X.

Sovinto..

Ei kukaan kenties voinut paremmin kuin Olli Råd selittää niitä syitä,

jotka olivat vaikuttaneet Eerik Akselinpoikaan ja saaneet aikaan

muutoksen hänen suhteessaan Kaarlo-kuninkaaseen, -- aivan

yksinkertaisesti sentähden, että hän itse oli suuressa määrässä

vaikuttanut siihen, kuvailemalla herralleen kaikkia niitä vaikeuksia ja

vaaroja, jotka kohtasivat sillä korkealle sovittelevalla tiellä, jota

hän itsepäisesti tahtoi kulkea. Tuo uskollinen palvelija, joka tunsi

herransa aina lapsuudesta saakka, ja joka ei harrastanut mitään

korkeampaa kuin hänen kunniansa ja valtansa lisääntymistä, vaikutti

itse asiassa hänen päätöksiinsä enemmän kuin kukaan muu. Ja Olli, joka

myös paremmin kuin herransa oli oppinut tuntemaan Ruotsin kansan ja voi

omanvoiton pyynnin sokaisematta nähdä ja arvostella niitä voimia, jotka

liikkuivat syvissä riveissä, hän oli jo useita kuukausia ollut siinä

vakaumuksessa, että Kaarlo-kuninkaan täytyi tulla takaisin. Tuo virtaus

oli nyt kerran niin vahva, ettei maksanut vaivaa sitä vastustaa.

Paitsi palvelijan puhetta, veti kaksi muutakin voimaa Eerik-herran

mieltä samaan suuntaan. Toinen oli hänen veljensä Iivari, kuninkaan

vävy; toinen Tanskan kuningas Kristian, joka paraikaa hävittäen

ahdisteli tuon mahtavan suvun linnoja ja kartanoita Skånessa ja

Blekingessä. Mahdotonta oli semmoisissa oloissa väkivallalla, vasten

Niilo Sturea ja Ruotsin rahvasta, anastaa itselleen Ruotsin korkeinta

valtaa.

Sentähden oli hänen Ollin kautta Niilo Sturelle lähettämänsä sana

täysin rehellisesti tarkoitettu, vaikka se ei tosin estänyt noita

suuria ajatuksia pysymästä pohjalla, valmiina uudestaan astumaan esiin,

kun paremmat päivät tulisivat, joskin niitä saataisiin kauvan odottaa.

Nopeasti läheni täydellinen häviö arkkipiispan puoluelaisia. Kolmelta

puolelta, niinkuin oli sovittu, hyökkäsivät liittoutuneet. Nuo uljaat

ritarit, herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja herra Iivari Gren,

huomasivat lopuksi olevansa aivan piirityksissä Nysätran metsässä

Enköpingin ja Upsalan välillä. Heidät voitettiin perinpohjin ja

ajettiin pakoon, jolloin he itse pakenivat etelään päin ja heidän

joukkonsa hajaantui.

Herra Eerik Akselinpojalla oli Niilo-herran kanssa yhtymys, jossa

päätettiin, että edellinen kutsuisi viipymättä valtakunnan kokouksen

Tukholmaan päättämään Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta, samalla

kun Niilo puhdistaisi maan vihollisista. Sitten Eerik-herra palasi

Tukholmaan.

Niilo jätti taalalais-voudin Hannes Djäknin taalalais- ja

helsinglantilais-joukon kanssa valloittamaan Krister Pentinpojan

(Oxenstjernan) kartanoa, Salestaa, jota tämän veli David-herra

puolusti. Itse hän kulki etemmäs länteen päin rangaistakseen

Fjärdhundralandin rahvasta, joka oli pitänyt arkkipiispan ja

valtakunnan vihollisten puolta. Siihen kului muutamia päiviä, ja sieltä

oli hän aikeissa marssia Örebrohon, kun Hannes Djäkniltä tuli viesti

kutsuen häntä Salestaan.

Siellä oli David-herra kerta toisensa perästä tehnyt epätoivoisia

uloshyökkäyksiä, saavuttamatta pienintäkään menestystä. Niin pieni kuin

piiritysjoukko olikin, niin ei hänen kuitenkaan onnistunut murtaa sitä,

ja sitä kiivaampana hehkui David-herra vihasta ja harmista. Veljensä

häviö, joka jo sellaisellekin miehelle kuin David, jolla ei ollut

tapana ruveta liikoja mietiskelemään, näytti aivan varmalta, mutta

vielä enemmän menestys, joka oli seurannut vihattua Niilo Sturea, jonka

koston hän sitä paitsi tiesi uhkaavan häntä -- kaikki tämä saattoi

ritarin semmoiseen mielen häiriöön, että hän vähemmän kuin koskaan

ennen saattoi punnita asemaansa ja mahdollisuutta vieläkin pitkittää

taistelua. Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, ja hänen viinistä ja

oluesta hämmentyneissä aivoissaan ilmestyi vähän väliä kuva totisesta

ritarista, joka kerran oli ollut hänen vallassaan, vaan sitten päässyt

hänen käsistään. Ja vielä enemmän vimmastutti häntä se seikka, ettei

hänen ollut onnistunut päästä tähän käsiksi, niin viekkaasti kuin

olikin menetellyt, esimerkiksi viime jouluna Gestriklandissa.

Mutta hänen harminsa ja vihansa eivät ensinkään häntä hyödyttäneet.

Päin vastoin kävi yhä selvemmäksi, että hänen täytyi luovuttaa linna,

ja niin paljon kuin se häntä suututtikin, täytyi hänen kuitenkin siihen

mukautua. Hän lähetti sanan Hannes Djäknille, että tahtoi jättää linnan

herra Eerik Akselinpojalle, mutta taalalaisvouti sanoi siihen ei, ja

lähetti hakemaan Niilo-herraa.

Tämä saapui muutamien harvojen miesten kanssa eräänä iltana leiriin, ja

saatuaan tietää asiain tilan, ratsasti hän seuraavana aamuna linnan

portille ja pyysi saada puhutella herra Davidia. Aamu oli kaunis ja

aurinko valaisi loisteellaan ritarin kirkasta varustusta ja mustia ja

valkoisia höyheniä hänen kypäränsä töyhdössä. Vähän matkan päässä hänen

takanaan seisoi Hannes Djäkn muutamien aseenkantajien ja taalalaisten

kanssa.

Hetken päästä ilmaantui herra David muurille. Hän ei näyttänyt

ollenkaan alakuloiselta, vaan kantoi päätään yhtä korkealla kuin

ainakin, ja veristävillä silmillään katseli hän halveksien ritaria ja

hänen seuruettaan. Niilon valtasi ehdottomasti halveksuminen tuota

miestä kohtaan, joka oli ollut valmis niin epäritarilliseen tekoon ja

nyt kuitenkin esiintyi vertaistaan kaipaavalla julkeudella. Mutta hän

hillitsi itsensä ja ajatteli mielessään, kuinka hän nopeimmasti

saavuttaisi tarkoituksensa.

"Minulle on sanottu, herra David", huusi hän sentähden ylös muurille,

"että te olette taipuvainen sovintoon, ja sentähden olen kiiruhtanut

tänne, ettemme tarpeettomasti kuluttaisi aikaamme."

"Ha-ha-ha!" nauroi David-herra, "tosin olen taipuvainen sovintoon,

mutta olen sanonut tahtovani sopia asiasta toisenlaisen ritarin kanssa

kuin te olette, Niilo-herra, ja minä pysyn sanassani!"

"Nyt on asia kuitenkin niin, että teidän täytyy luovuttaa Salesta

minulle, tahi otan minä sen väkirynnäköllä!" huusi Niilo, välittämättä

ritarin loukkaavasta puheesta.

"Ei koskaan!" huusi David-herra takaisin. "Osaan paremmin kunnioittaa

kilpeäni, kuin että laskisin sen alas sellaisen pelkurin edessä kuin

Niilo Sture!... Ha-ha-ha, pitäisihän teillä olla hampaat kielenne

edessä, teillä, joka olette kärsinyt häväistyksen häväistyksen perästä

ja samalla kulkenut narrin miekka sivullanne."

Niilo sävähti tulipunaiseksi kuullessaan tuon puheen, joka

luonnollisesti osaksi tarkoitti hänen häväistystään Kaarlo-kuninkaan

ensimmäisinä hallitusvuosina, jolloin todellakin suuri osa Ruotsin

herroista ja miehistä piti Niilo Sturea pelkurina, koska hän ei samoin

kuin monet muut tahtonut kohottaa miekkaansa kuningastaan vastaan.

Osaksi tahtoi tuo häpeämätön David-herra, jos mahdollista, saattaa

jalon vastustajansa varjoon oman joukkonsa edessä. Mutta se ei

ollenkaan onnistunut. Niilon takana seisovat miehet hehkuivat vihasta

tuota suuripuheista ritaria kohtaan.

"Vielä kerran kysyn teiltä, David Pentinpoika, tahdotteko luovuttaa

minulle linnan?" kysyi Niilo, tuskin voiden enää hillitä oikeutettua

vihaansa, ja kun hänen vastustajansa kasvoilta yhä selvemmin paistoi

pilkan hymy, lisäsi hän: "Älkää luulko, että minä tulen käyttämään

valtaani teidän yli samalla tavalla kuin te, kun vastoin kunniata ja

ritaritapoja petollisesti veitte minut vankina Ekolsundiin...

mutta älkää myöskään pakottako minua valloittamaan tätä linnaa

väkirynnäköllä, sillä Jumalan kalliin veren kautta, minun miekkani on

silloin tekevä koston työn, jota kauvan olen janonnut."

Raaka naurunhohotus kuului muurilta, herra David nosti kätensä ja

silmänräpäyksen kuluttua lensi sotakirves vonkuen ilman halki ja sattui

Niilo Sturen kypäriin, niin että höyhentöyhtö katkesi ja putosi maahan.

Silmänräpäyksessä seisoi Erkki Niilo Sturen rinnalla. Hän oli niiden

harvojen joukossa, jotka olivat läsnä tässä kohtauksessa, ja ennenkuin

kukaan oli ehtinyt tointua suuttumuksesta, jonka vihollisen ritarin

teko nosti, oli hän temmannut itselleen jousen ja juossut esiin.

Mutta hänen esimerkkinsä herätti heti muutkin toimeen, ja ainakin

kymmenen jousta viritettiin opettamaan ritaritapoja pelkurille

linnanpäällikölle.

Tämä hävisi kuitenkin muurin taakse, katseltuaan ja nautittuaan

heitostaan, niin että nuolet lentivät hänen päänsä päällitse, mutta

vinkuivat kuitenkin hänen korvissaan semmoisella äänellä, että ne hyvin

panivat hänen ymmärtämään, mitä rehelliset miehet arvelivat hänen

teostaan.

Niilo-herra kääntyi aivan tyynesti väkensä puoleen ja käski heidän

rientää leiriin kiiruhtamaan väkeä hyökkäykseen.

Ja kauvan ei viipynyt ennenkuin aseenkantajat ja talonpojat tulivat;

torvet soivat, ja ennenkuin David-herra oli oikein voinut tointua

verrattomasta ilostaan, jonka hänen pilansa vihollisen kanssa oli

aikaan saanut, oli hänen halveksittu vihollisensa vienyt joukkonsa

kaivosten ja nostosillan yli, ja kirveitten iskut, kun ne mursivat

linnanporttia, olivat ikäänkuin jatkona sille voitolle, jonka vinkuvat

nuolet olivat alkaneet.

Mutta ennenkuin vielä portti oli säretty, oli jo pystytetty tikapuita,

ja Niilo itse ensimmäisenä astui muurille ja hyppäsi sisäpuolelle.

Ainoastaan kolme miestä ehti seurata häntä, niin innokas oli hän

tapaamaan tuota kavalata ja kiukkuista vihamiestään, puhuakseen hänelle

kielellä, jota hän paremmin voi ymmärtää kuin jaloa ritarillisuuden ja

isänmaanrakkauden kieltä.

Mutta David-herra puolestaan ei tuntunut kiirehtivän leikkiin. Niilo

näki hänen vilaukselta nurkan takaa, josta linnan väki syöksyi esiin

lyödäkseen takaisin, jos mahdollista, hyökkääjät. Kun he nyt näkivät

Niilon tulevan vastaansa, hämmästyivät he, ikäänkuin maa olisi halennut

heidän edessään, ja hän olisi varmaankin voinut ottaa vangeiksi heidät

kaikki. Mutta Niilo ei välittänyt heistä ollenkaan vaan kiiruhti

kohtaamaan linnan herraa.

Sillä välin tuli yhä enemmän hänen väkeänsä muurien yli, ja se

saattoi linnanväen liikkumattomaksi. Siinä seisoivat he aivan

alallaan, ikäänkuin uteliaina katsojina kilpatantereella, odottaen

kaksintaistelua, joka tulisi taisteltavaksi heidän silmäinsä edessä.

Hyökkääjät olisivat puolestaan syöksyneet päälle, ellei heidänkin

huomiotaan olisi kiinnittänyt nuo kaksi ritaria, jotka nyt kohtasivat

toisensa, ja sillä tavalla, että selvästi näkyi enempi taistelu olevan

tarpeetonta.

"Nyt koetellaan", huusi Niilo, "onko David Pentinpojalla rohkeus suun

mukaan!"

Mutta David-herra seisoi ääneti liikahtamatta paikaltaan. Kuitenkin voi

nähdä, ettei noilla punaisilla poskilla ollut enää sama elävä väri kuin

äsken hänen seisoessaan linnan muurilla. Muurin ja itse linnan välillä

oli avonainen paikka, jonka nyt molemmin puolin täytti molempain

ritarien väki, samalla kun kirveiden iskut linnan tammiseen porttiin

julistivat, ettei mitään pelastusta ollut enää odotettavana, ellei

linnanherran onnellisella iskulla onnistuisi vapauttaa itseänsä jalosta

vihollisestaan ja sillä keinoin valaa uutta rohkeutta miehiinsä.

"Vedä miekkasi!" huusi vielä kerran Niilo, "sillä häväisty kunniani

vaatii verta!"

David Pentinpoika laski kätensä ristiin rinnalle ja sanoi huulet

vaaleina:

"Ritari minun suvustani ei vaihda iskuja kunniattoman miehen kanssa!"

Niilo kohotti miekkansa antaakseen kunnianloukkaajalle iskun lappeella,

mutta hillitsi itsensä äkkiä, hyppäsi esiin ja löi vihollistaan

käsiselällä, niin että tämä horjahti pari askelta sivulle.

"Niinpä ota tämä muistoksi Niilo Sturelta!" huusi hän, "ja tuskimpa

enää uskotaan sinun ilkeätä kieltäsi, jos edelleenkin puhut

häväistyksiä minusta!"

Nyt veti David miekkansa ja ikäänkuin hulluksi tulleena tahtoi hän

syöksyä Niilo Sturen miesten päälle. Mutta hän ei päässyt kuin pari

askelta ennenkun Niilo tarttui lujalla kädellä hänen kaulaansa, kaatoi

hänet maahan ja löi häntä isku iskun perästä miekkansa lappeella pitkin

selkää.

"Nyt olette kuitenkin langennut Niilo Sturen jalkojen juureen", lausui

hän, "ja tahdotteko sen tunnustaa tai ei, se ei merkitse mitään,

sillä se on tapahtunut niin monen rehellisen miehen läsnäollessa

todistajana."

Pahoinpidelty ritari karjui raivoissaan, mutta Niilo antoi merkin

väelleen, joka kiiruhti esiin, otti hänet keskeensä sekä vei hänet ja

muun linnaväen vankeina linnan portille, joka nyt ratisten särkyi

palasiksi ja aukaisi tien leirille.

Yksi osasto sai käskyn jäädä ottamaan linnan huostaansa, mutta itse

Niilo-herra, jota tärkeät toimet toisaalla odottivat, kiiruhti niiden

jälkeen, jotka kulettivat David Pentinpoikaa. Hän oli juuri menossa

porttikäytävässä, ja jälelle jääneet miehet olivat tuskin ehtineet

linnatupaan, kun kimeä läpitunkeva huuto kuului ylhäältä linnasta. Se

oli aluksi tukahtunut, ikäänkuin se olisi lähtenyt jostakin linnan

huoneesta, mutta heti senjälkeen kuului se vapaassa ilmassa, ja nähtiin

nuoren, hennon asepojan, joka kantoi herra Eerik Akselinpojan värejä,

syöksyvän alas linnan rappuja ja kiiruhtavan aukean paikan yli

portille, jossa Niilo oli.

Hän juoksi uskomattomalla notkeudella ja nopeudella. Hiukset

aaltoilivat irtonaisissa kutreissa tuulessa, ja kasvot olivat

kuolonkalpeat.

Niilo säpsähti nähdessään pojan. Nuo kasvot oli hän nähnyt ennen, tahi

voisiko luonto luoda niin erehdyttävällä tavalla samannäköisiä, ja

kuitenkin, kuinka voi hän muuten otaksuttavasti selittää tuota

ilmestystä, jonka todellisuuden hänen omat silmänsä vahvistivat? Hänen

väkensä oli pysähtynyt, hämmästyksen valtaamana kuten hän itse, eikä

voinut tointua senkään vertaa, että olisi ottanut kiinni tuon nopeasti

katoavan pojan, joka pikemmin muistutti henki- kuin ihmisolentoa.

Mutta Niilo kutsui lähimpänä seisovat miehet luokseen.

"Tuokaa tänne luokseni tuo poika parka!" huusi hän heille. "Mutta älkää

säikyttäkö häntä kuoliaaksi."

Kaksi nopeajalkaista miestä lähti juoksemaan, ja hetken ajettuaan

saivat he tuon kokonaan väsyneen pojan kiinni. Tämä oli, osoitettuaan

ensin odottamatonta voimaa ja kestävyyttä, langennut kiveen ja tuotiin

nyt enemmän kuolleena kuin elävänä Niilon luokse.

"Kautta taivaan!" huudahti tämä, tarkemmin katseltuaan nuorukaisen

hienoja ja kauniita piirteitä, "mitä tämä merkitsee?"

"Jotakin noituutta se on, herra!" vastasi toinen miehistä tehden

ristimerkin. "Noin ei voi syntinen ihminen lentää kivien ja kantojen

yli... ja alas joelle tahtoi hän... Kivi kaulaan, herra, ja

lähettäkäämme hänet sinne, mistä hän on tullutkin!"

Niilo ei kuunnellut tuon taikauskoisen miehen puhetta, ei hän myöskään

tullut ajatelleeksi kaikkia niitä tarinoita, jotka syntyisivät siitä

huolenpidosta, jota hän osoitti vedenhaltijalle. Sillä vedenhaltijana,

joka oli erehtynyt maalle tulemaan, oli ja pysyi tuo kaunis

nuorukainen; se luulo ei voinut muuttua.

"Jättäkää poika minulle", sanoi hän. "Minä tunnen hänet, hän on herra

Eerik Akselinpojan palveluksessa ja on istunut vankina täällä David

Pentinpojan hallussa... Tutkikaa linna, kenties löytyy täältä vielä

useampiakin!"

Miehet pudistelivat huolestuneina päätään, mutta tottelivat kuitenkin

herransa käskyä ja poistuivat. Mutta Niilo tarttui nuorukaisen käteen,

tämä oli asetettu mättäälle hänen jalkojensa eteen, ja käsi oli niin

hieno ja valkoinen, että hyvin näkyi, ettei se koskaan ollut pidellyt

miekkaa ja jousta.

"Ingeborg!" kuiskasi hän aivan hiljaa ja kumartui lähemmä noita

kalpeita kasvoja.

Niinkuin kyyhkynen synkässä metsässä, kun metsästäjän nuoli on sattunut

sen puolisoon ja se on kauvan etsinyt sitä kaikkialta sieltä, missä he

olivat yhdessä eläneet rakkautensa lyhyen kesän; niinkuin se äkkiä

säpsähtää ja levittää siipensä lentoon, valmiina alottamaan uudestaan

harhailunsa, kuullessaan pienintäkään ääntä, joka muistuttaa

kadonneesta, -- samoin heräsi asepoika, kun nimi Ingeborg mainittiin.

"Ingeborg! Ingeborg!" toisti Niilo hymyillen hänelle surumielisesti,

kun hän avasi silmänsä.

Mutta nuo silmät eivät ymmärtäneet ritarin tarkoitusta. Se oli tosin

Ingeborg, mutta hän näytti, niinkuin miehet sanoivat, enemmän

semmoiselta olennolta, joka ei kuulunut tähän maailmaan. Kauniit silmät

tuijottivat hurjasti eteen ja kädet kouristuivat epätoivoiseen

suonenvetoon.

"Voi, voi!" huusi hän, "neito Päivänsäde näkee sinut, raukkamainen

murhamies!"

Ja hän syöksyi ylös, jäntevänä, vakavana, mahdottomana hillitä. Mutta

ritari tarttui hiljaa hänen käteensä.

"Pyhä Jumalan äiti!... etkö tunne minua, Ingeborg?" kuiskasi hän. "Etkö

näe, että luotettava ystävä seisoo edessäsi?... Sano, sano minulle

vain, mikä kauhea onnettomuus täällä on tapahtunut, ja sinä olet

näkevä, että Jumalan voima on suurempi kuin ihmisten ilkeys."

Näytti siltä kuin olisi raivo ja hurjuus hetkeksi kadonneet. Kuume

tärisytti onnetonta tyttöä, hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti

kovasti. Järjen valo ei kuitenkaan tahtonut palautua. Hienot langat

näyttivät tulleen liiaksi pingoitetuiksi ja olivat sentähden

katkenneet.

"Neiti Päivänsäde on taivaassa", sanoi hän. "Taivaan sini on hänen

siimanaan, hän katselee kaikkien taivaan tähtien kanssa alas ja

itkee... itkee tuomiopäivään saakka kaikkea sitä pahuutta, mikä

huokailee tuolla alhaalla maan pimeydessä..."

"Itke, itke, lapsi raukka", toisti Niilo painaen hänen päätään

rintaansa vasten... "Sinä olet oikeassa, meidän pitää surra kaikkea sitä

pahuutta, mitä tässä maailmassa löytyy... Mutta päivä tulee yön

jälkeen... Päivä on tuleva uudestaan, Ingeborg, se on tuleva..."

Hän vei puhellessaan onnetonta mukanaan pois linnasta, ja tämä antoi

hänen johtaa itseään, niinkuin isän lastaan. Niin lähestyivät he

leiriä. Mutta helppo ei olisi ollut Niilon täällä kulettaa häntä

miesjoukkojen läpi, vaan silloin tuli Erkki heitä vastaan, ja Niilo

käski häntä heti tuomaan hevosia itselleen ja sairaalle nuorukaiselle.

Hetken kuluttua ratsasti hän Erkin kanssa pois, ja Ingeborg istui

satulannupilla Niilon edessä.

Hänen tiensä kulki länttä kohti ja hänen väkensä oli saanut käskyn

viipymättä seurata perästä Örebrohon. Mutta kun hän oli tullut

Vesteråsiin, antoi hän Erkin viedä nyt jo vähän tyyntyneemmän

Ingeborgin vaimonsa luo linnaan. Hänen itse täytyi yötä päivää

kiiruhtaa Örebrohon.

Herra David Pentinpoika pidettiin vankina Vesteråsin linnassa eikä

kauvan viipynyt, ennenkun hän sai serkkunsa, urhean Eerik Niilonpojan

(Oxenstjerna) toverikseen.

Tämä pakoitettiin, samoin kun hänen asetoverinsa Eerik Kaarlonpoika

(Vasa) laskemaan aseensa ja tunnustamaan Kaarlo kuninkaaksi; mutta

yhtäkaikki marssi hän linnaansa Örebrohon ja koetti sieltä karkoittaa

Niilo Sturen sinne lähettämää piiritysjoukkoa. Tämä ei kuitenkaan

onnistunut paremmin, kuin että hän itse joutui piirittävien

talonpoikien vangiksi ja jätettiin Niilolle, kun tämä saapui Örebrohon.

Linna antautui hänelle, ja vankinsa kanssa lähti voittaja Vesteråsiin.

Tämä tapahtui lokakuun alussa.

* * * * *

Vesteråsissa otti Briita-rouva palaavan voittajan vastaan.

Hän seisoi lastensa kanssa linnan portailla, kun ritari eräänä iltana

tuli seurueensa kanssa ratsastaen. Tähdet tuikkivat loistavina

siniseltä taivaalta, ja kaikki soihdut paloivat komeina, heijastaen

valoaan kiiltävistä haarniskoista. Mutta ei taivaalliset eikä maalliset

valot voineet loistossa vetää vertoja Briita-rouvan silmille, kun

puoliso sulki hänet syliinsä ja vei hänet ritarisaliin.

"Niinpä olemme kuitenkin voittaneet, Niilo!" huudahti hän jalossa

innostuksessa. Kuningas odottaa sinua Tukholman linnaan tervehtiäkseen

sinua pelastajanaan.

"Kuningasko?" kysyi Niilo.

"Niin...! Etkö sitä sitten tiedä?..."

"Niin tärkeän sanoman olisi kai pitänyt saada tietää", lausui Niilo,

"mutta herrat ovat ehtineet ennen minua. Aioin nyt lähteä Tukholmaan

päättääkseni työni...! No niin, työ on siis kuitenkin tehty, ja Ruotsi

voi hengähtää kaiken levottomuuden ja taistelun jälkeen."

"Etkö sitä tiedäkään...?" toisti Briita-rouva ja näytti niin

tyytymättömältä, että Niilo hymyillen tarttui hänen käteensä ja suuteli

sitä, jolloin rouva iloisella luottamuksella nosti päätään ja lisäsi:

"mutta sukulaiseni, kuningas, tietää kuitenkin, kuka on kruunun hänen

päähänsä nostanut, ja hän ei ole sitä unohtava! Kiitos olkoon Jumalan

äidille ja kaikille pyhimyksille! Herrani ja mieheni on kuitenkin

etevin ritari Ruotsin valtakunnassa!"

Hän tunsi itsensä niin perin onnelliseksi ja niin sanomattoman

rikkaaksi, kun hän katseli miestään ja lapsiaan, ja kaikki

paenneet huolet, ja kaikki surut, jotka tullessaan näyttivät niin

voittamattomilta, kutistuivat nyt kuin taikaiskusta kokoon ja

poistuivat kuten pilvet yöllisen rajuilman jälkeen. Varjot vielä

näkyivät, mutta himmenivät yhä enemmän ja sitä kirkkaampina näkyivät

koko ihanuudessaan hymyilevät niityt, jotka nyt levisivät ilosta

juopuneen silmien eteen.

Vaikea olisi kuitenkin päättää iloitsiko Briita enemmän voitosta

Ruotsin valtakunnan puolesta, vai sankarinsa voitosta itsensä yli, joka

niin yksinkertaisena ja koristelemattomana ilmaantui hänen sanoissaan

herrojen teosta, kun nämä olivat kutsuneet takaisin kuninkaan hänelle

siitä ilmoittamatta. Epäilemättä oli rouvan mielestä jälkimmäinen

voitto kukka, joka lähti edellisestä ja sentähden niin luonnollisesti

sai aikaan hänen huudahduksensa, että Niilo oli uljain ritari Ruotsin

valtakunnassa. Hän, joka tunsi miehensä pohjaa myöten, tiesi hyvin,

kuinka tätä harmittaisi nähdessään itsensä unohdetuksi, nähdessään

toisten poimineen ja nauttineen tuon pitkällisen ja vaikean työn

hedelmän, joka ainoastaan hänen kauttaan oli voitu saavuttaa. Mutta

samalla, kuinka jalo ja saavuttamaton oli tuo hyve, joka voi siitä

huolimatta iloita tarkoitusperän saavuttamisesta.

Isänmaan itsenäisyys oli Niilo Sturen päämaali, ja sen saavuttamiseen

antautui hän kokonaan, se oli hänelle niin täydellisesti korkein ja

jaloin tarkoitusperä, että hän voi iloita ja tuntea itsensä

onnelliseksi tietäessään isänmaan asian menestyvän, vaikkakin

voitonseppele, joka oikeastaan olisi kuulunut hänelle, otettiinkin pois

ja annettiin toiselle. Tuon itsensä hillitsemisvoiman, tuon kyvyn

sankarillisesti uhrata ei ainoastaan henkensä, vaan myöskin sydämensä

oikeutetut vaatimukset tunnustuksesta ja kunnioituksesta urotöiden

luonnolliseksi palkaksi -- tuon taidon oli hän oppinut. Koko hänen

elämänsä oli ollut ikäänkuin alituisesti jatkuva harjoitus tuossa

taidossa. Siinä onkin hänen suuruutensa ja etevämmyytensä aikansa

miesten joukossa. Hänessä vaikutti Engelbrektin henki, jonka täytyy

hänen muistoonsa yhdistää jälkimaailman rakkauden yhtä suuressa

määrässä kuin kaikkien niiden rakkaus, jotka olivat hänen eläessään

lähemmässä yhteydessä hänen kanssaan.

"Kas tässä!" sanoi Briita-rouva ja antoi miehelleen kirjeen

kuninkaalta, joka oli saapunut päivää ennen, "tässä lähettää kuningas

sulle tervehdyksensä, ja voit uskoa, että minä palan halusta kuulla sen

sisällön."

Niilo otti kirjeen, aukaisi sen, ja hänen silmänsä kostuivat sitä

lukiessaan. Vanha kuningas pyysi häntä syvimmillä rakkauden ilmauksilla

heti kiiruhtamaan Tukholmaan. Hän halusi saada sanoa hänelle jotakin,

joka kauvan, liian kauvan oli ollut hänen sydämellään, mutta jota

lausua hänellä ei tähän saakka ole ollut valtaa. -- Briita-rouva ja

lapset pitäisi olla mukana, se oli kuninkaan nimenomainen toivo.

Niinpä oli ilo ylimmillään tänä iltana Vesteråsin linnassa. Ainoastaan

yksi ajatus esti onnen olemasta aivan täydellisen, se oli ajatus Steen

Sturesta, ja ellei ritarin asia olisi niin uskollisissa ja

luotettavissa käsissä kuin Brodden, ei Niilo itse olisi antanut

itselleen yhtään lepoa, ennenkuin olisi saanut varmuuden ystävänsä

kohtalosta.

Mutta Broddesta ei oltu vielä kuultu mitään.

Ritarin pojat riemuitsivat ilmoituksesta, että saisivat tulla

Tukholmaan ja nähdä kuninkaan, josta he olivat kuulleet niin paljon

puhuttavan. Erittäinkin näytti Svante olevan hyvin riemuissaan

ajatellessaan kaikkea sitä, mikä siellä tulisi tapahtumaan.

"Siellä tapaamme kai Hollingerinkin, isä?" kysyi hän silmät loistavina.

"Jumala paratkoon, poikani!" lausui Niilo taputellen hänen päätään,

"pelkäänpä sen toivon pettävän."

"Missä hän sitten on, isä?" jatkoi Svante kysymyksiään.

"Ei kukaan miehistäsi sitä tiedä... Onko joku onnettomuus häntä

kohdannut?"

Hollinger oli silminnähtävästi tehnyt syvän vaikutuksen pojan

vilkkaaseen luonteeseen, ja hän olikin reippautensa ja iloisen,

pelottoman olentonsa kautta aivan pikku Svanten mieleinen mies.

Briita-rouvakin piti hänestä paljon, ja kun pojan kautta puhe kääntyi

häneen, kysyi hänkin, eikö mitään oltu tehty aseenkantajan takaisin

löytämiseksi.

"En muuta voi tietää", vastasi Niilo moniin kysymyksiin, "kuin että tuo

lemmon mies on kaatunut näissä taisteluissa. Hän ei ollut niiden

joukossa, jotka joutuivat vangiksi Östenin sillalla. Minä kysyin itse

siitä herra Eerik Akselinpojalta, eikä hän tiennyt minne nuo reippaat

miehet olivat hävinneet. Minulle oli ilmoitettu, että herra Eerik oli

pelastanut heidät Eerik Kaarlonpojan käsistä, ja että heidät oli viety

Tukholmaan, mutta siitä hän ei tiennyt mitään."

"Se on tuleva minun asiakseni!" huudahti Svante innokkaana katsoen

jäykästi ja lujasti eteensä viisailla loistavilla silmillään, "minä en

laske irti lankaa ennenkuin olen saavuttanut kerän!"

Vanhemmat pitivät tuota leikkinä eivätkä panneet enempää huomiota

siihen. Mutta Svante tarttui veljeänsä käsivarteen ja sanoi taluttaen

häntä erään ikkunan luo:

"Saatpa nähdä, Moritz, että minä löydän Hollingerin... Tuo ilkeä

Hammarstadin rouva on taas liikkeellä, mutta minä olen löytävä tien

hänen setänsä, Eerik-herran tykö, luota vaan siihen, Mauri!"

Moritz hymyili lempeästi uljaalle veljelleen, mutta tuskinpa kiinnitti

hän sen enemmän, kuin vanhempansakaan, huomiotaan hänen sanoihinsa.

Ingeborg ei näyttäytynyt koko iltana. Hän näytti kokonaan sortuneen

tuskansa alle. Tosin oli tuo arka hurjuus hävinnyt, mutta sen sijaan

oli hän vaipunut liialliseen surumielisyyteen. Mitään selitystä siitä,

mikä oli saanut aikaan hänen onnettomuutensa, oli häneltä itseltään

mahdoton saada.

Niilo toivoi kuitenkin vangitulta David Pentinpojalta saavansa

selvyyttä tuohon kammottavaan pimeyteen, joka peitti tätä asiaa.

* * * * *

Kuninkaan huoneista Tukholman linnassa loisti valo, ja Norrmalmin

rannalta voi nähdä ihmisiä liikkuvan edes takaisin siellä sisällä.

Porvarit, jotka kulkivat pitkiä siltoja myöten kaupunkiin, olivat

noiden liikkuvien varjojen joukossa vähän väliä näkevinään kuningas

Kaarlon pitkän, vaikka nyt jo kumaran vartalon. Ja he hymyilivät

tyytyväisinä ajatellen kaikkia niitä muutoksia, joita valtakunnassa ja

Tukholman linnassa oli tapahtunut, siitä lähtien kun tuo vanhus

ensimmäisen kerran astui linnan sisään ja vietti häitään kauniin ja

unohtumattoman Kaarina-kuningattaren kanssa.

Tukholman kaupungissa oli hyvin vilkas liike kuninkaan tulon jälkeen;

vähemmän sentähden että hän itse oli nostanut erityistä melua, vaan

sentähden, että herroja seurueineen vähän väliä tuli neuvottelemaan

asioistaan hänen ja herra Eerik Akselinpojan kanssa. Eerik Akselinpoika

oli pysynyt Niilo Sturelle antamassa sanassaan ja luovuttanut Tukholman

linnan palaavalle kuninkaalle. Kuninkaan vävykin, herra Iivari

Akselinpoika, oli vaimoineen kaupungissa, mutta porvarit tiesivät

jutella, että Iivari-herra aikoi viipymättä lähteä Tanskaan

puolustamaan sikäläisiä linnojaan Kristian-kuningasta vastaan. Kun

katselee Akselinpoikain historiaa kaikessa hajanaisuudessaan, yrittäen

saada yleissilmäyksen heistä, ei voi olla huomaamatta heissäkin

jonkunlaista malttia, jotakin kohtuuden rajoissa pysymistä. Se teki

heidät muita aikalaisiaan etevämmäksi ja vaikutti ehkä enemmän kuin

mikään muu siihen, että heidän valtansa ja arvonsa kauan säilyivät

tunnustettuna mahtina. Olisivathan he nytkin voineet ruveta uhmailemaan

ja ryhtyä vastarintaan Niilo Sturea ja rahvasta vastaan. Varmasti olisi

moni arkkipiispan ystävistä yhtynyt heihin, joten menestyksen

mahdollisuus olisi hyvinkin vastannut yrityksen vaaroja ja vaikeuksia

ja saattanut heidät sokeasti kuulemaan kunnianhimon kehoituksia.

Mutta hepä eivät ryhtyneetkään vastarintaan; kesken menestystään,

kesken voittoretkeään he malttivat mielensä, he tarkastelivat tyvenesti

uusia oloja ja tyytyivät älykkäästi toiseen arvosijaan valtakunnassa,

kuninkaan jälkeen. Tässä suhteessa täytyy huomata jotakin yhtäläisyyttä

heidän ja Niilo Sturen välillä, joka yhtäläisyys kuitenkin katoo, jos

katsellaan kumpaistenkin vaikuttavia syitä. Sillä jälkimmäisen toiminta

oli seuraus mitä jaloimmasta itsensäuhraavaisuudesta, edelliset

toimivat olosuhteiden pakosta. Kunnianhimo oli ennallaan heidän

sydämessään odottaen vaan suotuisampia aikoja. Oma mahtavuus oli ja

pysyi heidän ylinnä tarkoitusperänään, Niilon päämäärä oli Ruotsin onni

yksinään.

Samana päivänä, jona tätä ritaria odotettiin kuninkaan kirjeen johdosta

Tukholmaan saapuvaksi, yhtyivät molemmat veljekset tärkeään

neuvotteluun, johon ei kukaan muu saanut ottaa osaa kuin koeteltu Olli

Råd. He keskustelivat kaikista kysymyksistä, jotka koskivat heidän

asemataan Ruotsissa, tuumien sekä nykyisistä että vastaisista

toimenpiteistä. He tulivat yksimielisyyteen siitä, että Iivari, joka

oli kuninkaan vävy, astuisi tämän kuoltua hallitukseen, jota varten

asia olisi esitettävä niin pian kuin mahdollista jossakin neuvoston

kokouksessa. Eerik selitti olevansa tyytyväinen kuninkaan hänelle

antamiin lääneihin ja linnoihin, Turkuun ja Viipuriin. Siten arvelivat

he olevansa tarpeeksi vahvat vastustaakseen sekä Tanskan kuningasta

että unioonin ruotsalaisia ystäviä.

Saatuaan tämän asian selville kääntyivät he yksityisempiin ja johtuivat

siitä pian puhumaan veljentyttärestään, Hammarstadin Briita-rouvasta.

Eerik-herra synkkeni, kun hänen nimeään mainittiin, mikä osoitti tämän

asian tuottavan hänelle enemmän huolta, kuin hän itsekään tahtoi

myöntää.

"Briita-rouva", sanoi hän, "on hankkinut itselleen vihollisen, joka..."

Veli katsoi kysyvästi Eerikiin, mutta tämä vaipui ajatuksiinsa.

"Minkä vihollisen?... Mitä tarkoitat?" sanoi Iivari, saamatta

kysymyksillään mitään vaikuttavaa aikaan Eerikissä.

"Milloin täällä oli, Olli", sanoi tämä kääntyen uskotun palvelijansa

puoleen, "milloin täällä oli kaniikki Eerik Olavinpojan sanansaattaja?"

"Samana päivänä, jona kuningas tuli", vastasi Olli.

"Niinpä niin, silloin se oli!" huudahti Eerik. "Mutta kaikki sittemmin

tapahtuneet seikat ovat vieneet minun ajatukseni syrjäteille."

"Ja kun asiaa oikein joka puolelta katsotaan", lausui veli hymyillen,

"ei asia lopulta lienekään muun kuin unhottamisen arvoinen."

"Jumala paratkoon, en luule niin!" vastasi Eerik. "Vaikka kyllä asia

todella näyttää niin vähäpätöiseltä, että melkein yhdyn sinun

käsitykseesi. Se koskee muuatta yksinkertaista asemiestä, erästä herra

Niilo Sturen miestä, en tällä hetkellä tiedä sitäkään, elääkö hän vai

onko kuollut... Hän joutui käsiini Östenin sillalla, kun ottelimme

herra Eerik Kaarlonpojan kanssa. Tahdoin lähettää hänellä sanaa

Niilo-herralle, mutta silloin hän alkoi puhua sellaisella nuotilla ja

selittää niin toimessaan lakia ja asetuksia, että panetin hänet

paikalla tyrmään taas."

"Niilo Sturen miehet ovat ihan minun mieleisiäni!" sanoi Iivari. "Mikä

tämän nimi on?"

Eerik oli sen unhottanut, mutta Olli Råd muisti sen varsin hyvin ja

sanoi sen. Hänen nimensä oli Hollinger. Iivari muistutteli tätä miestä

ja huomasikin tuntevansa hänet. Hän oli monesti haastellut hänen

kanssaan Penningebyssä.

"Kuten sanon", jatkoi Eerik, "olin ihan unhottanut miehen, kun kaniikin

lähettiläs tuli antaen herransa puolesta tietää jotenkin samaa kuin

mies itsekin oli puhunut, nimittäin että jos jotakin odottamatonta

tapahtuisi hänelle, tapahtuisi jotakin odottamatonta minullekin ja

minun suvulleni."

"Mitähän se olisi...?"

"Niin siinäpä kysymys!... Kaniikki makaa kuolemaisillaan Upsalassa,

mutta hän tiedusteli Hollingeria ja antoi minun tietää, että jos

hiuskarvakin taitetaan Niilo Sturen miehiltä, jotka olivat vallassani,

niin tulisi se odottamaton tapahtumaan. Hänen hallussaan oli papereita,

jotka hän näyttäisi heti tervehdyttyään, ja nämä paperit koskevat

Hammarstadin Briita-rouvaa."

Iivari vaipui vuorostaan ajatuksiinsa, mutta kohotti äkkiä päänsä

nauraen.

"Mitä veljentyttäreemme tulee, niin vastatkoon hän itse teoistaan...

Mitä se meitä liikuttaa...! Mutta mitä Hollingeriin tulee, yhdyn

hurskaaseen kaniikkiin. Se mies on liian hyvä mätänemään Tukholman

linnan tyrmässä!"

"Sinä et tunne asiaa tarkoin, Iivari!" vastasi Eerik innolla.

"Briita-rouvan asia koskee meitä hyvin läheisesti. Kautta elämäni,

isäimme kilpeen ei saa tulla pilkkuakaan, jos haluamme sitä pitää

pystyssä Ruotsinmaassa! Menetetty oikeudenkäynti... ja tämä asia on

sellainen, että sitä ei voi puolustaa, sen näkee jo miehen

varmuudesta... sellainen oikeudenkäynti vetäisi meidät heti pois

valtakunnan ensimmäiseltä sijalta!"

"Hm!... minä arvelen, että Briita-rouva lienee jo siksi pahoin

merkitty, ettei kukaan huoline siitä, menettääkö hän jonkun

oikeudenkäynnin vai ei... Oikeus on aina oikeus, veli Eerik!"

"Mutta tässä on enempi kysymyksessä kuin Briita-rouvan oikeus, Iivari!

Ja sen tahdon sanoa, että ennemmin uhraamme kaiken, ennenkuin luovumme

siitä vallasta, joka meillä nyt on!"

"Valtakunnan toiselta sijalta!" sanoi Iivari. "Niinpä kyllä,

pitäkäämme se... mutta olen sitä mieltä, että kuninkaan palaaminen

painaa siksi paljon meidän eduksemme, ettei yksi menetetty

oikeudenkäynti Briita-rouvan tähden voi meiltä viedä kunniaa ja kansan

kiitollisuutta."

"Voi veliseni", sanoi Eerik tehden torjuvan liikkeen. "Voi; kuinka

vähän tunnet näitä ruotsalaisia, Iivari. Kysy rahvaalta nyt ensi

käräjissä, kuka on tuonut kuninkaan takaisin valtakuntaan niin he

vastaavat yhdestä suusta: herra Niilo Sture, eikä kukaan muu."

"Niilo Sture!" toisti Iivari pitkään...

"Kysy kuninkaalta itseltään, niin saat saman vastauksen."

"Niilo Sture!" lausui Iivari taas.

"Sen saat nähdä tänä iltana", jatkoi Eerik ihan lämpimänä, "saat sen

nähdä ja kuulla kuninkaalta itseltään, kun ritari tulee linnaan.

Kuningas on katsova häntä vapauttajakseen, kuten hän sanoo. Ja sanoppa

sitten, onko sinulla vieläkin samat ajatukset Akselinpoikain asemasta

Ruotsissa... Ei, asia on varmasti niin, että meidän täytyy pitää joka

suuntaa silmällä. Me olemme peräytyneet, mutta katsokaamme, ettei

meidän tarvitsisi sen kauemmaksi peräytyä, kuin että kuninkaankruunu

meitä paraiksi varjoo. Meidän pitää osata olla niin, ettei kuningas

ainoastaan näe meitä, vaan että hän näkee meidät ennen kaikkia

muita...! Etkö älyä, veljeni, että se päätös, joka neuvoston täytyy

tehdä sinun eduksesi, sisältää saman, mikä kuninkaan testamentinkin

täytyy sisältää!"

Iivarin kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kuta etemmäksi veljensä ehti

ja kuta enemmillä perusteilla hän tuki mielipidettään.

"Kuninkaan testamentti", jatkoi Eerik, "on niin sanoakseni ainoa, mikä

hänellä enää on tehtävänä. Mutta sen täytyy sisältää, että hän jättää

valtakunnan sinun haltuusi. Ja jotta juuri tämä eikä mikään muu tulisi

sen sisällykseksi, on tarpeen, että sinä tai minä aina olemme kuninkaan

nähtävissä ja että hänen korvissaan aina kuuluu puhe, että Akselinpojat

yksin jaksavat pitää yllä ruotsalaista kuninkuutta! Siksi juuri

pidänkin niin kiinteästi siitä kiinni, että Hammarstadin rouvan teko

vaiennetaan, mikä se lieneekin, ja ijäti kadun, että niin saatoin

unhottaa tuon asemiehen..."

Olisi tietysti ollut helppo asia saada selville, vieläkö Hollinger oli

Tukholman linnassa, jos se olisi vielä ollut Eerik-herran käsissä,

mutta nyt oli tiedustelukin tehtävä hyvin varovasti. Olli Råd oli

kuitenkin siihen sovelias mies. Hänen piti heti lähteä linnaan, ja

tulla sitten Eerik-herran palatessa häntä kohtaamaan tämän talolle.

Tämän jälkeen vetivät ritarit viittansa hartioilleen ja läksivät

linnaan kuninkaan kemuihin.

Siellä oli paljon ritareja, rouvia ja neitoja koolla, ja kuningas kulki

toisen luota toisen luo haastellen nuoruudestaan vanhempain kanssa ja

hymyillen ystävällisesti nuorille. Näki, kuinka onnellinen hän oli,

vaikka pää olikin kalju ja hapset ohimoilla hohtivatkin hopean

karvalle. Kukaan olisi kuitenkin tuskin voinut tuntea tätä kumaraista

vanhusta, entistä marskia, aikansa kauneinta miestä Ruotsissa, jonka

rinnalta Eerik Pukenkin täytyi väistyä, ja joka otatti mahtavan drotsin

Krister Niilonpojan kiinni Räfvelstassa. Pitkät, palaamattomat vuodet

erottivat nykyisiä aikoja niistä kultaisista päivistä, jolloin hänen

nerokas voimansa riitti aina ja kaikkeen.

Vähänväliä vilkaisi hän ovelle ikäänkuin jotakin uutta vierasta

odottaen. Jos joku sattui tulemaan, pysyi leppeä hymy edelleen hänen

huulillaan, mutta hyvin voi huomata, ettei tulija ollut se, jota hän

odotti.

"Nyt olemme saaneet varmaan tietää, että teidän veljenne on Borgholman

linnassa", sanoi hän ritari Krister Pentinpojalle (Oxenstjernalle),

arkkipiispan veljelle, joka oli sopinut kuninkaan kanssa ja oli nyt

hänen kutsuissaan linnassa.

Ritari kumarsi ja vastasi, että hänkin oli saanut siitä tiedon.

"Mitenkä luulette siis, Krister-herra", kysyi kuningas hyvänsävyisesti

hymyillen, "pyrkineekö hän vielä kirkkoonsa takaisin?... Nähkääs, minun

iltani on käsissä, ja minä tahtoisin mielelläni, että me, veljenne ja

minä, tulisimme sovintoon, ennenkuin täältä eroomme!"

"Tähän kysymykseen, herra kuningas", vastasi ritari karttaen, "voinee

tuskin kukaan muu vastata kuin veljeni itse!"

"Minä kysyn sitä häneltä itseltään!" vastasi kuningas, lisäten, kun

ritari katseli häntä vilpittömällä kummastuksella, "pidättekö sitä niin

ihmeellisenä, ritari?... Ettekö ole nähnyt, että kun synkät pilvet ovat

taistelleet taistelunsa taivaalla, niin ne laskeuvat virvoittavana

sateena maahan? Sen luulisin meillekin sopivaksi, herra Krister...

Tulevat sukupolvet iloitsevat ehkä enemmän meidän kädenlyönnistämme,

kuin ihmettelevät hänen valtavaa otteluansa Ruotsin kuninkaan kanssa!

Vai mitä te sanotte, herra Eerik?"

Kuningas kääntyi Eerik Akselinpoikaan, joka oli lähellä, ja teki selkoa

keskustelustaan Krister-herran kanssa.

"Minun mielestäni", vastasi Eerik-herra, "täytyy sellaisten sanain

kuninkaan huulilta olla Krister-herralle mieluisia kuulla. Ne

osoittavat, että te todella haluatte sopua ja rauhaa valtakuntaanne,

Kaarlo-kuningas."

"Toivoisin, että veljenikin näkisi ja kuulisi, mitä minä nyt näen ja

kuulen!" lausui Krister-herra, kun sekä kuningas että Eerik-herra

käänsivät katseensa häneen.

"Teidän ei tarvitse olla sovinnostanne osaton, herra Krister", lausui

kuningas. "Te saatte itse viedä viestini veljellenne ja tuoda minulle

takaisin hänen vastauksensa. Teettehän sen?"

Ritari kumarsi ja kuningas astui Eerik-herran kanssa pari askelta

etemmäksi saliin.

Silloin avattiin ovi, ja eräs asepoika ilmoitti Niilo Sturen

saapuneeksi.

Kuninkaan ulkomuoto ja käytös tätä lausuttaessa teki äkkiä

suuren vaikutuksen kaikkiin läsnä oleviin. Hymy katosi kerrassaan

hänen huuliltaan, ja hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin

henki-ilmestystä odottaen. Jokaisen valtasi ihmetys, ja saliin tuli

sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla oman hengityksensä.

Mutta kynnykselle ilmestyi Niilo Sture, puettuna tummansiniseen

samettinuttuunsa, vyöllään yksinkertainen, kullalla ommeltu vyö. Hänen

rinnallaan kulki kaunis Briita-rouva, joka vaivoin saattoi pidättää

liikutustaan nähdessään ijäkkään kuningasvanhuksen. Hän ei ollut tätä

nähnyt sitten häittensä, jolloin Kaarlo vielä oli kuninkaallisuutensa

täydessä loistossa, ja nyt hän oli raihnainen vanhus, jonka katse

ainoastaan vielä muistutti entisiä päiviä. Vanhempain perässä tulivat

pojat, leppeä Mauri, äidin kuva vaaleine kiharoineen, ja voimakas ja

tulinen Svante, jonka tumman tukan alta loisti säihkyvät silmät.

Kesti kotvasen, ennenkuin kuningas tointui siitä omituisesta

mielentilasta, johon hän joutui Niilon ja Briitan tullessa ja joka

tuntui näistä ylen tuskalliselta. Niilo ajatteli, kuinka monesti oli

tullut kuninkaan luo tämän ollessa yhtä kylmä ja jäykkä kuin nytkin ja

kun syytä siihen oli yhtä vähän kuin nytkin.

Hän astui hiljaan eteenpäin ja tunsi vaimonsa vapisevan kuin kuumeessa.

Äkkiä kuninkaan katse kirkastui, sen kovuus suli pois, ja kuta

lähemmäksi ritari tuli, sitä lempeämmäksi muuttuivat kuninkaan kasvot.

"Niilo!" huudahti hän vihdoin rientäen avosylin sukulaisiaan vastaan,

"Niilo... sinä jalo, uskollinen! Olen sinulle velassa, jota en voi

maksaa, vaikka kruununi sinulle antaisin."

Hän veti ritarin luokseen painaen päätään hänen olkaansa vasten.

Vaivalla saattoi hän pidättää itkun, joka tahtoi tunkeutua hänen

silmistään ja huuliltaan.

Monet läsnäolevista, jotka olivat Niilon ystäviä ja jotka muistivat,

kuinka kuningas oli ennen tätä ritaria kohdellut, eivät voineet

pidättää kyyneliään nähdessään millä lemmellä hän nyt häntä kohteli.

Mutta monen katse näkyi myöskin synkkenevän.

Kuninkaan silmät olivat kyyneliä täynnä, kun hän käänsi ne Briitaan

päin, joka oli niin kalpeana ja vapisevana kuin vietäisiin häntä

morsiustuoliin miehen kanssa, jota hänelle viekkaudella ja petoksella

oli pakotettu puolisoksi, ja kun kuningas sulki hänet syliinsä painaen

suutelon hänen otsalleen, puhkesi kyyneltulva hänen silmistään.

Pojat seisoivat vieressä katsellen. Mauri itki, mutta Svante katseli

tiukasti kuningasta silmiin. Kuningas otti sormestaan kaksi sormusta

antaen niistä yhden kumpaisellekin pojalle muistoksi tästä hetkestä

Tukholman linnassa.

"Jumala soi siis minulle ilon", sanoi hän päästyään taas vihdoin

tunteittensa herraksi, "ilon nähdä Ruotsin kuninkaana sinut luonani,

kukkaseni...! Ja sinulle Niilo, sinulle... olen lähinnä Jumalaa siitä

ilosta velassa!"

Hän otti Niilon ja Briitan kumpaiseenkin käsivarteensa taluttaen heitä

läpi salin, ja ritarit ja rouvat ja neidot nousivat kaikki tervehtimään

miestä, jota kuningas piti niin korkeassa arvossa. Oli kuin uusi päivä

olisi koittanut tälle niin kauan syrjäytetylle ritarille. Hänen

kunniansa ei tosin siitä karttunut, että kuningas antoi hänen niin tuta

rakkautensa ja kunnioituksensa täydellisyyttä, eikä tämä kuningas

myöskään ollut sellainen, joka voi mahtavaksi tehdä, ellei sen

edellytyksiä jo ollut olemassa, mutta ihmiset ovat kaikkina aikoina

olleet sellaisia, että he vähemmin katsovat varsinaista työtä ja sitä

voitonseppelettä, jonka tehty työ itsessään tuo, kuin sitä ulkonaista

tekoa, joka ei asiaan mitään lisää, vaan ainoastaan lausuu sen, joka jo

on olemassa, ja jonka jokainen jo tietää. Tämä juhlameno on heistä

kaikki kaikessa, elämä, jota se tarkoittaa, ei merkitse mitään -- moni

tuskin tietää siitä.

Jokainen tiesi, mitä tämä ritari oli kuninkaan puolesta tehnyt. Mutta

kaikki hänen tekonsa ja toimensa, kaikki hänen taistelunsa, vaivansa ja

voittonsa olivat kuin varjossa suoritetut. Ritari miehineen ja

rahvassotureineen oli kuin nimettömiä varjoja, heistä ei paljon

puhuttu, vaikka verta vuoti ja ihmishenkiä uhrattiin, missä he

liikkuivat, ja vaikka he panivat itsensä alttiiksi sen puolesta, joka

ihmiselle on korkeinta -- maansa itsenäisyyden ja vapauden puolesta.

Nyt päivä nousi kentän yli, nyt nähtiin sekä johtajat että sotilaat

täydessä valossa. Niilo Sture tuli päivän sankariksi, kaikki halusivat

Briita-rouvaa ystäväkseen, kaikki kokivat hyväillä hänen poikiaan,

vaikkeivät muut kuin lähimmät sukulaiset tienneet edes heidän nimiään.

Kuningas asteli säteilevänä ja onnellisena salin läpi viereiseen

huoneeseen yhä taluttaen Niiloa ja Briitaa. Ja silloin syntyi innokas

sananvaihto ja neuvottelu kaikkein niiden kesken, jotka olivat isossa

salissa.

"Miltä sinusta näyttää, veli!" lausui Eerik Akselinpoika Iivarille

aivan hiljaa kuninkaan juuri poistuessa.

"Ritarille ei tapahdu mitään muuta kuin oikeus!" vastasi Iivari.

"Sitä en kysykään", sanoi Eerik hymyillen.

"Ajattelet kuninkaan testamenttia!"

"Niin... kuninkaan testamenttia... Jos tämä on alku, ei ole vaikea

arvata loppua, ja sille, joka tahtoo seisoa eikä sortua ensi

tuulenpuuskasta, on kuninkaan testamentti yhtä tärkeä ja tärkeämpikin

kuin pyhä voitelu Upsalan tuomiokirkossa! Ajatteles, jos Niilo herra jo

tänä iltana vaatisi minulta asemiestään, josta hän on jo kerta ennen

minulle puhunut... Hänen pelkkä syytöksensäkin on tänä hetkenä enemmän

painava kuin laillinen todistus!"

"Minä puhuttelen Niilo-herraa!" lausui Iivari kotvasen mietittyään.

"Hän on ritarillinen mies, enkä tahdo mistään maailmassa luopua hänen

ystävyydestään!"

Eerik-herra nyökkäsi myöntyen veljensä päätökselle, joka oli lausuttu

kovemmalla ja varmemmalla äänellä kuin edellinen keskustelu, mutta

samassa äkkäsi hän pikku Svanten, joka oli lähestynyt heitä ja seisoi

nyt ihan veljesten edessä. Mauri oli salin toisessa päässä rouvien

keskellä, ja hän saavutti hiljaisuudellaan ja kauneudellaan pian

kaikkien mielisuosion.

"Isäni pitää myöskin teistä paljon, herra Iivari!" sanoi Svante

ripeästi katsellen uljasta ritaria, joka aluksi kummastui huomattuaan

pojan, mutta joutui kohta täyteen ihmetykseen havaittuaan pojan

mielevyyden ja reippauden.

Heleä puna peitti Svanten posket ritarin läpitunkevan katseen edessä,

sillä Eerik-herrakin silmäsi häntä nyt, mutta niin terävästi, ettei se

ollut vaikutusta tekemättä.

"Minäkin pidän teistä, herra Iivari!" lisäsi hän, "ja tahdon tulla

sellaiseksi mieheksi, että minustakin sanotaan samaa kuin isästäni ja

teistä."

"Mitä meistä sitten sanotaan?" kysyi Iivari pannen kätensä pojan

olalle.

"Että te olette urhollisia miehiä ja rehellisiä ritareja!... Mutta

teidän, herra Eerik", lisäsi Svante, joka rupesi nyt voittamaan

painostuksensa, "teidän pitää vastata minulle erääseen kysymykseen,

jotta voisin teitäkin kunnioittaa niinkuin veljeänne."

Useita ritareja keräytyi Svanten ja Akselinpoikain ympärille ja kaikki

nauroivat edellisen rohkealle puheelle. Eerik-herra ei itsekään voinut

olla hymyilemättä. Hän kehoitti häntä puhumaan, vaikka tunsikin

käsittämättömän levottomuuden vaivaavan itseään enemmän kuin tahtoi

itselleenkään myöntää.

"Mitä sinulla olisi sitten sanomista minulle, pikku mies?" kysyi hän

ystävällisesti hymyillen.

"Mihin olette pannut Hollingerin?" vastasi Svante, ja vastaus tuli niin

äkkiä ja viilsi niin säälimättä koko hänen ajatusjuoksuaan kuin

tarkasti tähdätty, pontevasti ammuttu nuoli.

Eerik-herra ällistyi eikä tiennyt, mitä tehdä ja miten pääsisi kunnolla

selviytymään nenäkkäästä pojasta. Mutta tältä ei jäänyt huomaamatta,

kuinka syvälti hänen kysymyksensä koski ritariin, ja hän jatkoi

senvuoksi rohkeasti, vaikka sydäntänsä vapisutti:

"Hollinger oli isäni parhaita miehiä ja minä pidin hänestä enemmän kuin

kenestäkään muusta, vaikka kyllä Broddekin on urhokas mies ja Erkki

myöskin... Mutta Hollinger on heistä parhain, ja hän on joutunut teidän

käsiinne, herra Eerik, hän ja Faste, joka on tullut Hammarstadin

Briita-rouvalta isäni palvelukseen..."

"Sinä tiedät enemmän kuin minä, ystäväni!" lausui Eerik-herra yhä

hymyillen, vaikka hymy kangistui pahoin ja katse kävi levottomaksi.

Nyt herätti Svante kaikkein ihmettelyä hienotuntoisuutensa ja

älykkäisyytensä vuoksi. Hän tarttui nimittäin ritarin käteen ja vei

hänet muista erilleen.

"Teidän kanssanne vaan tahdon siitä asiasta puhua", sanoi hän ja

lisäsi, kun he olivat tulleet muutamaan ikkunakomeroon: "Teidän täytyy

päästää Hollinger vapaaksi tahi sanoa, onko hän kaatunut taistelussa

tai kuollut vankeudessa, herra Eerik... Ja se teidän täytyy luvata nyt

minulle tässä; minä voin tarjota täydet lunnaat hänestä, ja jos

kiellätte, niin..."

"Rakas poikaseni", keskeytti Eerik-herra, "sinä otat asian kiivaammasti

kuin sinun tulisi!... Jos voin jotakin tehdä niin teen sen mielelläni

sinun reippautesi tähden ja isäsikin vuoksi, lunnaittakin!"

"Kiitos siitä, herra Eerik!"

Pojan kasvot olivat nyt niin lohtua täynnä, hänen silmänsä sädehtivät

niin eloisasti ja hän näytti nyt asiasta niin varmalta, saatuaan

ritarin lupauksen, että tämän omatkin kasvot siitä kirkastuivat. Svante

astui syrjään ja katsahti huoneen toiseen päähän, jossa Mauri oli,

ikäänkuin haluten lähteä nyt asian toimitettuaan sinne, mutta äkisti

kääntyi hän ritariin takaisin sanoen:

"Tietäkää, että minulla on lunnaat, jotka ovat kaniikki Eerik

Olavinpojan sanain mukaan teille arvokkaammat kuin kaksi Hollingerin

kaltaista miestä, vaikka minä kyllä pidän häntä enemmän kuin kymmentä

kertaa arvokkaampana kuin niitä lunnaita."

Ritari halusi yhä hartaammin tietää, mitkä nuo lunnaat olivat, ja

kaniikin nimi osoitti hänelle heti, että pojan hallussa olevat aseet

olivat todellakin sangen vaarallista laatua. Hän teki senvuoksi

joitakuita kysymyksiä saadakseen tietää, mitä Svante tarkoitti, eikä

tämä ollut suinkaan hidas tyydyttämään hänen haluaan.

Hän kertoi tavalliseen reippaaseen tapaansa olleensa edellisenä syksynä

kerran veljensä kanssa leikkimässä sen virran rannalla, joka juoksee

Hammarstadin ohi. He olivat ajaneet takaa silloin erästä sorsaa, joka

ui kaislistossa ja tuli vihdoin ihan Briita-rouvan ikkunan alle. Sieltä

oli sorsa heiltä hävinnyt, mutta sen sijaan he olivat löytäneet ne

lunnaat, joita hän nyt tarjosi Hollingerista. He olivat olleet juuri

aikeissa lähteä kotiin, kun eräs akkuna linnassa avattiin, ja huoneesta

kuului kiivasta sanailua. He olivat jääneet kuuntelemaan, ja hetkisen

kuluttua oli ikkunasta viskattu alas jotakin, joka oli pudonnut veteen

aivan heidän eteensä. He rupesivat onkimaan sitä ylös, ja monen turhan

yrityksen perästä se onnistuikin.

"Mitä löysit sitten?" kysyi Eerik-herra tarttuen Svanten käteen.

Svante katsoi ritariin eikä vastannut heti. Hänelle näytti äkkiä

juolahtaneen mieleen, ettei hänen pitäisikään niin kiireesti ilmaista

löytöään. Mutta yhtä nopeaan hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi ritaria

suoraan ja vilpittömästi silmiin. Hän näytti huomanneen edellisen

ajatuksensa sekä itselleen että ritarille arvottomaksi.

"Me löysimme", vastasi hän, mutta varsin hiljaa, kuin omaa ääntään

peläten, "me löysimme ison kimpun erisuuria sinettejä..."

"Kimpun sinettejä...?"

"Niin... siinä oli Kaarlo-kuninkaan sinetti ja setäni Ekesjön

Svante-herran sinetti, ja monta muuta, mutta", Svante kohosi

varpailleen päästäkseen niin likelle ritarin korvaa kuin suinkin,

"herra Eerik Olavinpoika sanoi, että ne ovat kaikki vääriä, ja että..."

Hän ei lausunut ajatustaan, eikä sitä tarvittukaan, sillä ritari

käsitti sen varsin hyvin. Hän vei kätensä silmäinsä ohi ikäänkuin

torjuakseen hirveää näkyä. Hänen veljentyttärensä oli siis vetänyt

ylitseen kunniatonta häpeää kaikessa alastomuudessaan! Tämä ei enää

ollut juonia tanskalaisen kuninkaan hyväksi, mikä ilmi tulleena

kylläkin tekisi hänet kavaltajaksi, vaan se oli törkeää rikollisuutta

mies miestä vastaan, varkautta ja viheliäistä petosta.

Ritarin päätä huimasi, ja hänen oli vaikea säilyttää mielenmalttiaan.

Mutta silloin lähestyi Iivari-herra muutamien muiden kera, joiden

kanssa hän oli tällaikaa puhellut, ja siitä sai hän voimaa päästäkseen

tasapainoon taas.

"Sinä olet kelpo poika!" sanoi hän liikutuksella. "Ei milloinkaan Eerik

Akselinpoika sinua unhota!... En tahdo lunnaitasi! -- Niin suurta

tuskaa kuin se minulle tuottaakin, täytyy lain tehdä tässä asiassa

tehtävänsä, mutta lupausta, jonka sinulle annoin, en siltä unhota!"

Tällävälin oli kuningas kulettanut Niiloa ja Briitaa huoneitten läpi,

toisesta toiseen. Hän ei lausunut mitään, mutta hän kiirehti

huomaamatta askeleitaan, ikäänkuin hänelle olisi ollut tärkeätä pian

perille päästä. Niilo ja Briita eivät puolestaan voineet kysyä, mikä

hänen aikomuksensa oli; he tulivat varsin omituiseen mielentilaan. He

tulivat yhä etemmäksi niistä huoneista, joissa kuninkaan vieraat

olivat, ja heidän askeleensa kajahtelivat tyhjissä huoneissa. Oli kuin

he olisivat vaeltaneet muistojen teillä, jossa hiljaisuus yksin

vallitsee, mutta jossa sanoja ei tarvita, silmää vaan, sillä kaikkialla

näkyy keväinen kukoistus.

Täällä leikittiin ja tanssittiin ennen kauniin kuningattaren aikana,

täällä olivat aikanaan Briitan omat häätkin. Tuolla toisella puolella

oli neitojen parvi, jossa hänet puettiin morsiameksi, tuolla ritarien

parvi ja parvensilta, josta Ove Laurinpojan muisto viittaili hänelle

rauhaa ja sovintoa.

Vihdoin pysähtyi kuningas sen huoneen oven eteen, jossa hänen

kuningattarensa kuoli.

Hän laski kätensä avaimelle, mutta käsi tutisi ja koko hänen korkea

vartalonsa näytti vapisevan valtaavasta liikutuksesta, joka samassa

silmänräpäyksessä siirtyi hänen saattajiinsakin.

Sekä Niilo että hänen vaimonsa rupesivat aavistamaan, mitä kuningas

tarkoitti.

Ovi aukeni, ja he astuivat kuningattaren huoneeseen, jonka kuningas oli

sittemmin muuttanut rukouskappeliksi. Nyt olivat seinät paljaat, ei

tapettia, ei tyynyäkään ollut jälellä. Katossa vaan riippui lamppu,

joka levitti häilyvää valoaan tyhjyyteen. Kaikki tämä muistutti

kuihtunutta kukkasta, jolta syksyn tuuli on riistänyt kukoistuksen,

mutta joka vielä seisoo pystyssä uuden kesän ja uuden auringon

saapuessa maata lämmittämään.

Yhdellä seinällä, josta muuan kivi näytti irtautuneen, oli maalattu

risti.

Kuningas katsoi sitä, ja hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja

taasen vavahteli hänen ruumiinsa kuten äskenkin ovea avatessa. Vihdoin

näytti hän voittavan liikutuksensa, lankesi polvilleen ja rukoili

kauvan kädet ojennettuina mustaan ristiin päin.

Rukouksesta vahvistuneena nousi hän ylös ja tarttui saattajainsa

käsiin.

"Pitkiä vuosia on kulunut", sanoi hän, "siitä kuin viimeksi kävin

tässä huoneessa... En tahtonut nähdä sitä uudestaan, ennenkuin sinä

olit rinnallani, Niilo... sillä vanhan herrasi täytyy tehdä

synnintunnustuksensa sinulle. Ja tunnustukseni saat sinäkin kuulla,

Briita, sinä joka olit kuningattareni rinnalla hänen kuolinhetkeensä

asti!... Voi että olisin ennemmin, paljoa ennemmin täyttänyt hurskaan

Kaarinani rukouksen... paljon olisi toisin kuin nyt on! Ja vielä

tänäkin hetkenä tunnen itsessäni halua etsiä suojusta, jonka taakse

voisin piiloutua."

"Te olette antanut minulle jo täyden hyvityksen, kuningas! Olette

antanut minulle enemmän takaisin, kuin milloinkaan olitte minulta

ottanut!" lausui Niilo lämpimästi koettaen katseellaan ja äänellään

tyynnyttää liikutettua kuningasta.

"Entä katkeruuteni, kylmyyteni, karttelevaisuuteni... jota vielä oli

mielessäni, sittenkin kun minun oli täytynyt tunnustaa tehneeni sinulle

väärin, vieläpä silloinkin, kun huomasin sinut elämäni jaloksi

pelastajaksi ja annoin kauniin sukulaiseni sinulle puolisoksi!"

"Mikä on tarvinnut kauan kasvaakseen, ei voi lyhyemmässä ajassa

haihtua!" lausui Niilo.

"Ei, ei, Niilo!... Sepä syy onkin... olen ollut petollinen sinua

kohtaan, Niilo, -- se on aina luonut ylipääsemättömän kuilun minun ja

sinun välillesi, joka kerta kuin sinut näin ja tahdoin sinua lähestyä

ystävyydessä ja rakkaudessa kuten ennenkin. Paha omatuntoni...

täydellinen tunnustus oli ainoa keino, jolla voin karkoittaa kirouksen

sielustani. Mutta sitä tunnustusta olin aina liian heikko tekemään. Nyt

olen tässä vankkana ja varmana vapisevin päin, ja nyt, kun ei tämä

maailma enää houkuttele minua kuten ennen, saan voiman lausua ne

vaikeat sanat... Niin heikko ja huono on rikas ja mahtava

Kaarlo-kuningas ollut...! Köyhä ja voimaton kuningas sinulle nyt

puhuu!"

"Kuningas, kuningas! Mitä olette voinut minulle tehdä, sen olette

tehnyt hyväksi jälleen!" virkkoi Niilo puristaen kuninkaan kättä.

"En vielä, Niilo, en vielä!" änkytti kuningas. "Mutta nyt tahdon sen

tehdä. Katso, herrasi ja kuninkaasi on kantanut sinun omaisuuttasi. Sen

voiman lumoamana, joka asuu äidinisäsi kaulaketjussa, olen kantanut

sitä pitkät vuodet, nauttinut valtaa ja kunniaa, ollut ihailtu ja

kadehdittu, ja sen ohella olen aina tuntenut äänen rinnassani, joka

sanoi: tämä ei ole sinun, se on varastettua!... Taikakorun kirous,

Niilo, riisti minulta takaisin sen onnen, jonka se ensin antoi. Se

tuotti minulle varjoystävyyttä sen todellisen ystävyyden sijaan, jonka

työnsin luotani; se vaijenti paremman minuuteni, niin että näin

näkemättä ja kuulin kuulematta... Enkä kuitenkaan voinut irtautua

kahleistani! Kaarinani oli minun omatuntoni... mutta hänenkään

rukoustaan en voinut täyttää!"

Kuningas peitti kasvonsa käsillään, ja syviä huokauksia tunki hänen

raskaasta rinnastaan.

"Täällä, tässä huoneessa hän päästi viimeisen henkäyksensä, ja täällä

hän rukoili minun puolestani, ja täällä -- hänen kelmenneet huulensa

lausuivat viimeiset sanansa, täällä tapahtui hänen viimeinen pyyntönsä

minulle, jota hänen rakkautensa ei kuitenkaan sallinut hänen ääneen

lausua, mutta se tarkoitti sinun kaulaketjuasi, Niilo, ja sitä että

minä antaisin sen sinulle takaisin... Ja nyt kun hänen tomunsa on jo

ehtinyt maassa lahota, ja minä itse olen haudan partaalla, vasta nyt

minä astun alttarin eteen sitä pyyntöä täyttämään!"

Hän ojensi kätensä ylöspäin, mutta hänen kasvonsa säteilivät kauniimmin

kuin milloinkaan, kun hän nyt kerran oli jalosti päättänyt voittaa

itsensä.

"Tuohon!" jatkoi hän vieden Niiloa ristiin päin, "tuohon koverrutti hän

komeron, että siihen kätkisin varastetun tavarani, kunnes voisin

täyttää voittoni oman turhuuteni yli ja pääsisin varmuuteen siitä, että

todella tahdoin antaa sen sinulle... Hänen rukouksensa, hänen lämmin

luottamuksensa minun kykyyni herätti minut... sinä, Niilo, sinä itse

ojensit sitten kuningattarelleni kätesi hänen käännytystyössään.

Voimasi, jolla kannoit onnettomuutesi kovimman iskun aina pysyen

ritarivalassasi, se häikäisevä valo, jossa näin sinut aikoessani juuri

tehdä sydämeesi parantumattoman haavan antamalla sydämesi lemmityn

toiselle, -- se antoi minulle voimaa täyttää rakkauden hiljaisen

rukouksen. Ennenkuin vein sinut ja Briitan morsiustuoliin, olin

vapauttanut itseni tuosta hirveästä taikakalusta! -- Silloin tapahtui

myöskin heti Strengnäsin onnettomuus ja minä menetin kruununi,

ikäänkuin varmistamaan minua siitä, että olin suuren aarteen hukannut."

Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin, ja katse synkistyi. Elävästi

valtasivat nämä onnettomuuden muistot hänen mielensä. Hän jatkoi

kuitenkin edelleen katsoen ristiä:

"Silloin rohkeuteni petti... Olin varmasti päättänyt ottaa uudelleen

korun haltuuni ja sitoa sillä onnen itseeni, niinpian kuin pääsisin

linnan muurien sisälle taas... Se oli kova taistelu, kovempi kuin se,

joka Mälarin jäällä minua odotti. Näin toisaalla ylvään vihamieheni,

toisaalla rukoilevan kuningattareni, edellinen kehotti minua ottamaan,

jälkimmäinen ainiaaksi sysäämään luotani tuon paholaisen kalun... Minä

voitin taistelussa, Niilo! Ja siitä kenties sain rohkeutta, --

tarkoitan sitä rohkeutta ja voimaa, jota mies tarvitsee kestääkseen

sortumatta, riemullisena senkin, että kaikki elämän onni pettää... Sain

voimaa kohdata sinua sanoakseni sinulle totuuden, Niilo...! Mutta voi,

kuinka tämäkin sydämeni salaisin toivo joutui vielä kovalle

koetukselle. Tulin takaisin ja kannoin vielä kerran Ruotsin kruunua,

mutta sinua en nähnyt, Niilo... ja minulle sanottiin, että olit tullut

vihamieheksenikin. Syyt olivat näennäisesti sinua vastaan, mutta minä

en voinut sinua syyttää... Silloin tulit luokseni, kun olin

maanpakolaisena Raseporissa! Olisin silloin voinut avata sydämeni

sinulle, mutta sitä en tehnyt. Varjo entistä ylpeyttäni sen vaikutti.

Ajattelin myöskin, että sinä olit sortunut alas siitä korkeudesta,

jossa olit siihen asti ollut minun silmissäni. Voima puuttui minulta

taas... -- Nyt sinä olet laskenut valtakunnan minun jalkojeni

juureen... ja nyt minä olen täyttänyt omantuntoni käskyn ja

kuningattareni rukouksen. Ja nyt kysyn sinulta, voitko antaa minulle

anteeksi, Niilo?"

Niilo oli mitä syvimmän liikutuksen vallassa, kyyneleet valuivat pitkin

hänen miehekkäitä poskiaan.

"Jos voisitte katsoa sydämeeni, Kaarlo-kuningas, niin näkisitte, minkä

ilon täydellisyyden sananne ovat minulle antaneet! Varmaan on tämä

elämäni onnekkain hetki!"

Ja kuningas levitti kätensä sulkien jalon ritarin rintaansa vasten,

vaikka hän oli itsekin niin liikutettu, että Niilo sai melkein

kannattaa häntä.

Mutta Briita seisoi kuningatarvainajan lähettiläänä vieressä, hän oli

kuin sovinnon hiljainen enkeli siinä kiittäen hartaasti Jumalan äitiä

siitä ilosta, jonka hän oli tänä hetkenä heille suonut.

Sitten kuningas astui kiven ääreen, johon risti oli piirretty, nosti

sen hiljaa komerostaan ja asetti sen seinää vasten maahan.

Niilo ymmärsi, että hän aikoi ottaa kaulaketjun esille antaakseen sen

hänelle takaisin. Hänkin oli ankarassa jännitystilassa; kaikki ne

muistot, joita tämä kaulaketju johti hänen mieleensä, valtasivat

kokonaan hänen mielensä. Hän muisti äitiään kuolinvuoteella ja yötä

Silfverhättanissa, hän muisti matkaa Hirvellä ja harmaata haukkaa, joka

lopuksi pani hänen oman päätöksensä täytäntöön vieden kaulaketjun pois.

Samalla kuvasteli hänelle myöskin viheriän ritarin hymyilevä kuva

yli-inhimillisessä valossa. Hän kuuli hänen ainaisen rallatuksensa:

Lehmukset lehtii ja lehdet varisee,

Vaan maan päällä kukoistavat metsät.

Silloin vetäisi kuningas kätensä pois ja astahti askeleen taaksepäin

tuijottaen hengitystään pidättäen hurjasti ympärilleen.

"Jumalan nimessä, se on viety!" huudahti hän.

Mutta Niilo hymyili ja hänen hymynsä oli kuin sen jalon miehen luonteen

kajastusta, jonka kuvan hän nyt näki selvemmin kuin milloinkaan.

"Toiveemme on siis täytetty, kuningas!" sanoi hän. "Ja pysyköön se

turmion kapine tuomiopäivään asti kätkössä, missä lieneekin!"

Kuningas oli kuin kivettynyt. Hän puristi toista kättään kovasti

rintaansa vasten ja hänen katseensa tirkisti jäykästi kiviliuskaa,

johon risti oli uurrettu. Ritarin sanat eivät näyttäneet tunkeutuvan

hänen tajuntaansa.

Mutta Briita astui hänen luokseen tarttuen hänen käteensä ja katsoen

rukoilevasti häneen kuiskasi hiljaa:

"Unhotus on myöskin onni... Voi, en koskaan olisi uskonut, että tämä

koru voisi synnyttää niin suuren onnen, kuin tämä. Älköön se

milloinkaan tulko sinun näkyviisi, ei milloinkaan! Raskas oli koru

sinulle, sukulaiseni, raskaampi kuningaskruunusi, jonka se sinulle

tuotti; mutta siitä on nykyhetken onni syntynyt!"

Ja kuten Saulin levoton mieli tyyntyi Davidin harpun sävelistä, niin

suli kuninkaankin sydän kauniin Briitan suloisista sanoista. Jäykkyys

hävisi, katse lämpeni taas ja hän sulki lempeän lohduttajansa syliinsä.

"Niin, olet oikeassa, sukulaiseni! Vaiherikas elämäni on opettanut

minulle paljon ja etupäässä sen, että kuninkaankruunu sorti onneni! Nyt

elämäni ehtoolla, kootessani muistojani, asetan sen opin ensiksi,

ikäänkuin testamentiksi niille, jotka minun jälkeeni tulevat

Ruotsinmaasta huolta pitämään!"

Hänen syvä ja ilmeikäs katseensa oli Niiloon kiinnitetty. Hän tarttui

hänen käteensä ja puristi sitä.

Kun he tulivat takaisin saliin ritarien ja rouvien pariin, oli kuningas

entisensä kaltainen, iloinen ja onnellinen. Sellaisena ei häntä oltu

nähty pitkiin aikoihin.

Mutta Niilo Sturea mainittiin sitten kaikkialla Ruotsin parhaaksi

mieheksi.