IX.

Hyvästi.

Taistelu oli tauonnut ja Niilo Sturen joukot olivat vetäytyneet

takaisin Upsalan läpi länteen päin. Hän ei ollut voittanut. Hänen

väkensä oli, niinkuin tuo ylpeä ritari, herra Eerik Kaarlonpoika, oli

lausunut ennen taistelun alkua Eerik Niilonpojalle (Oxenstjernalle),

"sysimiehiä", s.o. nuorta, harjaantumatonta väkeä noista monista

mökeistä ja vaskikaivoksista Taalainmaassa, ja kukaan ei uskaltanut

toivoakaan, että nämä voittaisivat ritarin harjaantuneet joukot, joita

vihollisarmeija pää-asiassa oli. Mutta siltä eivät sysimiehet olleet

tappiollekaan joutuneet. Niilo herralla oli täysi syy olla tyytyväinen

päiväänsä. Tuo nuori väki oli suorittanut oppinäytteensä ja kestänyt

koetuksen. Päivän taistelusta ei ollenkaan ollut seurauksena pelko tahi

toivottomuus, vaan päinvastoin yhä suuremmaksi kiihtynyt halu käyttää

sitä oppia, joka oli saatu uudessa koetuksessa, hyväksi, eikä löytynyt

yhtään miestä, jolla ei ollut lujaa luottamusta silloin jakaa yhtä

hyviä ja parempiakin iskuja.

Että vastustajienkin oli täytynyt kestää paljon kovempi kamppailu, kuin

he olivat odottaneet, sitä todisti se seikka, etteivät he seuranneet

väistyviä sturelaisia perästä kaupunkiin, vaan jäivät ulkopuolelle.

Niilo-herra voi sentähden tyyneesti järjestää peräytymismatkansa, ja

neuvoteltuaan arkkipiispan talossa lähimpien miestensä kanssa, oli hän

päättänyt vetäytyä itäänpäin Roslageniin, jossa hän tiesi saavansa

lisäjoukkoja.

Aivan odottamatta oli iltapuolella luotettava ja kokenut Brodde

saapunut Vesteråsista ja ottanut osaa neuvotteluun. Hänellä oli ollut

keskustelu Julitan kentällä voittaneen Iivari Akselinpojan kanssa, ja

tämän keskustelun sisältö oli niin tärkeä, että hän oli katsonut

välttämättömäksi heti ilmoittaa se Niilo-herralle, jätettyään ensin

Vesteråsin linnan, jossa Briita-rouva lastensa kanssa oleksi,

luotettaviin käsiin. Brodde oli kovasti kehoittanut marssimaan

Roslageniin ja sieltä suoraan sitten Tukholmaan.

Seurauksena kaikesta tästä oli nyt osa Niilo Sturen joukoista

marssimassa itää kohti, ja hänen itsensä piti vahvan ratsu-osaston

kanssa seurata perästä, niin pian kuin hän vaan voi. Sitä ennen oli

hänellä kaikellaista toimitettavaa. Niinpä oli hänen pidettävä huolta

siitäkin, että rouva Briita Turentytär (Bjelke) turvallisesti voisi

lopettaa matkansa pohjoiseen, ja tästä oli sitäkin suuremmalla syyllä

huolehdittava kun hänen miehensä, herra Kustaa Kaarlonpoika, oli

lankonsa, Kaarlo-kuninkaan, puolella tanskalaismielisiä herroja

vastaan. Mutta tähän asiaan liittyi toinenkin, joka teki Niilon

velvollisuuden täyttämisen raskaammaksi kuin mikään muu -- se oli

kohtalo, jonka alaiseksi Steen-herra oli joutunut.

Ei ollut siinä kylläksi, että tuo urhoollinen ritari oli kaatunut

taistelussa, sen lisäksi oli hän kadonnut aivan jäljettömiin

taistelukentältä. Turhaan oli Niilo-herra antanut mitä huolellisimmasti

tutkia sitä metsän reunaa, jonne hän itse oli viimeiseksi nähnyt

sinikeltaisen höyhentöyhdön katoavan. Mikä vieläkin suuremmaksi teki

vaikeuden ilmaista nämä tiedot ritarin äidille, oli suru, joka oli

kohdannut häntä neiti Ingeborgin yhtä käsittämättömän katoamisen

kautta, jota tuo huolestunut rouva oli tiedustellut myöskin

Niilo-herralta.

Brodden neuvo, että toistaiseksi jätettäisiin Briita-rouva

tietämättömäksi poikansa kohtalosta, oli kenties asiain näin ollessa

paras, ja sitä päätti Niilo-herrakin seurata, jonkatähden hän

hovipoikansa kautta pyysi tuolta ylhäiseltä rouvalta anteeksi, ettei

hän niiden tärkeitten toimien tähden, joita hänellä oli käsillä, voinut

itse käydä hänen luonaan, vaan pyysi saada jättää hänen käytettäväkseen

matkaa varten pyydetyn huovijoukon.

Kun sitten Niilo-herralla oli ollut kokous kuuluisimpain

kapitulinjäsenten kanssa, jolloin hän kuitenkin ikäväkseen huomasi,

että herra Ericus Olai, oppinut historioitsija, oli poissa kaupungista,

ja hän samalla tavalla oli keskustellut myöskin muutamien

vaikuttavimpien porvarien kanssa, lähti hänkin kaupungista Brodden ja

viidenkymmenen ratsumiehen seuraamana.

"Älköön mitään pahaa tapahtuko hyvälle Eerik-herralle", lausui Niilo

ikäänkuin itsekseen, vaikka ääneen, niin että Brodde, joka ratsasti

hänen rinnallaan, kuuli sen... "Henkeni uhalla en tahtoisi, että jokin

onnettomuus kohtaisi häntä, joka kuitenkin helposti voi tapahtua, jos

hän on ulkona tänä yönä ja noiden hurjien miesjoukkojen läpi kulkee

kaupunkiin."

"Herra Eerik?" kysyi Brodde, "mistä Eerik-herrasta puhutte, herra

Niilo?"

"Arvelenpa, että tunnet hänet hyvästikin", vastasi Niilo, "jos muuten

muistat sitä aikaa, jolloin istuit haudattuna Nyköpingin linnan

tornissa..."

"Hitto vieköön, herra Niilo, mitä sanottekaan?... Josko muistan sen

miehen...!"

"Tiesinhän sen", vastasi Niilo nauraen. "Mutta toivokaamme, että hänen

arvokkaisuutensa kaniikkina on suojeleva häntä kulkiessaan arkkipiispan

puoluelaisten joukkojen läpi."

Tämä toivo tyynnytti sekä Niiloa itseänsä että Broddea, joka kuitenkin

lisäsi, että hän tahtoisi ratsastaa halki koko vihollisten armeijan

pelastamaan tuota jaloa miestä, jos sitä vaadittaisiin.

Siihen pysähtyi keskustelu, ja itsekunkin ajatukset kulkivat omia

latujaan hevosten kavioiden kopseen ja Säfjapuron lirisevän veden

synnyttämän yksitoikkoisen äänen seuraamina. Tie, jota he kulkivat, vei

nimittäin pitkin tuota puroa ja Laggan ja Östunan kirkkojen sivu --

muistorikas seutu, aivan omansa synnyttämään hurskaita ajatuksia

sellaisessa mielessä, kuin Niilo Sturen.

Kuninkaankivet Mora-niityllä eteläpuolella jokea muodostivat jo

itsessään sisältörikkaan kertomuksen saavutetuista voitoista ja

kestetyistä vastoinkäymisistä, ja tämä kertomus teki hyvää

ruotsalaiselle sydämelle. Itse laineiden loiskina ja tuulen humina

olivat ikäänkuin varta vasten esiintuomassa monenlaisia kuvia

vaihtelevasta ilosta ja surusta, suuruudesta ja voimasta ja

heikkoudesta, kuvia semmoisia kuin laamanni Jaarli Torgny, Birger,

Maunu Latolukko, mutta myöskin semmoisia, kuin Albrekt ja Eerik

Pommerilainen, synnyttämään kaikkia näitä kuvia ja valamassa niitä

yhteen yhdeksi kokonaisuudeksi, josta kehoituksena soi sanat, jotka

runoilija kerran lauloi:

"sä unhottaa voitko isäsi suuret

ja arkana haamujen keskellä seista?"

Husby Långhundraan jäätiin yötä viettämään kirkkoherran luo. Tämä oli

oikeamielinen mies, ja samoinkuin suurin osa Upsalan tuomiokapitulin

herroja ja arkkihippakunnan papistoa yleensä, ei hän ollenkaan

suostunut korkean esimiehensä mielipiteisiin ja tuumiin. Jalkaväen

päällysmiehet olivat täällä Niilo-herraa vastassa, niinkuin oli sopimus

ollut, ja nyt tehtiin ehdoituksia seuraavan päivän marssia varten.

Varhain aamulla, kun Niilo oli valmiina nousemaan hevosen selkään ja

oleskeli kirkkoherran yksityisessä huoneessa, jossa myöskin Brodde

silloin oli, ilmoitettiin erään miehen haluavan puhutella häntä

erittäin tärkeästä asiasta. Niilo antoi miehen tulla sisään.

Tulija oli mestari Luukas veranleikkaaja. Muutama silmänräpäys kului,

ennenkuin Niilo tunsi hänet, mutta sitten hän sanoi:

"Tuletko taas luokseni tuomaan jotakin Jobin sanomaa, mies?"

Luukas mestari irvisteli niin ystävällisesti kuin voi, samalla kuin

hän pari kertaa terävästi tarkasteli Brodden ankarannäköisiä

kasvonpiirteitä. Hän näytti ajattelevan vastausta, joko sitten jonkun

läsnäolo oli hänelle vastenmielinen, tahi sitten ritarin kysymys

hämmästytti häntä.

"Nytkin se, ankara ritari", sanoi hän vihdoin, "mitä minulla on

kertomista, sisältää tosin jotakin samaan lajiin, kuin se ilmoitus

jonka viime kerralla teille annoin, mutta Jumala ja kaikki pyhimykset

tietäkööt..."

"Olipa mitä hyvänsä, hyvä mies", kiirehti Niilo-herra, "mutta nyt on

aika minulle kallista, nopeasti esiin sentähden, mitä sinulla on

kielelläsi!"

Veranleikkaaja otti esiin ja levitti Steen Sturen olkavyön, antoi sen

Niilolle ja lausui:

"Tämän antoi minulle mies, joka tänä yönä on vaaninut henkeänne, herra

Niilo, mutta Jumalan äiti ja teidän suojeluspyhimyksenne lähettivät

minut murhaajan tielle..."

"Kautta taivaan, mitä sanot sinä, mies?" huudahti Niilo ja tarttui

vyöhön, jonka hän hyvin tunsi, ja panematta huomiota siihen, mitä

lausuttiin hänen itseensä nähden lisäsi hän, ajatukset kokonaan kiinni

olkavyön omistajassa: "missä tämän olet saanut?"

"Murhaajalta... se tahtoo sanoa häneltä, joka oli tulossa siksi,

vaikka..." hänet keskeytti ritarin silmistä lähtevät salamat ja hän

muutti samassa äkkiä yskähtäen puheensa lähtökohdan ja lyhyesti kertoi,

mitä oli tapahtunut taistelukentän sivulla.

"Ja tämän sanot sinä nyt vasta minulle", huusi Niilo tulipunaisena,

mutta vihansa laimeni, kun hän oikein sai nähdä miehen nöyrän ja

alakuloisen muodon, joka selvästi osoitti, että hän täydellisesti

tunnusti ritarin vihan oikeutetuksi.

"Ankara ritari", änkytti hän, "teillä on täysi oikeus suuttua minuun,

ja tuskinpa uskotte minua, jos sanon teille, että olen viivytellyt

tahallani..."

"Mies!" karjasi Niilo ja hyökkäsi vapisevaa veranleikkaajaa kohti.

Brodde seisoi äänetönnä nojaten seinään ja kädet ristissä rinnalla,

mutta silmillään tarkkaan seuraten jokaista piirrettä vieraan

kasvoissa.

"Herramme katkeran piinan ja kuoleman kautta, herra Niilo!" jatkoi tämä

itku kurkussa, "sallikaa minun selittää asiani, niin saatte kuulla,

että minä ansaitsen kiitosta enkä moitetta, jota nyt olette valmis

minulle antamaan."

Niilo pidätti itseänsä, ja veranleikkaaja kiiruhti lisäämään:

"Älkää unohtako, että asia koskee teidän omaa henkeänne, ankara

ritari!... Herra Steen ei tosin ollut hyvissä käsissä, mutta kuitenkaan

ei häntä odottanut pahempi vaan pikemmin parempi, kuin mitä hän oli jo

saanut kokea vihollisen miekasta ja nuolista... Mutta te, herra Niilo,

te olisitte ollut auttamattomasti hukassa, jos tämä tieto, jonka nyt

toin, olisi tavannut teidät kaksitoista tuntia aikaisemmin...

Katsokaapas sitäkin seikkaa, ankara herra, koskapa minä olen

mietiskellyt asiaa kaikilta puolin, niin voitte sen tekin tehdä, --

sitten myöskin sitä, että mitä voidaan tehdä Steen-herran hyväksi, se

ei ole vielä nytkään myöhäistä, vaikka teidän henkenne ei siinä enää

voi tulla kysymykseen... sillä tärkeämpää on kaiketi, että te pidätte

huolta valtakunnasta ja sotajoukosta, kuin että te..."

Niilon silmäys sulki miehen suun. Mutta tämä oli siihen määrään

voittanut pelin, että ritarin täytyi itsekseen myöntää hänen olevan

oikeassa. Jos hän edellisenä iltana, ennenkuin hän lähti Upsalasta,

olisi saanut tietää ystävänsä pyynnöstä saada tavata häntä, niin olisi

hän ollut valmis kulkemaan sieltä kautta tietään itäänpäin voidakseen

täyttää Steenin pyynnön ja samalla kertaa, jos mahdollista, ottaa hänet

mukaansa. Nyt oli hänen mahdotonta erota sotajoukosta ja ratsastaa niin

kauvas takaisin. Kuitenkin oli jotakin tehtävä Steenin hyväksi, ja

sentähden kysyi hän äkkiä:

"Missä ritari on?"

"Missäkö hän on?" toisti mestari Luukas, "missäkö hän on?... Niin,

missä hän nyt on, sitä en tiedä, mutta Flottsundin lautturi sen tietää,

sillä hänen piti kulettaa teidät joen yli, niin oli sopimus."

Niilo arveli hetken, mutta sillä välin astui Brodde esiin.

"Minä ratsastan tuon matkan, herra Niilo!" sanoi hän. "Tahdonpa nähdä,

enkö voi löytää murhamiestä, ja jos hän on minun vallassani, tuon

sitten hänet teidän eteen vastaamaan tämän miehen syytöksiin."

Niin sovittiinkin. Niilo näki mielellään, että asia joutui niin

kokeneen miehen käsiin, kuin Brodden, ja tämä ei kauan viivytellyt,

ennenkun jo istui hevosen selässä ja ratsasti pois pappilasta.

Herra Niilo valmistautui myöskin matkalle, mutta ennenkun hän vielä oli

lähtenyt huoneesta, tuli veranleikkaaja uudestaan hänen luokseen ja

sanoi, kysyttynä mitä hän tahtoi:

"Rakas herra Niilo, te ymmärrätte hyvin, kuinka kuumaksi minulle

nyt tulee, ilman turvaa ja suojelusta kun olen. Murhamiehellä,

talonpojalla, eli mikä hän olikaan, on paljon ystäviä, ja minun köyhän

miehen on varmaankin ankarasti kärsittävä siitä, etten paremmin

toimittanut hänen asiataan."

"Sinä voit jäädä luokseni!" keskeytti hänet Niilo kiivaasti, mutta

ilman mitään vihanmerkkiä, "täytyneehän minun ymmärtää sinun hyvä

tarkoituksesi, vaikka en pidäkään niistä teistä, joilla sinä olet

viisautesi saanut."

Niin sanottuaan meni hän ulos ja nousi hevosen selkään. Veranleikkaajan

kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme, mutta ne olivat samalla niin

täynnä ilkeyttä, että jos Niilo olisi sen huomannut olisi hän

varmaankin ottanut sanansa takaisin.

Nyt ratsasti hän pois pappilasta, pää täynnä ajatuksia valtakunnasta ja

vanhasta kuninkaasta, joka vielä viime kirjeessäänkin Niilolle lausui

epäilevänsä tämän kykyä saattaa hänet uudestaan valtakunnan istuimelle.

Yksinään, nälkiytyneellä hevosella, kappaleen matkaa muun joukon

takana, ratsasti mestari Luukas, veranleikkaaja.

Illalla seisoi Niilo Sture poltetun talonsa edessä. Hänen väkensä

oleksi ympärillä olevissa taloissa, hän itse oli yksinään ratsastanut

pois leiristä nähdäkseen sen paikan, jossa hänen onnensa oli

kukoistanut ja jossa hänen vihamiehensä oli tahtonut musertaa hänen

kalleimman omaisuutensa, ei taistelussa elämän ja kuoleman uhalla, vaan

hiipien kavalasti, niinkuin käärme kiemurtelee ylös puunrunkoa pitkin

ja läpi sen lehdekkään latvan metsäkyyhkysen kätkettyyn pesään.

Kuu oli korkealla taivaalla ja siroitteli hopeaansa yli metsäin ja

järvien, ja sen loihtuvalossa rakensivat näkymättömät kädet mustat ja

murretut muurit entiselleen, ja linna seisoi valmiina kauniimpana kuin

ennen, ja laulua kuului sieltä sisältä ja leikkivät nuorukaiset ja

neidot kulkivat taas ruusulehdon kukkamatolla.

On kangastuksia, jotka joskus ilmaantuvat miehen mieleen vietellen

mitä houkuttelevimmalla tavalla, ja ne levittävät loistavat

maalauksensa sielun silmien katseltaviksi useimmiten silloin, kun

ollaan juuri paraassa kiihkossa uhraamaan kaikki elämän tarkoituksen

saavuttamiseksi. Siinä istuessaan ja katsellessaan noita rakkaita ja

muistorikkaita paikkoja, juohtui Niilon mieleen, hänen tietämättä

mistä, ajatus, että hänen onnensa olisi voinut kukoistaa rauhassa, että

surut ja koettelmukset, joita niin suuressa määrässä hänen päälleen oli

tulvinut, eivät koskaan olisi tulleet, jollei hän itse olisi ikäänkuin

niitä esiin houkutellut. Eikö hän ollut sysännyt luotaan juuri niitä

miehiä, jotka olivat kutsuneet häntä sille uralle, jossa ikuisesti

kirkas taivas kohtasi hänen silmiään, minne hän vaan katsoi? Ja eikö

hän vieläkin ollut samassa asemassa, niinkuin ritari, joka vaatii

kaksintaisteluun juuri sen, joka on valmis ojentamaan hänelle voittajan

palkinnon ilman taistelua, ilman verta ja kyyneliä?

Vastakkaisuus nykyisyyden ja sen välillä, mitä olisi voinut olla,

epätietoisuus siitä, minkälaiseksi lopultakin ratkaisu oli tuleva sille

yritykselle, jota hän nyt oli päättämässä, -- tämä toisella puolen ja

toisella helppous, jolla olosuhteet voisivat tasaantua ja palautua

siihen asemaan, josta loihtunäky hänen kodistaan, semmoisena kuin se

oli ollut alkuperäisessä tuoreudessaan, ikäänkuin oli kohonnut

ainoastaan viettelemään ja uneen tuudittamaan hänen mieltänsä -- siinä

oli viettelys, joka nyt häntä kiusasi.

Ainoastaan sana, niin hän ja Akselinpojat perisivät sen vallan, joka

oli väännetty pois arkkipiispan väkevästä kädestä, ja valta, kunnia ja

rikkaus tulisivat olemaan loppumattomia. Tällaisessa muodossa kai sekin

loihtujuoma, jonka kansanlaulu sanoo vuorenkuninkaan tyttären tarjoavan

vastaantulevalle ritarille, tarjotaan miehelle, tässä äänilajissa kai

nekin viettelevät harpunsävelet soivat, ja silloin on tarpeen

hyvä neuvonantaja vierellä kuiskaamassa keinoa, jolla välttäisi

viettelyksen. Mutta Niilo Sturella oli sellainen neuvonantaja. Hänen

syvä rakkautensa maahansa ja luja luontonsa tekivät mahdottomaksi

hänelle pettää nuoruuden lupauksensa.

Hän voi nähdä tuon ihastuttavan näön, hän voi kuunnella sävelten

ihmeellistä sointua, mutta tämä ei koskaan voinut häntä vietellä. Ne

vain ikäänkuin aukaisivat silmät näkemään korkeamman päämaalin, jota

ilman hän ei voinut ajatellakaan, vielä vähemmin nauttia mitään

todellista onnea. Ja tämä korkeampi päämaali oli hänen synnyinmaansa.

Voimakkaasti tempautui hän irti unelmista, joihin oli vaipunut, ja

hänen katseensa kohosi maasta ylös taivaaseen, jonka loistava tähtivalo

hopeoitsi hänen partansa.

Ja ikäänkuin seuratakseen ritarin sortumatonta rohkeutta ja hänen lujaa

päätöstään uhrata Ruotsin puolesta kaikki, niin hyvin henkensä kuin

omaisuutensakin, kuului kaukaa sumun keskeltä järveltä ääni, joka

lauloi tuota yhä yleisemmästi tutuksi tullutta laulua hänen lankonsa

murhasta:

"Isä, Poika ja Henki pyhä,

Ruotsia suojelkaa, varjelkaa yhä."

Niilo ratsasti nopeata ravia pois kartanolta, ja vielä illalla oli

hänellä niin paljon järjestämistä, päättämistä ja neuvottelemista

päällysmiestensä ja rahvaan lähettiläiden kanssa, että kauan viipyi,

ennenkun hän voi panna levolle. Varhain aamulla oli hän määrännyt

kokouksen lähiseudun rahvaan kanssa, neuvotellakseen ja tuumitellakseen

vahvistuksesta, jota hän tarvitsi, ennenkuin voi lähestyä Tukholmaa,

jossa vielä, mikäli hän tiesi, arkkipiispa oleksi tanskalaisen

laivaston ja piiritysarmeijan kanssa.

Paljon ennen auringon nousua, nousi Niilo taas hevosen selkään ja lähti

käräjäpaikalle, jossa kokous oli pidettävä. Usva lepäsi vielä

läpitunkemattomana laaksoissa, ainoastaan kukkulat kohosivat siitä

niinkuin saaret merestä. Mutta tuuli puhalsi raittiina pohjoisesta ja

pani sumun liikkeeseen, niin että se pian pitkinä jättiläishaamuina

revityin viitoin leijaili pois niityiltä, ikäänkuin ahdistettuna

peläten päivän valoa ja leikkiä, joka täydellisesti hajoittaisi ja

karkoittaisi sen.

Tie, jota Niilo ratsasti, kulki aivan rannan kallioita vasten

loiskivan meren rantaa pitkin. Käräjäpaikkana oli Frötuna, joka oli

Norrtälje-lahden eteläpuolella, ja Niilo oli kulkenut tuota muinoin

niin rakasta tietä alas merenpartaalle, jossa hän kerran Tordin,

Ilianan ja Briitan kanssa oli laskenut maalle. Sieltä kulki hän rantaa

myöten pohjoiseen ehtiäkseen varhain Ösbyhyn ja Holmiin, jotka kartanot

olivat kauvempana idässä Frötunan pitäjässä, joiden omistajat hän

tahtoi saada mukaansa käräjille.

Meri aaltoili yhä levottomampana ja aallot huokailivat raskaasti

loiskiessaan rantaa vasten. Mutta kaiken tämän yli valoi aamurusko

omituisen värinsä, ja honkien latvat notkistuivat, ikäänkuin olisivat

ne tahtoneet tervehtiä päivän kuningatarta ja sitten taas

uhkamielisesti vaatia lähestyvää myrskyä taisteluun. Kaukana meren

vuonolla Solö saaren vierellä näkyivät ankkurissa olevan laivan mastot.

Niilo seisautti hevosensa ja koetti saada selville, kenen laiva oli;

sillä hänen huomiotaan herätti mitä suurimmassa määrässä se, että laiva

oli piilossa Solön takana. Hän oli juuri pienellä mäellä, jolla

molemmin puolin kasvoi lehti- ja havupuita, ja hänen täytyi ratsastaa

vähän matkaa takaisin tullakseen enemmän tasaisesti laskeutuvalle

maalle, joka oli pohjana leveälle mereen viettävälle laaksolle. Hän voi

mainiosti tarkastaa laivaa ja sen toimia, mutta oli itse kokonaan

suojattuna samanlaiselta huomaavaisuudelta laivaväen puolelta. Silloin

kuuli hän äkkiarvaamatta kaksi ääntä puhelevan juuri hänen jalkainsa

alla. Hän koetti katsoa alas, mutta puut estivät häntä. Kuitenkin oli

hän näkevinään peräkeulan siellä alhaalla olevasta veneestä.

"Elä usko sitä, merikarhu!... Hänen armonsa on tunnin kuluttua oleva

laivalla", lausui toinen.

"Ja mitä tekemistä hänellä on sitten maalla?" kuului toinen vastaavan.

"Tuuli puhaltaa hyvästi... olisi syytä olla tarpeettomasti

viivyttelemättä hanketta. Musta Hanhi tuntee nämä väylät vanhastaan,

vaikka se nyt purjehtii kuninkaallisen lipun alla!"

"Onko Hanhi ollut rajuilmassa näillä seuduin?"

"Ei juuri... mutta kun minä monta Herran vuotta sitten purjehdin Turun

ja Tukholman väliä, oli minulla kerran matkustajana eräs korkea herra,

jonka välttämättömästi piti poiketa suunnalta, hänen nimensä oli

Bardenvleth, ja hänellä oli mukanaan rakastettunsa ja tämän ystävä.

Niin laskimme me ankkuriin erään saaren luo, mutta sen sai ritari

kalliisti maksaa, sillä siinä ollessamme tulivat vitaliveljekset ja

veivät neidot mukanaan, ja ritari ei olisi pelastanut henkeään ellei

hän olisi ollut hyppäävinään mereen... Kas, hän hyppäsi sukkelasti

kääntyen kannen alle, mutta minä viskasin suuren kiven veteen, ja niin

hän muka upposi pohjaan... Sillä kertaa petin minä noita kirotuita

Jumalan ystäviä."

"Hyvä, hyvä, laivuri!" keskeytti toinen ääni. "Arvelenpa, ettei täällä

nyt ole mitään vaaraa, vaikka minäkin haluaisin, että maallakäynti

olisi jo suoritettu."

"Ja mitä hän sitten haluaa, tuo teidän korkea herranne?"

"Kenties tahtoo hän nähdä, voisiko hän mennä tässä lähellä olevaan

Björnön saareen... tahi kenties haluaa vain viimeisen kerran käydä

siinä talossa, jossa hän lapsuutensa ajan oleksi... Minä en voi tietää

herrani ajatuksia, mutta sen olen minä pannut merkille, että tämän

matkan tekee hän vielä enemmän pakosta, kuin sen, kun hän viimeksi

lähti valtakunnasta, vaikka se tapahtui kahleissa."

"Hm!" mutisi laivuri, "niin kuten sanot, herrain matkoja ja tekoja on

alhaisten vaikea ymmärtää!"

Niilon oli vaikea käsittää, mitä tässä oli tekeillä tahi kenestä miehet

puhuivat. Että se oli korkea-arvoinen herra sen voi hän ymmärtää siitä

kunnioittavasta tavasta, jolla he puhuivat hänestä, ja samoin, että hän

aikoi tuolla vanhalla aluksella, jonka Niilo oli tuntevinaan raskaasta

muodostaan ja leveästä kömpelöstä kaarestaan, jättää Ruotsin

valtakunnan jonka hän kerran ennenkin oli jättänyt, vaikka silloin

kahleihin kytkettynä. Olisikohan se...?

Hän ei uskaltanut lausua ajatustaan, niin valtavasti vaikutti häneen se

ja kaikki, mikä oli ja minkä täytyi olla sen yhteydessä. Mutta kun hän

katsahti ylös kallion reunasta jonka alla puhelevat miehet olivat,

seisoi hänen ajatuksensa ilmi elävänä ja ruumiillisessa muodossa hänen

edessään. Hän vei nopeasti käden silmilleen, ikäänkuin koetellakseen,

oliko tuo vain haave, näköhairahdus, tahi teroittaakseen katsettaan

voidakseen oikein tarkkaan nähdä näyn.

Toisella puolen yllämainittua niittyä aivan meren rannalla kohosi hyvin

omituisesti muovailtu korkea kallio. Tiheämetsäisestä ympäristöstä

kohosi kallio kylmänä ja jäykkänä, muodostaen ylhäällä kömpelön

möhkäleen, joka etäältä näytti kamalannäköiseltä päältä. Mereen pisti

paasi niin tasainen ja sileä, että olisi voinut luulla sitä ihmiskäden

tekemäksi, mutta reunoiltaan sitävastoin ympärinsä rikkirunnottu, niin

että terävät piikit näyttivät hammasriviltä. Viistossa tämän paaden

yläpuolella oli toinen, jolla kasvoi muutamia puoleksi kuivettuneita

mäntyjä. Kokonaisuudeltaan näytti tuo aamuruskon valossa lohikäärmeen

päältä, joka suomuista loistavine kauloineen pisti metsän yli, ja jonka

avoin kita syöksyi tulta ja liekkiä.

Aamurusko valaisi nimittäin koko loisteellaan tuota kauheata kitaa,

joka sentähden paistoi veripunaisena taivaan vaaleata sineä vasten.

Ja keskellä tuota kitaa näkyi terävät piirteet miehestä, joka seisoi

siinä pää alas painuneena ja kädet ristissä rinnalla.

Hän oli Ruotsin arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.

Kokonainen parvi ajatuksia välähti Niilo Sturen päähän nähdessään

vihamiehensä. Kaikin tavoin koetti hän löytää otaksuttavaa selitystä

tämän äkilliseen ilmestymiseen. Tuliko hän koettamaan Roslagenin kautta

tunkeutua maahan ja uudestaan yrittää onneansa taalalaisten kanssa,

jotka kerran seurasivat häntä niin uskollisesti ja tekivät hänet niin

voimakkaaksi, ja tapahtuiko tämä sentähden, että hänet oli voitettu

Tukholman luona, vai paljaastaanko sitä varten että hän voisi

kiihoittaa rahvasta ja muodostaa vaaran Niilo Sturen selkää uhkaamaan,

niin että tämä joutuisi kahden tulen väliin?

Ensiksi ei Niilo tahtonut uskoa sitä selitystä, joka kuitenkin oli

noiden kahden miehen puheessa että arkkipiispa lähtisi pois

valtakunnasta. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä valtaa, joka oli ollut

hänen vihamiehensä käsissä, tuon miehen, joka oli kukistanut ja

valtaistuimelle nostanut kuninkaita, ikäänkuin Ruotsin kruunu olisi

riippunut vapaasti käytettävänä hänen arkkipiispansauvansa nenässä, ja

joka mahtisanallaan oli tahtonut musertaa hänetkin. Nyt oli hän tullut

koetellakseen tätä valtaansa uudestaan, täynnä kostoa ja vihaa, yhtä

kovana ja tunnotonna kuin aina, ajattelematta ollenkaan synnyinmaataan,

pitäisikö sillä olla itsenäinen olemassaolo vai pitäisikö sen särkyä ja

pirstoutua kappaleiksi.

Mutta mitä tekemistä oli hänellä täällä alastomalla kalliolla

Ahvenanmeren rannalla?

Hän seisoi siinä luhistuneena ja kokoonvaipuneena, mutta ei sillä

tavalla, kuin hänen lihaksistaan olisi voima lähtenyt, vaan päinvastoin

sillä tavoin, kuin olisi ne puristuneet kokoon koko väkevyydessään,

auttaakseen häntä uskaltamaan jättiläishypyn. Katse näytti vakoillen

tähystelevän jotakin esinettä kaukaisuudessa, kenties Frötunan kirkkoa,

joka näkyi sille paikalle, jolla hän seisoi. Kuvastuikohan ehkä hänen

mielikuvitukseensa kuvat kuluneilta ajoilta, kun hän lapsena

äidinisänsä, herra Krister Niilonpojan (Vasa), luona Björnössä monta

kertaa oli kulkenut sitä maata, jota hän nyt katseli? -- Miehet

sanoivat niin, mutta Niilosta tuntui siltä kuin olisi hän pikemminkin

tahtonut tallata jalkoihinsa ja kirota sitä paikkaa, jossa hänen

lapsuutensa aika oli kulunut.

Sellainen katkeruus, sellainen kamala ja kauhea uhkamielisyys uhkui

koko hänen olennostaan, kun hän nousi ylös ja ojensi kätensä, että

itsekukin hänet nähdessään olisi samoin kuin Niilo selittänyt

kiroukseksi ne sanat, joita hänen huulensa tällä hetkellä näyttivät

höpisevän. Maa hänen jalkojensa alla tuntui polttavan, ja lohikäärmeen

valtavat leukapielet liikkuivat, ikäänkuin olisivat tahtoneet sulkeutua

ja musertaa tuon rohkean taipumattoman miehen.

Silmänräpäyksen kuluttua taulu muuttui. Arkkipiispa oli kadonnut.

Niiden tunteidensa valtaamana, jotka ensiksi täyttivät hänen sielunsa,

painoi Niilo kannukset hevosensa kylkeen ja tahtoi kiitää alas tielle

saadakseen valtaansa tuon vaarallisen miehen. Sillä tavoin hän olisi

saanut täydellisen ylivallan ei ainoastaan tanskalaisista vaan myös

heidän ystävistään, sekä sellaisista selvästi tanskalaismielisistä,

kuin arkkipiispan suku, että niistä, jotka olivat sillä puolella vain

osittain siten, että he ainakin vastustivat Ruotsin rahvaan tahtoa,

niinkuin nykyinen valtionhoitaja.

Mutta äkkiä pidätti hän tulista ratsuaan, ja surumielinen hymy levisi

hänen kasvoilleen. Arkkipiispa näkyi tulevan metsästä lohikäärmeen pään

juurella, ja vaikka hän näytti mahtavalta vielä voimattomuudessaankin,

tuolla ylhäällä hirmueläimen kidassa seisoessaan, oli se kuitenkin

turvaton mies, joka tuossa kulki rantaa pitkin ja lähestyi venettä.

Hetken kuluttua näki Niilo veneen lähestyvän laivaa, johon arkkipiispa

ja molemmat soutajat katosivat. Heti senjälkeen levitti Musta Hanhi

siipensä lentoon ja käänsi suuntansa etelää kohden.

Niilo jatkoi matkaansa ja tuli sovittuna aikana käräjille, joilla hänen

asiansa menestyi mitä parhaiten. Talonpojat kuuntelivat häntä

mielellään, kun hän puhui syntymämaan hädästä ja kehoitti heitä

lähtemään mies talosta asettaakseen Kaarlo-kuninkaan uudestaan

valtaistuimelle. Huutaen ja kätensä kohottaen lupasivat kaikki seurata

tuota rakasta ritaria, ja parin päivän kuluttua sanoivat he olevansa

valmiit marssimaan hänen kanssaan minne hän vaan viedä tahtoi.

Tyytyväisempänä kuin hän oli pitkään aikaan ollut, lähti Niilo puolen

päivän aikaan Frötunan käräjiltä ja palasi majapaikkaansa Lännan

pappilaan. Tiellä juohtui aamuinen näky uudelleen hänen mieleensä, ja

hän koetti selittää itselleen, mistä syystä arkkipiispa oli poikennut

tälle rannalle, joka kuitenkin oli kaukana siitä väylästä, jota hänen

piti kulkea, jos aikoi lähteä ulkomaille. Pää oli vielä täynnä noita

ajatuksia, kun hän laskeutui ratsultaan ja kuuli äänen tervehtivän

itseään, äänen, joka tällä hetkellä oli hänestä mieluisempi kuulla kuin

koskaan ennen.

Se oli Erkki, joka tuli Tukholmasta. Ne tiedot, jotka hän mukanaan toi

selittivät täydellisesti kaiken sen, mikä koski arkkipiispaa, vieläpä

sen lisäksi muitakin mitä tärkeimpiä asioita.

"Nyt on aika kiiruhtaa, herra Niilo!" sanoi hän, "ellette tahdo, että

kaikki valuu käsistänne."

"Ei siihen kauvan viivykään, arvelen minä, ennenkun saamme nähdä

Tukholman kaupungin..."

"Arkkipiispa on paennut leiristään, herra, ja..."

Ilmoitus ei tehnyt Niiloon semmoista vaikutusta, kuin kertoja näytti

odottaneen. Häntä kehoitettiin vain selvästi kertomaan kaikki mitä

siitä tiesi, ja hän teki sen. Valtionhoitaja herra Eerik Akselinpoika

oli samana yönä, kun Niilo-herra lähti Upsalasta, kaikessa

hiljaisuudessa kulkenut veneillä Mälarin yli kaupungista Lindarön

saareen ja hyökännyt tanskalaisten leiriin. Yllätys oli onnistunut

odottamattoman hyvin. Sekä arkkipiispa että tanskalainen marski, herra

Klaus Rönnow, olivat töin tuskin onnistuneet pakenemaan laivastoon,

joka heti lähti merelle. Mutta sielläkin heitä ahdistettiin, ja niin

suuri menestys oli Eerik-herralla ollut merellä, että kaikki laivat ja

useita pienempiä aluksia joutui hänen käsiinsä, ja sen lisäksi

kolmesataa vankia.

"Että arkkipiispa ja marski pääsivät sillä kertaa pakenemaan oli suuri

vahinko", lisäsi kertoja, "ja kuinka se kävi päinsä, sitä ei kukaan

tiennyt varmuudella sanoa. Kovin uskomattomalta kuuluu sekin, mitä eräs

Eerik-herran miehistä kertoi, että hän muka erästä isoa laivaa

valloitettaessa näki suuren veneen toiselta puolen laskeutuvan mereen

ja epätoivoisella vauhdilla soutavan maalle päin..."

"Missä tuo suuri laiva valloitettiin?" kysyi Niilo, joka Erkin

hämmästykseksi tuntui kiinnittävän enimmän huomionsa siihen, mitä hän

piti vähimmän uskottavana ja minkä hän oli kertonut ainoastaan

sentähden, että oli sen kuullut muilta. Sillä hänenkin mielestään oli

paljon otaksuttavampaa uskoa jonkin ihmeen tapahtuneen, jonkun

ylenluonnollisen sekautumisen inhimillisiin tapauksiin.

"Se kuului tapahtuneen saaristossa kaukana pohjoisessa, muistelen

miehen sanoneen pohjoispuolella Ljusterön saarta. Laivalla ei moni

ollut nähnyt venettä; mutta hän väitti, että eräs toinen Eerik-herran

laivoista oli sen huomannut ja ajanut sitä takaa, ja..."

"Ja...?" kiirehti Niilo innokkaasti.

"Niin katsokaas, onhan päivän selvää, ettei sitä saatu kiinni, kun se

oli paljas näköhairahdus."

Niilolle sitävastoin tämä näköhairahdus selitti sen, minkä hän oli

nähnyt aamulla. Arkkipiispan oli voimakkaiden soutajain avulla

onnistunut paeta ja oli hän luultavasti kätkeytynyt johonkin

rannikkolahteen siksi kun vaara oli ohi, jolloin hän oli jatkanut

matkaansa pohjoiseen. Epäilemättä oli hän sitten tavannut Mustan

Hanhen, joka myös näkyi päässeen pakoon ja joka oli ottanut hänet

mukaansa.

Oli siis saavutettu ratkaiseva voitto, koska arkkipiispan itsensä

täytyi paeta valtakunnasta. Mutta se oli voitettu ilman Niiloa, ja

siitä seikasta saattoi hänelle ja hänen asialleen koitua mitä ikävimpiä

seurauksia. Sellaiset ajatukset eivät voineet olla näkymättä hänen

kasvoillaan, ja Erkki, joka selitti ne omalla tavallaan, lisäsi,

ikäänkuin lohduttaen ja jonkinmoisella ylpeydellä:

"Sitä paitsi kulkee jokaisen suussa Tukholmassa puhe, että jolleivät

arkkipiispan joukot olisi luulleet, että te, herra Niilo, olitte

hyökkäämässä talonpoikienne kanssa, niin eivät he niin päistikkaa olisi

paenneet leiristään, ja kentiespä yhtä ja toista olisi puuttunut

Eerik-herran suuresta menestyksestä. Tanskalaiset olivat jo jättäneet

leirinsä, kun hän joukkoineen tuli pohjoisesta päin, sillä hän oli

tehnyt pitkän kierroksen Lindarösta Norrmalmiin... ja, kun ensimmäiset

miehet ehtivät perille, kuulivat he tanskalaisten huutavan: se on herra

Niilo Sture, se on herra Niilo ja taalalaiset!..."

Niilo naurahti miehen yritykselle hankkia hänelle kunniaa saavutetusta

voitosta.

"Siis oli meidän nimemme sillä kertaa Eerik-herralle hyödyksi!" sanoi

hän. "Olkoon se samalla tavalla valtakunnallekin hyödyksi!"

Siinä olikin pääasia, ja nyt oli Niilo Sturen ensi huolena, kuinka

valtionhoitaja käyttäisi voittoaan. Mitä keskustelusta hänen kanssaan

Upsalan tuomiokirkossa voi päättää, niin tulisi hän nyt vähemmän kuin

milloinkaan liittymään Niiloon, ja niinmuodoin oli tämä yhtä lähellä

eli yhtä kaukana päämaaliaan kuin ennenkin. Mitään ei ollut muuttunut,

paitsi se, että hänen nyt täytyi ryhtyä taisteluun herra Eerikiä ja

koko hänen puoluettaan, siis myöskin Iivari Akselinpoikaa, kuninkaan

vävyä vastaan, ellei ollut totta, mitä Brodde kertoi, että Iivari-herra

olisi enemmän taipuvainen pitämään kuninkaan kuin veljensä puolta.

Niinpian kuin Niilo oli päässyt selville siitä, mitä nyt oli tehtävä,

kutsui hän jälkeen puolenpäivän kokoon sekä päällysmiehensä että

vaikuttavimmat lähimpänä asuvista talonpojista. Ja hänellä oli ilo

nähdä monen kauempanakin asuvan, joka ei vielä ollut lähtenyt kotiinsa

käräjiltä, saapuvan kokoukseen. Näille nyt Niilo teki selkoa kaikesta,

mitä oli saanut tietää tuosta tärkeästä tapauksesta Tukholman luona, ja

kysyi kokoontulleilta, mitä sen johdosta olisi tehtävä.

"Kaikki olisi nyt voitettu", sanoi hän, "jos herra Eerik Akselinpoika

täyttäisi meidän tahtomme ja lähettäisi sanan ja kirjeen kuningas

Kaarlolle ja pyytäisi häntä palaamaan valtakuntaansa. Silloin voisimme

kaikki vetäytyä takaisin rauhallisiin majoihimme ja levossa ja rauhassa

hoitaa peltojamme ja kotejamme. Ei ole kuitenkaan luultavaa, että

voittaja lähtisi meidän asiatamme toimittamaan. Hän ei ole koskaan

seisonut meidän puolellamme, hän ei ole koskaan sanonut olevansa

Kaarlo-kuninkaan mies. Mutta me olemme lupautuneet asettamaan

Kaarlo-kuninkaan jälleen valtaistuimelle, ja sitä varten, ainoastaan

sitä varten olemme ryhtyneet taisteluun. Nyt on teidän sanottava,

tahdotteko te lähteä minun kanssani Eerik-herraa vastaan häneltä

kysymään, mikä hänen tarkoituksensa on, ja, jos hän on toista mieltä

kuin me, miekka kädessä pakottamaan hänet mukautumaan meidän tahtoomme.

Vai tahdotteko mieluummin odottaa kotona ja katsella, minkälaisiksi

asiat lopulta kääntyvät? Mitä minuun ja taalalaisiin tulee, niin

tahdomme me kulkea eteenpäin, kunnes olemme täyttäneet lupauksemme ja

tervehtineet ja osoittaneet kunnioitustamme vanhalle kuninkaalle...

Teihin siis, te Roslagenin miehet, minä oikeastaan käännyn

kysymyksilläni."

"Me tulemme!" huusivat kaikki, ja kun melu oli vähän tyyntynyt, astui

eräs vanha talonpoika esiin ja huusi: "me tahdomme marssia Eerik-herraa

vastaan, olemme saaneet kylläksemme herrain vallasta! Johtakaa meitä,

herra Niilo, ja me tulemme puhumaan miekoilla ja nuijilla valtakunnan

ja kuninkaan vihollisille, jotta he ja kaikki kerrankin kuulisivat,

että me talonpojat tahdomme elää Kaarlo-kuninkaan alla."

Talonpojan puhetta seurasi uusi suostumusmyrsky ja kaikki tunkeutuivat

Niilon luo hänelle vakuuttaakseen intoaan seurata mukana taisteluun

valtakunnan ja kuninkaan puolesta.

Sillä välin astui tupaan tomuinen ratsastaja, joka viisailla silmillään

tarkasteli piiriä ympärillään. Häntä ei heti huomattu yleisessä

mylläkässä, mutta vähitellen alettiin häntä tarkastella, ja tiivis

piiri Niilo-herran ympärillä hajaantui, niin että mies pääsi hänen

luokseen. Niilo tunsi hänet heti.

"Olli Råd!" sanoi hän. "Mikä on asiasi minulle."

"Tulen tuomaan sanan herraltani, herra Eerik Akselinpojalta!" alkoi

mies.

Kaikki läsnä olevat hämmästyivät kuullessaan Eerik-herran nimen, ja

että mies tuli hänen lähettiläänään. Mutta Niilo-herra kehotti häntä

sanomaan asiansa. Olli seurasi käskyä ja kertoi tapauksesta Tukholman

luona, jonka kaikki jo ennestään tiesivät. Sen jälkeen lisäsi hän:

"Nyt kulkevat Eerik-herran veli, herra Iivari, ja moni jalo herra hänen

kanssaan merta myöten Enköpingiin laskeakseen siellä maalle ja

kulkeakseen Upplantiin lännestä päin. Herra Eerik itse on tuleva

etelästä ja te, herra Niilo, marssikaa te sinne idästä päin. Siten

lopultakin tulemme musertamaan siellä olevan vihollisen. Nyt hän seisoo

siellä voimakkaana ja luulee voittaneensa teidät niin kerrassaan, herra

Niilo, ettette te enää uskalla näyttäytyäkkään."

"Kovin kuuluu kummalliselta tuo sinun ilmoituksesi, mies!" lausui Niilo

hetken mietittyään. "Sen mukaan mitä herrasi sanoi minulle, kun

viimeksi kohtasimme Upsalan tuomiokirkossa, en minä tiedä, voinko

katsoa häntä toisilla silmillä, kuin vihollisena."

Olli Råd tuntui odottaneen tuota vastausta, mutta hän ei kantanut

nimeään turhaan, ja huonosti hän olisi vastannut sitä luottamusta, joka

hänellä oli herransa luona, ja jonka johdosta juuri hän oli katsottu

sopivaksi toimittamaan tätä vaikeata tehtävää, ellei hän olisi osannut

selviytyä siitä pulasta, johon ritarin sanat hänet saattoivat.

"Mitä te, herra Niilo, ja minun herrani lienettekin siellä

keskenänne puhelleet", sanoi hän, "sen te tiedätte paremmin kuin

minä, mutta tässä on kysymys valtakunnan pelastamisesta, ja sen asian

tähden te varmaankin annatte vanhan vihan haihtua. Ilman teitä ja

talonpoikaisjoukkoa ei mitään mahdeta tuota voimaa vastaan, jonka

herrat nyt ovat koonneet Upsalaan, jos he vielä kerran saavat voiton,

niin tulee työ teille itsellenne vielä vaikeammaksi, kuin se tähän asti

on ollut. Arkkipiispa on paennut, mutta ei tie Tukholmasta Tanskaan ole

pitempi kuin Tanskasta tänne takaisin, ja saatte nähdä, että kevääksi

on hän täällä uudestaan, voimakkaampana kuin ennen?"

Hän vaikeni äkkiä, ikäänkuin olisi miettinyt jatkoa. Sitten hän sanoi:

"Mitä minulla on teille sanottavaa, herra Niilo, olisi oikeastaan

sanottava kahden kesken, mutta poistaakseni teiltä kaiken epäilyksen,

puhun minä täällä avonaisesti teidän kaikkien edessä, ja tahdon panna

pääni pantiksi, että sanani ovat totta."

Kärsimättömyyden mutina kuului miesjoukosta, joka siinä ääressä

jännitettynä ja tarkkaavasti seurasi miehen kaikkia liikkeitä ja

sanoja. Olli Råd oli yleisesti tunnettu valtionhoitajan oikeaksi

kädeksi, niin vähäpätöinen kuin hän näöltään muuten olikin, ja kenties

juuri tuo seikka enemmän kuin kaikki hänen vakuutuksensa teki

uskottaviksi hänen sanansa.

"Minulle on mieluista", sanoi Niilo, "että kerrot tässä julkisesti

kaikkein kuullen, mitä olet herraltasi toimeksi saanut, sillä me tässä

olemme kaikki yksimielisiä siitä, mitä ryhdymme tekemään. Puhu siis

vapaasti kaikki, mikä voi muuttaa luuloni herra Eerikistä... Mutta

arvelenpa, ettei hän mielellään yhdisty minuun ja rahvaaseen

auttaakseen meidän tahtomme täyttämistä."

"Jos te tahdotte tuoda Kaarlo-kuninkaan takaisin valtakuntaan, herra

Niilo, niin te tahdotte samaa kuin herra Eerik!"

"Herra Eerik Akselinpoika...! hänkö yhtyisi minuun Kaarlo-kuninkaan

puolelle?" huudahti Niilo läpitunkevasti tarkastaen Ollia.

"Hän tahtoo sitä!" vakuutti tämä.

Niilon silmät lepäsivät kääntymättä miehessä, ja puoleksi epäilevä hymy

päilyi hänen huulillaan. Hän näki niin tarkkaan edessään tuon mahtavan

ritarin, joka alttarin edessä oli puhunut aivan päinvastoin, kuin hänen

uskottunsa tässä vakuutti, eikä hän sillä hetkellä voinut selittää

itselleen, kuinka sellainen muutos oli voinut tapahtua, vieläpä sen

perästä, kun hän oli arkkipiispan voittanut. Olli puolestaan näkyi

osaavan lukea sen, mitä ritari mietti, ja hän lisäsi aivan hiljaa,

mutta suurella äänenpainolla joka sanalla:

"Herra Eerik on muuttunut siitä kuin viimeksi kanssanne puheli... hän

on nyt samaa mieltä kuin te, että ainoastaan Kaarlo-kuninkaan kautta

valtakunta voi pelastua."

Miettiväisenä seisoi Niilo kuunnellen noita puoli ääneen lausuttuja

sanoja, eikä hänellä näyttänyt olevan kiirettä vastaamaan niihin. Olli

lisäsi:

"Ellei aika olisi ollut niin kallista, olisi herra Eerik itse tullut

luoksenne, niin tärkeänä pitää hän sitä, että kaikki väärinkäsitys

teidän ja hänen välillään korjautuu. Ajatelkaa myöskin sitä, herra

Niilo, että pieni pilvi voi pimittää sekä auringon että kuun. Minä olen

tosin halpa-arvoinen palvelija, mutta sanon kuitenkin teille, jonka

minä tiedän pitävän kunniassa niin hyvin halpoja kuin arvoisiannekin...

sanon sen kovaa, että tahdon jäädä teidän luoksenne, siksi kun koittaa

se päivä, jona vihollinen voitetaan, ja ellei herra Eerik silloin toimi

täydellisesti niin kuin minä hänen puolestaan olen vakuuttanut, niin

pudotkoon minun harmaa pääni!"

Nyt kohotti Niilo katseensa, ja hänen sisällinen päätöksensä loisti

hänen tyvenestä katseestaan ja korkealta otsaltaan.

"Lähde sinä rauhassa täältä, vanha uskollinen palvelija!" sanoi hän.

"Ja vie mukanasi herrallesi sana, että Niilo Sture on saapuva

talonpoikiensa kanssa!"

Tähän Niilon päätökseen oli syynä, paitsi miehen käytöksessä ja

puheessa ilmaantuva luotettavaisuus ja suora avonaisuus, myöskin

varmuus siitä, että, kävipä kuinka hyvänsä taistellessa hänen ja

Eerikin välillä, vaikkapa tuo uskollinen palvelija sittenkin pettyisi

herransa todellisista aikeista, pääasia kuitenkin oli saada koko

arkkipiispan puolue perin pohjin kukistetuksi ja hävitetyksi, Eikä

ollut otaksuttavaa, että hänen oma voimansa vähenisi nykyisestään,

vaikkakin hän auttaisi tulevaa vihollistaan auttaessaan itseään, eli

paremmin, vaikkakin yksi hänen vihollisistaan oli hänen apunaan toista

kukistamassa.

Olli Råd lähti niin muodoin matkalle.

Pari päivää senjälkeen, kun apujoukkoja oli ehtinyt tulla ja

Niilo-herra oli melkoisen sotajoukon päällikkönä, lähti hän

Roslagenista ja marssi länteen Upsalaa kohti.