Karhunkäpälät.
Arkkipiispan karhunmetsästäjä saapui Tukholmaan joutuisammin kuin
menomatkansa oli sujunut. Hän oli tarkoin miettinyt suunnitelmansa
solmien silmän toisensa perään jahtiverkkoonsa, mutta käänteli hän sitä
miten tahansa, pysähtyi hän kuitenkin aina erääseen kohtaan, siihen
nimittäin, että hän tarvitsi välttämättä apulaista voidakseen virittää
verkkonsa metsään. Ja löytämiseen tarvittiin taitoa.
Pää täynnä näitä ajatuksia astui hän Tukholmaan tulonsa jälkeisenä
päivänä sitä katua, joka kulki Mustaveljesten luostarin sivu. Tultuaan
Isolletorille kävi hän raatihuoneen ja Bykirkon ohi jatkaen matkaansa
linnanporttia kohden. Mutta siihen hän äkkiä pysähtyi.
Vähän matkaa hänen edessään seisoi muuan synkkä, laiha mies, jonka
syvällä olevat, mutta terävät silmät vilkkuivat yltympäri sen avoimen
kentän, joka oli Leijonatornin edessä. Se oli Luukas, veranleikkaaja.
Sigge tunsi hänet heti. Hän piti kuitenkin viisaampana tarkastella
häntä ulompaa, ennenkuin ryhtyisi lähempiin tekemisiin hänen kanssaan
ja vaatisi häneltä tiliä Vårdsätrametsän yöstä. Varmaankaan ei tuo
kelpo mestari huvikseen tuossa seisoskellut, ja Sigge tiesi
kokemuksestaan, mikä etu on päästä salaa silmäämään miehen hommiin,
jota hän oli voinut tai voisi vastedes käyttää hyödykseen.
Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, joka olisi ilmaissut, mitä
veranleikkaajalla oli mielessä, ja lopuksi Sigge menikin hänen luokseen
ja löi häntä olkapäälle.
"Kiitos viimeisestä, Luukas-mestari!" huudahti hän. "Sillä kertaa
taisitte maistella olutta asian harjakaisiksi."
"Herran rauha!" vastasi veranleikkaaja, jolle Siggen esiintyminen ei
näyttänyt tuntuvan ensinkään oudolta. "Milläs asioilla te nyt kuljette,
ja kuinka ritari parka voi?"
"Monta kysymystä yhtaikaa, mestari... ikäänkuin ritari olisi hyvinkin
sydämellänne... Jos te olisitte tehnyt velvollisuutenne, eivät
Niilo-herra ja hänen ystävänsä olisi eroitettuina toisistaan."
Veranleikkaaja puolusti itseään sillä, ettei hän ollut päässyt
tapaamaan Niilo-herraa sinä iltana, ja sitten olivat kaikki tiedustelut
Steen-herrasta olleet turhia. Räfsnäsissä, hänen talossaan, jossa hän
tavallisesti asui, vallitsi senvuoksi suru ja epätoivo hänen pitkän
poissa olonsa takia, samoinkuin kuninkaankin linnassa. Hän mainitsi
vielä ruvenneensa nyt Niilo Sturen palvelukseen, jota piti suurena
onnena itselleen.
Hänen juuri puhuessa, tuli linnasta eräs asemies, joka astui lujin
askelin avoimen kentän yli kaupunkiin päin. Hänen pukunsa oli
valkopunainen, ja hänen nuttunsa punaiseen osaan oli ummelta Natt och
Dagien vaakuna. Hän oli suurikasvuinen, vahvarakenteinen mies, ja hänen
kasvonsa olivat niin perkirehelliset, että niitä oli oikein ilo katsoa.
Mutta veranleikkaajaan teki näiden kasvojen näkeminen aivan
päinvastaisen vaikutuksen. Hän tosin hymyili, mutta hänen silmissään
paloi niin pirullinen, niin vihaa puuskuva katse, että vähemminkin
teräväsilmäinen mies kuin Sigge olisi heti havainnut, mitä tunteita tuo
rehellinen asemies herätti veranleikkaajassa.
"Reipas poika", kuiskasi Sigge hymyillen, huomatessaan, kuinka
naapurinsa koko ruumis vapisi, vaikka hän yritti näyttää
välinpitämättömältä. "Ellen erehdy, olemme kerran ennenkin tavanneet
toisemme, se tapahtui Enköpingin lähellä, ja silloin vaihtelimme
komeita iskuja. Ellei tuota ja paria muuta miestä olisi ollut, ei
Niilo-herra olisi tuonut Kaarlo-kuningasta takaisin valtaan, se on
varmaa... Voittehan nyt sanoa minulle hänen nimensä, koska kerran
olette saman herran palveluksessa kuin hänkin."
"Hollinger Birgerinpoika!" selitti veranleikkaaja hymyillen, vaikka
hampaat kalisivatkin hänen suussaan. Hän lisäsi sitten ikäänkuin
osoittaakseen, kuinka vähän hän muka välitti tästä Hollingerista. "Hän
on tuonut Niilo-herralta sanaa Kaarlo-kuninkaalle; hän tulee muuten
Räfsnäsistä tiedustelemasta Niilo-herran puolesta, eikö Steen Sturesta
mitään kuulu..."
Tämä tieto, joka olikin aivan tosi, teki Siggeen sellaisen vaikutuksen,
kuin se olisi ollut ansa hänelle itselleen tahi ainakin varoitushuuto
huomaamaan, ketä hän nyt puhutteli. Hän kysyi niin välinpitämättömällä
äänellä kuin mahdollista:
"Sellaisia viestejä kulkee kait usein Vesteråsin ja Räfsnäsin välillä?"
"Niin!" vastasi Luukas-mestari yhtä välinpitämättömästi. "Mutta jos
ritari olisi kuollut?"
"Kuollut...?"
Veranleikkaaja katseli Siggeä niin tiukasti, että tämä ihan ällistyi.
"Mistä minä tiedän", vastasi hän, "siitä on jo pitkä aika kuin miekka
hänet kaatoi Fyrisvallin kentällä..."
Veranleikkaaja ei näyttänyt olevan halukas enempiin selontekoihin vaan
lähti liikkeelle, ja Sigge seurasi häntä. Mutta veranleikkaaja oli
tehnyt häneen vaikutuksen, joka kohotti hänen arvoaan Siggen silmissä
paljon ylemmäksi kuin silloin, kun he viimeksi tapasivat toisensa
Upsalan taistelussa. Hän päätti senvuoksi tarkemmin tutkia häntä. Hän
pyysi mestaria siksi tulemaan hänen kanssaan juomaan haarikan olutta.
Ilma oli kolea, teki hyvää, niin hän sanoi, lämmittää hiukan ruumistaan
ja keventää mieltään. Sitä vastaan ei Luukas-mestarilla ollut mitään
sanomista, ja niinpä he astuivat yhdessä lähimpään olutkrouviin.
Olut maistui oivalliselta ja näytti tekevän heille kummallekin hyvää.
Siinä sitten vaihdeltiin kysymyksiä ja vastauksia sellaisella taidolla,
siinä hyökättiin ja puolustettiin niin viisaasti molemmin puolin, että
se olisi ollut kunniaksi vaikka arkkipiispa Jöns Pentinpojalle. Miehet
näyttävätkin haastelun edistyessä tulevan yhä tyytyväisemmiksi
toisiinsa.
Lopuksi lausui Sigge:
"Kuten sanottu, on minulla sinun seurassasi helkkarin hauska olla,
mestari, ja siihen toimeen, johon pyrit ritarin palveluksessa, tahdon
sinua auttaa, niin totta kuin olen juonut ystävyydessä kanssasi
oluthaarikan!"
"Otat sanan suustani, ystävä, aioin juuri sanoa samaa..."
"Mutta minulla ei ole mitään Niilo-herran kanssa tekemistä!"
"Niin sinulla..."
"Kas niin, Luukas-mestari... kullakin päivällä on suru itsestään, kuten
papit sanovat. Mutta kiitos lupauksestasi aina... Mutta mitä aikonetkin
ritarille tehdä, lienee sentään selvää, että kaksi haukkaa ajaa
paremmin kuin yksi... vuota, vuota, en tarkoita meitä molempia nyt,
tarkoitan sinua yksin haukan saaliina."
"Ja haukat?" kysyi veranleikkaaja, naamassa ilkeä hymy.
"Ikäänkuin ette älyäisi, keitä ne ovat... Niilo-herra on tietysti
toinen..."
"Ja Steen-herra toinen... Ymmärrän!"
"Oikein, ja jos toista niistä pidetään piilossa, on tehtäväsi puolta
helpompi ja varmempi..."
"Ilman epäilystä!"
"Siis myöskin: jos voimme pitää nuo haukat toisistaan erillään, niin
että toinen karttaa toistaan, ja että he vihdoin etsivät toisiaan
taistellakseen keskenään... niin onhan se sinulle voitoksi!"
"Ha-ha!" nauroi Luukas-mestari, "nyt pistin langan silmään umpimähkään,
ystävä... Mutta sama se, huomaan, että voimme olla hyödyksi
toisillemme, vaikkemme tosin niin, kuin sinä luulet, sillä nyt olet
kerjännyt vaan omaan pussiisi, sitä et voi kieltää!... Haukat ruvetkoot
toisiaan vihaamaan, niin kyllä... siihen minä suostun. Minä peitän
kyllä toisen silmät, niin että hänen silmänsä ja korvansa kääntyvät
nurin."
"Hyvin puhuttu, mestari!" huudahti Sigge kohottaen oluthaarikkaa ja
nauraen täyttä kurkkua veranleikkaajan puheelle, jonka terävää pistosta
hän ei ollut huomaavinaan. "Mutta", lisäsi hän, "työstä palkka,
tyhjästä ei mitään... mitä tahdot minulta?"
"Samanarvoisen työn takaisin, kun aika tulee..."
"Joka koskee...?"
"Senkin saat tietää, kun aika tulee!"
Sigge ei kysynyt enempää. Hän oli täysin tyytyväinen kuullessaan, ettei
hänelle apua tarjottu ilman omanvoiton pyyntiä. Ja veranleikkaajakin
näytti olevan puolestaan tyytyväinen päiväänsä ja uuteen ystäväänsä.
Erotessaan oli heillä aivan selvillä, mitä kummankin oli ensiksi
tehtävä, ja Sigge oli saanut kiinni jo siitä langastakin, joka hänen
oli veranleikkaajaa varten selitettävä. Se koski varmasti Hollinger
Birgerinpojan ympäristöä, ellei ihan häntä itseäänkin.
Vasta jouluviikolla saapui Sigge syrjäiselle saarelle, jossa
Steen-herra asusti hänen äitinsä mökissä.
Ritari oli surullinen ja alakuloinen. Pitkällinen odotus, kun viestiä
ei saapunutkaan Niilo Sturelta eikä hänen omaisiltaan, ja yhä uudelleen
pettyneet toiveet olivat vaikuttaneet häneen kovin vahingollisesti.
Senvuoksi hän ei ollut likikään niin paljon tointunut haavoistaan ja
sairaudestaan, kuin hän olisi voinut tointua, jos olisi joutunut
rehellisempiin kuin Siggen käsiin.
Tämän palaaminen pani kuitenkin veren nopeammin virtaamaan hänen
suonissaan, ja hän ojensi iloisesti odottaen kätensä hänelle. Mutta
nytkin kävi kuten edelliskerrallakin Siggen tultua, ritarin lämpö
jäähtyi heti siitä kylmyydestä, joka levisi hänen pelastajansa
olennosta. Hän purkasi nyt kysymyksiin toiveensa ja ikävänsä, jotka
olivat häntä jäytäneet näinä kuukausina, ja Sigge vastasi niihin, mutta
hänen vastauksistaan huokui talviyön pimeys ja kylmyys.
Eräs miesjoukko, joka kuului herra Eerik Kaarlonpojalle, oli ottanut
hänet vangiksi ja vienyt hänet Stäkeholmiin, josta hän oli vasta nyt
pelastunut. Niilo-herran hän oli kuitenkin tavannut ennen tätä
onnettomuutta ja ilmoittanut hänelle tarkoin Steen-herran sanoman.
Ritari istui ääneti tätä tietoa kuullessaan. Oli niin uskomatonta,
mutta kuitenkin totta, että Niilo Sture oli unhottanut hänet, hänet,
joka oli ollut niin uskollinen ystävä hänelle onnettomuuden aikana. Jos
Steen herra olisi ollut täysissä voimissa ja terveydessä, ei hän
kenties olisi niin empimättä uskonut, mitä tuo synkkä mies hänelle
kertoi, mutta nyt hän ei kyennyt sitä punnitsemaan ja harkitsemaan. Ja
mitenkäpä tämä mies voisi sitä valhetella, olihan hän pelastanut hänet
niin itsestään väliä pitämättä, ja mitä hyötyä hänelle siitä olisi?
Ei, asian täytyi todella olla, kuten mies sanoi. Niilo Sture oli
nykyisessä kunniansa loistossa unhottanut kokonaan entisen ystävänsä.
Se täytti Steenin sydämen surulla. Hän ei voinut vihata, mutta syvä
suru masensi hänet kokonaan. Ja kavala Sigge antoi hänelle runsaasti
aikaa sulattaa sitä myrkkyä, jota oli hänelle antanut.
"Niilo, Niilo!" huudahti Steen, syvän huokauksen tunkiessa esiin hänen
kuumeisilta huuliltaan.
"Olisin voinut sanoa sen teille ennenkin", sanoi Sigge osaaottavalla
äänenpainolla. "Mutta en raatsinut riistää teiltä toivoa. Ajattelinpa
niinkin itsekseni, että Niilo-herra kenties lopuksi muuttaisi mieltään
ja häpeänkin vuoksi kävisi katsomassa miestä, jolle hän on niin paljon
velassa. Teidän avuttanne ei hän olisi voinut toimittaa puoltakaan
siitä, mistä hän nyt yksinään saapi kunnian... ei, hän ei olisi voinut,
ja sen sanoo joka mies Ruotsin valtakunnassa."
Steen salli hänen puhua. Hän tahtoi tosin inttää vastaan ja kumota joka
sanan; hänen sydämensä nousi vastustamaan niitä syytöksiä, joita hänen
rakasta ystäväänsä vastaan viskattiin, mutta joka kerta kuin hän avasi
suunsa puhuakseen, putosi todellisuus lyijynraskaana hänen päälleen
lamauttaen hänen järkensä ja kahlehtien hänen sydämensä. Ja yhä
syvemmälle tunki katkera totuus hänen sieluunsa. Aluksi se oli vaan
pieni puronen, joka kohta taasen kuivui.. Mutta nyt tämä puhe
unhotetusta ja särjetystä ystävyydestä paisui vuolaaksi virraksi,
mereksi, joka erotti hänet ystävästään. Ja ikäänkuin hänen tuntehikasta
sydäntään pilkatakseen lauloi eukko kehrätessään takan vieressä:
"Kell' yksi on ystävä uskollinen,
yksi, ei monta,
hänell' olkoon lemmekäs, herttainen,
niin ilonsa on laittamatonta."
Kiihkeä tuskan parahdus sai vanhuksen silloin katsahtamaan ritariin.
Tämä istui kalpeana penkillä, pää oli vaipunut rinnalle, ja kaksi
kirkasta kyynelettä vieri hänen poskiaan myöten, välkkyen tulen
valossa.
Mutta äkkiä hän hyppäsi ylös.
"Minun täytyy lähteä täältä!" huudahti hän. "Olen kyllin vahva
kestämään talven ja vesimatkan vaivoja... sama vene, jolla sinä tulit
tänne, mies, voi viedä minut täältä pois... Huomenna, huomenna
lähdemme!"
Eukko hymyili lempeästi takan ääressä.
"Henkenne sillä menetätte, jalo ritari!" sanoi hän.
Steen-herra ei kuitenkaan kuullut hänen sanojaan, sillä hänen sielunsa
oli äärettömässä jännitystilassa. Eikä Siggekään näyttänyt kuulevan
akan viisasta varoitusta. Hän riensi päinvastoin vahvistamaan ritarin
päätöstä.
"Mielelläni lähden viemään teitä täältä, ritari", sanoi hän. "Tästä
Aspöhön salmen yli on järvi selvä, ja Lagnöllä saanette Eerik-herran
voudilta hevosen ja reen Strängnäsiin, josta pääsette helposti
Räfsnäsiin."
Siggen puhe vaikutti erinomaisen elähyttävästi Steeniin. Hän katsoi
häneen hartaan ystävällisesti ja pyysi hänen sanomaan, mitä hän nyt
aluksi halusi kaikesta, mitä oli tehnyt Steenin pelastamiseksi ja
parantamiseksi.
Tähän Sigge vastasi juronlaisella äänellä, jolla kenties oli juurensa
jossakin tämän konnan sydänsopessa, jossa omatunto oli vielä hiukkasen
hereillä, mutta joka, oli asia miten hyvänsä, teki oivallisen
vaikutuksen antaen hänen ajatuksilleen ylevämielisyyden värin. Hän
lausui, että ainoa halunsa oli vaan saada aina olla niin jalon ja
uljaan ritarin läheisyydessä ja palvella häntä.
"Olkoon niin!" lausui Steen silloin ojentaen miehelle kätensä. Sitten
hän kääntyi liikutustaan salatakseen takan luona istuvan eukon puoleen
sanoen: "ja sinä, muoriseni, tulet myöskin luokseni Räfsnäsiin ja jäät
sinne kuolinpäiviisi asti... tulethan?"
Eukko kiitti ritaria hyvin liikutettuna, mutta sanoi rakastavansa
saartaan ja tupastaan, jossa oli jo lähes viisikymmentä talvea
viettänyt. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa kevääseen asti.
Yöllä rupesi tuulemaan, niin että kun ritari läksi aamulla Siggen kera
veneen luo, raivosi järvellä pauhaava pohjoismyrsky, joka kuletti
suunnattomia lumipilviä mukanaan. Salmen yli pääsy näytti sangen
hämärältä, ja Sigge äitineen koetti taivuttaa ritaria viipymään vielä
päivän, että myrsky ehtisi asettua, mutta Steen-herraa ei saatu
suostumaan. Hänen täytyi lähteä, vaikka henki menisi, ja he astuivatkin
veneeseen ja läksivät.
Matka tuli ylen vaivaloiseksi ja salmen yli kulkeminen vei monin
verroin enemmän aikaa, kuin siihen tavallisesti meni. Oli samalla niin
pimeäkin, ja lumihiutaleita tuli niin taajaan myrskyn heitellessä
heidän pientä venettään kuin untuvaa aaltojen harjoilla, että
tarvittiin ihan jättiläisvoimia ja mitä suurinta kylmäverisyyttä,
ennenkuin päästiin toiselle rannalle. Ja reipas soutaja kohosi yhä
ritarin silmissä. Hän pani todenteolla henkensä alttiiksi tehdäkseen
herralleen mieliksi. Viimeinkin tultiin kuivalle. Mutta siellä
tarvittiin yhtä paljon ponnistusta, ennenkuin päästiin Lagnön
kartanoon, joka oli kappaleen päässä rannalta. Steen-herra oli
luottanut liiaksi voimiinsa; ellei voimakas Sigge olisi nyt melkein
kantanut häntä kinosten halki, olisi hän jäänyt siihen paikkaan.
Saavuttuaan vihdoinkin Lagnöhön, joka oli linnoittamaton kartano, herra
Eerik Akselinpojan omistama, älysivät he, ettei sinä päivänä enää ollut
matkan jatkamista yrittäminenkään. Sitä vakuuttivat myöskin sekä
kartanon vouti että talonväki. Steen oli tosin innokas pääsemään niin
pian kuin suinkin Räfsnäsiin ja sieltä kuninkaan luo ja etenkin hänen
luokseen, jonka kuva alati häälyi hänen mielessään, mutta hänen täytyi
kuitenkin mukautua oloihin sekä suostua ottamaan vastaan kartanon
voudin tarjoomaa kestiystävyyttä.
Jäätyään yksikseen huoneeseensa, paneusi hän pitkäkseen vuoteelle, ja
vaipui pian, uupunut ja rasittunut kun oli, syvään uneen.
Kun hän heräsi oli sydänyö. Myrsky oli lakannut, ja tähdet tuikkivat
elokkaina tummansiniseltä taivaalta, ja maa oli kokonaan lumen
peitossa. Unen virkistämänä nousi ritari ylös ja kävi ikkunan ääreen
katselemaan seutua, joka oli kylmä ja äänetön, muistuttaen hänen oman
asemansa toivottomuutta ja kolkkoutta.
Hänen huoneensa oli päärakennuksen päädyssä, mutta ikkuna oli pihalle
päin, jonka korkeain lehmusten välitse hän voi nähdä taempaakin
maisemaa. Vasemmalla kädellä oli pihalla pieni yksinäinen rakennus,
jota kirkas kuunvalo kokonaan valaisi. Ympärillä olevat rakennukset ja
lumiset puut ikäänkuin sulkivat kuun säteet keskeensä, joten tuo
rakennus näytti erinomaisen kirkkaasti valaistulta.
Ritari ei kiinnittänyt erityisempää huomiotaan tähän rakennukseen.
Kaikki esineet johtivat samalla tavalla hänen ajatuksensa maailmaan.
Mutta kohta tämä muuttui.
Pienen rakennuksen ikkunasta vilahti jotakin. Ensin hän ei sitä
havainnut, mutta pian se sattui hänen silmäänsä, ja sitten hän ei enää
muuta katsonutkaan kuin sitä.
Hän näki siinä ihmeen ihanan naishaamun. Se oli lumivalkeaan pukuun
puettu, ja hänen silmänsä tirkistivät kankeasti tähtiin ja kätensä
olivat ristissä kuin rukoillessa.
Ritari kumartui eteenpäin painaen otsaansa ikkunanpuitetta vastaan. Hän
ei liikahtanut, ei hengittänyt, hän katsoi, katsoi vaan, ikäänkuin
olisi nähnyt taivaan aukenevan ja Jumalan enkelin tulevan sieltä häntä
kohden tuoden taivaallista riemua ja onnea mukanaan.
Oliko hänen näkynsä todellinen, vai oliko se vaan hänen kiihtyneen
mielikuvituksensa synnyttämä haave?
"Ingeborg!" huudahti hän vihdoin painaen kättään sydämelleen.
Mutta näky oli samassa kadonnut, eikä hän voinut ponnistuksillakaan
enää nähdä muuta kuin valkean lumen ja kuun heijastavat säteet. Ikkuna
oli musta ja ammottava. Siinä ei enää mitään ollut.
Ensi innossaan, kun neidon suloiset piirteet vielä olivat elävästi
hänen muistossaan, aikoi hän hyökätä pihalle ottamaan selvää, kuka tämä
nainen oli ja minkätähden hän oli täällä Lagnön kartanossa. Mutta hän
ei ollut ehtinyt ottaa monta askelta, ennenkuin älysi, ettei olisi
miksikään hyödyksi herättää talonväkeä keskellä yötä. Jos näky todella
oli Ingeborg, mikä lähemmin ajatellen tuntui hänestä ihan
mahdottomalta, niin olihan vasten kaikkea ritarillisuuden lakeja panna
taivasta ja maata liikkeelle saadakseen vaan tietää, oliko neito se,
joksi hän luuli häntä, vai ei. Ellei se taasen olisi Ingeborg, niin
miksei hän saattaisi odottaa päivän valkenemista voidakseen turhaa
huomiota herättämättä kysellä ja tiedustella.
Hän asettui siis taas ikkunan ääreen, johon pian taas nukahti ja uneksi
Ingeborgista, joka oli päätään myöten lumeen peitettynä, niin että hän
näki vaan suun, joka oli kuin tuskasta puristunut, ja silmät, jotka
olivat kyyneliä täynnä.
Parin tunnin kuluttua heräsi hän siitä, että joku tuli huoneeseen ja
viskasi puita takkaan ja teki tulen. Hän hieraisi silmiään ja katsahti
ulos. Mutta piha näytti nyt niin pimeältä, tulen valaistessa ja
lämmittäessä huonetta, ja uni oli niin hämmentänyt sen näyn, jonka hän
yöllä huomasi kuunvalossa pienessä piharakennuksessa, ettei hän ollut
aluksi varma, eikö se ollutkin unta ja harhanäkyä kaikki tyyni. Vasta
hetkisen kuluttua selvisi hänelle, että hän todella oli noussut
sängystä ja mennyt ikkunan ääreen istumaan. Hän näki taasen
ajatuksissaan sydämensä lemmityn surullisen kylmän kuvan, sellaisena
kuin oli hänet nähnyt kuunvalossa. Ja nyt hänestä taasen tuntui siltä,
ettei se voisi olla kukaan muu kuin Ingeborg.
Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin sai varman tiedon asiasta, ja hän oli
niin innoissaan, ettei edes joutanut kutsua talonvoutia luokseen, vaan
lähti itse häntä hakemaan, ottaen oppaakseen palvelijan, joka oli
huonetta lämmittäessä. Tämän silmät levisivät selälleen, mutta hän
noudatti kuitenkin ritarin käskyä. Vouti oli juuri paraiksi päässyt
aamupukuunsa, ja hän ällistyi yhtä paljon kuin palvelijakin ylhäisen
vieraansa aikaisesta käynnistä. Hän kysyi nöyrästi, mistä niin suuri
kunnia hänelle tapahtui.
"Neito!" vastasi Steen-herra kiihkeästi, "neito, joka täällä on,
Ingeborg!"
"Ingeborg...?"
Vouti ei näyttänyt pääsevän hämmästyksestään. Hän avasi silmänsä ja
katsoi suu auki ritariin kummastellen, mitenkä hän saattoi sellaisen
kysymyksen tehdä. Päästyään viimeinkin selville, mitä ritari tarkotti,
selitti hän kuitenkin sangen hyväntahtoisesti, ettei Lagnön kartanossa
asunut ketään Ingeborg nimistä neitoa.
"Tuolla vanhassa piharakennuksessa asuu Mari-muori, hän on kai jo
kahdeksankymmenen vanha. Hän tuli Eerik-herran mukana tänne Ruotsiin ja
hän kävi niin rakkaaksi ritarin ensimmäiselle rouvalle, Kaarina
Matintyttärelle, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, että hän antoi
hänelle tuon tuvan asunnoksi kuolinpäiväänsä asti... Ei siellä ole
mitään Ingeborg-neitiä, luulitteko te, jalo ritari, että Eerik-herra
sallisi kauniin veljentyttärensä asua täällä syrjäisellä saarella
maailmalta kätkössä? Ei, neito on hänen luonaan Viipurin linnassa,
jonka kuningas antoi Suomesta palattuaan Eerik-herralle läänitykseksi!"
Tuntuihan tämä luonnolliselta. Sanat olivat kuin Steen-herran omia, kun
hän itse tyvenesti mietti asiaa. Ei ollut epäilemistäkään, se oli ollut
harhanäky, kuun säteiden leikkiä; ne olivat hänen sydämensä oman ikävän
avulla maalanneet hänen lemmittynsä kuvan tuvan ikkunaan.
Vouti kysyi vielä, milloin ritari halusi lähteä, sillä nyt luuli hän
olevan hyvän rekikelin. Annettuaan siitä tarpeelliset määräykset meni
Steen takaisin huoneeseensa, jossa Sigge odotti häntä. Hän ei maininnut
hänelle mitään yöllisestä näystään, mutta meni sitten myöhemmin, kun
reki jo odotti häntä valmiina parvensillan edessä, pihan yli
sivurakennukseen vanhan Marin luo.
Mari oli pyylevä muori, vielä täynnä terveyttä ja voimaa, kasvot
ihmeteltävän suopeat ja hauskan näköiset. Steen kysyi häneltä samaa
kuin voudiltakin, mutta sai saman vastauksen, eroitus oli vaan, että
Marin vastaus oli vielä paljon varmempi ja vakuuttavampi.
Mutta siitä huolimatta, kummallinen on ihmisluonto, oli hänessä epäilys
jälellä, kun hän istui rekeen lähteäkseen Lagnöstä. Ja koko matkan,
monesti kun hän vähimmin sitä aavisti, tuli neidon kuva kuun
valaistuksessa hänen mieleensä ja näytti viittailevan ritaria luokseen,
vaikkei haamu puhunut eikä hymyillyt.
Räfsnäsissä oli kaikki järjestetty hyvin isännän vastaanottoa varten.
Sigge oli älynnyt pyytää herraltaan päästäkseen lähtemään Strängnäsistä
edeltäpäin perille pitämään huolta siitä, että kaikki oli oikeassa
kunnossa herran saapuessa. Ja niinpä olikin laita, ilo oli korkealla
katossa, ja kaikki tahtoivat tervehtiä rakasta isäntäänsä. Hänestä
näytti kuitenkin kuin eräillä hänen vanhoista palvelijoistaan olisi
ollut jotakin erityistä hänelle sanottavaa, vaikkei se päässyt tulemaan
esille. Illalla huomautti hän sitä Siggelle.
"Minä tiedän mitä se on", sanoi tämä, "kun minä tulin Strängnäsistä oli
täällä eräs Niilo-herran miehistä..."
"Niilo-herranko!" huudahti Steen iloisesti hämmästyen ja juoksi Siggeä
vastaan.
"Ai, ai, herra Steen, kuinka jalo ja hyvä te olette", vastasi tämä
häijysti hymyillen. "Te ajattelette hyvää ritarista senvuoksi, että
pidätte oloja samallaisina, kuin ne olivat pitkiä aikoja sitten. Nyt
ovat ajat toiset."
Elokas odottava ilme katosi Steen-herran kasvoilta, mutta hän katseli
vielä kysyvästi puhujaa, joka jatkoi:
"Sanon teille totuuden kerrassaan... Niilo-herra tavottelee salassa
Ruotsin valtaa, ja kuningas auttaa häntä... Niin, te ette usko sitä,
mutta minä tiedän sen, kuningas luovuttaa testamentissaan linnat
Niilo-herralle, ja hän on silloin valtakunnan mahtavin mies... Se
Niilon mies, joka oli täällä, oli kuullut sen Eerik Akselinpojan omasta
suusta ennen hänen Suomeen lähtöään."
"Mitä asiaa miehellä sitten oli?" kysyi Steen äänellä, joka vapisi
hillitystä vihasta.
"Hän oli täällä teitä vakoomassa... Sillä onhan selvää, että kuta
kauemmin te pysytte piilossa, sitä vapaampi on vihollisenne toimia!"
"Viholliseni!" huokasi Steen.
Sigge oli liian viisas enempää sanoakseen. Hän näki selvästi hedelmän
kypsyvän hänen käsissään. Nyt tarvittaisiin suorastaan ihme
toimittamaan Steen-herraa ja Niilo-herraa ystävälliseen ja rakkaaseen
kohtaukseen kuin ennen. Mutta samana yönä hiipi Sigge talosta pois
tapaamaan kahta miestä. Hänellä oli heille paljon sanomista, mutta
erotessaan läksi toinen pohjoiseen, toinen etelään päin.
Toinen meni Ekolsundiin päin kohdatakseen herra David Pentinpoikaa,
joka oli nyt päässyt vankeudesta vapaaksi ja oli, kuten kerrottiin,
sopinut kuninkaan ja herra Niilo Sturen kanssa. Toinen meni etelään
tapaamaan herra Eerik Kaarlonpoikaa.
* * * * *
Levättyään jonkun aikaa matkansa jälkeen Mälarin saaresta, joka oli
ollut hänen heikontuneille voimilleen sangen vaivaloinen, päätti hän
lähteä kuninkaan luo Tukholmaan. Joulujuhlat ehtivät kuitenkin kulua,
vieläpä viikko uuttavuottakin, ennenkuin hän tunsi tarpeeksi
voimistuneensa matkaa varten. Hän oli kuitenkin lähettänyt sanan
kuninkaalle, niin että tämä tiesi hänen kohta tulevan. Kuningas oli
vielä tervehtinyt häntä lausuen kärsimättömyydellä odottavansa häntä.
Steen odotti vaan Siggen palaamista Tukholmasta lähteäkseen itse
matkalle.
Ja Sigge tuli kertoen suuttumuksella, jota hän ei voinut eikä
koettanutkaan salata, että Niilo-herra oli kuninkaan luona ja että he,
kuningas ja Niilo, olivat kuin sydän ja sielu. Kuningas ei voinut ilman
Niiloa tehdä mitään. Ritari oli kuninkaallisen herransa päänä ja
kätenä. -- Joka sana putosi raskaana ja kylmänä Steen-herran mieleen.
Siellä vallitsi täysi talvi jäineen, lumineen. Mutta nyt päätti hän
lähteä kuninkaan luo, ja Sigge voi tulla mukaan. Sillä kelvollisempaa
palvelijaa älyn ja sydämen puolesta ei Steen-herra voinut löytää
mistään.
Niin läksi Steen Sture Tukholmaan, ei ystävää etsimään ja hänen
kanssaan yhdessä alettua työtä jatkamaan, vaan mieli katkerana ja
suuttumusta täynnä siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen ja
Niilo-herran keskinäisissä väleissä. Hän ei kuitenkaan tahtonut, eikä
voinutkaan suoraan osoittaa tyytymättömyyttään. Hän ymmärsi antaa
täyden tunnustuksen ja arvon sille työlle, jonka Niilo Sture oli
suorittanut. Lähemmin ajatellen ei hän myöskään voinut pitää
luonnottomana sitä, että hän tulisi työnsä palkaksi kerran vaatimaan
oikeutta päästä valtakuntaa johtamaan, ei tosin kuninkaana, vaan
Engelbrektin tavoin, tahi kuten Jöns Pentinpoika oli sitä hallinnut,
kuninkaallisella vallalla ilman kuninkuuden ulkonaisia arvonmerkkejä.
Tästä edellytyksestä tuli hän pian siihen johtopäätökseen, että Niilo
todella voi ruveta pitämään häntä syrjässä, koska hän oli itse asiassa
saavuttanut rahvaan rakkauden ja uskollisuuden niin suuressa määrässä,
että voi panna kysymykseen, olisiko Niilo oikeastaan voinut suorittaa
tehtäväänsä ilman hänen apuaan. Täällä juuri hän tahtoi kohdata
menestyksen ja vallan muuttamaa ystävätään. Hän ei voinut häntä vihata,
hän ei myöskään tahtonut ruveta entisyydelleen uskottomaksi, mutta hän
tahtoi näyttää, ettei häntä niin vaan käynyt ilman muuta tieltä
työntää.
Kuninkaalla oli kutsut sinä iltana, jona Steen Sture tuli. Siellä oli
Niilo-herra Briita-rouvan kanssa, kuninkaan lanko herra Kustaa
Kaarlonpoika (Gumsehufvud) rouvineen, rouva Briita Steenintytär, joka
oli Steen-herran omaisia sekä neiti Briita Turentytär (Bjelke). Kuten
sanottu oli täällä jo tietona, että kauan kaivatun Steen-ritarin piti
vihdoinkin saapua, ja vaikkei hänen tulopäiväänsä tiedettykään, oltiin
kuitenkin jonkinlaisessa jännityksessä ja odotettiin joka hetki hänen
saapumistaan.
Nuori Briita Turentytär oli tietystikin innokkaimpia odottajia.
Suurempaa iloa ei hänelle voinut tehdä kuin kertoa hänelle pienimmänkin
seikan Tukholman ja Räfsnäsin väliseltä matkalta. Hänen piirteissään ja
koko olennossaan oli kuitenkin jotakin itsekästä ja synkkää, mikä
vaikutti sen, ettei hän ollut suinkaan mikään ihailtu ja rakastettu
kaunotar ajallaan.
Hän seisoi eräässä salin nurkassa, katsellen muuatta jo monesti
katseltua kuvaa seinätapetissa. Silloin astui nuori Juho Maununpoika
(Natt och Dag) hänen luokseen. Hän oli sama Niilo Sturen asepoika,
johon Upsalan tappelussa sattui nuoli, kun hän oli viemässä viestiä
Steen-herralle vasemmalle siivelle. Hän oli kuitenkin parantunut paljoa
nopeammin kuin tämä haavastaan Vesteråsin linnassa Briita-rouvan häntä
mitä hellimmästi hoitaessa.
"Nyt tulee Kaarlo-kuninkaalle uusi vieras!" sanoi hän ja hymyili,
huomattuaan kuinka valtavan vaikutuksen tämä tieto teki arvoisaan
neitiin.
"Ja sitäkö te luulette niin merkilliseksi uutiseksi?" kysäsi tämä
niuheasti.
"Ei teille, arvoisa neiti, ei suinkaan", kiiruhti Juho vastaamaan,
"mutta minulle...! En ole nähnyt sitä ritaria sittenkuin näin hänen
sinikeltaisen sotavyönsä heiluvan Upsalassa vähää ennen kuin hän kaatui
hevosensa selästä... ja kun äsken niin mielellänne kuuntelitte
kertomustani siitä tappelusta, niin luulin, että mielellänne näkisitte
urhoollisen ritarin itsensäkin... voi kun tietäisitte, kuinka kalpea ja
synkkä hän oli, en tahtonut häntä enää tunteakaan!"
Neidon poski kalpeni ja punastui, mutta hän oli ylpeä ja jäykkä. Hän
kääntyi voitonvarmalla hymyllä asepojasta pois. Ken vaan tahtoi häntä
tarkata, voi hänen itseensä tyytyväisistä, kopeista kasvoistaan nähdä
todeksi jutun, jota kuiskailtiin, että hän olisi nimittäin tehnyt
Nyköpingin häissä suuren valloituksen, josta hän näytti olevan täysin
itsetietoinen. Hän ei vastannut ensinkään ikäisensä puhutteluun, vaan
mennä purjehti juhlallisena ja ylpeänä salin läpi sellaiselle paikalle,
josta ne hänet heti huomaisivat, jotka tulivat kuninkaan huoneesta
saliin.
Eräs kuninkaan asepojista avasi tämän huoneen ovet, ja kynnykselle
ilmestyi Steen Sturen korkea vartalo, synkkänä ja vaiteliaana kuin
syyttävä muisto, kuin musta pilvi paisteisena päivänä. Ja kuninkaan
huoneensa oli pelkkää päivänpaistetta ja kukkia, juuri ritarin odotetun
tulon tähden niitä olikin erittäin runsaasti.
Kuningas istui viruen nojatuolissaan, ja hänen edessään seisoi
Niilo-herra. He puhelivat jostakin kumpaisellekin mieluisasta asiasta,
-- sen näki katseiden tyvenestä lämmöstä ja huulten herttaisesta
hymystä. Heidän kasvojensa ilme ja koko näky oli Steenin silmissä niin
täydellinen vahvistus Siggen kertomuksiin ja väitteisiin, että talvinen
kylmyys levisi hänen sydämeensä jäähdyttäen häneltä kaiken halun
rientää ystäväänsä syleilemään.
Niilo ei voinut salata liikutustaan. Hän riensi avosylin häntä vastaan,
ikäänkuin kuninkaan läsnäolon aivan unhottain. Mutta Steen ei tehnyt
niin. Hän astui Niilon sivutse kuninkaan luo tarttuen hänen ojennettuun
käteensä. Tämä oli kuin pitikin, mutta vielä kerran, kun Steen oli
kuningasta tervehtänyt, lähestyi Niilo häntä, ikäänkuin aikoen sulkea
rakkaan ystävänsä syliinsä, mutta Steen ojensi vaan kätensä. Hänen
liikkeensä oli silloin hiukan kiihkeä ja jäykkä. Niilo huomasi
puristaessaan hänen kättään sen vapisevan kuin horkassa. Hän heitti
senvuoksi kummastuneen ja kysyvän katseen häneen.
Mutta asian laita oli nyt sellainen, että Steen näki ja kuuli kaiken,
mitä Niilo teki, erään puolihämärän läpi. Hän oli Steenin silmissä
pimeän yön ja kirkkaan päivän keskivaiheella, hänen järkensä kehotti
häntä uskomaan edellistä, sydän puolusti voimakkaasti jälkimmäistä.
Hyväksi olisi ollut epäilemättä, jos hän olisi jatkanut käytöstään
samaan tapaan, johon hänen järkensä johti häntä ensi esiintymisessä.
Siitä olisi ollut seurauksena selitys hänen ja Niilon välillä, josta
taasen olisi syntynyt täydellinen sovinto. Mutta nyt hän antoi, kuten
luuli, älyn vallita, ja saikin pannuksi käytökseensä vähitellen sen
verran entistä tuttavallisuutta Niiloa kohtaan, että kysymykset
haihtuivat tämän huulilta ja että tämä piti ystävänsä kummallista
käytöstä vaan pitkällisen sairauden luonnollisena seurauksena. Olihan
myöskin selvää, että kauan kestävä erillä olo ihmisistä vaikuttaa
paljon miehen luonteeseen, ja sitäpaitsi tunsi Niilo Sture erään
seikan, joka hänen silmissään täydellisesti selitti, mitä kaikesta
huolimatta voi jäädä käsittämättömäksi, -- ritarin rakkauden. Ja kukapa
voikaan paremmin kuin Niilo tietää, mihin onneton rakkaus voi johtaa
parhaimmankin ja jaloimmankin mielen.
Hän hymyili senvuoksi surumielisesti nähdessään kuninkaan menevän
Steenin kanssa huoneitten läpi naistupaa kohden. Hän ajatteli
itsekseen, ettei ystävänsä rakkauteen nähden voinut tulevaisuuskaan
parannusta tuoda. Häntä odotti suru, jonka kantamiseen vaadittiin
miehuullisia voimia. Näitä miettien läksi hänkin kuninkaan ja Steenin
perään.
Naistuvassa riensi rouva Briita Steenintytär poikaansa vastaan. Hän voi
tuskin puhua itkultaan nähdessään hänen synkeät, kalpeat kasvonsa.
Kaikki läsnäolijat, nuoret ja vanhat, ottivat hänen liikutukseensa
osaa, vaikkapa ilo voitetuista vaivoista pääsikin ennen vallalle
jälkimmäisissä kuin edellisissä. Ensi innostuksen tauottua ja mielten
tyynnyttyä lähestyi Steen-herra neiti Briita Turentytärtä. Neito
punastui ja kalpeni, ja hänen kopeat silmänsä vilkkuivat nopeasti
ympäri huoneen. Ne näyttivät haluavan sanoa: tulkaa katsomaan minun
voittoani! Voi, hän ei ymmärtänyt varmuutensa olevan pelkkää
luulottelua, hän ei tiennyt, että se rakkaus, joka ritarin toi hänen
luokseen, koskikin toista. Neito ei älynnyt vielä sittenkään, kun Steen
ensi kysymyksillään selvästi, omasta mielestään liiankin selvästi,
ilmaisi oikean asiansa, miten asian laita oli. Ritari kyseli nimittäin
tietoja Ingeborgista, jonka hän tiesi olleen Tukholman linnassa
silloin, kun Briita-neiti läksi hänen äitinsä kanssa sieltä ja saapui
Upsalaan päivää ennen taistelua, mutta arvoisa neiti käsitti tämän
kysymyksen vaan keinoksi, jonka avulla hänen liian ujo ritarinsa muka
toivoi saavansa sujuvasti kumpaisellekin rakkaan keskusteluaiheen.
Mutta juuri senvuoksi, että hän asetti itsensä ensi sijaan, riensi hän
sydämettömyyteen vivahtavalla ajattelemattomuudella tekemään ritarille
selvää kaikesta, mitä tiesi onnettomasta Ingeborgista.
"Ingeborg-neiti oli mukanamme Upsalassa!" sanoi hän. Ritarin silmät
aukenivat. Hän hämmästyi, mutta samalla hänelle selvisi varmaksi eräs
asia.
"Näkyni oli siis ainakin todellinen!" huudahti hän. "Lähtiessäni äitini
talosta, luulin näkeväni eräät kasvot ikkunassa, jotka saivat minun
silmänräpäykseksi miettimään, kääntyisinkö takaisin taloon katsomaan...
hänhän se olikin, ja sitä ette minulle sanoneet, te ja äitini!"
Briita-neidin silmä välähti. Ääni, jolla ritari puhui, ilmaisi enemmän
kuin hän itselleenkään myönsi. Mutta sitä innokkaammaksi hän tuli
kertomaan Ingeborg-neidin tarinaa, antaakseen siitä ritarille
kyllikseen niin pian kuin suinkin.
"Miksei hän tullut silloin minua vastaan?" kysyi ritari yhä
innokkaammin.
"Jos on totta, mitä hänestä kerrotaan", lausui Briita-neiti silloin
ylpeällä hymyllä, "niin oli hänellä kylläkin syitä siihen..."
"Mitä hänestä sitten kerrotaan...?"
"Että arvoisa neiti on rakastunut... ja että hänen täytyy salata
rakkautensa!"
Steen tarttui Briita-neidin käsiin puristaen niitä kovasti.
"Mitä sanotte neiti?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin sydämensä
olisi ollut halkeamaisillaan.
"Älkää niin kiivastuko, jalo ritari... mikäli kuulin, lienee hän
kohtalonsa ansainnut. Hän katosi samana päivänä asepojaksi puettuna..."
"Hän katosi...?"
"Niin!... Tosin kerrotaan, että hänet on otettu kiinni, mutta eihän
tässä maailmassa tule kaikkea uskoa, mitä juorukielet kertovat."
"Sanokaa, sanokaa kaikki mitä tiedätte...!" pyysi ritari kiihkeästi, ja
Briita noudatti hänen pyyntöään.
"Niin kerrotaan, että hyvä ystävänne, Niilo-herra, on otattanut hänet
kiinni ja antanut hänet sitten neidon sedän haltuun, ja on vienyt hänet
joko Suomeen mukanaan tahi lähettänyt hänet isänsä tykö Tanskaan!
Muuten olette, jalo ritari", lisäsi hän, "minulle suuressa
kiitollisuuden velassa siitä, mitä olen teille nyt kertonut, sillä
tietäkää, ettei nykyään kukaan enää puhu tai halua kuulla puhuttavan
Ingeborg-neidistä."
Steen-herra oli mykkänä surusta ja epätoivosta. Mutta hän pudisti
valtavalla ponnistuksella hartioiltaan raskaan murhetaakan ja lausui
pystyin päin ja miehekkäin katsein neidolle:
"Kyllä, minä kiitän teitä paljon, että sanoitte minulle totuuden
suoraan, neiti Briita!... Minä tiedän nyt, mitä minun on tehtävä, ja
niin varmaan kuin tahdon kilpimerkkiäni kunnialla kantaa, olen poistava
sen pilkun, jolla Ingeborgin nimeä halutaan tahrata, tahi uhraan sen
asian edestä henkeni, sillä se on valetta ja petosta kokonaan!"
Hän kääntyi pois Briita-neidistä, joka nyt vuorostaan hämmästyi ja
katseli pitkään, kun ritari riensi niin kiireesti salista kuin aikoisi
lähteä linnasta kerrassaan.
Ovelle hän pysähtyi. Siellä oli kuningas, joka viittasi häntä luokseen.
Herra Krister Pentinpoika seisoi hänen vieressään ja lähellä heitä
olivat Niilo Sture ja Kustaa Kaarlonpoika.
"Sinun tullessasi kuninkaanlinnaani, sain samalla tärkeitä uutisia,
Steen serkkuni... Krister-herra on saanut tänään kirjeen ja sanoman
Borgholmin linnasta, että hänen veljensä, arkkipiispa Jöns on kuollut!
Jumala armahtakoon hänen sieluansa... olin toivonut saavani puristaa
hänen kättään sovinnoksi, ennenkuin minutkin kutsutaan täältä pois."
Steen seisoi äänetönnä kuten muutkin herrat kuninkaan ympärillä, joka
oli hyvin liikutettuna.
"Minun aikani ja sen miehet menevät pois toinen toisensa jälkeen, sekä
ystävät että vihamiehet, ja minä, vanha ja raihnas, olen yksinäni
jälellä, enkä voi enää mitään toimittaa muuten kuin teidän
avullanne..."
Hän ojensi kätensä tarttuen Niilo Sturen ja Steenin käsiin sekä lisäsi:
"Pysykää lujasti yhdessä, niin te saatatte työnne hyvään loppuun, ja
Ruotsin kansa on siunaava teidän muistoanne ja pitävä teitä yhtä
rakkaina kuin minäkin, teidän ijäkäs kuninkaanne!"
On omituista, että hyvän ja pahan taistelussa paha aina esiintyy tässä
maailmassa kootuin voimin, varttuneen miehen voimalla ja viisaudella,
ja hyvä taasen tyytyy näennäisesti vähäpätöisiin ilmaisumuotoihin, se
näytäksen vaan joko naisen sulosilmäyksenä tahi väräjävänä hymyilynä
lapsen viattomilla huulilla.
Tällä kertaa se ilmeni vaan toivomuksena, huokauksena, jonka heikko,
voimaton vanhus lausui, mutta se huokaus tuli sydämen pohjasta. Voi,
tämä hopeahapsinen vanhuspa hyvin tiesikin, kuinka pahuus hiipii
sydämiin, erottaen ystävät toisistaan, ja Ruotsin onni ja onnettomuus
riippui nyt niiden siteiden lujuudesta, jotka liittivät molemmat Sturet
yhteen.
* * * * *
Tämän tapahtuessa Tukholmassa istui Eerik Olavinpoika Upsalassa
työpöytänsä ääressä, joka oli täynnä paperia ja kirjoja. Takassa
loimusi tuli, joka valaisi huonetta ja hurskaan kaniikin kalpeita,
kuihtuneita kasvoja, joiden piirteissä vakavuus otti voiton siitä
sielun hyvyydestä, joka loisti hänen syvistä silmistään. Pöydällä paloi
lamppu, jonka varjostin esti valon paistamasta tämän oppineen
historiankirjoittajan silmiin.
Hän kirjoitti suurella innolla. Hänellä oli nähtävästi nyt juuri joku
ajatus selvillä, jonka hän tahtoi panna paperille. Sen tehtyään laski
hän kynän kädestään ja luki nostamatta silmiään paperista, kiireesti
kirjoittamansa läpi ikäänkuin saadakseen täydemmän kokonaiskäsityksen
siitä. Hänen kasvonsa osoittivat tyytyväisyyttä ja luettuaan heittihe
hän nojalleen tuoliinsa.
Oven ulkopuolella hapuili joku lukkoa, mutta oppinut tuomioherra ei
huomannut sitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla, ja
hänelle oli luultavasti nautinnoksi, että ne olivatkin siellä: suurten
vainajain parissa. Hartaimman riemun hymy levisi hänen kalpeille
kasvoilleen ja hänen silmistään loisti ihastuksen tuli.
Pöytä oli ihan seinän vieressä, niin että Eerik itse istui kylki
ikkunaan päin, josta hän voi milloin tahansa katsoa ulos, tai
paremminkin ylös, sillä hänen huoneensa oli ylhäällä maasta eräässä
niistä rakennuksista, jotka ympäröivät tuomiokirkkoa. Eräs torneista
risteineen oli aina ensimmäinen, jonka hänen katseensa kohtasi, kun hän
sen kohotti työstään. Tänä iltana oli hänen sielunsa kuitenkin niin
täynnä ajatuksia, että vaaleansinistä talvitaivasta vastaan kuvastuva
torni saapui vasta pitkän ajan kuluttua hänen tajuntaansa. Kirkas
kuunpaiste valaisi tuomiokirkon tätä puolta, ja ristin takaa vilkkui
Otavan tähtisarja omituisella loistolla.
Ovi avattiin hyvin hiljaa ja korkeavartaloinen mies astui huoneeseen,
mutta kaniikki ei ollut tänä hetkenä altis lähimmän ympäristönsä
vaikutuksille. Hän ajatuksensa vaelsivat kaukaisissa maailmoissa ja
taivaallakin tapahtui eräs seikka, joka veti hänet nykyhetkestä pois.
Eräs tähti näytti irtauvan ja putoavan siitä tähtisarjasta. Kaniikki
tarttui molemmin käsin tuolinsa sivunojiin kiinni ja kohousi puoleksi
seisomaan. Tähti, joka äkkiä loisti ja äkkiä katosi, veti hänen
mielensä kokonaan puoleensa.
"Tähdenlento...!" mutisi hän vihdoin, mutta lisäsi,
istuessaan taas tuoliinsa, kalpeat kasvot lempeästi hymyssä: "Jos
tarinassa olisi mitään perää, niin se merkitsisi piispanmuutosta
tässä arkkihiippakunnassa... Hm! Jumala armossaan tuomitkoon
Jöns-arkkipiispan tekoja, mutta kyllä hän on unhottanut
arkkipiispansauvansa sen kruunun tähden, jonka Kaarlo-kuningas riisti
hänen suvultaan... ja siinä hän on ollut totisesti epärehellinen!...
Päämieskirja [vanha ruotsalainen teos] luettelee aivan oikein
kahdentoista kelvottoman asian joukkoon sen, jos piispa unhottaa pyhän
virkansa, joka hänelle on Jumalalta annettu, ja etsii maallista arvoa,
kunniaa... Mutta Herran on tuomio, Herran on tuomio!"
Hänen ajatuksensa päättyi huokaukseen, mutta samassa lausui syvä,
totinen ääni ovensuussa:
"Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra, nyt seisoo arkkipiispa Jöns
Jumalan istuimen edessä!"
Kaniikki hypähti ylös hämmästyneenä. Hänenkin kasvoilleen ilmestyi sama
syvä vakavuus tämän merkillisen tiedon johdosta kuin sen tuojankin
äänessä ja piirteissä oli. Mies ei näyttänyt kuitenkaan tekevän mitään
pahaa vaikutusta kaniikkiin: näki selvästi, että hän oli Eerikille
rakas.
Hän ojensi kätensä hänelle ja pyysi hänen perinpohjin kertomaan, mitä
hän tiesi kuolemantapauksesta. Hän ei paljon tiennyt; se vaan oli
varmaa, että arkkipiispa Jöns oli kuollut ja että nyt tulisi uusi
arkkipiispa valittavaksi.
Tulija ei ollut kukaan muu kuin Brodde. Hän oli oleskellut koko ajan
Upsalassa ja sen ympäristöillä etsimässä murhaajaa pakottaakseen hänet
tunnustamaan piilopaikat, joihin oli kätkenyt herra Steen Sturen ja
Ingeborgin, jos viimeksi mainittu enää oli elossakaan, sillä selväähän
oli, että murhaajan tarkoitus oli toimittaa tieltä hänet, kuten herra
Eerik Olavinpojankin, päästäkseen siten kaikista syyttävistä
todistajista. Hän oli pitänyt koko tämän ajan olopaikkansa tarkasti
salassa, koska hyvin tunsi vihollisensa ja tiesi, kuinka valpas ja
tunnoton hän oli. Oli tosin paljon luonnollisia syitä, jotka kehottivat
Brodden lähtemään herransa luokse, mutta jo sekin seikka, että
kaniikki, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä, voi minä hetkenä
tahansa saada Siggen vieraakseen päättämään alotetun murhatyön, sai
hänet viipymään ainakin siksi, kunnes pahin vaara oli ohi.
Nyt hän oli kuullut, että Steen-herra oli täydessä mahdissaan taas
tilallaan, ja kun rakasta kaniikkiakaan ei nyt enää mikään vaara
näyttänyt uhkaavan, oli hän päättänyt jo lähteä Upsalasta herransa luo.
Tätä päätöstä oli Hollingerin kaupunkiin tulo vielä varmistanut.
Niilo Sture oli lähettänyt monta viestiä Upsalaan saadakseen tietoa
siitä, miten rakkaan Brodden oli käynyt, sillä Brodde oli hänelle
todellinen ystävä -- sinä hän häntä piti samoin kuin Briita-rouvakin,
vaikka yhteiskunta-aseman erilaisuus panikin joitakuita rajoja heidän
välilleen. Brodde oli kuitenkin pysynyt tahallaan tietämättömissä; hän
oli pitänyt näitä viestejä haitallisinakin tehtävänsä suorittamiselle,
vaikka hän kyllä sydämessään iloitsikin niistä, sillä olivathan ne
selviä todisteita siitä, kuinka rakas hän oli ankaralle ritarille.
Hollinger oli, kuten sanottu, nyt saapunut, ja Brodde jätti senvuoksi
mielellään piilopaikkansa, saatuaan vielä koko joukon uutisia
yhteisestä herrastaan, Steen-herrasta sekä arkkipiispasta. Hollinger
puolestaan oli saanut tietonsa arkkipiispan kuolemasta eräältä
Krister-herran asemieheltä. Hän oli Tukholmasta tullessaan kohdannut
ritarin seurueineen, joten tieto ehti samaan aikaan oppineelle
kaniikille Upsalaan kuin kuninkaan linnaankin.
Brodde kertoi nyt kaikki Hollingerilta saamansa uutiset kaniikille.
Sitten seurasi hetkisen hiljaisuus, jolloin kaniikki seisoi kädet selän
takana ikkunan edessä katsellen tornia ja tähtiä. Brodde lähestyi
silloin pöytää ja lausui tuntehikkaalla äänellä, joka ei ollut
tekemättä vaikutustaan Eerik Olavinpojan kaltaiseen mieheen:
"Nyt tekee mieleni lähteä herrani luokse takaisin; mutta sitä ennen
tahtoisin lausua teille sanasen. Pyytäisin, ettette unhottaisi minua
rukouksissanne... olenhan kuitenkin verenvuodattaja enkä voisi, kuten
kerroitte Davidista, Israelin kuninkaasta, astua Herran kasvojen
eteen..."
Kaniikki, kääntyi ja katseli hurskailla silmillään miestä hellästi
liikutettuna.
"Herran kasvot", toisti hän. "Herran kasvot, ystävä... loistakoot
lempeästi sinun tiesi ylitse! Sinä olet miekan mies, mutta miekka
tarvitsee myöskin miehensä kuten kirkkokin... Suokoon Jumala, että
kirkon miehet ajattelisivat aina, kuten sinä ajattelet... paljon,
paljon vähemmän huokauksia ja kyyneleitä olisi silloin maata
rasittamassa. Sen vuoksi, rakas ystäväni, sanon sinulle Jumalan
kasvojen edessä ja niiden maailmain nähden, jotka hänen taivaaltaan
lähettävät säteitään ylitsemme, että lausun täydellisemmin Herran
siunauksen sinun, vähäpätöisen asemiehen yli kuin voisin konsanaan
lausua sen miehen yli, joka vaihtoi arkkipiispansauvansa miekkaan."
Hän kääntyi nyt pois, sydän täynnä valtavia tunteita, mutta kohta hän
taasen kääntyi katsomaan tuota kelpo miestä, jonka leppeä sallimus oli
lähettänyt hänen pelastuksekseen äärimmäisen vaaran hetkenä, kun
kuolema ei ollut hänestä sen kauempana kuin kohotettu kirves tarvitsee
pudotakseen. Hän astui Brodden luokse ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä.
"Siitä, että nyt elän ja voin täyttää alkamani teoksen isänmaamme
vaiheista, siitä kiitän sinua, sinä olit silloin ase Jumalan kädessä...
Kuinka olisin siis puolestasi rukoilematta? Niin, kun ajattelen tätä
ihmiselämää ja sen monia värivaihdoksia, jotka hohtavat milloin
valkoisina, milloin mustina, milloin ruusunpunaisina, niin kuinka
pieneltä silloin näyttääkään se, mikä on ajallisesti suurta, kuinka
suurelta, mikä on ajallisesti pientä! Sinä lausuit minulle kerran, kun
makasin avutonna verissäni metsälätäkössä, että minä olin pelastanut
sinun henkesi, ja että sinun oli tehtävä minulle sama. Kenties teit
enemmänkin... on kenties tuleva aika, jolloin tuota työtäni pidetään
niin suuressa arvossa, että sen keskeyttäminen olisi ollut suurempi
vahinko kuin elämäni lyhentäminen muutamilla vuosilla... Lähinnä
Jumalaa kiitän siis elämästäni sinua... kiitos, rehellinen kiitos siitä
rakas, hyvä ystävä!"
"Tervehdä minulta myöskin herraasi, Niilo Sturea", lisäsi hän hetken
kuluttua, "ja anna hänelle tämä kirjoitus... Se on" -- hän otti samassa
täyteen kirjoitetun paperin pöydältä, kiersi sen kokoon ja antoi sen
Broddelle -- "se on Engelbrektin kronikka, joka tulee kuulumaan siihen
teokseen, jota olen useita vuosia jo valmistanut. On jo monta
vuotta siitä kuin lupasin lähettää Niilo-herralle kertomukseni
Engelbrektistä... Se tapahtui Vadstenassa monta vuotta sitten, pian
marskin, urhean Tord-herran kuoleman jälkeen, surujen ja huolten
raskaasti painaessa herrasi sydäntä... silloin annoin hänelle
lupaukseni, jonka tahdon nyt täyttää..."
"Se on suuresti ilahuttava Niilo-herraa, siitä saatte olla varma",
lausui Brodde, kun tuomioherra vaipui silmänräpäykseksi ajatuksiinsa.
"Ja monta kiitosta lähettävät teille vielä sekä hän että Briita-rouva,
istuessaan uudessa Penningebyssään ja lukiessaan piskuisesta miehestä,
joka oli niin suuri... Minäkin kiitän teitä, ja sanon, että ikävöin
kuulla hänen tarinaansa luettavan..."
"Niin, niin... kuule ja ihmettele ja ihaile Herran armoa ja laupeutta,
joka lähetti isänmaallemme sellaisen miehen hädän hetkenä... Sinun
herrasi Brodde, on myöskin tehnyt Engelbrektin työn; hän on, kuten
Engelbrekt ennen, Ruotsin tuki pahoja vihollisia vastaan, ja
Kaarlo-kuninkaan kruunu kimaltelee ilta-auringon paisteessa hänen
miekkansa kärjellä... Saamme nähdä... saamme nähdä, onko Niilo-herralla
myöskin Engelbrektin tarmo voittaa itsensä... silloin olen kuuluvasti
ylistävä hänen nimeään."
"Se tarmo hänellä on!" sanoi Brodde, ja hänen silmänsä liekehtivät
riemusta ja siitä tiedosta, että sellainen mies oli hänen herranaan.
Mutta kaniikki hymyili leppeätä hymyään ja jatkoi:
"Saamme nähdä, saamme nähdä! Korkeita, mahtavia ja arvossa pidettyjä
herroja on nyt kuten ennenkin Ruotsin valtakunnassa, ja kruunu
houkuttelee heidän mieltään. Voihan sattua, rakas ystävä, että
herraasikin odottaa sellainen hetki, jonka Engelbrekt sai
nähdä, sellainen hetki nimittäin, että toinen mies valitaan
valtakunnanhoitajaksi... silloin, silloin saamme nähdä onko hänellä
Engelbrektin valta itsensä yli!"
"Hänellä on se valta!" lausui Brodde lujasti. "Ruotsin eteen on hän
uhraava itsensä kuten tähänkin asti, herra Eerik. Saatte nähdä sen, jos
Herra vielä kerran sallii sellaisia kohtalon vaiheita maallemme!"
Lausuessaan näitä sanoja katsoi Brodde hurskaaseen herraan, ja tämän
silmistä kohtasi häntä niin valoisa ja lämmin ja niin vakuuttava katse,
ettei sen tulkitsemiseen sanoja tarvittu, ja tämä katse mielessään
erosi hän oppineesta ystävästään.
Tämä istui vielä kauan katsellen tähtiä tuomiokirkon tornin yli, ja
monta harrasta rukousta nousi hänen sydämestään silloin Ruotsin edestä
Jumalan ja Jumalan äidin taivasta kohden. -- Mutta samaan aikaan olivat
myöskin pahuuden voimat liikkeellä katkoakseen ne siteet, jotka pitivät
molempia Stureja ystävyydessä keskenään.