puhetta, jota Niilo Sturen ei haittaa
kuunnella!"
"Tämäkö sinulla on vaan minulle sanottavaa!"
Ääni, jolla tämä kysymys lausuttiin, oli niin liikuttavan harras, että
sen olisi jo pitänyt saattaa Steeniä ajattelemaan. Mutta paha oli
saanut sellaisen vallan hänessä, että hän pysyi kylmänä, melkeinpä vaan
yltyi etsimään vielä julmempia sanoja ilmaistakseen harmin, joka oli
pitkiä vuosia kytenyt ja kasvanut hänen mielessään.
Niilo huomasi, että hänen oli turha koettaa puhua sydämelle. Hän sanoi
sen vuoksi, lausuen painolla joka sanan, ikäänkuin antaakseen Steenille
vielä viime hetkenä tilaisuuden miettiä asiaa.
"Hyvästi sitten, Steen... on ehkä koittava vielä sekin päivä, että
toivot sanomattomaksi, mitä nyt olet sanonut."
Hän meni. Steen jäi yksin mitä katkerimman epätoivon valtaan. Hän
painoi päänsä käsiinsä ja huokasi kerran toisensa perään syvään
väännellen itseään valtaavan sisäisen taistelun tuskista.
Mutta kuninkaan kalpeat kasvot näkyivät yhä vartijasalin ovelta. Kun
ritari jäi yksin työnsi kuningas oven auki ja näytti haluavan astua
sisään ottaakseen lähemmin selvää niistä sanoista, joita ritarit olivat
keskenään vaihettaneet. Mutta nurja kohtalo salli hänen saada siitä
selvän jo ennen. Ovi josta Niilo oli mennyt, avattiin taas, ja pitkä,
synkkäpiirteinen asemies astui siitä huoneeseen. Kuningas vetäytyi taas
ovelta, ja huoneeseen tullut asemies, jonka olisi pitänyt huomata, että
oli syrjäisiä kuuntelemassa, ei ollut siitä tietävinäänkään.
"Häikäilemättä eteenpäin, herra", sanoi mies. Hän puhui sukkelaan ja
kiireisellä äänellä, ikäänkuin peläten, että häntä keskeytettäisiin,
ennenkuin ehtisi kaiken sanoa, "reippaasti eteenpäin vaan, nyt on koko
juoni minun käsissäni!"
Steen oli koettanut saada väkisin mielensä asettumaan ja nyt hän katsoi
tutkivasti tummaan asemieheensä, joka jatkoi:
"Kaikki on nyt valmistettuna, Kaarlo-kuninkaan kuolemaa vaan
odotetaan... hän saapi kenties armon kuolla luonnollisen kuoleman."
"Sigge!" huudahti Steen, "ajattele, mitä puhut, ja missä olemme, ja
että saat maksaa sen hengelläsi, niin rakkaaksi kuin oletkin käynyt
minulle, jollet voi todistaa, mitä puhut."
"Siitä saatte olla huoleti, herra!... Henkeni, jota en ole säästänyt
taistellessani rinnallanne, panen myöskin silloin alttiiksi, kun on
poistettavana se aita, joka peittää petokset ja salajuonet... Totta on,
mitä olen monasti ennen teille sanonut, nimittäin että Niilo-herra
kokee pettää teitä saadakseen vallan kuninkaan kuoltua. Se on jo
valmiiksi sovittua; hänen päällysmiehensä ovat miestensä kanssa
valmiina ottamaan linnoja, joten se asia on selvä."
"Ja tämän sinä voit todistaa?"
"Niin voin. Eräs hänen miehistään lähtee näinä päivinä viemään ritarin
viestiä Länsigötanmaalle, luulen, että se tarkoittaa Axevallaa. Jos
tahdotte, otan miehen kiinni papereineen, joiden alla on ritarin nimi;
silloinhan teillä on mustaa valkealla, että voitte toimia halunne
mukaan... Että asia on, kuten sanon, sen saatte nähdä siitä,
että Niilo-herra itse tulee pyytämään vapautta lähteäkseen
Länsigötanmaalle... hän ilmoittaa syyksi aikovansa laulaa messun erään
vanhan ritarin edestä, joka kuoli useita vuosia sitten..."
"Kukahan se ritari lienee?"
"Minulle on sanottu, että ritarin nimi on Fjalar Orminpoika... muuten
häntä kutsuttiin eläessään yleisesti viheriäksi ritariksi."
Steen vaipui ajatuksiinsa, mutta hänen kasvonpiirteensä olivat jäykät
ja vääntyneet. Hän ei nähtävästi ollut itsensä herrana, vaan hän puhui
ja ajatteli kuin lumouksen vallassa. Hän oli kuin kahlehdittuna
erääseen edellytykseen, jonka oikeata laatua hän ei enää tutkinut tahi
jota hän ei kyennyt tutkimaan. Sen ympäri hänen ajatuksensa ja tahtonsa
kieppuivat sitä etemmäksi pääsemättä.
"No", sanoi hän, "lienee totta, mitä sanot; tulkoon siis totuus ilmi ja
katketkoon, mikä on katkeeva... Mutta voi sinua, voi sinua, mies, jos
annat pettää itsesi... Jos ritari lähtee Länsigötanmaalle, kuten sanot,
niin saat samana päivänä vastaukseni... siihen asti ajattelen asiaa."
Sillä sai asemies lähteä. Kääntyessään huoneeseen päin näki Steen
kuninkaan edessään, kasvoilla mitä syvin suru. Hänen kätensä olivat
levällään ja Steen syöksihe silloin hänen rinnalleen, voimatta hillitä
kyyneleitään. Kesti kauan ennenkuin kumpikaan voi mitään lausua, mutta
lopuksi kuningas keskeytti äänettömyyden.
"Steen raukka", sanoi hän, "nyt ymmärrän, mikä on niin kauan mieltäsi
painanut... mutta ole hyvällä mielin, poikani, pimeys ei ole niin
mustaa kuin se näyttää... Niilo Sture... Niilo Sture ansaitsee
valtakunnan ensimmäisen sijan... Olisin kuitenkin odottanut, että hän
olisi sanonut sen suoraan, minkä olen nyt kiertoteitä saanut kuulla...
Silloin olisi hänen tahtonsa täytettykin, eikä kellään olisi siihen
mitään sanottavaa. Sillä vielä painaa Kaarlo Knuutinpoika jotakin siinä
vaakakupissa, jossa Ruotsin kohtaloa punnitaan..."
Kuningas keskeytti puheensa käyden pari askelta edestakaisin.
"Niilo Sturen vaikuttimia en tunne", jatkoi hän sitten, "mutta sen
tiedän, että ne sietävät päivänvaloa, mitä lienevätkin, ja asemiehesi
kertomus sisältää ainoastaan puolen totuuden. Mutta minä olisin
tahtonut täyttä luottamusta Niilolta, kuten itse olen täydellisesti
häneen luottanut... nyt se on rikottu..."
Taaskin keskeytti kuningas puheensa ja asettui ikkunan ääreen, mutta
lisäsi sitten kiireisin sanoin:
"Hyvä, saamme nähdä, saamme nähdä... jos miehen puheessa on perää, niin
tulkoon Niilon rangaistukseksi, että häneltä luiskahtaa tämä käsistä.
Eri mieliä voidaan sittenkin olla siitä, kuka on arvollisin astumaan
Ruotsin valtakunnan johtoon!"
Sitten hän laski käsivartensa Steenin päälle kulettaen häntä mukanaan
naistupaan päin. Tultuaan sen oven eteen, joka vei suureen saliin,
pysähtyi kuningas pannen molemmat kätensä Steenin olalle.
"Nyt annamme surujen mennä", sanoi hän katsoen hellästi ja lämpimästi
ritaria silmiin, "minulla on sinua varten eräs ilo, jota et tienne
uneksia..."
Ritari katsoi kysyvästi kuninkaaseen, vaikka suru kuvastui vielä
synkkänä ja raskaana hänen silmäkulmiltaan.
"Neiti Päivänsäde!" sanoi kuningas. Ritari säpsähti.
"Minä, raihnas vanhus, olen saanut aikaan, mihin sinussa, nuori, uljas
ritari, ei ole ollut miestä... Mitä sanot, Steen?" jatkoi kuningas.
"Erehdyksestä voi tulla erehdys", vastasi Steen epäilevästi, "voi
löytyä useampiakin, joilla on se nimi."
"Minun tietääkseni on kuitenkin vaan yksi, jolle nuorukaiset antoivat
sen nimen tyttäreni häissä Nyköpingissä!"
"Ingeborg!" huudahti Steen. Tuo voimakas mies vapisi kuin kuumeen
lyömä. Hänen onnensa pyhästön esirippu avattiin äkkiä.
Kuningas nyökkäsi ystävällisesti.
"Niin, niin", sanoi hän, "Ingeborg Åkentytär, hän eikä kukaan muu!...
Voi, sinä et tiedä, mitä suruja lapsiraukka on saanut sinun tähtesi
kärsiä."
Hän veti ritarin mukanaan oven vieressä olevaan syvään ikkunan koloon,
ja kertoi hänelle Ingeborgin tarinan. Hän oli itse kuullut sen
herra Eerik Akselinpojalta, jolle hän oli luvannut pitää huolta
neito-raukasta. Hän tiesi nyt enemmän tästä asiasta kuin Eerik-herra
voi tietää, sillä hän oli antanut neidon itsensä kertoa koko tapahtuman
Vårdsätrametsän pienessä tuvassa Upsalan taistelun jälkeen. Kuningas
oli myöskin lupaukselleen uskollisena silloin tällöin käväissyt
Lagnössä, johon neito oli viety Vesteråsista, ja nytkin hän oli ennen
palaamistaan Tynnelsöstä ja Strengnäsistä soudattanut itsensä Aspölle.
Lagnössä ei Mari-eukkoa ja voutia lukuunottamatta kukaan tiennyt hänen
käyneen siellä. Näillä käynneillään oli hänellä aina yllään avara
viitta, ettei kukaan voinut tuntea häntä kuninkaaksi. Eerik-herra
tahtoi pitää veljentyttärensä kauheaa onnettomuutta ihmisiltä salassa;
hän oli senvuoksi ollut kahden vaiheella, panisiko hänet luostariin vai
lähettäisikö hänet maailmalta piiloon tuohon syrjäiseen kartanoon. Hän
päätti tehdä jälkimmäisen, huomattuaan, ettei toivo ollut vielä aivan
lopussa siitä, että Ingeborg voisi saavuttaa terveyden.
Hänen sairautensa olikin nyttemmin muuttunut hiljaiseksi
raskasmielisyydeksi. Hän kuiskaili lakkaamatta Päivänsäteen nimeä ja
lauloikin joskus värssyn tai pari Päivänsäteen laulusta. Mutta hänen
luokseen ei päässyt kukaan muu kuin vouti ja Mari, ja itse sai hän
ainoastaan valoisina, kauneina kesäöinä käydä ulkona huvitteleimassa
metsässä tai järven rannalla. Hän oli niin tavattoman arka ja samalla
niin notkea ja vahva, että hän pakeni heti ihmetyttävän nopeasti, jos
jotakin epäilyttävää näkyi tai kuului ympäristössä. Tämä oli tietysti
seuraus siitä säikäyksestä, johon hän oli joutunut sekä ilkeän
murhaajan tautta Vårdsätrametsässä että Salestan linnassa, mutta se
rauhoitti samalla hänen vartioitaan siitä, ettei ollut pelkoa hänen
ilmitulemisestaan. Siitä hän oli myöskin oppinut niin erinomaisesti
tuntemaan kaikki salaisimmatkin komerot sillä seudulla, jossa hän sai
liikkua, ettei häntä olisi voinut yksikään löytää, jos hän tahtoi pysyä
salassa.
"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lisäsi kuningas, Steenin kuunnellessa
hänen kertomustaan mitä suurimmalla jännityksellä, "ihmeelliset ovat
Herran tiet. Kuten tiedämme, lauloi hän alinomaa Päivänsäteen laulua,
jonka loppua hän ei milloinkaan löytänyt, tahi hän lisäsi siihen sen,
joka löi naulan hänen ruumisarkkuunsa, nimittäin säkeet neidon maahan
hautaamisesta; tätä pitivät ihmiset etenkin hänen sairautensa merkkinä,
ja juuri siitä tuli hänen pelastuksensa. Sinä voinet, rakas poikani,
itse paremmin kertoa, miten hän sai laulun käsiinsä, sillä itse hän on
varma siitä, että sinä olet sen hänelle antanut. Kun pari päivää sitten
menin Lagnöhön, en suinkaan odottanut hänen palanneen takaisin meille
ja etenkin sinulle; mutta sinne tullessani astui hän loistavin katsein
minua vastaan tervehtäin minua iloiten ja riemuiten!"
Kuningas hymyili näitä sanoja lausuessaan. Sitten hän tarttui ritarin
käteen ja vei hänet naistupaan.
Siellä istui rouva Briita Steenintytär katsellen äidillisellä
ylpeydellä huoneen alapäähän, josta hänen poikansa tuli kuninkaan
rinnalla häntä kohti. Rouvan vieressä seisoi neiti Briita Turentytär.
Jotenkin lähellä heitä seisoi arkkiteini Kort Rogge, joka oli myöskin
ollut kuninkaan seurueessa tämän tullessa Tukholmaan. Muuten oli
huoneessa koolla ritareja ja nuorukaisia.
Kuningas astui huoneen toiseen päähän ja katosi siinä olevasta ovesta,
mutta tuli heti takaisin taas taluttaen kädestä Ingeborg Åkentytärtä.
Neito oli lumivalkea, mutta hänen silmissään paloi ihastuttava tuli, ja
helakka puna peitti hänen hienot poskensa.
"Ingeborg-neiti!" kuului kuiskaus salissa; kerrotaan, että neiti Briita
Turentyttären täytyi luoda uhkamieliset silmänsä maahan, kun kuningas
talutti Ingeborg-neitiä Steen-herran luo, joka oli jäänyt äitinsä luo
seisomaan.
Mutta kuningas pani neidon käden ritarin käteen ja sanoi ilonkyyneleet
silmissä:
"Nyt kai voimme sepittää uuden värssyn Päivänsäteen lauluun:
"Ja kuninkaan ratsu se neitoa tuo
Kun nuori ma oon!
Hän kotiin hänet vie, oman kultansa luo.
Ma lehdossa ratsastan."
Salissa olijoista ei kukaan ymmärtänyt mitä kuningas tarkoitti, mutta
Steen-herra ja Ingeborg-neiti sen hyvin ymmärsivät.
* * * * *
Niilo Sturelle oli onnettomuudeksi, että hän esitti samana päivänä,
vaikka vähän myöhemmin kuninkaalle halunsa lähteä Länsigötanmaalle.
Pieni kajastus entistä kovuutta ilmeni silloin kuninkaan katseesta ja
hänen äänensä oli hieman kylmä. Mutta hän tarttui kuitenkin ritarin
käteen lausuen:
"Tahdotte siis jättää meidät, juuri kuin riemun malja tarjotaan
täysinäisenä hyvälle ystävällenne?"
"Ystävyyden vuoksi hyljään ilon!" vastasi Niilo, joka oli myöskin varma
päätöksessään. Hän lisäsi katsoen kuninkaaseen: "jos ajat olisivat
toiset, niin luulen, että te itsekin, Kaarlo-kuningas, seuraisitte
minua tälle matkalle. Vanha ritari lienee kylläkin sielumessun
ansainnut sielunrauhansa vuoksi!"
Kuningas liikutti päätään eteen- ja taaksepäin ja sanoi kotvasen
perästä:
"Lähtekää sitten, ja Jumala kanssanne, Niilo... kenties, kenties
ojennan sinulle nyt viimeisen kerran käteni!"
Hänen katseensa oli tutkiva ja syvä, mutta Niilo ymmärsi kuninkaan
sanat aivan väärin. Sillä kuningas tahtoi häntä koetella. Jos tuossa
hämärässä syytöksessä ritaria vastaan oli perää, niin täytyi olla
selvää, että hän olisi antanut jonkun muun toimittaa asian voidakseen
itse jäädä kuninkaan luo etujaan valvomaan. Voi sinua, kuningas raukka,
ettet vielä haudan reunallakaan oppinut oikein tuntemaan tätä miestä,
jonka sydämessä ei vielä milloinkaan ollut omanvoitonpyynti sijaa
saanut!
Ritari tarttui kuninkaan käteen sanoen:
"Siitä Jumala varjelkoon, kuningas... Teillä on vielä paljon tekemättä!
Toivon varmasti että näen teidät vielä, ja että te saatte elinpäivänne
ehtoon rauhallisemman, kuin tämän vuoden alku on ollut!"
Niilo Sture lähti.
Kuningas seisoi kauan hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei voinut
nähtävästi päättää, mikä tässä asiassa oli totta mikä valetta. Vanha
horjuvaisuus oli jälellä, heikkous oli sama kuin ennenkin, vaikka otsa
oli valoissa ja päälaki valkeana. Kuinka hän koettikin ajatella ja
selvittää tätä sotkeutunutta vyyhtiä, niin jäi Steen kuitenkin hänen
silmissään syyttömästi vääryyttä kärsineeksi, ja vaikka Niilo oli
hänelle rakas, ei hän voinut saada mielestään, että tämä jalo ritari
nyt toimi hyvästi harkitun suunnitelman mukaan. Mutta sittenkin
kuningas vielä epäröi, kumman asettaisi etusijaan. Niilo Sture olisi
kuitenkin mies paikallaan Ruotsin valtakunnan päämiehenä!
Hänen silmänsä sattuivat silloin Steeniin, joka seisoi huoneen toisessa
päässä Ingeborgin vieressä. Häntä näytti kesken uhkuvaa onneaankin
vaivaavan jonkunlainen voittamaton raskasmielisyys, -- ja tämä antoi
kuninkaan ajatuksille suunnan, joka ratkaisi useamman kuin yhden
kohtalon. Hän viittasi erään asepojan luokseen ja käski hänen kutsua
Steeniä. Sitten hän meni omaan huoneeseensa.
Steen Sture riensi kutsun mukaan kuninkaan luo, joka ilmoitti hänelle,
että asemiehen sana oli mennyt pilkulleen toteen.
"Ja nyt tahdon selvyyttä tässä asiassa!" sanoi kuningas innolla.
"Tahdon itse antaa asemiehellesi käskyn seurata Niiloa ja ottaa hänen
palvelijansa kiinni... Jos puhe nähdään todeksi, on päätökseni valmis,
ellei, niin tahdon itse puhutella Niilo Sturea ja korjata asian!"
Päätöksen hetkenä rupesi Steenkin sentään epäröimään, ja hänestä tuntui
hetkisen, kuin kestäisi mieluummin tätä epävarmuutta kuin varmuutta,
jota ei voitaisi saavuttaa muuten kuin salateitä. Mutta sitten kuvastui
entisen ystävänsä juonittelu kokonaisuudessaan valtavasti hänen
mieleensä, ja se sai hänen kutsumaan asemiehensä saapuville.
Ja niinpä voi onni väliin ruveta rikoksen liittolaiseksi. Sillä ellei
Siggeä olisi juuri nyt kutsuttu herransa luokse saamaan tätä tehtävä,
joka toimitti hänet pois Tukholmasta, niin olisi hänen herransa
morsiamen silmäys, yksi ainoakin riittänyt tekemään kaikki hänen mustat
juonensa tyhjiksi ja saattamaan hänet itsensä sen tuomarin eteen, josta
ei mihinkään vedota.
Kului pari päivää tästä tapauksesta mitään erikoista tapahtumatta
puoleen tai toiseen. Asiat olivat ennallaan, ja ilma tuntui olevan
painostavia, milteipä tukahuttavia aineita täynnä. Steen-herra oli
täydessä sieluntuskassa, mutta ei voinut päästä mihinkään varmaan
päätökseen. Hän teki suunnitelmia, ja repi ne hajalle heti taas, ja
siten kului aika. Lopuksi syttyi hänessä hämärä ja ehkä juuri senvuoksi
sitä pakottavampi halu saada kaikki loppuun, oli se mitä tahansa. Ja
tämä halu ja sen kaikki syyt täyttivät hänen sydämensä niin kokonaan,
ettei hänen rakkautensakaan, eipä itse Ingeborgikaan ja hänen
silmistään sädehtivä onni voinut hälventää sumua ja saada päivää
paistamaan.
Kuningaskin kulki koko ajan alla päin, pahoilla mielin, eikä kukaan
tiennyt, mitä hän suri, ja mikä sen parantaisi. Hänen sairautensakin
pahentui hyvin nopeaan, niin että hän joutui kohta taas vuoteen omaksi.
Muut eivät luulleet sitä niinkään vaaralliseksi, mutta kuningas itse
näytti olevan toista mieltä heti ensi päivästä, jona vuoteelle joutui.
Hän ei puhunut paljoa, mutta käski heti vanhan kanslerinsa, Niilo
Rytingin luokseen. Tämän tultua antautui hän kokonaan miettimään
testamenttiaan, jonka kansleri sai panna kokoon.
Tuli toukokuun 14 päivä. Aikaisin aamulla meni Steen Sture tapansa
mukaan kuninkaan luo kuulemaan, miten hän jaksoi. Edellisinä päivinä
oli kuningas ainoastaan heikolla pään nyökäyksellä vastannut hänen
kysymyksiinsä. Mutta nyt hän puhutteli häntä äänellä, niin heikolla,
että Steen peljästyi:
"Se lähestyy, se lähestyy, Steen!" Sitten hän lisäsi: "testamenttini on
nyt valmis, ja minä tahdon, että sinä kuulet sen sisällön!"
Hän viittasi, että kansleri, joka seisoi vähän syrjempänä Steen-herraa
vastapäätä, lukisi testamentin, ja kansleri noudatti kiireesti
kuninkaan tahtoa. Se sisälsi kuten tavallista kuolevan määräykset
siitä, miten jälkeen jäävä omaisuus on jaettava sukulaisille ja
ystäville. Ensiksi lueteltiin mitä lapset ja vävyt ja lapsenlapset
saisivat. Sitten tuli Steen-herran vuoro, ja kuningas tarkasteli
jännityksellä Steen-herran kasvoja hänen osuuksiaan luettaessa
testamentista. Hän sai kullatusta hopeasta tehdyn kaulanauhan, punaisen
kultakankaisen hameen ja samasta vaatteesta tehdyn hatun ja viitan,
jotka olivat kaikki sopulinnahalla vuorattuja. Lisäksi hän sai vielä
kirjavan hevosen, josta kuningas oli erittäin pitänyt.
"Herra Niilo Sture", jatkoi kansleri tyynellä, kuivalla äänellään.
"Herra Niilo!" keskeytti kuningas viitaten kädellään ja katsoen yhäti
Steen-herraan. Mutta kuningas ei sanonut enempää, jonka vuoksi kansleri
luki senkin kohdan testamentista. Hän sai uuden laivan, joka oli
Tukholman linnan edustalla.
Mutta kuningas viittasi taas kädellään keskeyttäin lukemisen. Kansleri
ja Steen-herra katselivat ison aikaa kysyvästi kuninkaaseen. Hän makasi
silmät ummessa, ja hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat. Mutta aurinko
pilkisti ikkunasta sisään valaisten kuninkaan päätä. Sen lämmittävä,
elähyttävä säde toi myöskin kenties kuiskauksen Jumalan taivaasta.
Leppeä hymy näytti hetkiseksi pehmentävän hänen kalpeita piirteitään.
"Lisätkää siihen kansleri", sanoi hän vihdoin, "lisätkää siihen vielä
toinen kullattu hopeainen kaulanauhani!... Se on samallainen kuin se,
jonka sinä saat, Steen... Sillä tarkoitan jotakin..."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Steen, kun kuningas ei jatkanut, vaan vaipui
ajatuksiinsa.
"Sitä, Steen, että te molemmat, sinä ja Niilo, olette vihityt samaa
suurta tehtävää varten Ruotsin hyväksi... Sinä ja hän, Steen, voitte
yhdessä taistella taistelun, joka vapauttaa isänmaamme ja josta tulevat
ajat puhuvat, jos pysytte yhdessä. Niin, se on tarkoitukseni, kirjoita
kaulaketju sinne; minä uskon kaiken pyhän kolminaisuuden huomaan! Ja
Briita saa kultasormukseni, jossa on krysoliittikivi."
Kuninkaan huulilla näkyi taas hymy, lämpimämpi ja selvempi kuin äsken.
Hänen mieleensä tuli varmaankin kokonainen sarja muistoja Briitan nimen
johdosta. Näihin muistoihinsa nukkui kuningas, hymy vielä huulillaan.
Kansleri tahtoi jatkaa. Mutta Steen-herra viittasi häntä olemaan vaiti,
kun kuningas oli vaipunut uneen.
Steen Sture lähti hiljaa huoneesta, mutta kansleri jäi sinne
toimittamaan ikkunan ääressä jotakin juomaa kuninkaalliselle
herralleen. Edellinen jatkoi matkaansa vartijasalin läpi ritarisaliin
ja sieltä parvisillalle, johon jäi kävelemään syvissä ajatuksissa
edestakaisin.
Parven portailta kuului raskaita askeleita, mutta ritari ei huomannut
sitä, ennenkuin kerran kääntyessään äkkäsi erään isokasvuisen,
valkohapsisen ukon edessään. Hänen yllään oli vuorimiesten tavallinen
puku, pitkä, tumma nuttu, sekä vyöllä leveä nahkainen vyö, ja päässä
korkea, suippo hattu. Steen-herra katseli häntä kotvasen. Hänen
ajatuksensa olivat niin muihin asioihin ja henkilöihin kiintyneet, että
hänen muistinsa petti hänet aluksi. Mutta vanhus hymyili huomatessaan
ritarin hajamielisyyden ja lausui:
"Terve, Steen-herra, tunnet kai vielä sentään vanhan Vuorimies-Pentin."
Nytpä Steen hänet tunsikin. Hän meni vuorimiehen luo, tarttui hänen
käteensä ja kysyi, mitä asiaa hänellä oli kuninkaalle.
"Minä etsin Niilo Sturea", vastasi ukko. "Olin saanut päähäni, kun
vuodetkin ovat näin vierineet, enkä voi tietää, milloin hetkeni lyö,
mennä kertaseksi rukoilemaan pyhän Eerik-kuninkaan haudalle Upsalaan.
Lähdin sinne Erkinpäiväksi, mutta sain siellä kuulla sotapäällikkömme
tulleen Kalmarista. Silloin halusin nähdä hänet vielä kerran ja kutsua
hänet pojantyttäreni häihin, jos Jumala suo valtakunnalle rauhaa niihin
aikoihin."
Ukon puhe, josta tuoksahti pelkkää rauhaa ja hurskaan mielen tyventä
onnea, kuulosti omituiselta ritarin korvissa. Hänen silmäinsä edessä
häilyi nyt sysimusta yö, jossa vihan salamat risteilivät verisine
viiruineen; ja sen keskeen ilmestyi nyt yhtäkkiä kultatähkäinen vainio
ja ahkeran kansan onnekas elämä. Mutta ellei valo ole tarpeeksi
voimakas tehdäkseen yötä päiväksi, tulee pimeys vaan entistäänkin
mustemmaksi, ja näin kävi nyt Steen-herran. Vanhuksen sanoista hohtava
valo jyrkensi vaan, eikä hajottanut sitä pimeyttä, jossa hän itse oli.
"Niilo-herraa ette tapaa täällä", sanoi hän hieman äkeästi, "hän on
lähtenyt Länsigötanmaalle..."
"Hm!" mutisi vanhus katsoen terävästi ritariin. "Sitä en odottanut...
minulle kerrottiin kuninkaan makaavan kuolemansairaana... luolin hänen
senvuoksi olevan täällä..."
Steen-herra osoitti puhuvalla päänliikkeellä tämän kaiken olevan totta.
Vuorimies seisoi ääneti ja näytti mietiskelevän jotakin hyvin tärkeätä.
Vihdoin lausui hän pistäen kätensä vyön alle:
"Mutta Niilo Sturelle on kaiketi lähetetty sana, jos kuningas todella
on kuolemaisillaan?"
"Ei!" vastasi Steen-herra, "ei ole varmaa, onko kuninkaan tauti
kuolemaksi!"
Pitkäveteinen hm! ilmaisi ukon ihmettelyn. Sitten hän kääntyi syrjään
katsoen sillan kaidepuun yli linnan pihalle, josta eräs mies näkyi
rientävän kiirein askelin parvensiltaa kohden. Kohta näkyi kookkaan
vanhuksen takaa kaksi tuikkivaa, pistävän terävää silmää.
"Sinä täällä, Sigge?" huudahti ritari, joka unhotti kokonaan vanhuksen
Siggen saapuessa.
Sigge teki merkin osoittaen vuorimiestä. Mutta tämä oli puolestaan
saanut niin paljon ajattelemista ritarin puheista, ja kenties vielä
enemmän äänenpainosta, jolla ne lausuttiin, että hän unhotti sekä
ritarin että hänen palvelijansa ja meni portaita kohden. Steen-herra
katsoi häneen päin, mutta antoi hänen mennä. Sigge selitti sitten,
miksi oli niin äkkiä ilmestynyt linnaan.
"Hyvin sujuu, herra Steen, olkaa rauhassa... olen ryhtynyt
tarpeellisiin valmistuksiin, ja nyt lähden toimeen. Mies, joka ratsasti
Niilo Sturen sananviejäin vastalle, läksi Upsalaan, jossa hänellä oli
pitkä keskustelu erään kaniikin, Eerik Olavinpojan kanssa...
Hautaussaatto liikkuu vitkaan; he olivat vasta neljä päivää sitten
Vesteråsissa, ja mies kulkee saaton mukana... mutta minä olen pannut
koirani liikkeelle, ja nyt tahdon itse lähteä kuninkaan miesten kera,
senvuoksi olen täällä!"
Steen-herra väänteli käsiään, mutta mies ei voinut sanoa
kärsimättömyydestäkö vai epätoivosta. Hänelle se olikin samantekevää.
Hän katseli tuikkivilla silmillään herraansa niin villisti, kuin hän
olisi ollut hänen uhattu uhrinsa eikä Niilo Sture. Tämä viittasi
kädellään, eikä Sigge viivytellyt lähtöään.
Puolet hänen ruumiistaan oli kuitenkin vielä näkyvissä, kun ritari
kuuli hameen kahisevan takanaan ja ystävällisen äänen lausuvan hänen
nimeään. Steen nojasi päätään vasenta kättään vasten, jota hän nojasi
erästä parven kattopylvästä vasten. Hänen oikea kätensä puristi lujasti
sillan kaidepuuta. Hän ei kuullut kuiskausta, mutta silloin laskihe
pehmyt käsi hänen käsivarrelleen, ja hymyilevät huulet lausuivat
toistamiseen hänen nimensä.
Tulija oli Ingeborg. Kuninkaan sairauden aikana oli hänen sulhasellaan
niin paljon puuhia, jotka estivät heitä olemasta yhdessä, että he
saivat kohdata toisiaan vaan joskus lyhyen hetkisen. Mutta siksi ne
olivatkin sitä arvokkaampia. Aikaisin tänä aamuna oli neito odottanut
häntä tapansa mukaan naisparvella, mutta hän ei ollut tullut. Hän voi
hyvin ymmärtää, että tärkeät syyt olivat esteenä, ja sillä puolen
linnaa kuiskailtiinkin pian, että kuningas oli heikompi kuin
milloinkaan, mutta se ei voinut korjata hänen pettynyttä odotustaan.
Silloin tuli eräs tyttö ilmoittamaan, että ritari meni parvensillalle.
Hän riensi senvuoksi sinne.
"Steen!" kuiskasi hän vielä kerran katsoen häneen niin rakkaasti, kuin
kevätaurinko katselee kirkkaalta taivaalta jääkoleista maata.
Nyt irroittihen ritari niistä siteistä, jotka häntä niin kahlehtivat.
Hän kääntyi sulo neitosensa puoleen. Mutta tämä oli nähnyt sulhonsa
tumman katseen, ja hän vilkaisi tämän katseen suuntaan, ja siellä hän
näki näyn, joka sai veren hänen suonissaan hyytymään.
Linnanpihalla asteli murhaaja, mies, jonka hän tunsi tuosta
onnettomuuden päivästä asti, ja hänen nutussaan oli Steen Sturen
kilpimerkki, kolme lumpeenlehteä. Kolkot, hirveät ajatukset himmensivät
silmänräpäyksessä hänen sielunsa; niitä seurasi toisia ajatuksia, jotka
koettivat karkoittaa edelliset, mutta alaston todellisuus oli
ilmielävänä hänen edessään ja hänen neitseellinen sydämensä kutistui
kokoon niiden vaikutuksesta.
"Se on hän", huudahti hän, mutta hänellä ei ollut voimaa kestää
hirveätä havaintoaan.
Hän vaipui taintuneena Steen-herran syliin.
Samassa tuli eräs asepoika juosten ritariparvelta ja sanoi ritarille,
että kuningas kutsui häntä, ja oli jo useita kertoja hyvin levotonna
kysellyt häntä. Useita neuvosherroja oli jo tullut ja niiden mukana
linnan päällysmies. Kuningas odotti nyt vaan Steen-herraa.
Tämän sydän oli murtumaisillaan niiden monien ristiriitaisten tunteiden
painosta, jotka hänen sieluaan raastoivat. Hänen täytyi kuitenkin ennen
kaikkea saapua kuninkaan tykö, vaikka hänen sydämensä vaati melkein
vastustamattomalla voimalla häntä jäämään morsiamensa luo. Hän kantoi
hänet kiireesti naistupaan äitinsä luo. Steen selitti hänelle lyhyesti,
mitä oli tapahtunut ja pyysi, että äitinsä ilmoittaisi Ingeborgille,
kun hän virkoisi, että hän tulee sinne heti, kun velvollisuutensa
kuningasta kohtaan sen myöntää. Sitten hän läksi kuninkaan luo.
Pari nappia oli auennut hänen ihokkaassaan, mutta hän ei tänä hetkenä
joutanut ajattelemaan ulkonaista asuaan, vaan astui semmoisenaan
kuninkaan huoneeseen. Neuvosherrat seisoivat siellä vakavin kasvoin
puolikehässä kuninkaan vuoteen ympärillä. Vielä tuonnempana oli linnan
päällysmies, ja aivan hänen takanaan oli kuninkaan asemiesten
päällikkö, vanha, uskollinen Klaus Lang. Kuninkaan päänaluksen
molemmilla puolin seisoivat hänen kanslerinsa, Niilo Ryting ja
Strängnäsin arkkiteini, Kort Rogge.
Kuningas makasi silmät sulettuina, mutta hänen kalmankalpeat kasvonsa
puhuivat kaunopuheista kieltään maallisen elämän katoovaisuudesta.
Ääni, jota tuhannet olivat kuunnelleet, katse, joka oli saanut sydämet
sykähtelemään riemusta, pelosta, vihasta ja kiukusta, tuo käsi, joka
oli pidellyt vallan ja rikkauden valtikkaa, -- kaikki oli muuttunut,
rauennut; niistä oli jälellä ainoastaan muisto, haihtuneen
todellisuuden varjo.
Kansleri kumartui kuiskaamaan kuninkaan korvaan, että ritari oli
tullut. Heikko hymy ilmestyi silloin hänen huulilleen. Hän viittasi
Steeniä luokseen. Ritarin silmiin kohosi pari kyyneltä, kun kuningas
lausui:
"Paljon olen sinua ajatellut näinä päivinä, Steen, sinua ja
valtakuntaa, joka on silmissäni näyttänyt sulautuvan sinun kanssasi
yhteen.. Sanon sinulle kuitenkin suoraan, että olin ajatellut toista
valtakunnanjohtajaksi jälkeeni... Hän on suuri, rakas poikani, suurempi
kuin sinä ja paljon, paljon suurempi kuin Kaarlo Knuutinpoika, joka on
kompastunut kaikille niille kareille, joiden välitse hän on
purjehtinut. Hänellä on se voima, jota minulla ei ole koskaan ollut, ja
joka kenties puuttuu sinultakin, itsensä kieltämisen voima... sen näen
nyt selvemmin kuin ennen... Ja tämä viimeinen pilvi, joka vielä viime
hetkenäni himmensi silmäni, -- tunnen sen, Steen että se on pelkkää
valetta ja petosta!... Sinäkin saat sen nähdä, ja hyvin pian, ettei
jalompaa sydäntä syki minkään ritarin rinnassa..."
Hän vaikeni kootakseen voimia. Puhuminen rasitti häntä, ja hänellä oli
vielä paljon sanomista. Hänen silmänsä kääntyivät Steenistä kansleriin
ja kanslerista Steeniin takaisin. Hetken juhlallisuus oli vallannut
kaikki läsnäolijat, mutta vanha Klaus Lang nyyhkytti ääneen voimatta
vähääkään hillitä tunteitaan.
Kuningas kuuli sen ja hymyili sekä viittasi vanhuksen luokseen.
Päällysmiehen käsi vapisi ankarasti, kun hän ojensi sen herralleen. Hän
lankesi polvilleen sängyn viereen painaen kyyneleisiä silmiään
kuninkaan kättä vasten.
"Kiitos, kiitos, rakas ystävä, uskollisesta ystävyydestä!" änkytti hän
hymyillen. "Me tapaamme kyllä toisemme oikean herramme ja kuninkaamme
edessä, joka on rukouksesi jo kuullut."
Sitten ojensi kuningas kätensä neuvosherroille, toiselle toisensa
perään lausuen heille monta neuvon sanaa Ruotsin menestyksestä ja
yksimielisyydestä, jota hän toivoi Ruotsin miesten välille, mistä sitä
niin usein puuttui. Viimeksi hän kääntyi taasen Steen-herran puoleen.
"Sinun ja minun välilläni ei ole konsaan mitään kylmyyttä ollut... Niin
kauas kuin voin muistaa taaksepäin, olen aina nähnyt sinut rinnallani
sekä silloin, kuin kuninkaankruunu heleänä loisti päässäni, että
silloin, kun sen loisto himmeni ja hävisi, ja kun minun alennustilani
saapui, arkkipiispansauvan ollessa Ruotsin valtikkana... Vilpitön
kiitos siitä, Steen... Vie viimeinen tervehdykseni Niilo Sturelle ja
pyydä hänen antamaan minulle anteeksi... voi, ethän sinä tiedäkään,
mitä välillämme on ollut!... Sammuva katseeni näkee hänet
pyhimysloistossa, ja itse olen pimennossa... rukoilkaa puolestani
kaikki, joilla on sydän ottamaan osaa miehen hätään ja miehen
taisteluihin!"
Taaskin kuningas vaikeni sulkien silmänsä. Hänen katsettaan häikäisi
kenties se valo, joka nyt elämän rajalla virtasi häntä vastaan siitä
pitkästä muistojen sarjasta, jonka sisältöä hän ei milloinkaan ollut
nähnyt niin täydellisenä kuin nyt. Hän näki ne nyt kaikki, kaikki ne,
jotka olivat vaeltaneet elinrataansa hänen rinnallaan joko hänen
kanssaan tai häntä vastaan, ei kylminä ja verettöminä, vaan ne
esiintyivät elävinä olentoina; hänen muistinsa tunsi ne kaikki, vaikkei
hänen kielensä voinut lausua kaikkea, mitä hän näki ja tunsi.
Engelbrekt, Eerik Puke, Broder Sveninpoika, vanha drotsi Krister
Niilonpoika ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika, Tuomas-piispa, -- kaikki
hän nyt näki, ja eellimmäisenä niiden avarassa piirissä lähestyi häntä
valoisana haamuna hänen unohtumaton kuningattarensa, kaunis Kaarina. He
seisoivat syyttävinä, mutta samalla rukoilevina ja anteeksiantavina. He
olivat kuin painoja siinä vaa'assa, jonka heilunta määräsi, minkä osan
ikuisesta elämästä hän oli saapa. Hänen huulensa liikkuivat hitaasti,
ikäänkuin puhuessa, vaikkei kukaan voinut kuulla sanoja. Mutta kun
kuningas jatkoi samaan tapaan, kumartui Steen-herra hänen puoleensa ja
kuuli silloin selvästi hänen lukevan kappaleita Engelbrektinlaulusta.
Kuningas huomasi nähtävästi ritarin liikkeen, koska hän heti risti
kätensä ja sanoi korkealla äänellä:
Jumala, jok' oikein tuomitsee,
Hän armonkin antaa meille!
Sitten hän katseli kauan värähtämättä Steen Sturea. Silloin hän antoi
merkin, jolla osoitti haluavansa päästä istuvaan asentoon. Molemmat
hengelliset herrat auttoivat hänet silloin istumaan. Näki kuinka
työlästä se oli kuninkaalle, mutta he huomasivat, miten hän ponnisteli,
ja ihmettelivät, että hänen riutuneessa ruumiissaan oli vielä niinkin
paljon voimia.
Syvintä vakavuutta osoittavalla juhlallisuudella tarttui kuningas
silloin ritarin käteen.
"Sinulle, Steen", sanoi hän, "sinulle ja Niilo Sturelle minä uskon
valtakunnan, ja minä lähden täältä siinä lujassa uskossa, että te
pysytte uskollisesti yhdessä ja miehekkäästi puolustatte isänmaatamme.
Sitä varten annan sinun haltuusi Tukholman, Turun ja Örebron linnat
kaikkine maakuntineen ja kaupunkeineen, jotka ovat olleet oman valtani
alla! -- Mutta yhden neuvon annan sinulle... se on testamenttini
parhain: älä milloinkaan tavottele kuninkaan nimeä... se valta mursi
Kaarlo Knuutinpojankin onnen!"
Hän risti sitten kätensä lisäten:
"Jumal' armias, poika ja henki pyhä
Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!"
Sitten hänen päänsä vaipui raukeasti sivulle. Papit laskivat hänet
hiljaa vuoteelle. Kaikki odottivat, että hän hengittäisi kohta
viimeisen henkäyksensä, ja Steen herra kumartui kuuntelemaan, vieläkö
hän hengitti. Hän seisoi kauan siinä asennossa eikä huomannut, että
kallis kaulaketjunsa, jota hän aina piti, valahti vähän näkyviin.
Kuninkaan vapiseva käsi tarttui siihen.
Hänen katsettaan himmensi kuitenkin jo kuolinhetken sumu. Hän ei voinut
eroittaa muuta kuin yhden säihkyvän jalokiven, johon hän tarttui
sormillaan, mutta hän tunsi sen jalokiven, ja se johti hänen viimeisen
ajatuksensa Niiloon.
"Niilo", änkytti hän, "tiesinhän sen, että löytäisin vielä kerran sinun
kaulaketjusi kuitenkin."
Käsi hervahti ales ja katse sammui, mutta ihmeen ihana hymy levisi
hänen kasvoilleen. Sovinnon enkeli oli vilvoittanut kuningasta hänen
viimeisessä hengenvedossaan.
* * * * *
Kaarlo-kuningas kuoli puolipäivän aikaan, ja vasta iltapuoleen sai
Steen-herra tilaisuutta käydä naisparvella kuulemassa lemmittynsä
vointia.
Hän oli tointunut pian pyörtymyksestään, mutta hänet saatiin vaan
suurella vaivalla pidätetyksi rientämästä kuninkaan huoneeseen. Vieläpä
kun ilmoitettiin kuninkaan kuolleen, ei se häneen tehnyt muuta
vaikutusta kuin että hän toivoi nyt kohta saavansa nähdä Steen-herran.
Kun tämä astui huoneeseen, jossa hän oli, ilmaisivat neidon ensi sanat
heti sekä täyden selvityksen hänen äkkinäiseen mielenliikutukseensa ja
pahoinvointiinsa sekä antoivat ritarille vielä sellaisen tiedon, joka
oli ihan maahan musertaa tämän.
"Oliko se sinun asemiehesi, joka käveli pihalla?" kysyi hän tavattoman
kiihkeästi.
"Oli!" vastasi Steen-herra tarttuen surumielisesti hymyillen hänen
käteensä.
"Se mies tahtoi murhata sinut", sanoi Ingeborg silloin, "sama mies,
joka oli murhaamaisillaan hurskaan kaniikin, ja joka hautasi sinun
Ingeborgisi mustaan multaan!"
Hän oli kauhusta kalpeana tätä kertoessaan, ja koko hänen olentonsa
vapisi ikäänkuin tulessa, jonka sähiseviä liekkejä hän turhaan koki
sammuttaa.
Kysymyksiä ja vastauksia vaihdettiin nopeasti, ja ennenkuin Steen Sture
erosi morsiamestaan, oli hänellä selvillä koko tämä perkeleellinen
juoni, ja myöskin se, että hänen kaulassaan oli Niilo Sturen kultainen
kaulaketju.
Mutta Niilo Sture oli koko yön hänen mielessään, eikä hän voinut saada
silmän täyttä unta.