VIII.

Sinikeltainen sotavyö.

Yön varjot laskeutuivat arkkipiispa-kaupungin yli, ja

vähitellen vaikeni siellä melu, jonka nuo monet ratsumiehet ja

talonpoikaisarmeijalaiset olivat synnyttäneet. Niilo Sture istui

yksinään huoneessaan arkkipiispan talossa. Steen Sture, jonka kanssa

hänellä oli ollut pitkä keskustelu illalla, oli jättänyt hänet, mutta

ajatukset, raskaat ja synkät, jotka etupäässä valitsevat yön pimeyden

oikein voidakseen rääkätä ihmis-sydäntä, eivät jättäneet häntä rauhaan.

Hän kävi läpi kaiken, mikä tavalla tai toisella koski sitä suurta

päämäärää, jonka hän oli itselleen asettanut, sekä valo- että

varjopuolet. Mutta kun hän sen oli tehnyt, seurasi toinen

sarja ajatuksia, jotka kaikki eri tahoilta syöksyivät hänen

mielikuvitukseensa kysyen: "oletko pysynyt uskollisena elämäsi työlle?

oletko pitänyt lupauksesi?" Samalla pakeni uni häntä, ja vielä kauan

keskiyön jälkeen istui hän kuunnellen vanhojen muistojensa ja jo aikaa

sitten mykiksi tulleiden huulien puhetta. Ja samalla levisi hänen

sieluunsa sanomattoman surumielinen tunnelma, kun hän mietiskeli, mikä

kohtalo voisi kolhia tuota valoisaa, suloista, lujaa ja rakkaudesta

lämmintä olentoa, joka oli liittynyt häneen jakaakseen elämän riemut ja

surut, -- jos hän kaatuisi sodassa. Oi, elon suruja oli hän täysin

määrin saanut tuntea... tulisiko koskaan sen riemut hänelle

kukoistamaan?

Ja hän loi katseensa taivaalle, joka loisti häntä vastaan kaikessa

ihanuudessaan, ja hänen silmäyksensä tulkitsi hänen sydämensä rukouksen

sille, jonka mahtavaan käteen hän uskoi omansa ja Ruotsin kohtalot.

Vasta aamun koitteessa hän laskeutui makuutilalleen ja sai nauttia

parin tunnin lepoa.

Hänet herätti asepoika, joka tuli ilmoittamaan, että Erkki oli tullut

tuoden tärkeitä tietoja mukanaan. Niilo hyppäsi ylös, ja muutaman

silmänräpäyksen perästä seisoi tuo uskollinen aseenkantaja hänen

edessään.

"Täällä tulee verinen leikki, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan", sanoi

tämä, "vahva ritarijoukko on tulossa kaupunkiin, ja jos ei minulle ole

väärin ilmoitettu, niin herrat Eerik Kaarlonpoika ja Eerik Niilonpoika

sitä johtavat."

Niilo kuunteli tyynesti ilmoitusta.

"En ole odottanut kohtausta heidän kanssaan", lausui hän, "enkä ole

varustautunut sellaiseen taisteluun, mutta saakoot nuo jalot herrat

tahtonsa täytetyksi... Käske puhaltaa asentoon, Erkki, ja sano

Steen-herralle, että hän tulisi minun luokseni."

Erkki lähti, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin torvet ja rummut

ilmoittivat nukkuvalle kaupungille, että jotakin oli tekeillä. Herra

Steen saapui kohta ja hämmästyksellä kuuli vihollisen odottamattomasta

marssista Upsalaa vastaan.

"Mikä on sinun ajatuksesi", kysyi hän, "asetummeko vastaan, vai emme?"

"Meidän täytyy taistella!" vastasi Niilo.

"Ajattele kuitenkin tuota nuorta, harjaantumatonta väkeä...!"

"Vaara onnettomasta taistelusta on pienempi, Steen, kuin jos häpeällä

pakenemme... meidän täytyy käydä Jumalan nimeen, ja minä luotan sinuun,

jos minun aikani olisi tullut."

Steen ojensi kätensä vastaukseksi.

Sillä välin kokoontuivat armeijassa olevat vuorimiehet arkkipiispan

talolle ja tulivat Niilo-herran luo, joka tervehti heitä lämpimästi ja

kertoi, mitä oli odotettavissa. Nuo koetellut miehet näyttivät ottavan

asian aivan tyyneesti vastaan, ainoastaan eräs heistä virkkoi, että

olisi ollut hyvä, jos kotona olevat olisivat ehtineet mukaan, silloin

olisi tehty leikistä loppu yhdellä kertaa.

Samalla kun tästä keskusteltiin, astui asepoika huoneeseen ilmoittaen,

että eräs Briita Steenintyttären palvelija halusi puhutella herra

Niiloa, ja kun tämä antoi siihen suostumuksensa, tuotiin Briita-rouvan

palvelija sisään.

Hän pyysi rouvansa puolesta lujaa suojelusväkeä hänelle, matkustaakseen

Upsalan kautta pohjoiseen päin Örbyhyn, jossa hän kohtaisi miehensä,

herra Kustaa Kaarlonpojan. Oli luonnollista, että Niilo mielellään

olisi tahtonut täyttää tuon ylhäisen rouvan pyynnön, niin vaikeata kuin

hänestä olikin kadottaa pienintäkään määrää miehistään, jotka kaikki

tarvittiin kohta alkavassa taistelussa. Steen, hyvin huomaten tämän ja

mielellään tahtoen käyttää tilaisuutta tavatakseen äitiänsä, lausui

silloin katsovansa parhaimmaksi, että hänen äitinsä jäisi kaupunkiin

turvaan, siksi kun taistelu olisi suoritettu, ja tämän -- siitä oli hän

vakuutettu -- tulisi hän itsekin pitämään parempana, kun saisi tietää,

millä kannalla asiat olivat. Ja hän seurasi palvelijaa äitinsä

kortteeriin.

Rouva Briita Steenintytär oli myöhään edellisenä iltana tullut merta

myöten kaupunkiin, mukanaan Briita Turentytär ja Ingeborg. Herra Eerik

oli seurueineen noussut vähän etelämpänä maalle, koska hänellä oli

kiire tavata Niilo-herraa, ja täydellinen tyyneys, joka vallitsi, teki

sen, että venheet aivan hitaasti kulkivat eteenpäin. Kun he viimeinkin

joutuivat maalle ja nousivat kaupunkiin, piti Briita-rouva aikaa liian

myöhäisenä lähettääkseen sanaa Niilo-herralle. Eikä hän tahtonut

häiritä poikaansakaan, vaan päätti odottaa aamua.

Hän oli neiti Briitan kanssa eräässä sisähuoneessa, kun Ingeborg, joka

ulommaisessa seisoi ikkunan ääressä, äkkiä jätti sen ja kiiruhti ulos.

Rouva Briita aikoi juuri kysyä, mikä nyt oli hätänä, kun ovi aukeni ja

hänen poikansa astui kynnyksen yli.

Vanha rouva löi kätensä yhteen ja ilo ja ylpeys elähyttivät samalla

kertaa hänen kasvonpiirteitään, kun hän näki tuon komean ritarin, joka

seisoi siinä täydessä sota-asussa sinikeltainen vyö olkapäiden yli.

Kypärissä heilui suuri höyhentöyhtö, myöskin sinikeltainen.

Neiti Briita Turentytär punastui kuin ruusu, mutta katsoi sitten niin

voitonriemuisena ylös ritariinsa. Nuo värit, mitä muuta merkitsivät ne,

kuin että hänen rakkautensa pii ritarin onni.

"Jumala siunatkoon sinua, poikani", sanoi Briita-rouva ja kiiruhti

sulkemaan hänet syliinsä, jonka jälkeen hän nauraen lisäsi osoittaen

samalla vyöhön, "arvelenpa noiden värien lumonneen sinut, Steen, koska

kannat niitä kypärissäsi."

"Niin", vastasi Steen, "olette oikeassa, äiti rakas, ne ovat lumonneet

minut, ne muistuttavat minua auringostani ja taivaastani, niiden

puolesta tahdon elää ja kuolla."

Ja Briita-neidin posket lensivät kahta punaisemmiksi ja hänen hymynsä

tuli kahta suloisemmaksi. Herra Steen astui esiin ja tarttui hänen

käteensä, ja myöskin hänen silmänsä loistivat ja huulensa hymyilivät.

"Te olette varttunut kukoistuksessanne, kaunis neito, siitä kuin

viimeksi näimme toisemme...!"

"Se tapahtui Nyköpingin häissä", keskeytti Briita-neiti reippaasti.

Ja samassa puristi Steen lujasti hänen kättään. Vieressä olevan huoneen

oven takana seisoi Ingeborg ja näki ja kuuli kaikki, kuten hän luuli.

Ja hänen poskensa olivat niin vaaleat, kuin olisivat ne äsken sataneen

lumen peitossa, ja hänen povensa kohoili niin levottomana, kuin olisi

elämän kovin myrsky siellä tanssinut kuolontanssiaan. Mutta hän ei

nähnyt, että ritarin posket myöskin kalpenivat ja tulivat

lumivalkoisiksi, kun tuo kaunis neito mainitsi Nyköpingin häitä.

Ingeborg kuuli vain hänen vielä kerran sanovan, ja hänestä tuntui, että

hän huokasi samalla:

"Niin, keltainen väri ja sininen, ne tulevat seuraamaan minua elämäni

loppuun saakka!"

Ja mitä hän kuuli ja mitä hän näki -- se oli kuitenkin kylliksi

todistamaan hänelle hänen kauniin unensa turhuutta. Siinä seisoi tuo

onnellinen, ylpeä voitonhymy punahuulillaan; tuo jolla todella oli

ritarin rakkaus omanaan. Ja elämän taulu, joka muinoin hänelle hymyili

ihanimmassa väriloistossaan, oli ikäänkuin vaihdettu. Kaikki oli

autiota, mustaa, pakkasta. Veri jäätyi hänen suonissaan, hänen

ruumiinsa vavahti, hän seisoi ikäänkuin avatussa haudassaan.

Silloin kuului taas torven toitotus ja rummun pärrytys kaupungilta.

Parvi jalkaväkeä marssi ohitse.

Ja ritari sinikeltaisine sotavöineen syleili äitiään, puristi

rakastettunsa kättä ja kiiruhti pois.

Alhaalla kadulla seisoi hänen sotahevosensa. Kuinka kaunis, kuinka

uljas olikaan tuo nuori ritari, kun hän viskautui satulaan ja vielä

kerran tervehtien ikkunaan lähti laukkaamaan.

Mutta äkkiä hän pysähtyy. Tuon tulisen eläimen täytyy kääntyä takaisin.

Ingeborg vetäytyi säikähtyneenä takaisin. Ritari pysähtyi juuri sen

ikkunan alle, jonka luona hän äsken oli seisonut ja katsellut ritaria,

jonka kasvonpiirteet ilmaisivat nyt mitä kiivainta sisällistä

liikutusta. Mutta ovi avattiin, ja neiti Briita syöksyi sisään suoraan

ikkunan luo sekä viittasi kädellään ritarille hyvästiksi.

Taas toitottivat torvet ja nyt ratsasti ritari todellakin pois.

"Hän on ritari, hän", sanoi neiti Briita, "niin ihan minun mieleiseni,

eikös hän ole, Ingeborg?"

Ingeborg voi tuskin pidättää kyyneleitä, mutta hän pakoitti itsensä

vastaamaan, ja tuo iloinen neito, jolla muutoinkaan ei ollut

monta ajatusta vaihettaa sen kanssa, jota hän piti voitettuna

kilpailijattarena, läksi ihastuksensa yltäkylläisyydessä huoneesta.

Nyt marssi joukko joukon perästä ikkunan ohi katua pitkin, ja etäältä

kuului viereisillä kaduilla ratsastavien huovijoukkojen kavioiden

kapsetta. Ja sotamusiikin pauhu laajensi ajatuspiiriä, niin että kävi

ahtaaksi siellä sisässä matalassa huoneessa. Seinät ikäänkuin

puristuivat kokoon ja näyttivät tahtovan pusertua yhteen tuon surevan,

mutta suruissaan ihanan neidon ympärille.

Äkkiä säpsähti hän ja syöksyi ylös. Rohkea ajatus syntyi hänessä. Hän

katsoi päättäväisesti ympärilleen.

Huoneessa riippui erilaisia vaatteita, jotka kuuluivat Eerik-herran

asepojille, jotka herransa käskystä vielä jäivät kaupunkiin

Briita-rouvan luo, sittenkuin hänen itsensä oli täytynyt lähteä

takaisin Tukholmaan. Ingeborg tarkasteli noita pukuja. Ja äkkiä otti

hän alas yhden ja pukeutui siihen, painoi lakin päähänsä ja kiiruhti

ulos.

Hän seisoi hetken epätietoisena, minne kääntyisi, mutta sitten lähti

hän kulkemaan eteenpäin sille hiekkaharjulle, jolle Kustaa Vaasa

sittemmin rakensi Upsalan linnan, ja josta hänellä oli laaja näköala

allansa olevan kentän yli. Siellä täällä kasvoi muutamia pensaita, ja

erään sellaisen luonnollisen suojan taakse hän asettautui.

Vihollisten armeija, joka oli paljon lukuisampi ja voimakkaampi kuin

Niilo Sturen, oli jo tulossa. Ensimmäisinä tulivat ratsumiehet pitkässä

rivissä, ja kun aurinko paistoi noille kiiltäville haarniskoille,

näytti kuin olisi hopeainen virta vierinyt kentän yli. Heidän takanaan

seurasi talonpoikaisjoukko, jonka arkkipiispan puoluelaiset olivat

onnistuneet saamaan mukaansa, ja keihäät kulkivat kuin liikkuva metsä

heti hopea-virran perässä. Kaikki tuo siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin.

Voi selvästi eroittaa nuo uljaat ritarit Vasa- ja Oxenstjerna-kilvillä,

kun he ratsastivat ratsujoukon edessä, yksi kullakin sivustalla.

Erittäinkin huomattiin herra Eerik Kaarlonpoika ylväästä käytöksestään

ja taistelija-muodostaan.

Mutta nyt tuli näkyviin Niilo Sturen talonpoikais-armeija. Pitkä rivi

keihäänkärkiä kiemurteli esiin, ja jouduttuaan rintamaan alkoi se

hiljaa liikkua eteenpäin. Etunenässä ratsasti korkeakasvuinen ritari,

jonka höyhentupsu oli musta ja valkoinen. Se oli herra Niilo Sture

itse, ainoastaan muutamain ratsastajien ympäröimänä. Ja nyt tuli heti

eloa hiljaa eteenpäin kulkevaan vihollisarmeijaan. Herra Eerik

Kaarlonpoika heilutti miekkaansa; se loisti kuin päivänsäde hänen

kädessään, ja nyt alkoi ratina ja töminä ratsurivin hyökätessä. Näytti

kuin suuri meri olisi heittänyt mahtavan aallon maan yli. Se vyöryi

eteenpäin tuulenpuuskana, leveänä ja joustavana, ja joka silmänräpäys

odotti näkevänsä vaahdon pursuavan esiin, vaikka tosin veripunaisena

valkoisen asemasta.

Silloin kajahtivat äkkiä torventoitotukset Niilo Sturen

talonpoikaisjoukon takaa, ja sinikeltaisella sotavyöllä varustettu

ritari syöksyi esiin ratsujoukon kanssa. Hän pyörähti hyvin

järjestetyssä liikkeessä jalkaväen sivustan ympäri, hajoitti joukkonsa

rivistöksi, nopeasti mutta tyynesti ja varmasti, ikäänkuin ojennettu

käsivarsi puristaa kokoon lihaksiaan voimakkaaseen lyöntiin, ja sitten

soittivat torvet taas hyökkäykseen.

On sanottu, että Vasa-kilven ritari tuon nähdessään pidätti hevostaan,

ja että koko vihollis-armeija oli hetken aivan liikkumatta, ikäänkuin

olisi Niilo Sturen ratsujoukko noussut maasta ja saattanut

viholliset kauhun valtaan. Nähtiin Vasa-ritarin nopeasti kiiruhtavan

Oxenstjerna-ritarin luo. Mutta silmänräpäyksen kuluttua puhallettiin

hyökkäykseen, myöskin heidän puoleltaan, ja melskeellä ja pauhulla

syöksyivät ratsujoukot toisiaan vastaan.

Ingeborg voi tuskin hengittää siinä seisoessaan ja katsoessaan tuota

kauheaa ja kuitenkin viehättävää näkyä. Hänen silmänsä seurasivat

muuttumattomalla tarkkaavaisuudella sinikeltaista höyhentöyhtöä, joka

vähän väliä joutui säkenöivien säiläin peittoon. Se oli jännittävä

kilpataistelu, jossa ei hän eikä kukaan muukaan kaunis neito ollut

jakava voittajan palkintoa, vaan Ruotsin kansa, jolla myöskin samalla

oli taistelun tuomio huostassaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja

hartaampaa rukousta on tuskin ollut, kuin nyt hänen rukouksensa Ruotsin

puolesta taistelevain onneksi ja menestykseksi.

Pian sen jälkeen kohtasivat myöskin jalkaväet toisensa ja sotahuudot

kohosivat pilviin.

Äkkiä peittivät häneltä näköalan kaksi miestä, jotka tulivat käyden ja

asettuivat vähän matkaa sen suojan eteen, jonka takana Ingeborg seisoi

piilossa. Toinen oli mustiin puettu, toinen kantoi talonpoikais-pukua.

Edellinen oli ylenpaltisesti laiha, ja hänellä oli synkät,

vaaleankeltaiset kasvot; jälkimmäisen katse oli kavala ja vaaniva,

mutta hän oli olennoltaan ja käytökseltään sotilaan tapainen.

He keskustelivat hartaasti keskenään, mutta Ingeborg ei kiintynyt

alussa siihen, ennenkuin hänen korviinsa kuului Sturen nimi. Silloin

ajatukset poistuivat kaukaisen taistelun melskeestä, ja hän alkoi ilman

muuta tarkkaavasti kuunnella mitä noilla miehillä olisi sanomista.

"Vähän tunnemme toisiamme", sanoi mies talonpoikaispuvussa, "mutta ne,

joilla on samat vihamiehet, tavallisesti tulevat helposti hyviksi

tovereiksi."

Laiha mies nyökkäsi siihen äänettömän myöntymyksensä.

"Jos sinun työsi tarvitsee hyvää kättä", jatkoi talonpoika, "niin voit

luottaa minuun!"

"Sellaista voisi tapahtua!" vastasi mustiin puettu. "Ja lahjoilla ja

vastalahjoilla kestää ystävyys kauvimmin... Mikä on sinun ammattisi?"

"Olen veranleikkaaja... mestari Luukas on nimeni, ja oli minulla eilen

onni päästä tuon ritarin puheille, tuon, jolla on värinään musta ja

valkoinen... arvelempa, että mitä minulla oli sanomista, oli jonkin

arvoista noin ystäväin kesken."

Talonpoika silmäili tutkivasti ja läpitunkevasti tuota hoikkaa

miestä, joka puhui niin nöyrästi ja kokonaisuudessaan näytti niin

yksinkertaiselta, vaikka hänen katseensa tuntui luonostaan olevan

terävä kuin tikarin kärki. Tutkisteleminen näytti tuottavan jotakin

tyydytystä, joko sitten on niin, että yhtäläisillä luonteilla on

sisällinen sukulaisuus, joka heti ja ikäänkuin vaistomaisesti saattaa

heidät tuntemaan toistensa arvon ja todellisen arvokkaisuuden, tahi

sitten oli puhujan kasvoissa joku piirre, joka ei alistunut otetun ja

muutoin hyvästi teeskennellyn yksinkertaisuuden alle, ja siten juorusi

sen, minkä piti olla salassa. Hymy levisi talonpojan huulille, kun hän

sanoi:

"Seis, mestari Luukas, koskapa sen pitää nyt niin olla, mutta muutoin

luulen, ettemme tänään ensi kertaa näe toisiamme... no, no, nimi voi

olla samanlainen kuin pukukin, kun muutetaan virkaa, muutetaan

nuttukin, se nyt on semmoinen asia, joka ei koske minuun... Mutta ellen

ole nähnyt teidän seuraavan rouva Briitaa Hammarstadissa hänen

aseenkantajanaan, niin en paljon tahdo antaa terävistä silmistäni. Hei,

vanha poika, elä ole tuosta pahoillasi... täällä odottaa meitä työ,

jossa toinen voi tulla avuksi hyvälle ystävälleen!"

"Kaikkein pyhimysten nimessä, kuinka jumalattomasti te puhutte, hyvä

mies", virkkoi veranleikkaaja ja näytti olevan kovin hädissänsä, "en

ole eläissäni käsissäni pidellyt muuta kuin saksia ja partaveistä...

en, pyhimysten nimessä, en ole... Mutta siinä olette oikeassa, että

täällä odottaa työ, ainakin minua..."

Talonpoika mumisi jotakin partaansa ja katsoi kavalasti

veranleikkaajaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kyllä nyt olet

kynsissäni, sinä vanha kettu, niin paljon kuin yritätkin kiekkua!"

Ääneensä lausui hän:

"Miehen muoto voi pettää, siinä olette oikeassa, mestari Luukas... ja

minä, joka olen pannut merkille tuon mustan-valkoisen tuolla, minä en

voi teitä vahingoittaa, jos sanon hänelle, kenen luulen teidän

olevan... se on hyvä, mestari, hyvin hyvä!"

Mestari Luukas rykäsi, nähtävästi hämillään, ja hänen nöyrästä

liehakoivasta hymyilystään, kun hän vastasi tuohon puheeseen, voi niin

teräväsilmäinen tarkastelija ja ihmistuntija, kuin talonpoika näytti

olevan, hyvästi huomata että tuo itsensä ilmaissut puuhasi poistua

vaarasta tahi tahtoi olla tarpeettomasti härnäämättä sitä, joka oli

katsonut hänen lävitsensä ja piti hänen kohtaloaan käsissään.

"Vahingoittaa minua!" ryki hän, "tietysti ei, mies hyvä, ei tietysti,

olen kyllä voittava tuon ankaran ritarin luottamuksen... mutta kukas te

sitten olette, joka olette niin hyvissä kirjoissa Niilo-herran luona ja

annatte hänen riehua miekkoineen olematta hänen sivullaan?"

Nyt sattuivat molempien miesten katseet yhteen. Kenties he näkivät

toistensa läpi. Kuitenkin näytti talonpoika olevan tai ainakin luuli

olevansa voitolla. Hän räpytteli kavaloita, läpitunkevia silmiään ja

sanoi ilkeästi hymyillen:

"Minä kulen omaa polkuani, mestari, ja kenties olen sillä tavoin

hyödyllisempi, kuin jos nyt kulkisin ritarin vierellä... Mutta koska

nyt tiemme ovat sattuneet yhteen, niin voi tapahtua, että minä

tarvitsen teidän apuanne, samoinkuin te minun, ja sillä hyvä, mestari.

Katsokaas", hän keskeytti ja katsoi ulos kentälle ja metsään, joka

vähän matkan päässä teki kulman eteenpäin, "katsokaas mestari...

arvelenpa, että tanssi tekee nyt käännöksen meitä kohden!"

Niin olikin. Osa vihollisen ratsuväkeä laukkasi ohjakset höllällä

pitkin metsänrintaa. Heitä ankarasti ahdisti ritari, jolla oli

sinikeltainen vyö, muutamain miesten kanssa, joiden luku joka

silmänräpäys väheni, kun heidän hevosensa eivät kestävyydessä ja

nopeudessa voineet kilpailla ritarin hevosen kanssa.

Oli kaunista nähdä tuon uljaan ritarin korkealla kohotetuin miekoin

salamana kiitävän kentän yli. Ingeborg seisoi sykkivin sydämin ja

kyynelsilmin; hän ei voinut ottaa niitä pois sankarista, vaikka

henkensä olisi mennyt. Sellaiseksi, juuri sellaiseksi oli hän uneksinut

ritarinsa taistelussa synnyinmaansa puolesta. Kuinka onnellinen olikaan

se neito, joka oli voittanut hänen rakkautensa, ja kuinka hyvin hän

ansaitsikin ylevämielisen naisen rakkautta.

Myöskin nuo molemmat miehet seisoivat tavallaan ihastuksissaan

katsellessaan ritaria, jota ainakaan toinen heistä ei tuntenut,

ennenkuin ritarin liikuttaessa kättään kolmella lumpeenlehdellä

varustettu kilpi tuli näkyviin.

"Kautta Luojan!... arvelenpa että se on herra Steen!" huudahti hän

silloin ja veranleikkaaja nyökkäsi myöntäen.

"Tuo ratsastus ei kuitenkaan näytä olevan hyväksi ei hänelle itselleen

eikä herra Niilolle!" jatkoi talonpoika ja katsoi päätään kääntämättä

kentälle, jossa ritari nyt melkein yksinään ajoi koko vihollislaumaa

edellään.

Oli helppo siitä paikasta, jolla nuo molemmat miehet seisoivat,

arvostella sitä vaaraa, joka täällä odotti tuota rohkeata ritaria.

Sillä metsän toisella puolella tuli kiivaassa marssissa joukko

jalkaväkeä, jonka keihäänkäret kimaltelivat tummanvihreätä hongikkoa

vasten. Mutta vaara ei tässä uhannut ainoastaan itseään herra Steeniä,

-- hänen kaatumisensa, joko hän sitten kuolisi tahi joutuisi vangiksi,

vaikuttaisi vahingollisesti koko Niilo Sturen taistelurintamaan, joka

oli lavealle levennetty ja sentähden helppo katkaista. Niilo itse ei

voinut olla enemmässä kuin yhdessä paikassa, ja kaikki kävi päinsä,

niin kauan kuin vaara oli suurin siellä, missä hänkin oli, mutta kun se

kasvoi ja tuli yhtä suureksi monessa paikassa, silloin tarvittiin

kaikkialla enemmän kokeneita miehiä kuin nyt oli mukana.

Juuri nyt suunnattiin hyvin järjestetty hyökkäys taistelurintaman

keskukseen. Nähtiin Niilo Sturen kiiruhtavan sinne oikealta sivustalta.

Hänen katseensa lensi nopeasti yli sotakentän, ja hän lähetti luotaan

erään aseenkantajan, joka kantoi hänen omia värejään.

Aseenkantaja kiiti, niin nopeasti kuin hevosen kavioista lähti,

vasemmalle sivustalle. Epäilemättä oli hänellä vietävä jokin käsky

herra Steenille, jonka höyhentöyhtö vielä oli näkyvissä sillä puolen

metsän muodostamaa kiilaa.

"Jos mies ehtii perille", mutisi talonpoika äänellä, joka ilmaisi

päinvastaista toivoa, "niin on ritari pelastettu..."

"Se on nuori Juhana Maununpoika", selitti yksinkertainen

veranleikkaaja, "Neriken laamannin poika."

"Luulenpa että se on itse paholainen!" vastasi talonpoika hampaittensa

välistä.

Ingeborg seisoi kädet ristissä ja uskalsi tuskin hengittää. Koko hänen

sielunsa oli sinikeltaisen vyön ritarissa ja tuossa reippaassa

aseenkantajassa, joka vei pelastuksen hänelle, jos pääsisi perille.

Mutta aseenkantaja ei päässyt perille. Juuri kun hän ratsasti täyttä

karkua, lenti nuoli sattuen hänen olkapäähänsä. Nähtiin hänen horjuvan

satulassa, mutta silmänräpäyksen kuluttua kohotti hän taas lyhyen

miekkansa ja eteenpäin kiiti hän, jos mahdollista entistä nopeammin.

Vihollisen jousimies varmaankin aavisti aseenkantajan nopean

ratsastuksen tärkeyden, sillä uusi nuoli lensi kohta ja vaikutti

tehokkaammin. Nuorukainen horjui satulassaan, hänen vaaleat kiharansa

aaltoilivat vielä hetkisen tuulessa, mutta sitten vaipui hän alas, ja

raju juoksija, jonka verinen kylki osoitti, että siihenkin oli

sattunut, laahasi hänen kutrejaan tomussa.

Epätoivon huudahdus pääsi Ingeborgilta, ja hän vaipui polvilleen. Nuo

molemmat miehet olisivat epäilemättä huomannut hänet, jollei nyt

lähestyvän taistelun ratkaisu olisi kokonaan vetänyt heidän huomiotaan

puoleensa.

Herra Steen oli ehtinyt metsänrinnan sivu, ja siinä istuivat nuo äsken

niin kiivaasti pakenevat keihäät tanassa rauhassa odottaen hänen

hyökkäystään, samalla kun jalkaväki teki käännöksen ja piiritti hänet

kaikilta puolilta. Lyhyt taistelu seurasi, miekat välkkyivät auringon

paisteessa, kuolettavia iskuja annettiin, mutta loppu oli selvä. Kohta

vaipui tuo ylväs höyhentöyhtö alas jalkaväen sekaan. Eräs uusi

ratsastaja, mutta vihollisten puolelta, tuli samassa täyttä laukkaa

paikalle, ja muutaman silmänräpäyksen perästä nähtiin koko tuon

vihollis-osaston kääntyvän avoimelle kentälle, jossa juuri parhaillaan

herra Eerik Kaarlonpoika oli läpimurtamassa Niilo Sturen keskustaa.

Ingeborgin silmissä kaikki musteni. Hän vaipui alas maahan tajutonna

siitä kauheasta mielenjännityksestä, jossa oli ollut. Mutta kauvan ei

hänen tunnottomuuttaan kestänyt. Kun hän sitten levollisempina aikoina

mietiskeli kaikkea, mitä täällä oli tapahtunut, ja kuinka hänellä oli

rohkeutta ja voimaa uskaltaa ja toimeenpanna se, mitä hän täällä

uskalsi ja todellakin toimeenpani, vaaleni hän vieläkin ja hänen

sydämensä lakkasi hetkeksi lyömästä. Mistä hän sai voimansa, sitä hän

ei voinut käsittää, mutta hän kiitti sydämessään hartaasti Jumalaa ja

Jumalan äitiä.

Kun hän taas avasi silmänsä oli hän yksinään. Taistelu oli siirtynyt

toisaalle, kauvas hänestä, mutta vielä taisteltiin, kenenkään voimatta

sanoa, kuka lopuksikin saisi voiton. Niin viisaasti oli Niilo Sture

osannut järjestää harjaantumattomat joukkonsa, ja sellainen rakkaus

häneen paloi niissä.

Mutta tuota ei Ingeborg tällä hetkellä katsellut. Hänen silmänsä

siirtyivät siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt tuon sinikeltaisen

höyhentöyhdön vaipuvan maahan. Siellä, aina metsään saakka oli kaikki

hiljaista. Ainoastaan kuolleet, jotka viruivat siellä täällä

taistelukentällä, ilmoittivat kuinka kuuma taistelu täälläkin oli

ollut. Vähitellen, aina sen mukaan, kuin hän tunsi voimansa ja

elämänlämpönsä palautuvan, kulki hän askel askeleelta eteenpäin pois

tuosta suojelevasta pensasaidasta hiekkaharjua pitkin. Siellä voi hän

paremmin tarkastaa seutua.

Hän pysähtyy, nojautuu eteenpäin, silmä laajenee, katse teroittuu.

Jotakin liikkuu juuri metsänrinteessä.

Hän näkee selvästi kaksi miestä, jotka kantavat yhtä kaatunutta. He

ovat juuri katoamaisillaan metsän ensimmäisten puiden taakse. Mutta

vielä näkee hän tuon sinikeltaisen olkavyön laahaavan maata

hetuleillaan. Ja kantajat tunsi hän aivan hyvin. Ne olivat talonpoika

ja tuo yksinkertainen veranleikkaaja.

Nopeasti riensi hän nyt pitkin hiekkaharjua kentälle ja sen yli metsää

kohti. Hänellä oli jokin epämääräinen aavistus siitä, että jokin vaara

vieläkin oli uhkaamassa, ja samassa määrässä kuin hänen muistiinsa

juohtui noiden miesten hämärät puheet, tuli hänen aavistuksensa

varmuudeksi. Hän piti varmana, että ritari vielä eli, koskapa he

kantoivat häntä pois, mutta että heidän tarkoituksensa siinä ei ollut

hyvä vaan huono, sen tajusi hän yhtä selvästi, kun hän mietti sitä

vihaista tapaa, jolla talonpoika oli puhunut Steen-herran

pelastumisesta Juhana Maununpojan kautta. Mutta jos he niinmuodoin

olivat Steenin vihamiehiä, niin olivat he vihollisia jokaiselle, joka

koetti häntä pelastaa.

Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, samalla kun hän

kiiruhti eteenpäin kentän mättäiden lomitse ja lähestyi metsää, johon

miehet olivat kadonneet. Mutta kuta suuremmaksi hänen pelkonsa tuli

siitä kohtalosta, joka odotti Steen-herraa, sitä lujemmaksi tuli

hänessä päätös huolehtia hänen puolestaan ja pelastaa hänet tai sitten

itsekin kuolla.

Siten hiipi hän metsään. Ei viipynyt kauan, kun hän jo huomasi nuo

molemmat miehet, ja nyt käytti hän kaikki voimansa lyhentääkseen heidän

huomaamattaan välimatkaa itsensä ja heidän välillä. Tämä onnistuikin.

Hän tavotti heidät ja seurasi heitä sitten ikäänkuin varjona puulta

puuhun. He kävelivät nopeammin kuin olisi voinut luullakkaan raskaasta

taakasta päättäen, mutta aivan ääneti. Kun he niin olivat pari tuntia

kulkeneet, alkoi metsä harventua ja vähän matkan päästä kuului virran

tyyni ja yksitoikkoinen kohina. Silloin ehdoitti talonpoika, että he

laskisivat ritarin maahan ja sen he tekivätkin.

"Mene nyt rannalle, mestari", sanoi hän sitten veranleikkaajalle, "ja

huuda lautturi Mattia meitä yli viemään."

"Minne tahdotte hänet sitten viedä?" kysyi Luukas mestari.

"Sen olen sanova, mutta kiiruhtakaa nyt rannalle, sillä ritari

tarvitsee parempaa vuodetta, kuin nämä pölkyt ja kivet!"

Veranleikkaaja meni, ja Ingeborg näki ihmeekseen, että talonpoika

koetti tehdä tilaa haavoittuneelle ritarille niin mukavaksi kuin

mahdollista. Hetken kuluttua palasi mestari.

"Kaikki on valmista", sanoi hän, "vene on rannalla ja varma soutaja...

sen pyysi lautturi Matti minun sanoa."

"Hyvä!" vastasi talonpoika, mutta lisäsi iskien raukeat silmänsä

veranleikkaajaan: "Nyt voitte tehdä ritarille hyvän palveluksen,

mestari Luukas... Herra Niilo on kai nykyään Upsalassa."

"Herra Niilo...? Herra Niilo Sture?"

"Ei mitään tarpeettomia kysymyksiä, mestari, aika rientää, ja ritari

haluaa hartaasti tavata ystäväänsä... Sentähden mene kiiruusti takaisin

kaupunkiin, pyydä ritaria kiiruhtamaan, jos hän vielä haluaa vaihtaa

sanan tai kaksi ystävänsä kanssa, niin kauvan kuin tämä on vielä

elossa, sillä niinkuin itse olette sanonut, pitää vieläkin yhden ihmeen

tapahtua, ennenkuin tämä mies milloinkaan enää istuu hevosen selässä."

Mies puhui ikäänkuin riemuiten, vaikka se tuossa synkässä metsässä

kuuluikin kamalalta. Veranleikkaaja viipyi vielä. Ettei tämä ollut

oikeastaan halukas palvelemaan tuota synkkää ja voimakasta talonpoikaa,

sen voi Ingeborg huomata, sekä siitä vastahakoisuudesta, jota hän

rantaan mennessään osotti, että niistä sanoista, jotka hän oli lausunut

kaupungin viereiseltä hietaharjulla, josta he katselivat taistelua.

Epäilemättä oli hänellä erikoiset tarkoituksensa. Hän oli suostuvainen

kulkemaan toisen asioilla ainoastaan siinä määrin, kuin ne eivät

vastustaneet hänen omia tarkoituksiaan.

"Niinkuin sanotte", lausui hän nyt talonpojan puheeseen, "näyttää

pimeältä, kuinka onkaan käyvä ritariraukalle..."

"Pimeältä?" huudahti talonpoika kiivaasti. "Jumalan kalliin veren

kautta, tämä ritari ei ole koskaan enää näkevä päivän valkeutta, kun

tämä päivä on päättynyt!... Tietäkää se, mestari Luukas! -- ja jos nyt

tahdotte tehdä ritarille sen palveluksen, jota olen teiltä hänen

puolestaan pyytänyt, niin on hyvä, jollette... niin pyydän sitä

joltakin toiselta; löytyneehän täällä Flottsundissa joku, joka voi

ratsastaa arkkipiispan talolle tahi sinne, missä herra Niilo tänä

iltana on löydettävissä, nopeammin kuin teidän hämähäkin jalkanne

voivat teidät kulettaa..."

"Kummalliselta näyttää minusta kuitenkin", uskalsi veranleikkaaja

väittää vastaan, "se ettemme yhtähyvin kantaneet ritaria ilman muuta

kaupunkiin. Lyhempi tie olisi se ollut, kuin tämä kiertely metsän

halki."

"Syö munia!" karjasi talonpoika ja näkyi tahtovan kääntää kaikki

leikiksi, "mestari Luukas, te ette ajattele enempää, kuin hevonen

ruokaa hakiessaan...! Jos herra Niilo olisikin hävinnyt taistelussa,

niin olisimmeko silloin kantaneet ritarin vihollistensa keskelle...

hä!"

"Ja jos niin onnettomasti olisi käynyt, josta Jumala varjelkoon... niin

tahdotte te siis, että etsisin Niilo-herran käsiini mistä hyvänsä?"

"Niin, mestari, sitä tahdon!"

"Hm!"

Veranleikkaaja näytti arvelevan itsekseen, ja jokainen kuluva

silmänräpäys lisäsi kauheasti sitä levottomuutta, joka Ingeborgia

vallitsi. Hän tuskin uskalsi hengittää, siinä tuuhean kuusen takana

kätkettynä seistessään. Mitä tuo tyhmännäköinen mutta samalla

viekassilmäinen mies itsekseen tuumaili, siitä Ingeborg ei voinut

selville päästä. Ainoastaan sen näki hän selvästi, että se oli jotakin

hänelle itselleen erittäin tärkeää, sillä muussa tapauksessa ei hän

silmänräpäystäkään olisi arvellut saattaa sanaa kuolevalta

ritariraukalta hänen uskotulle ystävälleen.

"Hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä menen, mutta kuinka saan herra Niilon

uskomaan, että tuon sanan tältä ritarilta? Niin paljon hän ei minua

tunne, että lähtisi juoksemaan ainoastaan sanojeni perusteella, etenkin

niin uskomattomassa asiassa, kuin tämä."

Hänen vielä puhuessaan, veti talonpoika esiin puukkonsa ja leikkasi

poikki sinikeltaisen olkavyön, veti sen varovasti maassa makaavan

ritarin alta ja antoi sen veranleikkaajalle.

"Kas tässä", sanoi hän, "on todistus sanoillenne, arvelen minä. Tämän

olkavyön tuntee Niilo-herra hyvin, ja..."

Hän keskeytti hetkeksi, vielä kerran nopeasti miettiäkseen läpi sen

suunnitelman, jonka oli varmaankin metsän läpi kulkiessaan tehnyt,

sitten kun ensimmäinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, silloin kun hän

näki ritarin sortuvan ylivoiman edessä, ja kun taistelun kulku jätti

hänet niin turvattomana kohtalon omaksi.

"Tänne rannalle saatte tuoda Niilon", lisäsi hän sitten, "on

tarpeetonta hänen tulla komeudella ja loistolla, minä tunnen herra

Steenin jo vanhastaan ja tahdon hoitaa häntä oman mieleni mukaan.

Täällä on Niilo-herraa vastassa luotettava mies, joka on johdattava

hänet mökkiini!... Oletteko nyt ymmärtänyt minua, mestari Luukas?"

"Luulenpa ymmärtäneeni, mies hyväni!" vastasi veranleikkaaja,

"Niilo-herran pitää tulla yksinään."

"Hm!" mumisi talonpoika ja lisäsi hetken mietittyään: "oli aika,

jolloin olin mahtavampi, kuin nyt näyttää; kuitenkin arvelen vieläkin

olevani kylliksi mahtava ollakseni teille avuksi, jos hätä teitä kerran

ahdistaisi ja te tarvitsisitte ystävän kättä avuksenne. Silloin

tarvitsette sanoa vain sanan Flottsundin lautturille, ja apu on tuleva.

Mutta kauvempaa, kuin kaksi tuntia keskiyön jälkeen en minä odota. Jos

Niilo-herra tulee senjälkeen, niin on jo myöhäistä!"

"Voi sattua niinkin, ja kiitänpä teitä lupauksestanne... Tarkoitan

tietysti, ettei ritari anna odottaa itseänsä!"

Nyt vihdoinkin lähti veranleikkaaja. Talonpoika seisoi kauan ja

kuunteli hänen askeleitaan, ja kun niitä ei enää voinut kuulla,

katsahti hän ritariin, arveli hetken ja lähti sitten kiiruusti rantaan.

Ingeborg ei voinut vastustaa haluaan, vaan hiipi kuolonunessa makaavan

ritarin luo. Tämä makasi aivan liikkumatta, mutta kiiltävän kypärin

ristikon läpi kuuli hän kuitenkin raskasta hengitystä. Hän laskeutui

alas ja siirsi vapisevin käsin kypäriristikon syrjään, ja siinä näki

hän ritarinsa kasvot kauniimpina, niin arveli hän, kuin koskaan ennen,

vaikka ne olivatkin kuolonkalpeat.

"Steen, Steen!" kuiskasi hän ja hänen katseensa ikäänkuin imeytyi

kuolevan silmiin.

Voi, hän olisi tahtonut antaa henkensä, jos sillä olisi voinut pelastaa

tuon rakkaan, rakkaan ritarinsa. Mutta tämä makasi jäykkänä ja kylmänä,

ei yksikään lihas värähdellyt hänen kasvoissaan. Mutta Ingeborg ei

tuota huomannut, vaan puhutteli häntä, ikäänkuin hän olisi kuullut

hänen sanansa.

"Hyvä ystävä, joka sinua rakastaa, on luonasi, Steen!" sanoi hän, ja

kyyneleet valuivat virtanaan ja ikäänkuin helmisateena lankesivat

taistelijan päälle. "Ole turvassa, ole rauhassa, Jumalan äiti on

auttava... niin, Jumalan äiti ja pyhä Eerik-kuningas!"

Olikohan se puiden latvojen takaa nousevan kuun leikkiä, vai tuulen

huminako sai hänet näkemään sitä, mitä hän itse asiassa ei nähnyt --

mutta ritarin huulethan vetäytyivät hymyyn? Kuulikohan hän nuo sanat,

jotka puhtain ja alttiiksi antavaisin rakkaus maailmassa kuiskasi,

tunsikohan hän äänen, joka puhui? -- Ingeborg ei sitä tiennyt, mutta

siinä jännityksessä, jossa hän oli, uskoi hän sen.

"Tännepäin Matti!... Tänä yönä on herrani arkkipiispa saava paremman

saaliin, kuin hän koskaan on uneksinutkaan!"

Talonpoika sieltä nyt palasi ja kilpaa kuun säteiden kanssa pakeni

Ingeborg metsän pimeyteen.

Heti sen perästä tulivat molemmat miehet paikalle, jossa ritari makasi,

nostivat hänet hiljaa ylös ja kantoivat hänet alas rannalle.

"Olisi syytä minun seurata sinua, Sigge", sanoi lautturi Matti,

sittenkun ritari oli laskettu veneeseen.

"Ei!" sanoi talonpoika jäykästi. "Kun ritari tulee, on sinun tehtävä,

niinkuin olen sanonut... Veranleikkaaja on viekas kettu, mutta minua

hän ei petä. Minä olen päättänyt nähdä tänä yönä Niilo Sturen

sydänveren, ja voi, jos hän pääsee kynsistäni!"

Hän hyppäsi veneeseen, joka alkoi hiljalleen kulkea virran mukana.

Ingeborg seisoi rannalla, voimatta sillä hetkellä keksiä mitään keinoa

rakastettunsa pelastamiseksi tuon kauhean miehen vallasta, jonka hän

nyt tiesi olevan arkkipiispan joukkoa. Ja levottomuus ja tuska yhä vain

kiihtyivät kun hän kuuli, että kaikki oli vain juonta, joka koski

Niilo-herraa, ja että Steeniä käytettiin syöttinä houkuttelemaan häntä

pyydykseen. Kauhea oli tuo havainto, jonka hän nyt teki. Vilunväreet

kulkivat hänen ruumiissaan, ja hänen ajatuksensa silmänräpäykseksi

seisattuivat näin paljon pirullista ilkeyttä huomatessaan.

Yksi asia oli hänellä selvänä ja selvisi yhä enemmän sitä myöten kun

ajatukset taas pääsivät liikkeelle, -- se oli, että hänen läsnäolonsa

oli ainoa mahdollisuus, joka voisi pelastaa niin hyvin herra Niilon

kuin hänen oman ritarinsakin. Ja tämä ajatus valtasi hänet kokonaan,

niinkuin merkki ylhäältä. Hän ikäänkuin vihki itsensä pyhään tehtävään,

jonka tahtoi suorittaa, tahi sitten kuolla.

Mutta ensimäisenä ehtona oli pitää poiskiitävää venettä silmällä ja

mennä yli toiselle rannalle. Mutta se ei ollut mikään helppo asia,

sillä hän ei voinut kääntyä murhamiehen uskotun puoleen, ja ilman häntä

ei ollut mitään mahdollisuutta mennä joen yli. Ja jokaisen kuluvan

silmänräpäyksen aikana eteni vene yhä enemmän. Sen tähden päätti hän

ensiksikin rantaa pitkin seurata Siggeä, ja siinä samassa häämöitti

myöskin heikkona toivona löytää jokin vene kauempana, tahi pahimmassa

tapauksessa huutaa Siggelle ja kutsua häntä yli viemään. Ainahan hän

jostakin löytäisi syyn, joka kuuluisi murhaajasta otaksuttavalta. Ja

sen enempää sillä hetkellä tuumaansa miettimättä kiiruhti hän

eteenpäin, nopeana ja äänetönnä kuin kedon poikki kulkeva kuun varjo.

Mutta tuo takaa-ajo olikin paljon vaikeampaa, kuin Ingeborg aluksi oli

kuvitellutkaan, ja tavallisten olosuhteiden vallitessa olisi hän

karkoittanut mielestään aivan mahdottomana jokaisen ajatuksenkin kulkea

tuon matkan samassa ajassa kuin nyt. Mutta hänen rakkautensa antoi

hänelle voimia, olosuhteetkin tulivat hänen liittolaisikseen, kun näet

soutajalla oli erityiset syynsä kulkea niin huomaamatta ja niin vähällä

melulla kuin mahdollista. Sentähden pysytteli hän aivan rannalla, jossa

oli varjoa, ja souti aivan hitaasti. Kuitenkin oli hän saanut niin

suuren ennakon, että vene vähän väliä lahdelmien kohdilla katosi

Ingeborgin näkyvistä. Hän ponnisti kaikki voimansa päästäkseen vähän

lähemmäksi, mutta se ei tahtonut onnistua.

Kenties oli tässäkin, niinkuin usein tapahtuu, hänen onnensa juuri

siinä, jota hän piti onnettomuutena. Sillä hetken soutamisen perästä

lähestyi vene sitä rantaa, jolla hän oli, ja hän näki soutajan nousevan

ylös rantatöyryä ja katoavan maalle päin. Hän kiiruhti esiin niin

varovaisesti kuin mahdollista, mutta juuri kuin hän oli menemäisillään

veneen luo, kuuli hän askeleita, jotka lähestyivät vastaiselta

puolelta, ja hänen täytyi nopeasti piiloittautua muutaman pensaan

taakse.

Se oli arkkipiispan kätyri, joka tuli takaisin mukanaan eräs mies, ja

he nostivat ritarin veneestä ja läksivät viemään häntä maalle päin.

Polku kulki läpi tiheän metsän, jossa oli aivan pimeä, ainoastaan

tähdet katselivat ylhäältä siniseltä taivaalta, ja tuuli humisi niin

juhlallisesti puiden latvoissa, ikäänkuin olisi se vaikeroinut yhdessä

tuon neitsyeellisen sydämen kanssa sitä kauheaa tekoa, jota täällä

valmistettiin.

Hetken kulettuaan seisahtuivat miehet erään aivan pienen mökin eteen.

Kun he olivat kantaneet ritarin sisään, poistui toinen heistä. Hän

kulki aivan sen puun sivutse, jonka takana Ingeborg seisoi, ja jos hän

olisi huomannut tämän, olisi varmaankin Ingeborgin viimeinen hetki

lyönyt, eikä Niilo ja Steen olisi voineet pelastua siitä kuolemasta,

joka heitä uhkasi. Tämä ajatus sai veren hyytymään tyttöraukan

suonissa. Mutta hän pysyi aivan tyyneenä. Joskin hänen sielunvoimansa

olivat tänä päivänä olleet kovan ponnistuksen alaisina, niin oli kaikki

kuitenkin kulkenut asteettain. Vasaraniskut, jotka pingoittivat

teräksen mahdollisimman suurimpaan joustavuuteen seurasivat tosin heti

toistensa perästä; mutta eivät toki iskeneet kaikki yhdellä haavaa.

Hänellä oli ollut aikaa tehdä päätöksensä, ja hän pysyi siinä lujana,

hän tahtoi pelastaa tahi kuolla.

Mutta hänellä oli kaksi pelastettavaa, ja hän ymmärsi heti, että yhtä

vaarallista kuin oli ennen aikaansa ilmoittautua tuolle tuvassa

olevalle kovasydämiselle ja tunnottomalle miehelle, joka varmasti toimi

herransa puolesta, yhtä tarpeellista oli ensiksi odottaa herra Niiloa.

Sillä muuten uskotella jonkun inhimillisen olennon eksyvän tälle puolen

metsää yön kuluessa, sen ymmärsi hän helposti hulluksi ajatukseksi,

jonka hän hylkäsi yhtä nopeasti kuin sen, että herra Niilo tulisi

kylliksi suuren miesjoukon kanssa pelastaakseen sekä itsensä että

Steenin. Sen oli tuo viekas arkkipiispan kätyri hyvin lasketuilla

tuumillaan kokonaan ehkäissyt. Sillä veranleikkaajalla oli tietysti

sama luulo, kuin Ingeborgilla oli ollut koko ajan, nimittäin, että

Niilo Sturea oli etsittävä jostakin toiselta puolen Fyrisjokea.

Tuvassa tehtiin hetken kuluttua tulta. Ingeborg hiipi esiin, niin

lähelle kuin hän voi, takapuolelle rakennusta, jonka turvekattoon

täällä liittyi puita kasvava ruohovalli. Räppänä oli niinkuin

tavallista katolla, ja hän kurkisti varovaisesti alas, pitäen kiinni

erään vieressä kasvavan suuren puun oksasta. Mutta hän näki sieltä

alhaalta ainoastaan tuon suurikasvuisen miehen talonpoikaispuvussa.

Tämä istui juuri tulen ääressä ja piti kädessään suurta sotakirvestä,

jonka kiiltävässä terässä kuvastui loimuavat liekit, ikäänkuin olisi se

itse ollut tulessa ja tarvitsisi kastella palavaa kieltään veressä.

Haavoittunutta ritaria ei hän ollenkaan nähnyt. Hän makasi liian paljon

vastaisella sivulla, mutta hänen haarniskansa oli riisuttu ja seisoi

vähän matkaa tulesta kypärin vieressä, jonka höyhentöyhtö kimalteli

sinikeltaisena ja synnytti neidon mielessä koko armeijan ajatuksia

neiti Päivänsäteestä, neiti Briitasta ja siitä surusta, joka tätä

kohtaisi, kun hän saisi tiedon ritarin kuolemasta.

"Ingeborg!" kuului silloin ääni, ja hän vavahti, niin että vähältä oli

päästää irti oksan, josta hän piteli.

Kuka lausui hänen nimensä? Oliko metsässä tähän aikaan vieläkin joku,

ja oliko tämä ystävä vai vihollinen? Koko hänen rohkeutensa horjui ja

oli katoamaisillaan. Niin kovasti säikähti hän kuullessaan nimeään

täällä mainittavan, ja kuitenkin oli ääni niin heikko, että oli kuin

olisi hän omien mietteidensä antanut itseään pettää.

Mutta vielä kerran lausuttiin hänen nimensä ja nyt alkoi häntä

pyörryttää niin, että tuho oli tulla. Nyt kuuli hän, että ääni, joka

kuiskasi hänen nimeänsä, tuli alhaalta tuvasta. Siis ritari, hänen oma

Steeninsä näki hänet kuumehoureissa edessään, ja hänestä näytti

yhtäkkiä, että savu, joka kierteli ylös räppänän kautta ja sitten

joutui tuulen vietäväksi, muuttui kohisevaksi koskeksi, ja että ahti

istui tuolla alhaalla soittaen kultakanneltaan, laulaen lemmestä ja

houkutellen ihmeellisellä voimalla häntä syvyyteen.

"Tässä, tässä, Ingeborg", puheli taas tuo rakas ääni, "tuon sinulle

neiti Päivänsäteen... nyt saat lopun laulusta... enkö ole rakkautesi

arvoinen?... Sinun värejäsi olen kantanut... niitä olen kantava koko

elämäni halki... kiitos. Ingeborg, se vyö, jonka minulle annoit, on

seuraava minua kuoloon saakka..."

Tuo oli Ingeborgin korvissa laulua, joka olisi voinut houkutella hänet

vaikka kuolemaan. Hän oli jo valmis kiiruhtamaan alas ja heittäytymään

rakastetun ritarin rinnalle. Mutta silloin kohosi tuo kauhea mies tulen

äärestä ja peitti varjoon Ingeborgin taivaan ja unelman, pyörtymys

katosi, ja hänen päämääränsä oli taas kirkkaana hänen edessään.

Mutta ritariin ei miehen nouseminen vaikuttanut niinkuin Ingeborgiin.

Hän jatkoi katkonaisella äänellä ja pitkillä pysähdyksillä, sekoittaen

houretta todellisuuteen.

"Minä tiedän, että sinä olet luonani, Ingeborg... sinä sydämeni

valittu, minä kuulin sinun kuiskaavan nimeäni..."

Arkkipiispan kätyri katsahti sinne, missä tuo kuolon houreissa oleva

ritari makasi, ja hänen muotonsa oli katkera ja julma. Hän tarkasteli

ympärilleen kaikille puolille. Ritarin sanat saivat hänet nähtävästi

aavistamaan pahaa. Hän sysäsi voimakkaasti kirveen vartta lattiaan.

"Nyt eteenpäin, eteenpäin, Kaarlo-kuninkaan miehet!" kuului silloin

ritarin huuto, "eteenpäin, eteenpäin, meillä on ne käsissämme, voitto

on meidän!"

Silloin hymyili murhaaja pilkallisesti ja istuutui taas, niinkuin

näytti täydellisesti tyyntyneenä kaikesta levottomuudesta, että

kutsumattomia todistajia olisi läsnä katselemassa hänen töitänsä. Mutta

Ingeborgille oli miehen läsnäolo ja käytös välttämättömänä ja

terveellisenä vastapainona hänen sydämensä kehoitukselle unohtaa kaikki

ja kiiruhtaa Steenin rinnalle.

Ja yö tuli yhä pimeämmäksi, ja tähdet loistivat yhä kirkkaampina.

Vähitellen tuli tupa aivan hiljaiseksi, ja kuta enemmän Ingeborg ehti

vapautua noista hyväilevistä kahleista, joihin hourailevan ritarin

sanat ja varmuus siitä että hän oli tämän rakkauden esineenä uhkasivat

sitoa hänen tahtonsa ja toimintavapautensa, sitä lujemmaksi juurtui

hänessä päätös täyttää tehtävänsä. Hän tunsi silloin itsessään voiman,

jota hän ei voinut selittää, hän tunsi itsensä onnelliseksi keskellä

onnettomuuttaan ja hän katseli ihastuksella sitä kuolemaa, joka

ainaiseksi yhdistäisi hänet rakastettunsa kanssa.

Hän laskeutui varovaisesti alas tuvan katolta ja hiipi pois polkua

myöten sinne päin, mistä pian Niilo Sture oli tuleva. Aika joutui. Oli

jo keskiyö ja kahden tunnin kuluessa oli kaikki tehty.

Yön hämärässä joutui hän sillä välin toiselle polulle, kuin hän oli

kulkenut seuratessaan murhaajia, ja ennenkuin hän oli voinut

aavistaakaan sen käsityksen mukaan, jonka hän oli saanut metsän ja

tuvan asemasta, näki hän suuremman järven leviävän edessään. Se oli

Ekoln, se vuono, johon Fyris-joki laskee, ja kaukana juuri silmän

kantamana päässä näki hän erään veneen hiljaa liukuvan eteenpäin ja

hänen mielestään sitä rantaa kohden, jolla hän seisoi. Oliko tuleva

Niilo Sture tahi joku muu, sitä ei hänellä ollut aikaa ajatella. Mutta

mikä etenkin sai hänet kiiruhtamaan takaisin, oli ajatus, että hän oli

joutunut eksyksiin metsässä, ja niinkuin pelästynyt lintu kiiruhti hän

etsimään tuota pientä mökkiä.

Se oli itse asiassa paljon helpompaa kuin hän kuohuvassa

mielikuvituksessaan oli otaksunut. Hän ei ollut kulkenut monta askelta,

ennenkun tornista puiden välistä eroitti nousevan savun. Juurikuin hän

oli menemäisillään sille polulle, josta alkujaan oli eronnut, huomasi

hän arkkipiispan kätyrin tapparaansa nojaten hiljaa kulkevan eteenpäin,

tähystellen ja kuunnellen sitä tai niitä, joita hän odotti. Mutta kun

ei ketään kuulunut, jatkoi hän kulkuaan, alussa hitaasti, sitten yhä

reippaammin.

Niin saapui hän rannalle, jonne oli jättänyt veneensä.

Siellä pysähtyi hän taas ja kuunteli tarkkaan, ja niin varma oli hän

siitä, ettei kukaan vieras seurannut hänen jälkiään, niin kokonaan oli

hän sen huumauksen vallassa, jonka sai aikaan toivo hyvin toimitetusta

tehtävästä, ettei hän olisi huomannut tuota kevytjalkaista neitoa, joka

ei laskenut häntä näkyvistään, vaikkakin tämä tahtomattaan jollakin

varomattomuudella olisi aikaansaanut häiriötä hänen ajatusjuoksussaan.

Hiljaiset aironvedot keskeyttivät äkkiä hänen odotuksensa ja hetken

kuluttua näkyi eräs pää rantatöyryn yli.

"Aika joutuu", sanoi arkkipiispan kätyri, "mitä uutisia on sinulla?"

"Hitto vieköön, Niilo-herra on lähtenyt Upsalasta ja marssii

itäänpäin!"

"Tiedustelematta ollenkaan herra Steeniä?"

"Niin!"

Kauhea kirous pääsi tuon toivossaan pettyneen miehen huulilta.

"Odota minua täällä, se on pian tehty!" huusi hän soutajalle, jonka pää

taas katosi; ja niin lähti hän kiiruusti takaisin metsään.

Voimatta aavistaa, mitä nyt tulisi tapahtumaan, mutta ikäänkuin

tuntien, että oli hetki käsissä, jolloin hän tarvitsisi kaiken

sielunvoimansa täyttääkseen aikeensa, seurasi Ingeborg miestä, ja hän

oli niin tyyni lujassa päätöksessään uskaltaa kaikki, että hän tällä

hetkellä siinä suhteessa oli väkevämpi muutoin ylivoimaista

vihollistaan.

Äkkiä pysähtyi mies. Ingeborg ei tiennyt, oliko hän saanut jonkin uuden

ajatuksen tahi unohtanut jonkun kysymyksen, jonka hänen olisi pitänyt

tehdä soutajalle, mutta hän käytti hyväkseen tilaisuutta aivan

huomaamattomasti mennäkseen hänen ohitsensa, ja ennenkuin mies oli

vielä lähtenyt liikkeelle, oli Ingeborg ehtinyt tuvalle, jonka oven hän

aukaisi ja syöksyi sisään.

Siellä oli tuli sammunut, niin että huoneessa oli puolipimeätä.

Ainoastaan hiilloksesta tuhkan alta levisi epämääräinen hämäryys, niin

että juuri paraiksi voi nähdä kurjan vuoteen, jossa ritari makasi.

Ingeborg lankesi polvilleen hänen viereensä ja painoi suutelon

alasriippuvalle kädelle.

Nyt aukeni ovi, ja arkkipiispan kätyri astui sisään tappara kädessään.

Hänen käyntinsä oli tyynempää, kuin hänen lähtiessään veneen luota.

Siitä päättäen oli hän huomannut, ettei tässä ollenkaan ollut kiirettä,

vaikka hän muuten ei ollutkaan muuttanut päätöstään, jonka hän oli

tehnyt saatuaan tietää, että Niilo-herra oli päässyt hänen käsistään.

"Mutta varma on", sanoi hän itsekseen aivan kovaan astuessaan sisään,

"että viisas kalastaja heittää mereen sen syötin, jota hauki hylkii...

Niin tapahtukoon nytkin. Steen-herra on hyödyllisempi kuolleena kuin

elävänä!"

Näin sanoen astui hän ritarin vuoteelle. Hämärä ja hänen täydellinen

varmuutensa siitä, että hän oli yksinään, estivät häntä näkemästä

mustapukuista asepoikaa, joka oli polvillaan ritarin vieressä.

Äänetönnä ja päättäväisesti kohotti hän tapparansa iskuun. Kirkas terä

välähteli jo punaisena hiilloksen hohteessa.

Mutta yhtä päättäväisesti ja yhtä äänetönnä nousi neito jäntevänä ja

lujana puhtaassa ja hyvässä aikeessaan. Oli ikäänkuin varjo olisi

lattialta kohonnut, ikäänkuin henki olisi ilmestynyt suojelemaan tuota

avutonta ritaria.

Samassa silmänräpäyksessä laski vene, jonka Ingeborg äsken oli nähnyt

kaukana vuonolla, maalle lähellä sitä paikkaa, jolla hän silloin oli

ollut, ja mitättömän näköinen, vähän kumaraharteinen mies nousi siitä

ja poistui metsään.