II.

Käärmekuninkaan kylvös.

Neiti Päivänsäde katselee kuvaansa järvessä ja huokailee levottomissa

aavistuksissa nähdessään kauneutensa. Mutta kuningas lohduttaa häntä

piirtäen ristin hänen oikeaan käteensä oman rakkautensa ja hänen

uskollisuutensa merkiksi. Silloin neito astuu kuninkaan kartanolle ja

kampaa ja solmii tukkaansa kullankeltaista.

Silloin tulee käärmekuningas häntä viettelemään. "Onko sinulla

kultakruunua siihen pantavaksi?" -- kysyy hän, mutta se viettelys ei

mitään vaikuta. Hän antoi neidolle silloin taikajuoman; neitonen

silloin kalpeeksi ja mustaksi käy, ja siitä päivästä ei häntä enää näy.

Mutta käärmekuningas tiesi, mihin hänet oli haudattu, ja kaivoi hänet

haudasta ja vei hänet maahansa ja antoi hänelle taikajuomia monta, että

hän heräsi ja virkosi taasen kauniiksi ja hyväksi neitoseksi.

Neidon kotimaahan tuli suuri suru, ja kuningas, neidon mies pukeusi

pyhiinvaeltajapukuun ja ratsasti käärmekuninkaan kaupunkiin. Siellä hän

näki Päivänsäteen, mutta hänellä oli hansikas kädessä, kun hän tarjoili

viiniä käärmekuninkaan linnassa. Silloin löi valepukuun puettu kuningas

hansikkaansa pöytään ja puhui rohkeita sanoja ja vaati, että Päivänsäde

tarjoisi viiniä paljain käsin.

Käärmekuningas hansikkaan pöytähän lyö:

"Tuo röyhkeä liian on vaeltajan työ!"

"Jos röyhkeä tämä on vaeltajan työ,

Niin röyhkeempi katkaista nukkuvan yö!"

Päivänsäde paljastaa silloin kätensä ja siitä taika raukesi.

Pyhiinvaeltajaksi puettu kuningas nostaa hänet ratsulleen ja vie hänet

kotiin maahansa takaisin.

Tämä on niiden laulujen pääsisältö, jotka kertovat Päivänsäde-neidosta,

ja Ingeborgille tämä laulu laulettiin tavalla, jota hän ei suinkaan

aavistanut määrätessään sen Steen Sturelle ehdoksi, kun tämä halusi

kantaa hänen värejään ja tulla hänen ritarikseen. Hän olikin jo neidon

sydämen ritarina, ja hänen värejään ritari jo kantoikin taistelussa, --

niitä värejä nimittäin, jotka hänellä oli Päivänsäde-neitona ollessaan.

Velhokuninkaan lailla oli Sigge kaivanut hänet mustasta mullasta,

sillä hänen kauttaan neito tuli varmuuteen rakkaudestaan; mutta

käärmekuninkaan lailla antoi Sigge hänelle myöskin sen taikajuoman,

joka sammutti hänen tietoisuutensa sekä rakkaudestaan että tuskastaan.

Neidon vaipuessa hänen eteensä, tunnusteli Sigge, kuten jo tiedämme,

neidon sydäntä ja suuntasi voimakkaan iskun häneen tehdäkseen

kerrassaan lopun tästä vaarallisesta todistajasta. Mutta venemies,

jolta hetken jännitys ei ollut niin vienyt kaikkea järkeä päästä,

muisti yhtämyötään asemiestä, joka oli kysellyt Steen-herraa. Hän astui

senvuoksi lähemmäksi ja tarttui Siggen käteen.

"Vihollisen asemies tulee tänne yhtä varmaan kuin hän oli Flottsundissa

eilen!" sanoi hän.

Sigge ei näyttänyt aluksi kuulevan varoitusta, mutta kun se

toistettiin, nousi hän ylös sivellen kädellään partaansa. "Luulen, että

paholainen ajaa sitä asemiestä!" ärjäsi hän lopuksi.

Vihdoin hän kuitenkin tyyntyi senverran, että voi käsittää tilansa ja

punnita, eikö neidon surmaaminen sittenkin tuottaisi suurempaa vaaraa

hänelle itselleen kuin hänen tieltä toimittamisensa jollakin muulla

keinolla. Ja tämä ajatus selvisi hänelle pian vakaumukseksi, joka tuli

tavallaan Ingeborgin pelastukseksi, sikäli nimittäin, että hänen

surmaamisensa siirrettiin tuonnemmaksi. Mutta missä häntä voisi

säilyttää, ettei hänestä olisi mitään vaaraa? Hänen ajatuksensa etsivät

tähän vastausta ja löysivätkin sen pian.

"Nyt sinä olit Siggeä viisaampi", sanoi hän, "ja sinä saat vielä tänä

yönä viedä neidon Salestaan, herra David Pentinpojan luokse."

Venemies nyökkäsi myöntyen ja Sigge lisäsi:

"Sano hänelle minun puolestani, että hän säilyttäköön hyvin tätä

vankia, sillä siitä voimme kenties saada enemmän hyötyä, kuin hän

luuleekaan, sekä hänelle että hänen veljelleen, arkkipiispalle."

Ja venemies nosti tyttöraukan lattialta ja kantoi hänet tuvasta.

Sigge jäi yksin ajatuksineen sairaan ritarin ääreen. Kun hän oli kerran

saanut mielenmalttinsa takaisin, kulkivat hänen ajatuksensa tyynemmin,

ja hänen katseensa selveni, kuta tarkemmin hän ajatteli ja muisteli,

mitä vaaroja oli osannut välttää ja mitä hänellä vielä oli vältettävänä

tarkoituksensa saavuttamiseksi.

Sen hän oli kylläkin korkealle asettanut; -- hän tahtoi päästä

kartanonomistajaksi ja saada vielä lisäksi aateliskirjan ja kilven

valtakunnanhoitajalta, arkkipiispa Jöns Pentinpojalta. Nykyaikaisella

yhdenarvoisuuden tavottelulla on oma historiansa. Oli aika, jolloin

sitä ei ollut, koska silloin oli olemassa tasa-arvoisuus. Niin oli

laita yhteiskuntalaitoksemme syntyessä. Silloin oli kukin mies

puolestaan, persoonallinen voima ja kunto yksin määräsivät miehen

arvon. Tulivat sitten uudet ajat ja uudet tavat. Silloin kohosi

yleisestä tasa-arvoisuudesta luokka rikkaita ja mahtavia sukuja. Aluksi

niitä tosin pidettiin vaan samasta, yhteisestä rungosta puhjenneina

korukukkina, jonka vuoksi muut niitä ylistivät runoissa ja lauluissa.

Mutta vihdoin he unhottivat juurensa ja uivat pinnalla, kunnes

asettuivat paljon yli muun kansan ja heitä jyrkästi vastaan. Sisäinen

näkymätön side oli katkaistu, ja suurten ja pienten, rikkaitten ja

köyhäin, herrain ja talonpoikain välille syntyi juopa.

Mutta samassa syntyi näissä heikommissa halu kohota ja tulla mahtavien

veroiseksi. Yhdenarvoisuuden tavottelu ei siis kuulu meidän ajallemme

yksistään. Se on ollut aina olemassa, missä eriarvoisuutta on ollut

olemassa. Se on sen halun ilmaus, joka löytyy joka ihmisrinnassa:

paremmaksi pääsemisen halu. Tätä halua voi kuten jokaista

ihmispyrkimystä tyydyttää kahta tietä, joko hyvällä tai pahalla.

Jälkimmäinen näyttää tarkoitusperän helpoksi ja pian saavutetuksi,

edellisen avulla sinne on matka toivottoman pitkä ja vaivaloinen.

Useimmat kulkevat sitä tietä, mikä on luonnollistakin, koska vaan

harvat osaavat eroittaa näennäisen todellisesta. He luulevat, että

tasa-arvoisuus on sillä saavutettu, että voi elää ulkonaisesti yhtä

komeasti kuin rikkaat, he luulevat, että tasa-arvoisuus on pelkästään

ulkonaista, vaikka se todellisuudessa on sisäistä laatua. Henkiseen

etevämmyyteen on pyrittävä, ei ulkonaiseen.

Tätä ylhäisten ja suurten veroiseksi pyrkimistä on, kuten sanoimme,

ollut kaikkina aikoina olemassa, mutta se on ollut erilainen eri

aikakautten luonteen mukaan. Se on tullut näkyviin pää-asiallisesti

taistelujen ja riitojen aikoina, jolloin linnain voudeiksi usein

pantiin alhaissyntyisiä, kunnialtaan epäiltäviä miehiä. Kun he täten

saivat täyttää kuninkaan käskyjä kansan kesken, niin voi saman kunnian

himo syntyä pian joka huovissa, olkoon hän sitten herraansa seuraava

palvelija tahi sodassa kelvollinen taistelija. Ja harvat heistä

jaksoivat vastustaa onnen houkutusta, jos se viittasi heille lyhyttä ja

hymyilevää tietä korkeammalle. Keinon monet unhottivat tarkoituksen

tähden, varsinkin jos olivat sellaisen herran palveluksessa, joka aina

oli kaikissa toimissaan osoittanut tunteettomuuttaan todellisen kunnian

vaatimuksille.

Senkaltaisia olivat Oxenstjernain herrat näinä aikoina, ja sitä laatua

oli palvelija Sigge. Hän oli voimakas, uhkarohkea, neuvokas ja

terävä-älyinen ja hän paloi himosta päästäkseen herransa vertaiseksi.

Kädessään hänellä oli arkkipiispan kirjallinen lupaus, ja senvuoksi hän

ei säikkynyt mitään tekoa. Aateliskirjalla, jota hän tavotteli, tahtoi

hän vaientaa kaikki pahan omantunnon äänet. Niilo Sturen henki oli

pääehtona siihen. Tieto siitä, että se jo melkein oli ollut hänen

kädessään, ja kun hän sai sitten äkkiä huomata, että hänen juonensa oli

perinpohjin tunnettu -- niin saattoi se hänet aluksi aivan suunniltaan:

päättämään toimittaa todistajat tieltä pois.

Se oli nyt, kuten hän luuli, onnistunutkin. Molemmat olivat nyt poissa,

vieläpä sillä tavalla, että hän itse voi olla rauhassa. Yksi varjo vaan

tätä tunnetta himmensi, nimittäin Brodden ilmestyminen. Tätä Niilo

Sturen kelpo asemiestä hän pelkäsi, sillä olihan hänellä Siggelle

yksityistäkin kostettavaa petollisen vangitsemisensa tähden Stäken

linnassa. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä, joka nähtävästi oli

lähetetty haavoitettua ritaria etsimään, jättäisi tiedustelunsa

sikseen. Varmaan hän tulisi yhä ponnistelemaan sitä varten, ja

senvuoksi Sigge rupesi nyt miettimään, miten saisi toimitetuksi ritarin

hyvään säilyyn, jossa häh samalla voisi olla houkuttelevana syöttinä

sekä Broddelle että Niilolle.

Mitä hän oikeastaan aikoi Steen Sturella tehdä, lienee kenties vielä

ollut hänelle itselleenkin hämärää. Samassa kuin hänen kirveensä jo oli

koholla ritarin pään yli, juolahti hänen mieleensä se ajatus, että

hänelle ehkä olisi enemmän hyötyä pelastamisesta kuin surmaamisesta. Ja

Steen-ritarin toimittaminen arkkipiispan vangiksikin oli tälle

vallanlisäys, jonka täytyi tuottaa sen tekijälle varmistusta luvattuun

palkintoon. Mutta ritarin täytyi olla elossa, muutenhan vangitseminen

olisi ihka arvoton. Senvuoksi täytyi hänen mihin hintaan tahansa pitää

ritaria salassa, kunnes hänen haavansa parantuisivat, tahi kunnes

mahdollisesti joku uusi seikka muuttaisi hänen päätöksensä.

Mutta aikaa ei ollut hukata. Vainooja voi saapua minä hetkenä tahansa.

Sigge koetti miettiä lymypaikkaa, ja keksikin pian sopivan. Bord-Arnön

ja Oknön eteläpuolella oli pienempi metsää kasvava saari, jossa vieras

kävi harvoin tai ei milloinkaan. Siellä asui turvemökissä hänen vanha

äitinsä, ja tähän piilopaikkaan päätti hän kätkeä saaliinsa. Kenenkään

päähän ei voisi pälkähtää hakea Steen Sturea sieltä, jossa hän varmasti

saisi myöskin kelvollista hoitoa, ja itse hän voisi sillävälin kulkea

herransa käskyillä ja varttoa suunnitelmainsa kypsymistä.

Päästyään tästä seikasta selville, rupesi hän nopeasti nostamaan

ritaria vuoteelta. Erinomaisten ruumiinvoimainsa avulla onnistui hänen

kantaa haavoitettu veneeseen, johon hän asetti ja peitteli hänet

parhaansa mukaan. Sitten hän läksi matkaan ohjaten veneensä Ekoliin

päin. Hän kulki vasenta rantaa pitkin voimakkaasti soutaen eikä

levännyt koko yönä. Aamun valettua pujahti hän erääseen syrjäiseen

soppeen ja meni maihin ruokaa hankkimaan. Pimeän tultua hän taas jatkoi

matkaansa Gåran kautta Piispan Arnöhön. Tämä arkkipiispan linna oli

puolen peninkulmaa koilliseen Ekolsundista, ja hän tunsi sen hyvin sekä

myöskin linnanväen. Sieltä oli hänen helppo saada luotettava sananviejä

David Pentinpojan kartanoon, Ekolsundiin. Sigge oli varovainen sekä

luonnostaan että asiain pakosta, eikä hän suinkaan halunnut ennen

aikaansa ilmaista matkansa tarkoitusta. Arnössä oli hänen arvonsa

sitäpaitsi niin taattu, ettei siellä johtuisi kenenkään mieleen, että

hän hommaisi jotakin, mitä jokainen arkkipiispan väestä ei voisi

kannattaa.

Niinpä kävikin kaikki aivan suotuisasti. Ekolsundista lähetettiin

luotettava palvelija kahdella hevosella Siggen veneelle, jonne ne

saapuivat hämärissä. Kiireimmän kaupassa laadittiin hevospaarit, joille

ritari asetettiin, ja sitten lähdettiin kulkemaan arkkipiispalle

uskollisten seutujen kautta Enköpingin ohi arkkipiispan omistamaa

Husbyn tilaa kohden Svingarnin pitäjään. Siggen aikomus oli kulkea

maata myöten kauemmaksikin, mutta haavoitetun tila pakotti hänet taas

vesitielle. Hän hankki veneen, jolla saapui äitinsä saarelle Oknön

eteläpuolelle kolmantena päivänä siitä kuin oli Vårdsätrasta lähtenyt.

Steen-herralle oli suureksi onneksi päästä tämän eukon luo, sillä

hänellä oli aikalaisekseenkin tavaton yrttitaito. Ritarin tila oli

sangen arveluttava, ja ellei hurskas kaniikki olisi häneen käyttänyt

hyviä lääkkeitään, olisi se jo Vårdsätrametsässä päättynyt kuolemalla.

Mutta se vähä, mikä siellä oli rakettu, hävisi perinpohjin pitkällä

vesi- ja maamatkalla, joten eukko sai melkein alusta alkaa.

Terävin katsein ja taidokkain käsin ryhtyi hän viipymättä toimeen. Hän

pudisti huolestuneena päätänsä, mutta pani heti kattilan tulelle, jolla

keitti virkistävää lientä, ja kaivoi kätköistään uuden laastarin

haavoille.

"Mitä luulet äiti?" kysyi Sigge seuraavana aamuna.

Mutta vanhus ei vastannut tähän kysymykseen. Hän oli kuitenkin vähemmän

huolestuneen näköinen kuin edellisenä iltana. Niin kului päivä ja

taasen yö. Seuraavana aamuna toisti Sigge kysymyksensä.

"Ritarin tointuminen on tärkempi kuin voit ymmärtääkään, äiti", sanoi

hän. "Ja minä aion nyt lähteä hankkimaan tietoja herrastani...

Luuletko, että sairas pääsee vielä päivää näkemään?"

Eukko mietti kauan, ennenkuin vastasi.

"Huonosti hoidettu, huonosti hoidettu!" sanoi hän vihdoin ja katsoi

terävästi ja miettivästi nukkuvaan herraan. Sitten hän meni sairaan

vuoteen ääreen, kuunteli hänen hengitystään ja korjasi muuatta

siteistä.

Hänen synkkä poikansa seisoi vastausta odottain ja katseli myöskin

Steenin kalpeita kasvoja. Silloin huomasi hän jalokiven välkkyvän

nukkuvan leuan alla. Hän astui askeleen lähemmäksi, mutta eukko huomasi

hänen liikkeensä ja pidätti häntä.

"Alallasi, poika!" sanoi hän tuimasti. "Jos tahdot ritarin tointuvan,

niin saat minun sanaani totella."

Se oli kultainen kaulaketju, jota Sigge ei ollut ennen huomannut.

Yöllä, kun hän kantoi ritarin järvelle, oli se solahtanut avatun

ihokkaan alle, ja matkalla ei ollut sattunut mitään aihetta riisua

haavoitettua, mikä olisi saattanut hänen huomaamaan korun. Mutta kun

Sigge pysyi päätöksessään saada vankinsa terveeksi ja kun hän ei mitään

tiennyt tämän korun ominaisuuksista, oli hänen helppo älytä, että hyöty

ritarin pelastamisesta tulisi suuremmaksi, ellei hänen kalleuksistaan

mitään ryöstettäisi; silloinhan hänen hyviin aikomuksiinsa paljon

enemmän luotettaisiin. Sitäpaitsi oli koru hyvässä säilyssä nyt, voihan

Sigge sen aina saada käsiinsä, jos uudet aikeet niin vaativat. Hän

noudatti siis äitinsä tahtoa ja uudisti kysymyksensä.

"Niin luulen", sanoi vanhus, "että ellei odottamatonta tapahdu, on

yrttiliemi pahan voittava!"

"Sitten voin huoletta lähteä täältä?"

Eukko nyökkäsi myöntävästi ja kysyi, kauanko poikansa aikoi viipyä,

vaan tämä ei voinut siihen vastausta antaa. Voi kestää kauankin, mutta

kenties hän palaisi piankin. Hän lähti. Ensiksi hän meni Tukholmaan,

jossa toivoi tapaavansa arkkipiispan. Mutta hän ei päässyt Almarestäkiä

kauemmaksi, ennenkuin tapasi Flottsundin venemiehen, joka kertoi

hänelle arkkipiispan paosta ja Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta

valtakuntaan.

Sigge jäi tyrmistyneenä seisomaan, ja hänen epätietoisuutensa siitä,

mitä nyt olisi tehtävä, lisääntyi yhä, kun hän sai kuulla Salestan

linnan ja sen mukana David Pentinpojan ja samalla tuon valepukuisen

neidon joutuneen Niilo Sturen käsiin. Ja neitohan tiesi hänen

salaisuutensa. Mutta venemiehellä oli vieläkin yksi tieto, joka

kerrassaan masensi hänet. Kaniikki, Eerik Olavinpoika, ei ollutkaan

kuollut, vaan eräs Niilo Sturen miehistä oli hänet pelastanut ja

löytänyt vielä Siggen tuvankin Vårdsätrametsässä.

"Missä se mies nyt on?" kysyi Sigge ensiksi, kun mies oli ehtinyt

päättää kertomuksensa.

"Hän kulkee ympäri näitä seutuja kysellen Steen-herraa!" vastasi mies.

"Kyselköön vaan. Luulen, että hän piankin siihen väsyy...! Mutta

neito...?"

Hän ei lausunut ajatustaan, vaan silitti partaansa, jääden miettivään

asentoon.

"Neito istuu Vesteråsissa Niilo-herran luona", sanoi venemies ja kertoi

vielä, kuinka ritarin asemiehet olivat ajaneet häntä takaa, kunnes

hänet oli vihdoin enemmän kuolleena kuin elävänä viety ritarin luo. "He

sanovat", lisäsi hän, "että se oli joesta noussut vedenhaltija, mutta

minäpä tiedän, mikä hän oli..."

Hän olisi voinut jatkaa vielä kauvankin juttuaan Siggen keskeyttämättä.

Tämän suunnitelmat olivat äskeisten tapausten kautta aivan pois

teloiltaan joutuneet, melkeinpä kokonaan tyhjiksi tehdyt. Ja hän oli

ollut asiansa puolesta niin varma, hänhän oli kuin pitänyt kohtaloaan

omassa kädessään, kaikki oli niin varmaa ja lujaa kuin kovin piikivi.

Mutta nyt oli kaikki mennyttä, kivi oli yhtäkkiä tomuksi rauennut.

Yksi seikka tuli hänelle heti valtaavan kirkkaaksi: oli välttämätöntä

tulla taasen ihan yksinään salaisuuttensa herraksi, ja sitä varten oli

ensiksi neidon elämä sammutettava. Vesteråsiin tuli hänen siis lähteä.

Tänä hetkenä tämä ajatus nieli kaikki muut; hän jätti venemiehen,

kyselemättä häneltä sen enempää ja antamatta hänelle mitään käskyjä.

Hän ei edes puhunut mitään kaniikista ja Broddesta.

Vesteråsissa asui hän enimmäkseen Mustaveljesten luostarissa, jossa oli

munkkina eräs hänen sukulaisensa, joka oli jo monesti häntä auttanut,

viimeksi silloin, kun hän otti David Pentinpojan kanssa edellisenä

jouluna vangiksi Niilo-herran, tämän juodessa jouluoluttaan Svärdsjön

pappilassa.

Tyhjiin raukesivat kuitenkin kaikki hänen yrityksensä päästä lähempään

yhteyteen linnanväen kanssa, vielä vaikeampaa oli tietysti neidon

tapaaminen. Hän kuuli tosin kerrottavan, että hän oli lumottu tyttö,

jonka Niilo-herra oli pelastanut peikon vallasta, mutta että hän oli

vieläkin niin taikojen siteissä, ettei hän voinut puhua, eikä nauraa;

mutta hänen luoksensa pääsy jäi Siggelle mahdottomaksi. Linnan portteja

vartioitiin alinomaa, ja hän tunsi liian hyvin Niilo Sturen miesten

luotettavuuden koettaakseenkaan heitä pettää. Niilo-herra oli tosin

itse Örebrossa, mutta siitä huolimatta oli linna sulettu ja vartioitu,

ikäänkuin hän olisi ollut läsnä.

Niin kului päiviä ja viikkoja. Niilo Sture tuli tuoden herra Eerik

Niilonpojan vankina mukanaan. Hän läksi taas pois vaimoineen ja

lapsineen, Tukholmaan, sanottiin, kuninkaan luo, joka oli nyt saapunut

ja tahtoi palkita uskollista ritaria, ja Sigge istui yhäti sukulaisensa

luona luostarikammiossa, miettien kuinka pääsisi aikomustensa perille.

Hänellä oli hyvää aikaa parsiakseen vanhan verkkonsa tarpeen mukaan ja

solmitakseen ja alkaakseen uudestaan, Hän piti lujasti kiinni siitä

toivosta, että arkkipiispa vielä tulisi takaisin, ja siksi tahtoi hän

saada kudoksensa valmiiksi, niin että hänen tekoaan ylistettäisiin

ympäri maan ja ettei arkkipiispa myöskään voisi kieltää häneltä

luvattua palkintoa. Muutamana päivänä kerrottiin arkkipiispan olleen

matkalla Tanskaan, mutta sitten palanneen ja asettuneen Borgholmin

linnaan. Tämä tieto ei aluksi vaikuttanut Siggeen juuri mitään, mutta

seuraavina päivinä palasi ajatus yhä uudestaan, ja lopuksi hänessä

syntyi päätös itse lähteä Borgholmiin esittämään tuumaansa

arkkipiispalle. Tämän päätöksen syntymiseen vaikuttivat paljon eräät

seikat, jotka tapahtuivat linnassa pian Niilo Sturen Tukholmasta

palaamisen jälkeen.

Eräänä kauniina päivänä tuli Olli Råd aseellisia miehiä mukanaan

linnaan, ja Sigge oli paikallaan vaanimassa tilaisuutta päästäkseen

sisään. Tuo vanha asemies saapui aamupäivällä, mutta vielä lyhyen

päivän päätyttyäkin, kun tulet linnassa sytytettiin, oli hän siellä.

Silloin avattiin portit yhtäkkiä, ja soihtukulkue liikkui linnansillan

yli. Ensiksi tuli kaksi asemiestä, sitten tuli Niilo-herra itse ja Olli

Råd; mutta heidän välissään ratsasti mustalla hevosella eräs kevyt

haamu, joka näytti enemmän henkiolennolta kuin ihmiseltä.

Soihtujen valossa tunsi Sigge heti hänen hienot, kalmankalpeat

kasvonsa. Se oli sama neito, jonka hän tahtoi kaivaa mustaan multaan,

neito, joka ei puhunut eikä nauranut. Sigge tarttui vaistomaisesti

lyhyeen kirveeseensä, joka aina riippui vyössä hänen munkkikaapunsa

alla. Siksi oli hänellä kuitenkin kylmäverisyyttä, että älysi tuiki

mahdottomaksi tässä panna kuolemantuomiota täytäntöön, jos kerran

tahtoi edelleenkin pyrkiä suuruuteen ja kunniaan.

Saatto ratsasti vitkaan sillan yli ja sitten katua pitkin rantaan.

Siellä oli alus, johon Olli Råd katosi neidon ja moniaitten miesten

kera. Laiva nosti heti purjeet ja läksi matkaan, mutta mihin, sitä ei

kukaan tiennyt.

Tämä näky ratkaisi Siggen epäröinnin. Hän ymmärsi hyvin ettei neidosta

ollut mitään vaaraa, niinkauan kuin hän oli puhumatta, nauramatta.

Sigge oli saanut hänet vaikenemaan, vuodattamatta yhtään veripisaraa;

hän oli kuollut olematta kuollut. Tämä raaka mies voi tuskin parempaa

toivoa, ja hän riemuitsi sydämessään neidon lumouksesta. Tätä seikkaa

hänen ei siis nyt tarvinnut pelätä, vaan hän voi vapaasti omistaa

ajatuksensa tärkeämmille tuumilleen, ja siksi hänkin läksi jo

seuraavana päivänä Vesteråsista.

Muutaman päivän kuluttua oli hän äitinsä tuvassa.

Eukon uskollinen hoito oli saanut ihmeitä aikaan. Ritari istui pukeissa

vuoteella. Kalpea hän tosin oli ja heikko, mutta hän hymyili

ystävällisesti ojentaen kättään Siggelle, kuullessaan eukon tervehtivän

häntä pojakseen.

"Olen sinulle ja äidillesi hengestäni velassa", sanoi hän, "ja tuskin

tiedän, kuinka teille palkitsen, mitä olette puolestani tehneet!"

Sigge koetti vastata ritarin hymyyn, mutta se onnistui niin huonosti,

että tämän katse meni kuin pilveen. Hän mutisi jotakin siitä, että joka

kelpo miehen velvollisuus on olla urhealle ritarille avuksi, ja että

hän iloitsi siitä, että hänen äitinsä yrteillä oli ollut niin hyvä

vaikutus.

Steen-herra oli tietysti utelias saamaan jotakin tietoa siitä, mitä

maailmassa oli tapahtunut sillaikaa kuin hän oli maannut peiton alle

kätkettynä ja, kuten hän luuli, kaikkein unhottamana. Sillä pienellä

saarella, jolla hän nyt oli, kävi ylen harvoin ketään, liiatenkaan näin

myöhäisenä vuodenaikana. Senvuoksi olivat kaikki ne tärkeät asiat

hänelle aivan tuntemattomia, jotka olivat tapahtuneet sitten, kuin hän

vaipui ratsunsa selästä maahan Upsalan taistelussa. Ja sikäli, kuin

hänen voimansa karttuivat, lisääntyi hänen levottomuutensa tästä

tietämättömyydestä.

Nyt sai hän näitä tietoja mielinmäärin, ja Siggellä ei ollut mitään

syytä ritarilta niitä salata. Kertoessaan antoi hän kuitenkin niin

omituisen värin kaikelle, mikä koski Niilo Sturea, että se herätti

Steen herran huomiota, jopa niin suuressa määrässä, että hän lopuksi

lausui kummastuksensa sen johdosta.

Sigge ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan kertomustaan, mutta

tuskin hän ehti mainita Niilo-herran nimeä, niin hänen äänensä taasen

muuttui sellaiseksi, kuin hän olisi pitänyt häntä puolittain

maankavaltajana.

"Sinä et ole Niilo-herran ystäviä, huomaan", sanoi Steen silloin

tarkastaen ystävällisesti kertojan kasvoja.

"Hm!... Olen enemmän teidän kuin Niilo Sturen ystävä?" vastasi Sigge.

"Minun ystäväni sinä ainakin lienet, koska olet tehnyt minulle niin

hyvän palveluksen", lausui Steen, "mutta kuinka saatan ymmärtää

puhettasi Niilo-herrasta, kun näytät kieltävän häneltä, mitä minulle

myönnät..."

"Juuri senvuoksi, että olen hengelläni ja verelläni teille uskollinen,

arvoisa ritari!"

"Sitten tulet myöskin Niilo-herraa vielä rakastamaan, Sigge, sen lupaan

kolmen lumpeenlehteni nimessä. Tiedäppä, rakkaani, että Niilo-herraa

pidän Ruotsin parhaana ritarina, eikä kukaan voi olla ystäväni, joka ei

ole samalla hänenkin ystävänsä."

"Hm!" hymyili synkkä asemies, "ystävä, joka sallii ystävänsä olla

tietämättömissä viikkoja ja kuukausia, huolimatta häntä etsiä,

sellainen ystävä ei ole suuren arvoinen. Niilo-herra näki teidän

kaatuvan hänen taistelussaan, viitsimättä lähettää yhtäkään miestä

avuksenne, ja siinä saitte maata, mihin olitte kaatunut!... Hm, en

tahdo omasta työstäni kerskata, mutta ihka varmaa on, mitä sanon, että

te ette olisi milloinkaan päivän valoa nähneet, ellen minä olisi ollut

saapuvilla ja saanut viedyksi teitä metsään vainoojainne tieltä!"

Steen pudisti hymyillen päätänsä, ikäänkuin näyttääkseen kuinka

järkähtämätön hänen luottamuksensa oli ystäväänsä, vaikkei hän tahtonut

vastaansanomisella loukata jaloa auttajaansa. Tämä jatkoi:

"Nyt istuu Niilo herra ylpeänä ritarina Vesteråsin linnassa, ja

kuningas ei tiedä, kuinka häntä oikein kunnioittaisi...! Ei, herra

Steen, teidän ystävänne hän ei ole!... Vai ettekö tiedä, kuinka kateus

eroittaa ystävät toisistaan, ja ettekö itse huomaa omaa suuruuttanne ja

sitä suosiota, jota olette rahvaan joukossa saavuttanut?... Silloin

minä tunnen paremmin ihmisten pahuuden kuin te, jalo ritari, vaikka

olenkin vaan halpa asemies!"

Steen viittasi kädellään, että hän vaikenisi, mutta hymy oli poissa

hänen huuliltaan ja hänen poskensa kalpeampi entistään.

Viekas asemies noudattikin ritarin tahtoa eikä lausunut enää mitään

siitä sinä päivänä, mutta seuraavana päivänä herätti Steen-herra itse

uudelleen keskustelun Niilo Sturesta, ja näyttipä todella lopulta

siltä, että hän kuunteli nyt suuremmalla mielihyvällä kuin edellisenä

päivänä tuon juonittelijan sanoja. Tosin hän hymyili, mutta ei

varmuuden vaan epäilyksen hymyilyä.

Vihdoin kun tuli se päivä, jona Siggen piti lähteä, sanoi Steen

hänelle:

"Mihin menet, en tiedä, mutta suuren palveluksen tekisit minulle, jos

veisit minulta sanan Niilo-herralle..."

Hän pysähtyi ikäänkuin vastaväitettä odottaen Siggeltä, mutta tämä ei

puhunut mitään, hymyili vaan kuten hymyillään turhaa pyyntöä

lausuttaessa, joka kyllä suostutaan pyytäjän vuoksi täyttämään, mutta

jonka tyhjyydestä ollaan aivan varmoja. Steen-herra hymyili myöskin,

mutta hänen hymynsä oli nyt sydämmellistä ja varmaa. Hän lisäsi vielä:

"Saat nähdä, että ritari lähtee paikalla luokseni!"

"Hyvä, kyllä vien viestinne hänelle!"

Steen nyökkäsi ystävällisesti ja taputti häntä olalle sekä pyysi hänen

vielä sanomaan Niilolle, että hän lähettäisi Steenin asemiehet hänen

luokseen. Sillä pian luuli hän voivansa jättää tämän saaren ja siirtyä

johonkin kartanoonsa. Ja Sigge otti mitä mieluisimmasti tämän kaiken

tehdäkseen, ja hänen äitinsäkin oli sitä mieltä, että ritari voisi

viikon parin päästä uskaltaa lähteä saaresta.

Niin erosi Sigge Steen-herrasta tällä kertaa. Steen meni tuvan ovelle

ja näki hänen pienen veneensä lähtevän rannasta, ja hän oli niin iloa

täynnä toivoessaan kohta saavansa taas nähdä kaikki rakkaansa.

Mutta hänen toivonsa petti. Kului päiviä ja viikkoja, eikä Niilo Sturea

kuulunutkaan; ei tullut myöskään hänen omaa väkeänsä. Eukko koki

parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta ritari ei lohtua saanut, sillä

hän häälyi satain kysymysten epätietoisuudessa, eikä voinut niihin

vastausta saada keltään. Näihin kysymyksiin kuului kaulaketjukin.

Hän luuli nähneensä hämärässä, epäselvässä unessa enkelin seisoneen

kumartuneena hänen ylitseen pitäen kaulaketjua kädessään, ja enkelillä

oli hänen Ingeborginsa piirteet. "Tämä on sinun ja minun onneni

vahvistus!" -- oli taivahinen tyttö lausunut, ja sitten hän oli

kadonnut.

Pitkät ajat saattoi hän istua koriste kädessään ja katsella hyvin

tehtyjä keruubinpäitä ja ihailla välkkyväin jalokivien loistoa. Voi,

tiesihän hän kaksi jalokiveä, jotka loistivat vielä näitäkin

kauniimmin. Ne olivat hänen Ingeborginsa säteilevät silmät, ja juuri

siksi, että kivet ikäänkuin kuiskailivat hänelle neidosta, siksi vaan

oli koru hänelle niin rakas ja kävi päivä päivältä yhä rakkaammaksi.

Mutta Sigge kynti Kalmariin menevällä lybeckiläisellä aluksella

Itämeren aaltoja ja saapui myrskyisen matkan jälkeen onnellisesti

mainittuun kaupunkiin. Linna oli Ture Turenpojan (Bjelken) hallussa,

joka piti sitä Tanskan kuningasta varten. Siggelle, joka kulki Ruotsin

arkkipiispan asioilla, oli senvuoksi helppo asia saada sieltä

venekyytiä Ölantiin. Linnan asemiehistä tuli muuan häntä saattamaan

salmen yli.

Juuri kun hän oli nousemassa Borgholmin linnaa kohden, huomasi hän

Kalmarin salmen pohjoispäästä lähestyvän erään laivan, joka laski

ankkuriin ja pani vesille veneen, joka nähtävästi aikoi linnaan. Hän ei

kuitenkaan pannut siihen tarkempaa huomiota, koska hän hyvin ymmärsi,

että tähän aikaan liikkui paljon viestejä Borgholmin ja mannermaan

välillä. Hän jatkoi senvuoksi matkaansa linnanportille, josta hän pääsi

ilman viivytyksiä sisään ja saapui kohta itse arvoisan kirkonherran

eteen.

Tämä istui suuressa nojatuolissa takkatulen edessä, yllään avara,

turkkivuorinen, hienosta punansinervästä verasta tehty nuttunsa,

jollaisia ylemmät kirkon miehet tähän aikaan käyttivät, elleivät olleet

täyteen virkapukuun puettuja. Siinä hän istui ylhäisenä ja jäykkänä ja

kuten näytti kaikkia vaikutuksia vastaanottamattomana, kaikille

ympäristön tapahtumille tunteettomana.

Siggen tuloa ei hän näyttänyt huomaavan. Hän katsahti kuin sattumoisin

ylös, ja hänen kasvojensa ankara, käskevä ilme näytti lausuvan, että

hän halusi tietää, mitä asemiehellä oli asiana. Tämä, joka tunsi

perinpohjin miehensä ja oli muuten arkkipiispan vertainen älynsä

terävyyden ja ihmistuntemuksensa puolesta, kävi suoraan ilman

johdantoja asiaan käsiksi.

"Niin lähellä olen nyt lupaukseni täyttämistä", sanoi hän, "kuten

metsästäjä, jolla on nuoli jousellaan kymmenen kyynärän päässä

saaliistaan!... Kolmannen kerran on Niilo Sturen henki nyt minun

käsissäni, ja Herramme ristinpuun nimessä, nyt hän ei ole välttävä

kohtaloaan!"

Hän kertoi lyhyesti sitten kuinka lähellä tarkoitustaan hän oli ollut

Upsalan taistelussa. Sitten hän lisäsi:

"Nyt haluaisin tietää, armollinen herra, pysyttekö tekin entisessä

lupauksessanne palkita uskollista palvelijaa."

Arkkipiispa teroitti katseensa häneen ja hänen kasvoilleen syntyi

omituinen hymy, hienoa pilkkaa ja ylenkatsetta osottava.

"Olen varma siitä, että te tulette vielä takaisin valtaan", jatkoi

Sigge, "ja minä olen teitä siihen auttava, niin totta kuin olen toisen

vastustajanne herra, ja tulen milloin tahdon toisenkin herraksi. Mutta

ensiksi on vastattavanne siihen kysymykseen, jonka äsken lausuin

teille..."

Hän pysähtyi ja pysyi itsepintaisesti ääneti, vaikka arkkipiispa useita

kertoja katsoi häneen. Mutta tämäpä mies oli tehnyt Jöns Pentinpoikaan

suuremman vaikutuksen kuin muut. Se näkyi nyt. Sillä arkkipiispa avasi

suunsa lausuen: "Tukholman linnasta saat noutaa kilpikirjasi Jöns

Pentinpojalta, Ruotsin arkkipiispalta ja valtionhoitajalta."

"Sitten toiseksi", lausui Sigge, huolimatta tästä asiasta sen enempää

puhua, "toiseksi on nyt harkittava, kuinka asia nyt olisi

järjestettävä, kun on niin paljon sellaista tapahtunut, jota ei kukaan

voinut aavistaa. Ei ole viisasta surmata karhua, jos toinen korjaa sen

nahkan. Olen miettinyt asiaa toisella tavalla..."

Salama lennähti kirkkoruhtinaan synkkäin kulmakarvain alta. Hän

kumartui tuolissaan pitäen käsillään sen sivunojista kiinni. Hän oli

nähtävästi hyvin innokas kuulemaan neuvokkaan palvelijansa

suunnittelemaa tuumaa.

Mutta samassa astui eräs kamaripalvelija sisään ilmoittaen herra

Krister Pentinpojan, arkkipiispan veljen, tulon. Sigge seisoi ääneti

odottaen, halusiko arkkipiispa hänen jäävän vai poistuvan, mutta kun

tämä osoitti käden viittauksella, että veljensä saisi astua sisään,

lähestyi hän nopeasti ovea. Arkkipiispan katse synkkeni.

"Jää, mies!" huusi hän, "veljeni on tullut viholliseni mieheksi...

tarvitsenhan ystävänkin rinnallani!"

Hän hymyili kolkosti. Mutta Sigge jäi, ja Krister-herra astui sisään.

Hän pysähtyi kesken astuntaansa nähdessään veljensä, jonka näivettyneet

piirteet antoivat hänen kasvoilleen entistäänkin tylymmän ja

taipumattomamman ilmeen. Samallaisena kuin hän nyt oli, olisi hän

pysynyt, vaikka maa olisi hänen jalkainsa alla auennut, ellei hänen

korviinsa olisi samassa saapunut tieto saavutettavasta voitosta. Ainoa

muutos, joka oli havaittavana näillä kivisillä kasvoilla, osoitti

ylpeätä ylenkatsetta sitä miestä kohtaan, joka nyt seisoi kumartain

hänen edessään odottaen puhuttelua.

Arkkipiispa antoi veljensä seisoa kotvasen.

"No", sanoi hän sitten jäisellä äänellä, "sinä olet lämmitellyt

raaseporilaisen lieden ääressä... mitä sinulla on minulle asiata,

Krister!"

"Tuon sanomaa Kaarlo-kuninkaalta... hän ojentaa sinulle sovinnon

käden", vastasi ritari.

"Sovinnon?" toisti arkkipiispa silmäten veljeään, mutta tämä lisäsi,

antamatta hänen enempää kysyä:

"Kaarlo-kuningas on vanha, eikä hän. enää ole sama kuin ennen, hän

tahtoo vilpittömästi sopia Ruotsin arkkipiispan kanssa... Ymmärrän

hyvin, että tämä sana kuuluu kummalta sinun korvissasi, sittenkuin olet

ollut sellaisessa mahdissa Ruotsin maassa, mutta olipa ennen

sellainenkin aika, jolloin sinäkin sitä ääntä kuuntelit ja tahdoit,

että valtakunnassa vallitsisi rauha... Senvuoksi olen ottanut

tuodakseni sinulle kuninkaan viestin. Olen ajatellut, että sinä,

veljeni, voisit vielä odottaa aikaasi ja koota ystäväsi ja sukulaisesi

ympärillesi niinä vuosina, jotka kuninkaalla vielä voi olla jälellä.

Sitten astuu Jöns Pentinpoika taasen valtaan Ruotsissa, ja kuka

uskaltaa silloin nostaa keihäänsä hänen valtaansa vastaan?"

Krister-herra luuli epäilemättä puhuvansa veljensä mieliksi. Mutta

siinä hän pettyi. Ja luullessaan asioita voitavan sillä tavalla

järjestää, osoitti hän tuntevansa niitä yhtä vähän kuin veljeäänkin.

Jöns Pentinpoika olisi voinut polvistua Kristian-kuninkaan

edessä, -- se oli ollut vaan keino hänen korkeampain tarkoitustensa

saavuttamiseksi, mutta mitäpä häntä hyödyttäisi polvistua

Kaarlo-kuninkaan edessä? -- Eikö koko maailma pitäisi sitä arkkipiispan

puolelta myöntymyksenä Kaarlo-kuninkaalle? Tämä saisi hymyillä hänelle,

jonka siten olisi lopultakin täytynyt astua alas korkeudestaan

suutelemaan vanhan, halveksitun vihamiehensä kättä!

Siksipä kävi hymy arkkipiispan huulilla yhä ylenkatseellisemmaksi, kun

hänen veljensä koetti esittää sovintoa vaan keinoksi, jolla hän

voittaisi aikaa tullakseen sitten taas valtakunnan herraksi.

"Katsahda ikkunasta, veli!" sanoi arkkipiispa vihdoin, katseltuaan

kauan Kristeriä.

Krister-herra katsahti kummastuksella arkkipiispaan, mutta noudatti

kuitenkin hänen kehoitustaan. Ikkunasta oli laaja näkyala merelle ja

salmelle, jonka suussa kohosi jyrkkänä taivasta kohden vaarallinen

kari, jota kutsuttiin "Siniseksi neidoksi".

"Näetkö laineita, kuinka ne vyöryttävät köyryisiä selkiään neidon

juurta vasten?" jatkoi arkkipiispa kysymistään.

"Näen kyllä!"

"Tiedätkö, että myrskyllä meren laineet hyökkäävät hurjasti neitoa

vastaan, uhaten hukuttaa sen?"

"Tiedän!" myönsi Krister-herra.

"No, tämä neito antaa sinulle minun puolestani vastauksen kuninkaan

kysymykseen?"

"Mitä tarkoitat, veli?"

"Kuninkaan valta on suuri, sanotaan... meren on aina suurempi, ja

sittenkin neito seisoo kohdallaan solakkana ja jäntevänä kuin ennenkin,

kuten se on seisonut tuhansia vuosia. Voimakas meri suutelee sen hameen

liepeitä, mutta pyydäppä sitä kuuntelemaan merta...!"

"Ymmärrän, veljeni, sinä et tahdo ruveta sovintoon Kaarlo-kuninkaan

kanssa?"

"Kun taasen kerran istun vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa,

silloin tulkoon kuninkaasi pyytämään minulta, mitä hän nyt minulle

tarjoo, silloin annan hänelle -- neidon vastauksen meren laineille!

Sillä me emme molemmat mahdu Ruotsi valtakuntaan... Vasta kun Kaarlo

Knuutinpoika makaa komeassa haudassaan Vadstenassa... silloin vasta

voivat hän ja Jöns Pentinpoika sopia!"

Arkkipiispa puhui katkeralla, epätoivoisella äänellä, ja hän näytti

itse nauttivan sanojensa soinnusta, koska hän puhui hyvin vitkaan.

Kenties oli hänen sielunsa tarmo nyt murtunut niin ettei hän enää

voinut kylliksi mitata voimiaan päämääränsä mukaan eikä eroittaa

mahdotonta mahdollisesta.

Tämä oli epäilemättä hänen elämänsä katkerimpia hetkiä, kun hänen

täytyi oman veljensä kautta ottaa vastaan vihatun vastustajansa

sovinnontarjous. Hän ei tosin kyllä sortunut niiden muistojen painosta,

joita tämän tarjouksen johdosta hänen sielussaan heräsi, mutta ne

raastoivat ja raatelivat häntä. Hän tunsi voimattomuutensa tämän

vihollisensa rinnalla, jota suosi ja kannatti Ruotsin rahvas ja parhaat

miehet, ja tämä tunne toi mukanaan kaikki manalan tuskat. Hänen

sanainsakin kovuus ja uhkamielisyys oli vaan suojus, jonka taakse hän

kätkeytyi kiukusta ja voimattomuudesta vapisten.

Krister-herra katsoi huolestuneena veljeensä, ja näytti useita kertoja

aikovan puhua, mutta mykistyi aina katsahdettuaan arkkipiispaan, jonka

kalpeat kasvot olivat sammumattomasta vihasta ja jäytävästä kiukusta

vääntyneet. Vihdoin hän veti viittansa alta kuninkaan kirjeen, jossa

tämä pyysi arkkipiispaa palaamaan kirkkoonsa ja heittämään vanhat vihat

ja torat ikipäiviksi.

Arkkipiispa otti sen vastaan ja heitti sen avaamatta tuleen.

"Niin totta kuin tuo paperi tuolla syttyy ja palaa", sanoi hän

kiihkeällä, sähisevällä äänellä, ja hänen tuijottavat silmänsä

näyttivät ikäänkuin pyrkivän koloistaan pois, "niin totta palakoon

ikuinen tuli minun ja Kaarlo Knuutinpojan välillä!"

Kauhistuen kääntyi veli hänestä pois; niin vaikutti häneenkin tuo

hirveä katse, vaikk'ei hän suinkaan ollut hentomielinen luonteeltaan

hänkään. Hän näki siinä erään mahdin vääntelevän kuolonkamppailussaan

ja sai yksin omatkin miehensä pelvosta vapisemaan. Kallioon kytketty

Loke siinä kamppaili; hän tunsi kyykäärmeen myrkyn tippuvan kasvoilleen

ja tempoili senvuoksi niin että maa järisi.

Tämän purkauksen jälkeen levisi hyinen kylmyys yli koko arkkipiispan

olemuksen.

"Vie se tervehdys Raseporista tulleelle!" sanoi hän nyökäten

veljelleen, että tämä lähtisi.

Tämä meni hitain, viipyvin askelin huoneesta, johon arkkipiispa siis

taas jäi Siggen kanssa kahden kesken.

Kesti kuitenkin kauan ennenkuin arkkipiispan sielussa kuohuilevat

laineet ehtivät asettua. Hän käveli raskain askelin edestakaisin

huoneessa, ikäänkuin olisi aivan unhottanut, että oli todistaja läsnä

näkemässä niitä tahdottomia liikkeitä, joita hänen sisällinen myrskynsä

vaikutti. Vihdoin hän seisahtui ikkunan ääreen ja katseli Itämeren

pauhaavia aaltoja ja niiden huuhtomaa kalliota. Ja kuta kauemmin hän

niitä katseli, sitä tyvenemmäksi, sitä raudankovemmaksi hänen katseensa

muuttui.

Hän kääntyi äkisti ja huomasi Siggen.

"Mitenkä sanoitkaan, mies?" lausui hän istuen taas nojatuoliinsa ja

käärien avaraa nuttua ympärilleen, "miten sanoit? Tahdotko täyttää

lupauksesi?"

"Tahdon!"

"Puheemme keskeytyi... kerroit karhusta, jota ajetaan... sinä voit

kiertää sen?"

"Niin... mutta muistakaa, että se voi sitä ennen kaataa parhaan

lehmänne... tarkoitukseni on tehdä hänet vaarattomaksi ja pakottaa

hänet kulkemaan teidän asioillanne."

Arkkipiispan poskille nousi heikko puna, ja hänen silmänsä elostuivat

omituisesti. Tällaista kieltä hän nähtävästi paremmin ymmärsi kuin

veljensä puheita.

"Puhu suusi puhtaaksi, mies!" kehotti hän, "puheesi miellyttää minua!"

"Aion lyödä karhun sokeudella", jatkoi Sigge, "ettei hän ymmärrä omaa

parastaan, vaan lyö toisella käpälällään toisen vialle... silloin

voitte, luulen, panna riimun hänen päähänsä, ja annatte sen siinä

olla..."

"Ja toinen käpälä on...?"

"Herra Niilo Sture!"

"Ja toinen?"

"Herra Steen!"

"Herramme puun nimessä, mies, nyt puhut sellaista, joka on enemmän

arvoista, kuin pyydätkään... jos sinussa vaan on miestä sitä

toteuttamaan..."

"Siihen minussa on miestä... Voitte luottaa minuun!" vastasi Sigge mitä

täysimmällä itseluottamuksella. "Päästäkää te koirat vaan juoksemaan,

minä vastaan karhusta..."

"Mutta minun jahtini ei jouda kauan odottaa...! Oletko valmis milloin

tahansa?"

"Olen!... Teidän täytyy kuitenkin sallia minunkin tehdä kysymyksen tai

pari. Ensiksi pyydän teidän sanomaan, kutka ovat koirinanne, sillä sen

ymmärrän hyvin, ettei hän kuulu niihin, joka äsken toi kuninkaan

viestin, en myöskään luule, että veljenne, David-herra, voi tähän

suurta apua tuoda."

Arkkipiispa istui vaiti hetkisen, ja Siggen tarkka silmä huomasi heti,

että hän nyt oli koskettanut kieltä, joka ei luultavasti milloinkaan

lakkaisi soimasta tämän miehen mielessä. Näöltään oli arkkipiispa

kuitenkin nyt täydellisesti tunteittensa herrana.

"Sukulaiseni ovat urhokkaita ritareja", sanoi hän hyvin hiljaan ja

hitaasti. Sitten hän lisäsi: "Käänny herra Eerik Kaarlonpojan ja herra

Eerik Niilonpojan puoleen!... Mutta aika on pian käsissä... pian

käsissä!"

"Hyvä, armollinen herra! Enempää ei minun siis tarvitse tietää... Ja

kun sitten taasen istutte vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa,

niin...?"

"Silloin sinä vasta opit Jöns Pentinpojan oikein tuntemaan!"

Sitten Sigge läksi arkkipiispan luota, joka eleli yhä edelleenkin

Borgholmin linnassa, yksinään ja unhotettuna, "tuskin parempana jotakin

mieskurjaa", lausuu muuan kirjailija, joka eli puolta vuosisataa

myöhemmin häntä.