I.

Kuoleman kourissa.

Kuinka vastakkaisilta ihmisten teot usein näyttävätkään! Viha ja

rakkaus, elämä ja kuolema voivat olla saman tarkoitusperän keinoina.

Tekoa arvostellaan ainoastaan näyn mukaan tunkeumatta sitä johtavaan

sisäiseen tahtoon, mutta kun se vähitellen kehkeytyy ja ilmenee,

saadaan nähdä, että niin selvältä näyttävä vastakohta olikin vaan

näennäinen. Johtava tahto on vaan vaihettanut välikappaletta, itse

vähääkään muuttumatta. Päämäärä on pysynyt samana, mutta matkalla on

löydetty uusi tie, joka näyttää johtavan varmemmin perille.

Usein voi vähäpätöisinkin seikka olla vaikuttimena, joka saapi tahdon

valitsemaan vanhan sijaan uuden. Sitä laatua oli epäilemättä se syy,

joka vaikutti häneen, joka vaani murhatakseen Niilo Sturea ja joka,

nähtyään uhrinsa pelastuneen, riensi kuolemansairaan Steen-herran luo

kohottaen murha-asettaan hänen päänsä yli, ikäänkuin tyydyttääkseen

ihmisverenhimoansa. Sellainen syy sai epäilemättä hänen pysähyttämään

jo nostetun kätensä ja laskemaan kirveensä lattiaan.

Samassa äkkäsi hän tumman varjon nousevan ihan edestään ritarin vuoteen

vierestä. Hän löi otsaansa ja astahti pari askelta takaisin, mutta

säikäys hävisi kohta, ja leveä inhottava hymy levisi hänen huulilleen.

"Kuka olet, poika, ja mistä tulet?" kysyi hän.

"Olen herra Eerik Akselinpojan asepoika", vastasi Ingeborg arasti.

"Olen eksynyt pimeässä ja toivoin täältä saavani neuvoa tielle..."

"Tielle, mille tielle?"

"Ekolsundin tielle."

"Hm!... Sinä vingut niin hienosti, poika...!"

Mies meni heittämään hiukan viriä takkaan ja puhalsi sitä palamaan.

Sitten hän tarttui Ingeborgin käteen vetäen häntä tulta kohden sekä

katsoi niin tuikeasti häntä silmiin, ettei neito voinut sitä kestää.

"Eerik-herran asepoika!" mutisi mies. "Sormet maidosta ja kasvot... Ota

lakki päästäsi, poika!"

Ingeborg ponnisti kaiken rohkeutensa ja levollisuutensa selviytyäkseen

miehen tunkeilevaisuudelta ja epäluuloilta. Mutta hän älysi varsin

hyvin, kuinka hyödytöntä tässä oli teeskennellä. Siksi hän nosti

päätään ja lausui:

"En ole se, jolta näytän. Nimeäni en kuitenkaan sano, mutta tämän

ritarin puolesta olen valmis uhraamaan henkeni. Ja hän tarvitsee nyt

sellaista apua ja hoitoa, jota sinä et voi hänelle antaa!"

"Niin hän tarvitsee apua...!" virkkoi mies yhäti tirkistäen kuin ilves

Ingeborgin kasvoihin. -- Hän lisäsi kotvasen kuluttua: "Ja mitä muuta,

arvoisa neiti, mitä arvelette?"

"Pelasta hänet, pelasta hänet, niin olen sinulle kiitollinen kaiken

elinaikani?" huudahti Ingeborg katsoen rukoilevan katseen koko

lumousvoimalla mieheen, joka puolestaan näytti taipuvaiselta

kuuntelemaan hänen rukoustaan, niin julmalta kuin hän näyttikin.

"Ritarista teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi hän. "Hän näkee päivän

taaskin, siitä olkaa varma! Heti päivän koittaessa minä lähden

arkkipiispakaupunkiin katsomaan, eikö sieltä joutuisi joku

yrttitaitoinen veli hänen avukseen."

Ingeborg ei tiennyt, mitä ajattelisi tästä miehestä, joka näytti niin

äkkiä muuttaneen mieltään. Eikä hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta,

että sama inhottava ilme yhä vieläkin oli hänen kasvoillaan. Hän tunsi

suurta iloa tietäessään voivansa pelastaa ritarin, ja sittenkin häntä

kammotti tuon pelastajan samea katse ja synkkä hymyily.

Mies istui hetkisen itsekseen miettien. Sitten hän taas katsoi

Ingeborgiin alkaen varovaisesti kysellä häneltä, saadakseen ensi

kysymyksiinsä tarkemman selon. Nähtävästi riippui Ingeborgin

vastauksista enemmän, kuin hän itse silloin ymmärsi, vaikka hän

tajusikin välttämättömäksi pitää salassa kaiken, mitä oli

eilisiltaisella vaelluksellaan metsässä tullut tietämään. Se hänelle

onnistuikin, ainakin sikäli, että mies jätti hänet enemmittä

kysymyksittä rauhaan.

Mutta samalla kasvoi Ingeborgin itseensäluottamus. Hän rupesi nyt

vuorostaan kyselemään mieheltä ritarista, miten hän oli tähän

syrjäiseen metsäpirttiin joutunut, mistä hän oli saanut monet haavansa,

kaksintaistelustako, vai oliko Niilo-herran ja arkkipiispan miesten

välillä ollut ottelu äskettäin, -- kaikki senlaisia kysymyksiä, joiden

tarkoitus oli uskottaa mieheen täyttä varmuutta. Ei ollut kuitenkaan

helppoa päästä selville siitä, sillä niin kekseliäs kuin neidon mieli

olikin, puuttui häneltä kuitenkin tässä tarvittavaa kokemusta ja

ihmistuntemusta.

Yhtäkkiä mies silmäsi häntä niin pistävän palavasti, että hänen verensä

aivan hyytyi.

"Mitä olisitte tehnyt, neito", sanoi hän, "jos minä olisin ollut

ritarin vihollinen enkä hänen ystävänsä, ja jos olisin hänet surmannut

tuolla, jossa hän nyt makaa saamatonna vallassani?"

Mutta tyttöraiska jaksoi säilyttää malttinsa. "Surmannut?" kysyi hän

hymyillen. "Surmannutko?... Kuinka voit sitä kysyä?"

"Missä silmänne sitten olivat, hyvä neiti, kun ette nähnyt, että

kirveeni oli kohollaan hänen päänsä yli?"

Tähän kysymykseen ei olisi ollut helppo vastata, mutta Ingeborg pääsi

siitä, sillä ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi muuan varsin

vähäpätöisen näköinen mies. Hänen yllään oli avara matkaviitta ja

päässään leveälierinen hattu, molemmat sitä mallia ja väriä, jota

tuomioherrat siihen aikaan käyttivät. Hänen kasvonsa olivat lempeät ja

vakavat ja niitä valaisi viisas silmäpari.

Hän tuli miehen juuri lausuessa viimeisiä sanojaan, ja tavallinen

tervehdys kuoli silloin hänen huulilleen ja hän katsahti äkkiä ympäri

huoneen, joka nyt oli kokonaan valaistu.

"Jumala paratkoon, hyvä ystävä, luulin rauhan majaan astuvani ja

saankin samassa kuulla sanoja, joita rosvo kyllä voi lausua, mutta ei

rehellinen talonpoika!" virkkoi matkustaja jääden ovelle seisomaan.

"Monipa kulkee tänä yönä Vårdsätran metsän halki, huomaan", vastasi

puhuteltu, "koska tekin, hurskas herra, siellä matkustatte... Ellen

väärin näe, olette herra Eerik Olavinpoika?"

"Hyvä, hyvä, olet oikeassa, olen kaniikki Eerik Olavinpoika ja matkalla

olen Godtsundaan, jonne luulin saavani opasta... Mutta tänne näyttää

hyvä Jumala itse ohjanneen askeleeni, koska..."

"Niin, kuten sanotte, arvoisa herra!... Pyhä Eerik-kuningas ei olisi

voinut sopivammin tuoda teitä hänen luokseen, kuin olette nyt itse

tullut. Tämä ritari... te tunnette hänet erittäin hyvin, hän on herra

Steen Sture!..."

Tuomioherra viskasi viitan ja hatun pois ja riensi ritarin vuoteen

ääreen, alkaen heti tarkasti tutkia häntä. Mies kertoi hänelle silloin

samaa kuin Ingeborgillekin, joka kertomus oli muuten melkein yhtäpitävä

totuuden kanssa.

"Hetkemme ovat kalliit, hyvä mies", sanoi Erik Olavinpoika nousten

seisoalleen, "ne ovat kalliit...! Nyt täytyy heti viedä kaupunkiin

sana... Odotan täällä, kunnes palaat, ellei toista sananviejää saavu,

mutta niin uljaan ritarin tähden uhrannee joka Ruotsin mies kernaasti

yhden yön..."

Synkkä mies heitti epäluuloisen katseen pieneen tuomioherraan.

"Luulen sentään", sanoi hän, "että te teette vaaran suuremmaksi kuin se

onkaan!"

"Herramme kalliin veren nimessä!" huudahti kaniikki silloin sangen

tulisesti, "sanon sinulle, ettei ole hetkeäkään hukattavana...!"

Hän antoi sitten miehelle lähempiä ohjeita, mihin hän saisi kääntyä

Upsalassa saadakseen, mitä tarvittiin. Silloin tämä päätti lähteä.

Mutta päästyään paraiksi ulos riensi hän sukkelaan tuvan katolle ja

katseli luukusta sisään.

Kun tuvassa oli kaikki rauhallista, niin hän juoksi jättiläisaskelin

rantaan, jossa vene oli. Tämä oli sillä välin siirtynyt paikaltaan,

niin että kesti kotvasen, ennenkuin hän sen löysi. Mutta venemies oli

siellä yhä odottamassa. Hän sai nyt toimekseen kaniikin antaman asian,

ja vene rupesi heti kiitämään virtaa ylöspäin.

Murhaaja taasen kiiruhti samaa tietä takaisin, mutta kulki nyt niin

hiljaa, ettei pieninkään ääni ilmoittanut hänen tuloaan tuvassa

olijoille. Taaskin hän tirkisteli kattoluukusta tupaan.

Mitä hän nyt siellä näki, saattoi hänet päättämään pysyä paikallaan,

kunnes se puhe oli loppunut, jota hän nyt sieltä kuuli.

Ingeborg makasi kaniikin edessä ojentaen rukoillen käsiään häntä

kohden, ja tämä istui kuunnellen tarkkaavaisesti neidon sanoja. Se ei

ollutkaan mitään vähempää kuin täysi selonteko eilispäivän

tapahtumista, aina siitä hetkestä asti, jona Ingeborg istuutui

hiekkaharjulle Upsalan edustalla.

Koko heidän rikollinen suunnitelmansa oli siis täydellisesti tunnettu.

Murhaaja kiristeli hampaitaan vihasta ja kiukusta, mutta jäi vielä

tuvan katolle. Vielä oli paljon tärkeätä kuultavaa hänelle.

Kaniikki ja neito neuvottelivat, kuinka pelastaisivat haavoitetun

ritarin tuon julman konnan käsistä ja kuinka voisivat häntä parhaiten

rangaista. Tässä ei siis ollut kysymys vaan siitä, kuinka hän saisi

tarkoin mietityn tuumansa täytetyksi, vaan siitä suorastaan, kuinka hän

voisi itse pelastaa nahkansa. Kaniikki päätti lähteä seuraavana päivänä

itse kaupunkiin saatuaan ensiksi ritarin hyvin hoidetuksi. Siellä hän

ilmoittaisi kaikki tyyni Niilo Sturelle, ja tulisi sitten tarpeeksi

paljon väen kera heti tänne takaisin ottamaan pahantekijän kiinni ja

viemään Steen-herran ja Ingeborgin muassaan kaupunkiin takaisin.

He raukat eivät aavistaneet, että heidän joka sanansa oli myöskin

sanana heidän omassa kuolemantuomiossaan. Mutta tuomari, murhaaja oli

viekas mies. Hän olisi voinut mennä tupaan ja lähettää kirveellään

heidät toisen toisensa perään ijankaikkisuuteen; mutta niin hän ei

tehnyt. Hän tahtoi asettaa tämänkin teon itselleen niin edulliseen

valoon kuin mahdollista, syystä että hän joko oli luonnostaan laskeva

ja varovainen tahi että häneen oli lapsuudestaan juurtunut käsitys

siitä, kuinka vaarallista oli satuttaa kättänsä niin korkeaan herraan

kuin tuomiokapitulin jäseneen, varsinkin kun tämä kuului vielä itse

arkkipiispan tuomiokirkkoon.

Hän teki äkkiä päätöksensä, tapa vaan, miten sen täytäntöön panisi, oli

hänelle vielä hämäränä, kun hän laskeusi katolta maahan ja astui

tupaan.

"Ei ollut helppoa saada viestiä kaupunkiin tänä yönä", sanoi hän,

"mutta sain kuitenkin, ja luulen, ettei kauan kestä, ennenkuin mies on

takaisin, muassaan kaikki, mitä pyysitte ritarin virkistämiseksi."

"Olisi kuitenkin ollut varminta, että olisit itse lähtenyt!" vastasi

kaniikki.

"Luulin kuitenkin", vastasi Sigge viekkaasti hymyillen, "tapaavani

venemiehen, joka toi teidät tänne, kunnioitettava herra..."

"Ei, ei", keskeytti kaniikki ajattelematta, minkä varomattomuuden siinä

teki, "minun venemieheni sousi heti järvelle takaisin, josta viimeksi

tulen."

"Niin pelottomaksi en suinkaan luullut teitä, herra Eerik", virkkoi

Sigge nauraen.

"Pelottomaksi...? Sen, joka Jumalaan luottaa, ei tarvitse mitään

pelätä, hyvä mies!" selitti kaniikki.

Nyt tuli hiljaisuus ja yön hetket kuluivat, mutta aamupuoleen päivän

sarastaessa meni Sigge pihalle katsomaan, eikö sanantuojaa jo ruvennut

kuulumaan. Kaniikki ja Ingeborg hoitivat haavoitettua, joka vääntelihe

kovissa tuskissa vuoteellaan. Hetkisen kuluttua tuli Sigge taas.

Sanantuojaa ei vielä näkynyt, mikä olikin varsin luonnollista, arveli

kaniikki, sillä oudon miehen ei ollut tietenkään helppo löytää

kysyttävää luostariveljeä, jolla aina oli aikaa valmistaa tähän

tarvittavia laastaria ja voiteita, sillä Tukholmassahan täytyi nyt olla

tavaton sekasorto vallalla.

Sigge meni toistamiseen ulos ja kohtasi viestin, jonka oli lähettänyt

kaupunkiin. Se oli hyvin toimittanut asian. Sigge sai kaniikille

vietäväksi paksun laukun, täynnä kaikenlaista tavaraa. Mutta hän viipyi

vielä antaen venemiehelle eräitä käskyjä. Illan tullen pitäisi hänen

odottaa veneineen samassa paikassa, mutta hän ei saisi millään ehdolla

eikä millään syyllä ottaa soutaakseen ketään kaupunkiin päin.

Hän saisi viedä heitä vaan vastaiselle rannalle. Vaikka Sigge itsekin

käskisi hänen soutaa kaupunkiin, ei hän saisi sitä tehdä. Päivä tuli ja

aurinko nousi yhä korkeammalle taivaalle. Mutta ritari tarvitsi mitä

tarkinta hoitoa, eikä hurskas kaniikki tahtonut tehdä työtään

puolinaiseksi. Hän rakasti sitä paitsi suuresti tätä ritaria, joka oli

uhrannut henkensä ja verensä Ruotsinmaan edestä, ja hän piti ihanimpana

velvollisuutenaan tehdä mitä voi ja mihin Herra hänelle voimaa soi.

Joku muu olisi kenties taiteenmukaisemmin pannut laastarilaput ja

voiteet haavoille, mutta varmaan ei kukaan ollut hellyydessä ja

rakkaudessa tätä miestä ja hänen satunnaista auttajatartaan etevämpi.

Aamupäivää oli jo paljon kulunut, ennenkuin Eerik-herra voi ajatella

sairaan jättämistä, ja Ingeborgin pyynnöstä päätti hän viipyä vielä

moniaita tunteja nähdäkseen niiden mainioiden yrttien vaikutusta,

joiden voimia hän tässä käytti. Sigge ryhtyi hankkimaan soutajia

suuremmalla innolla kuin kaniikki ja Ingeborg voivat odottaakaan. Hän

oli kauan poissa, mutta tullessaan taas tupaan sanoi hän, ettei ollut

saanut niitä toimitetuksi, ruokaa hänellä vaan oli mukanaan, ja sitä

hänen ylhäiset vieraansa kaiketi tarvitsivatkin.

Tuli iltapäivä, ja vihdoinkin oli taas käsissä hetki, jolloin ritaria

oli hoidettava. Tämä makasi alinomaisessa horrostilassa. Eerik-herra

nyökkäsi silloin merkitsevästi Ingeborgille ja kääntyi samassa Siggeen

sanoen:

"Tässä tarvitaan vielä voimallisempia yrttejä... minun pitää nyt lähteä

kaupunkiin, lähdenkö jalkaisin..."

"Ette kuitenkaan voi sitä tehdä, hurskas herra...! Olkaa vielä kotvasen

aika kärsivällinen, niin luulen, että soutajia kyllä saamme, ja ellei

muuten, niin minä lähden itse soutamaan teitä virtaa ylöspäin."

Mutta rehellinen kaniikki pysyi päätöksessään, ja silloin tarjousi

Sigge toistamiseen mennäkseen rannalle soutajaa etsimään, sillä hänellä

ei muka ollut sydäntä nähdä niin hurskaan herran kulkevan jalan pitkin

metsän raivaamattomia, koleita polkuja. Ellei kaniikki olisi ollut

ritarin vuoksi niin levoton olisi hän tuskin antanut tuon vaarallisen

miehen itseensä vaikuttaa. Ne voimakkaammat yrtit, joista hän puhui

olivat sen laatuisia, ettei niitä voinut käyttää, ellei ritarin tila

parantunut, sen hän hyvin tiesi, ja sitä nähdäkseen päättikin hän vielä

viipyä.

Ingeborg istui kuivin silmin ritarin vieressä. Koko hänen sielunsa oli

kuin häneen sulautunut. Hän ei voinut ajatella mitäkään muuta tässä

maailmassa. Kaniikin kasvoinilme oli, tämän pannessa uusia siteitä,

paremmin kuin sanat ilmaissut neidolle, että hän istui kuoleman

porttien ääressä.

Sigge tuli taas, mutta ilta oli niin kulunut, ettei enää voinut

mitenkään ehtiä kaupunkiin päiväiseen aikaan.

"Nyt on rannassa vene!" sanoi hän.

"Hyvä, hyvä!" lausui kaniikki osoittamatta erinomaisempaa

tyytyväisyyttä tai kiirettä, vaikka hän olikin saanut odottaa kauemmin

kuin Siggekään piti tarkoitustaan varten tarpeellisena.

"Olette siis tottunut odotukseenne", lisäsi hän, "ja sepä hyvä, sillä

vaikka rannassa on vene, ei siellä soutajaa näy!"

"Hyvä, hyvä!" vastasi kaniikki.

Hän astui sairaan ääreen, kumartui hänen ylitseen, kuunteli hänen

hengitystään, tutki hänen valtasuontaan ja vaipui syviin mietteisiin.

Ingeborg katsoi häneen levottomasti, ja Sigge seisoi perällä pistäen

lyhyen miekan nahkavyöhönsä.

"Ingeborg!" kuiskasi ritari hyvin hiljaa.

Heikko, melkein huomaamaton hymy ilmestyi kaniikin huulille. Hän laski

kätensä siunaten Ingeborgin pään päälle, nyökkäsi hyvästiksi ja kääntyi

ovelle.

Siellä seisoi Sigge pidellen hänen viittaansa ja hattuansa.

Pukeuduttuaan tarpeellisiin tamineihin avasi kaniikki oven ja astui

ulos, heittäen vielä viimeisen tutkivan silmäyksen jääneihin.

Metsään tultua astui Sigge edellä, ja aivan hänen jälessään tuli

kaniikki kiirehtäen hänen askeliaan, vaikka hänen raskas hengityksensä

ilmaisi, ettei jalan kulkeminen ollut hänelle helppoa. Rantaan tultuaan

huomasivatkin he siellä todella veneen, jonka perässä soutaja istui

rauhallisena ja liikkumatonna. Kaniikki päästi ihan ilon huudahduksen

ja kysyi heti mieheltä, ottaisiko hän viedäkseen hänet kaupunkiin.

"En!" vastasi mies.

Mikään ei tehonnut mieheen; vieläpä karkealuontoinen käskykin, jonka

Sigge antoi, oli aivan tepsimätön. Mies oli muka saanut isännältään

käskyn jäädä rantaan odottamaan ja sen hän tekeekin.

"Noh!" sanoi Eerik-herra silloin lopuksi, "sitten saanen mennä jalan."

"Silloin minä tiedän paremman neuvon!" sanoi Sigge. Kun kaniikki kysyi,

mikä se oli, sanoi hän: "Tuolla Fyrisjoen toisella puolen noin pari

kivenheittoa rannalta on eräs mies, joka varmaan tulee viemään teitä

veneellä kaupunkiin."

Hiukan mietittyään katsoi kaniikki tämän neuvon hyväksi, ja kun ei

venemies evännyt kulettaa häntä toiselle rannalle, astui hän veneeseen,

joka läksi heti rannasta. Sigge jäi maalle katsomaan, että kaikki kävi

kuten pitikin. Kaniikki kiipesi hetkisen kuluttua vastaista rantatörmää

ylös, ja vene liukui virran yli takaisin. Kun se oli tullut entiselle

paikalleen, meni Sigge sen kokkaan, ikäänkuin jotakin sanoakseen

venemiehelle. Kaniikki kääntyi samassa ja näki sen, mutta ei näyttänyt

panevan sitä merkille, vaan meni metsikköön toisella rannalla.

"Täällä on huuhkajia puissa!" kuiskasi mies.

Sigge ei puhunut mitään, mutta hänen viekkaat silmänsä tirkistivät

puhujaan kehottaen häntä selvemmin puhumaan, minkä tämä tekikin.

"Eräs Niilo Sturen miehistä kulki iltapäivällä tästä ratsastaen ja

kyseli Steen-herraa!"

"Mitä vastasit hänelle...?"

"Että kaksi miestä vei hänet myöhään eilen illalla Flottsundiin, ja

sillä tiedolla mies lähti... Mutta luulen, ettei hän ole täältä

kaukana!"

Sigge mietti vähän. Sitten hän lausui:

"Sukkelaan tupaan ja pidä visusti silmällä siellä olevia!"

Venemies, joka näytti olevan valmis tottelemaan kaikkia Siggen käskyjä,

riensi heti veneestään ja katosi rannalle, Siggen astuessa veneeseen ja

tarttuessa sen airoihin.

Muutamilla reippailla vedoilla oli hän toisella rannalla. Nopeasti hän

sitoi siellä veneen kiinni, ja kiipesi sitten uskomattoman sukkelaan ja

notkeasti rantatörmälle ja katosi hänkin metsikköön.

Jokseenkin lähellä edessään kuuli hän kaniikin astuvan. Sigge teki

mutkan päästäkseen hänen edelleen ja paljasti lyhyen miekkansa

ollakseen verityöhönsä valmis. Mutta silloin tuli hän muutamaan

avoimeen, mättäiseen hakaan, jonka toiselta puolen näkyi eräs

ratsastaja liikkuvan mäntymetsän viertä. Laskeva aurinko paistoi hänen

kiiltävälle rautahatulleen, joka välkkyi siitä tulipunaisena.

Valju murhamies seisahtui kuin salaman lyömänä. Hän ei voinut kääntää

katsettaan tuosta loistavasta pisteestä. Oli hänen onnensa, että

muutamat katajapensaat suojasivat häntä; muuten olisi hänen käytöksensä

ehdottomasti herättänyt ratsumiehessä kummastusta. Rääkkyvä korppi,

joka lensi Siggen pään yli, herätti hänet horroksestaan ja sai hänet

kiireesti jättämään vaarallisen ha'an ja pujahtamaan metsään.

Brodde siinä ratsasti mäen syrjässä. Sigge tunsi hänet mainiosti, ja

hän joutui melkein houreenkaltaiseen jännitykseen ajatellessaan, että

taaskin joutuisi tuon miehen kanssa tappiolle. Viimeinenkin epäilys,

jos sitä enää olikaan, katosi hänestä. Hän riensi kaksinkertaisin

voimin eteenpäin.

Siten pääsi hän pian kaniikin rinnalle. Tämä oli saapunut erääseen

paikkaan, johon oli vettä kokoontunut hyvänlaiseksi allikoksi. Hän oli

turhaan yrittänyt käydä sen ympäri, ja nyt hän koetti hyppiä suoraan

sen yli kiveltä kivelle. Siggen kiivas juoksu kuusten ja mäntyjen

välitse synnytti jonkinlaista melua, mikä saattoi hänen katsomaan ylös.

Hän säikähti suuresti havaittuaan miehen, vaikka hän aluksi petti

itseään sillä luulolla, että mies voisi auttaa häntä.

"Rakas!" sanoi hän, "tuletpa kuin Herran lähettämänä!... autappa minua

yli!"

"Ja palasen tuollekin puolen!" kähisi Sigge iskien mitään pahaa

aavistamatonta kaniikkia kylkeen.

Tämä huudahti ja vaipui mättäälle. Vielä kerran nosti murhaaja

miekkansa täyttääkseen tekonsa, mutta samassa kuului ilmasta suhina

ihan hänen takaansa, muuan kuusenlatva lennähti hänen hartiotaan vasten

ja lyhyt sotatappara, joita ratsumiehetkin väliin pitivät vyössään,

lensi aivan hänen päänsä yli, vieden hänen päähineensä. Jos Sigge olisi

pitänyt päätään pariakin tuumaa korkeammalla, niin olisi hänen viime

hetkensä ollut ehdottomasti käsissä. Kirves putosi lammikkoon hänen

eteensä räiskyttäen lokaa ja mutaa sekä hänen että kaniikin yli.

Korppi, jonka vaakkuminen herätti murhaajan siitä horroksesta, johon

ratsastajan näkeminen hänet pani, oli herättänyt tämänkin huomiota, ja

niin sukkelaan kuin Sigge koettikin piiloutua, ei se sittenkään

onnistunut. Hänen nopea pakonsa päinvastoin juuri herätti Brodden

epäluuloja ja sai hänet viipymättä tekemään päätöksensä.

Hän oli veranleikkaajan kertomuksen nojalla kierrellyt koko päivän

seudulla Svante-herraa etsimässä, saamatta pienintäkään varmistumista

siihen, mitä tuo suuresti epäiltävä Lukas-mestari oli kertonut. Tosin

oli Flottsundinkin venemies puhunut samaa, että ritari oli nimittäin

viety siitä yli ja kuletettu sisämaahan päin, mutta tuli hän mihin

taloon tahansa, niin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt häntä. Brodde

katsoi vihdoin etsimisen turhaksi ja päätti kääntyä takaisin täysin

vakuutettuna siitä, että haavoitettu ritari oli viety joko meritietä

pois, tahi että veranleikkaaja oli tahallaan pettänyt Niilo-herraa ja

häntä.

Näitä miettiessään äkkäsi hän korpin, ja hänen terävä silmänsä huomasi

heti tuon tumman varjon kentän toisella puolen. Hän kannusti hevostaan

ja ajoi hurjassa laukassa kentän yli. Metsikössä estivät tiheät pensaat

ja oksat jonkunverran hänen kulkuaan, mutta hän tuli sentään siksi

ajoissa perille, että ehti nähdä murhaajan tumman säilän välähtävän

ilta-auringon hohteessa ja myöskin kaniikin kaatuvan mättäälle.

Silloin sieppasi hän nopeasti kirveen vyöstään ja heitti sen

voimakkaasti murhaajaa kohden. Samassa oli hän itsekin perillä.

Murhaaja kääntyi äkkiä ympäri, mutta hänen kasvonsa olivat ihan mudan

peitossa, niin ettei häntä voinut tuntea, eikä hän antanut

viholliselleen aikaa kysellä tai hyökätä, vaan pakeni hämmästyttävän

nopeasti metsään.

Brodde huomasi heti mahdottomaksi ajaa häntä takaa, jos kerran mieli

pelastaa haavoitetun, joka oli vyörähtänyt alas pehmeältä, liukkaalta

mättäältä ja värjäsi nyt verellään lammikon vettä. Hän nousi senvuoksi

alas ratsultaan ja astui onnettoman ääreen, jonka hän nosti

huolellisesti lätäköstä kuivalle maalle.

Varovasti avasi hän haavoitetun avaran matkaviitan tutkiakseen haavaa,

mutta otettuaan hänen päästään pois hänen vesimärän hattunsa, jonka

leveät lierit olivat kokonaan peittäneet hänen kasvojaan, löi hän

hämmästyksestä käsiään yhteen, ja pieni ilonsäkene välähti hänen vihaa

ja surua osoittavista kasvoista.

Hän tunsi heti uljaan Eerik Olavinpojan, joka oli kerran pelastanut

hänet kauheasta vankeudesta -- josta hän ei milloinkaan olisi elävänä

päässyt ilman hänen avuttaan. Hänen mieleensä kuvastui täydessä

elävyydessään se hetki, jona sieluntuskat ja muut suuret kärsimykset

äkkiä muuttuivat valoksi ja vapaudeksi, ja kesken suurta harmiaan

siitä, että katala murhaaja oli karttanut koston, tunsi hän sydämessään

ihanaa kiitollisuutta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä kohtaan, jotka olivat

johtaneet hänen askeleensa hänen jalon pelastajansa luokse.

Kahdistetulla innolla rupesi hän nyt häntä hoitamaan. Hän koki

parhaansa mukaan sitoa ammottavan haavan ja ehkäistä verenvuotoa.

Sitten hän nosti yhä vielä tiedottoman kaniikin syliinsä ja kantoi

häntä rantaa kohden, jossa toivoi pian löytävänsä Flottsundin

lauttauspaikan, jonka tiesi olevan lähistöllä. Hevostaan talutti hän

suitsista perässään.

* * * * *

Ruumiiltaan väsyneenä ja uupuneena sekä mitä tuskallisimman

levottomuuden rasittamana istui Ingeborg Steen Sturen vieressä

Vårdsätrametsän tuvassa. Hän ei huomannut, kuinka ruumiin voimat

ikäänkuin pisaroittain haihtuivat, samalla kuin sielu ylen

jännittyneenä taisteli epätoivoista taistelua estääkseen raukeavaa

toivoa katoomasta.

Hurskas kaniikki oli ollut kovin huolestuneen näköinen katsoessaan ja

tarkastaessaan hänen lemmittynsä haavoja, ja hänen jäähyväiskatseessaan

oli Ingeborg huomannut toivotonta tuskaa, vaikka tuo jalo mies

koettikin antaa hänelle rohkeutta ja luottamusta. Sepä juuri

katkaisikin kuin kirveen iskulla hänen toiveittensa haahdesta viimeisen

ankkuriketjun. Häneltä meni toivo.

Hänen ajatuksensa harhailivat avuttomina onnettomuuksien myrskyssä. Yön

pimeys ympäröi hänet, hänen korvansa humisivat, hänen ruumistaan

värisytti jäinen kylmyys, ja hän vaipui uinailevaan tilaan. Hänen

henkensä levitti utuiset siipensä antaen hänen ajatella ja puhua, nähdä

ja toimia, mutta kaikki tämä tapahtui kuin unessa.

Hän istui pitäen ritarin kättä omassaan, ja hänen puoleksi sulkeutuneet

silmänsä katselivat sairaan uljasta päätä.

Tämä lausui kuiskaten neidon nimeä, ja hänen äänensä näytti ehtivän

tämän sieluun, sillä hänen huulilleen ilmestyi vieno hymy.

Mistähän saapi sielu tuon ihmetyttävän taidon loihtia kesken suurinten

kipujen, kesken tukahuttavain tuskien taivaallisen onnen ja ylevimmän

kauneuden kuvia? Onkohan se vaan tehotonten haaveitten leikkiä vai onko

se heikkoa kajastusta siitä kalkista, jonka enkeli toi lohdutukseksi

Getsemaneen?

Neidon sieluun ilmestyi äkkiä valo, ikäänkuin päivän ensimmäinen säde

mustan yön perästä. Hän näki vihannan niityn reunalla ritarinsa

seisovan nuoruutensa täydessä kukoistuksessa ja viittaavan hänelle ja

kuiskaavan hymyhuulin hänen nimeään.

"Täällä ovat häämme!" luuli neito kuulevansa hänen lausuvan, ja

kesäinen tuuli hengähteli kukkain yli, ja meren kirkkaat aaltoset

valuivat hiljalleen rantaan, ja kaikki oli hymyilevää, kaikki oli suloa

täynnä.

Hän muisti tällä hetkellä kaikki ne kerrat, jotka kohtalo oli heidän

suonut toisiaan kohdata, kaikki ne sanat, joita he olivat keskenään

vaihettaneet. Tämä kaikki sekä muisto neitseellisen sydämensä surusta,

kun luuli työntäneensä onnen luotaan, ja nyt taasen varma tietoisuus

siitä, että oli sen uudestaan saavuttanut -- se vuodatti nyt hänen

sieluunsa sanomattoman onnen tunteen. Mutta se kieli, jonka

väräjämisestä koko tämä ajatuskudos syntyi, oli nyt yksinkertaisena ja

selvänä hänen nähtävissään ja se soi nyt niin täyteläisenä, vaikka ne

näppäykset, jotka sen panivat liikkeesen, seurasivatkin harvaan

toisiaan. Hänen aatoksensa siirtyivät panttileikistä Nyköpingin häissä

Päivänsäde-neitoon, siitä kukan kuvalliseen koristeeseen, joka oli

käynyt hänelle niin kalliiksi, kun hän oli kohdannut ritarin

Vesteråsissa ja kuullut hänen sanovan säilyttävänsä sitä lippaassaan ja

katselevansa sitä ainoastaan sielunsa sunnuntaipäivinä kuin ihmeitä

tekevää pyhäinkuvaa -- nämä ajatukset loihtivat hänen ympärilleen

taikamaailman, kestettyjen kärsimysten palkan.

"Nyt tulee Päivänsäteen koriste kypärini kaunistukseksi!" -- kuuli hän

ritarin lausuvan. Neito kosketti kädellään kaulaansa, ikäänkuin

ottaakseen ketjun, johon kukallinen kultakoriste oli kiinnitetty.

Mutta käsi ei löytänytkään, mitä etsi. Se vaipui hervotonna alas

pysähtyen pienelle helmikoristeiselle laukulle, joka riippui

asepoikamekon alta, ja jossa hän oli kantanut ja yhä kantoi sitä

kaulaketjua, jonka oli löytänyt Tukholman linnan maanalaisesta

vankikopista. Hän oli edellisten päiväin levottomuuden ja sen valtaavan

surun vuoksi, joka syntyi hänessä, kun hän huomasi ritarin todellakin

häntä rakastavan, melkein unhottanut tuon kalliin koristeen, joten se

oli saanut jäädä ensimmäiseen säilypaikkaansa.

Nyt hänen kätensä koski ketjua ja samassa hänen mielialansa hämmeni;

hänen muistinsa riitti ainoastaan siihen, että hän pani tämän ketjun

edellisen sijaan.

Hän nosti taasen vapisevan kätensä ja ripusti Niilo Sturen onnenketjun

Steen Sturen kaulaan.

"Minä annan sinulle pantinlunastajan palkan!" kuiskasi hän painaen

suudelman ritarin kalpeille huulille.

Hänestä tuntui silloin kuin seisoisi Eedenin yrttitarhan portilla,

josta vartioiva enkeli laski välkkyvän miekkansa alas laskien hänet

sisään. Maa, taivas sulivat yhteen, ja hän liiteli keveästi vahvoin

siivin lemmittynsä rinnalla äärettömäin onnen avaruuksien läpi

korkeimman rakkauden istuinta kohti.

"Kuole!" lausui silloin syvä, kumea, soinnuton ääni, ja karkea käsi

tarttui silloin Ingeborgiin temmaten hänet ritarin vierestä keskelle

lattiaa.

Se oli Sigge. Hän syöksyi sisään silmät hurjasti pyörien, kädessään

verinen miekka. Brodden näkeminen oli saattanut hänet raivoon, ja sen

lisäksi oli hän epätietoinen, oliko kaniikin suu ijäksi sulettu, vai

vieläkö hänen sielunsa kerran puhuisi ja syyttäisi.

Oven ulkopuolella oli venemies yhä odottanut uskollisesti. Mutta

hänelle sanaakaan lausumatta, jopa melkein huolimatta katsoakaan, oliko

hän siinä vai ei, riipaisi hän oven auki ja syöksihe tyttöraukan

päälle.

Ingeborg ei näyttänyt uhkaavaa vaaraa tajuavan. Hänen sininen taivaansa

tosin himmeni, hymyilevä saari kukkineen vajosi syvyyteen ja laineet

rupesivat taasen kuohuten loiskimaan, mutta surman sana: kuole, ei

ollut vielä saapunut hänen tajuntaansa. Hän seisoi posket

kalmankalpeina, mutta hänen suunsa hymyili vielä ikäänkuin sanoakseen:

mitäpä huolin maasta ja taivaasta riemuineen, kun minulla on

rakkauteni.

"Sinun pitää kuolla, kurja!" ärjyi miehen raaka ääni, ja murhaaja

pudisti häntä, ikäänkuin siten karkoittaakseen henkeä lähtemään tuosta

hennosta ruumiista.

"Haha-ha! Sinä kavala nainen!" jatkoi hän nauttien saatanallisesta

pilastaan turvattoman kanssa, kuten tiikeri verisen saaliinsa

rääkkäämisestä, "sinä luulit olevasi minua viekkaampi, sinä näljäinen

käärme, mutta minä murskaan sinun pääsi kantapäälläni... Katso, tyttö,

minä olen se arkkipiispan asemies, joka olen vannonut surmaavani Niilo

Sturen...! Nyt sinä pääset edeltä, että hän saisi seuraa!"

Hän heilautti lyhyttä miekkaansa, ja pari veripisaraa tipahti silloin

Ingeborgin kalpeille kasvoille.

"Kas noin, hyvä on", huudahti Sigge silloin, "siinä on pari pisaraa

kuoleman tervehdysmaljasta... Nyt saat tyhjentää sen pohjia myöten!" ja

hän kohotti miekkansa.

Mutta nyt heräsi Ingeborg lumouksestaan, ei kuitenkaan enempää, kuin

että hän näki murhaajan ja kohotetun miekan ja kuuli hirveän äänen

hänelle puhuvan.

Kamalalla sydäntäsärkevällä huudolla vaipui neito hänen jalkainsa

juureen kuin eloton kasa. Tämä ehkäisi murhaajan työn. Hän kumartui

alas laskien kätensä uhrinsa sydämen kohdalle.

Voi, se tykki vielä, mutta sielu vaipui takaisin unelmainsa maailmaan.

Mutta sieltä oli nyt riemu poissa, ainoastaan mustat laineet

kuiskailivat Steen Sturen nimeä ja lauloivat hänen rakkautensa

hautauslaulua.