VII.

Herra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.

Pian seisoi Ingeborg sala-oven luona. Hän kuunteli kauvan ja tarkkaan,

olisiko ketään huoneessa, mutta kaikki oli hiljaa, ja niin avasi hän

varovasti oven ja kurkisti verhon takaa sisään.

Huone oli tyhjä ja hän kiiruhti sen läpi joutuakseen omaan huoneeseensa

naisten puolella. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun jo kamarineitsyt

tuli kertomaan, että rouva Helena oli useita kertoja kysellyt häntä,

sentähden että rouva Briita Steenintytär (Bjelke) oli saapunut linnaan

matkalla Upplantiin, ja hänellä oli mukanaan nuori sukulaisensa, neiti

Briita Turentytär (Bjelke).

Tosin olisi Ingeborg halunnut nyt olla yksinään, ja hän arveli hetken

teeskennellä pahoinvointia, voidakseen siten jäädä rauhassa

huoneeseensa, mutta hänen mielentilansa oli toiselta puolen sellainen,

että hän tahtoi ikäänkuin uhitella tuskaansa, ja sentähden päätti hän

noudattaa kutsumusta ja kiiruhtaa naisten tupaan.

Rouva Briita Steenintytär oli vanhemman puoleinen nainen jaloilla ja

vakavilla piirteillä. Hän oli Steen Sturen äiti, mutta oli nyt toisissa

naimisissa Kaarlo kuninkaan langon, herra Kustaa Kaarlonpojan

(Gumsehufvud) kanssa. Hän oli niin muodoin Helena-rouvan serkku. Neiti

Briita oli sitävastoin kuningas Kaarlon ensimmäisen vaimon ja tuon

tunnetun talonpoikain teurastajan ja kavaltajan herra Ture Turenpojan

sisar. Hän oli kaunis neito, ja vaaleansininen puku, joka hänellä oli

päällään, sekä keltainen vyö vyötäreillään, sopivat hänelle erittäin

hyvin. Ingeborg arveli häntä ensimmäisen luokan kaunottareksi, mutta

itse asiassa ei hän siinä ollenkaan voinut kilpailla Ingeborgin kanssa.

"Siis ette ole kuulleet mitään pojastani Steenistä, rakas serkkuni?"

lausui Briita-rouva Helenalle, juuri kuin Ingeborg astui sisään.

Hänen tulonsa vaikutti sen, että kysymys jäi vastaamatta, sillä nyt

piti tapahtua molemmanpuoleiset tervehdykset, ja Ingeborg ja Briita

Turentytär, joilla oli yhteisiä muistoja viimeksi Nyköpingin häistä,

alkoivat sitten keskustelun, johon nuo vanhemmat rouvat noin sivumennen

osaa ottivat, niin että vasta hetken perästä, kun Briita-rouva oli

uudistanut kysymyksensä pojastaan ja Helena-rouva siihen vastannut,

jouduttiin tuohon aineeseen, joka pani Ingeborgin mitä kovimman

koetuksen alaiseksi.

"En ole enempää kuin kaksi kertaa kuullut hänestä", sanoi Briita-rouva,

"syksyllä... se oli heti juhannuksen jälkeen, kun hän oli Niilo-herran

kanssa Kolbäckissä, ja heti joulun perästä Svärdsjön pappilasta Taalain

maassa. Lähetin silloin luotettavan miehen hänen luokseen, ja tämä toi

kirjeen ja terveisiä mukanaan takaisin..."

Ingeborg huomasi, kuinka Briita-neiti punastui kuullessaan nuo vanhan

rouvan sanat, ja salamana välähti hänen mielikuvitukseensa

sinikeltainen sotavyö. Eikä antaja koskaan -- ja selvää oli, että se

oli tuo kaunis neito hänen vierellään -- olisi voinut näyttäytyä

onnettomammassa puvussa, kuin tämä sinikeltaisine vöineen tuossa.

Tuntui kuin olisi sydän tahtonut särkyä Ingeborgin rinnassa, mutta hän

säilytti kuitenkin tyyneytensä, vaikka posket kävivät aivan kalpeiksi

ja silmistä näytti vedet kiehahtavan. Briita-neiti seisoi ikäänkuin

kääriytyneenä sinikeltaiseen vyöhön, ja hänen punastuvat poskensa ja

syvimmästä riemusta loistavat silmänsä tekivät hänet aivan onnellisen

morsiamen näköiseksi.

Ei koskaan Ingeborg ollut tuntenut itseään niin raskautetuksi, niin

murretuksi, niin perin onnettomaksi kuin tällä hetkellä. Tämä oli

melkein liian paljon sydän raukalle, niin joustava kuin sen voima

olikin. Hän halusi kauas pois, hän olisi tahtonut vaipua syvälle

mustaan multaan.

Helena-rouva, joka sydämensä hyvyydestä aavisti jotakin olevan

huonosti, kun näki Ingeborgin kauhean kalpeuden, lausui, kääntyen

keskustelustaan Briita-rouvan kanssa Ingeborgiin:

"Ajattelenpa, että sinä, Ingeborg, voisit auttaa Briita-rouvaa

asettamaan hänen levottomuuttaan siitä, kuinka hän pääsisi täältä

Ekeholmaan."

"Kernaasti!" kiiruhti Ingeborg sanomaan ja meni keskustelevien luokse.

"Tahtoisitko siis katsoa, onko Eerik-herra palannut kokouksestaan

kaupungista, ja jos on, niin pyydä hänen keskustelemaan Briita-rouvan

kanssa."

Ingeborg lähti huoneesta. Hän tunsi helpoitusta hengittäessään vapaasti

ja kuivatessaan kyyneleitä, joiden hän nyt antoi vapaasti virrata.

Mutta hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi harjaantua kantamaan

suruaan ja tuskaansa, ja hänen synnynnäisestä ylpeydestään, joka ensi

sijassa sai hänet ajattelemaan, että hän oli ollut leikkikaluna

ritarille hänen toimettomuudessaan, tuli hänelle hyvä liittolainen. Hän

nosti ylös päänsä ja kulki nopein askelin salin halki setänsä

yksityishuoneeseen.

Herra Eerik oli todellakin palannut kaupungista, mutta Ingeborg kuuli

sieltä sisältä useiden puhetta ja alkoi epäillä astuisiko sisään.

Silloin aukeni ovi ja Olli Råd näyttäytyi kynnyksellä.

"Kuka on Eerik-herran luona?" kysyi hän tältä, ja sai vastauksen, että

siellä oli kaksi Niilo Sturen miestä.

"Herra Niilo Sturen miehiä!" huudahti silloin Ingeborg, "millä asialla

he ovat täällä?"

"Sitä en tiedä", vastasi aseenkantaja viekkaasti, "mutta nyt lähtevät

he ratsain viemään sanaa Eerik-herralta Niilo-herralle!"

"Ja missä sitten oleskelee Niilo-herra?"

"Hän kuuluu olevan matkalla Upsalaan..."

"Sano herrallesi", keskeytti Ingeborg, ikäänkuin olisi halunnut jättää

tuon äsken esiinheitetyn kysymyksen, "sano herrallesi, että rouva

Briita Steenintytär haluaa keskustella hänen kanssaan..."

"Sen olen sanova, kaunis neito, vaikka jo nyt sanon teille sen verran,

että Eerik-herra ei tule tänä iltana naisten puolelle, mutta arvelenpa

myöskin, että mitä Briita-rouvalla voi olla sanomista, voi hyvin levätä

yön yli..."

Sen jälkeen poistui tuo vähän liian vapaasti puheleva aseenkantaja, ja

Ingeborg meni takaisin naisten puolelle, jossa hän loppuillan pysyi

rohkeampana kuin oli uskaltanut toivoakaan.

Mutta Eerik-herran edessä seisoivat Hollinger ja Faste. Olli Råd oli

heti Ingeborgin ohi kulkeneen vanginvartijan perästä tullut heidän

vankilaansa ja puhutellut heitä ystävällisesti jopa tuttavallisesti

sekä esitellyt heille ennen kaikkea sitä välttämätöntä onnettomuutta,

johon heidän herransa oli syöksymäisillään, ellei hän ajoissa muuttaisi

mielipiteitään ja yhdistyisi Eerik-herran ja hänen veljensä kanssa. Ja

Hollinger oli ääneti kuunnellut ja vastaillut aivan harvasanaisesti,

mutta siten, ettei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut saada hänestä

oikeata selkoa. Faste oli koko ajan näyttänyt niin tyhmältä, että

häneen tuskin oli katsottukaan. Olli oli myöskin selittänyt heille,

että heidän vankeutensa oli seuraus Eerik-herran päällysmiehen

väärinkäsityksestä, jota Eerik-herra kiiruhti oikaisemaan, heti kun sai

tiedon siitä. Ja sen jälkeen oli Olli vienyt heidät molemmat mukanaan

Eerik-herran luo.

Tämä puhutteli heitä hyvin ystävällisesti ja alentuvaisesti ja sanoi,

että he jo seuraavana päivänä tulisivat hänen kanssaan ratsastamaan

Upsalaan, jossa hän toivoi heidän tapaavan Niilo-herran, jota hänkin

etsi.

"Siispä arvelen, ettei teillä pitäisi olla mitään vihan kaunaa Eerik

Akselinpojalle siitä, että olette viettäneet vastoin hänen tahtoaan yön

eli kaksi vankeudessa?" sanoi hän hymyillen miehille.

Mutta valtionhoitajan hämmästykseksi vastasi Hollinger:

"No ei, herra... ei ainakaan sen asian takia!"

"Mutta jonkun toisen siis...?" kysyi Eerik-herra nopeasti.

"Niin!" jatkoi Hollinger, "sen asian, jonka tähden jokaisen rehellisen

Niilo-herran miehen täytyy katsoa teitä nurjilla silmillä, tarkoitan

sen taistelun tähden, joka vallitsee valtakunnassa."

"Täytyypä minun sanoa", lausui nyt valtionhoitaja hallitsijan muodolla,

"että mahtaa olla aivan ihmeellinen henki vallassa Niilo Sturen väessä,

kun hänen palvelijansakin voivat ottaa puheeksi valtakunnan asiat."

"Niin katsokaapas, me olemme nyt niin kauvan oleskelleet talonpoikain

joukossa Niilo-herran luona, että me puhumme niinkuin hekin...

Kuitenkaan en tässä arvele löytyvän niinkään paljon ihmettelemisen

syytä kuin siinä, mitä minulla vielä voisi omasta puolestani olla

teille sanottavaa..."

Valtionhoitaja katsoi yhä kasvavalla ihmettelyllä tuota rohkeata

miestä. Mutta tämä tuntui olevan aivan saavuttamaton sille äänettömälle

nuhteelle, joka leimusi puoleksi vihastuneen ritarin silmistä.

"Älkää vihastuko minuun, köyhään mieheen", jatkoi Hollinger, "mutta sen

sanon teille, että ellette kohta täydellä todella ala yhdistyä Niilo

herraan, niin tulee häviö päällenne, ja sillä tavoin, ettei koko

valtanne riitä suojelemaan teitä siltä. Minulla on teidän kunnianne

tuossa kädessäni, herra Eerik Akselinpoika..."

"Mies, mitä rohkenetkaan sanoa?" karjasi herra Eerik.

"Totuuden!" oli lyhyt ja varma vastaus, ja tuo parantumaton mies

lisäsi: "niin paljon kuin uskallatte kuulla totuutta."

Sitten kertoi Hollinger viime syksyisestä käynnistä valtionhoitajan

veljentyttären, rouva Briita Olavintyttären luona Hammarstadissa, ja

kuinka hän täällä oli saanut käsiinsä todistuksia siitä katalasta

toimesta, jota tämä harjoitti, petoksella ja viekkaudella kooten rahaa

ja omaisuutta, ja että hänen vain tarvitsisi esittää nämä todistukset

laillisen tuomioistuimen edessä käräjillä, niin olisi Briita-rouva

auttamattomasti hukassa, ja tulisi lankeemuksessaan vetämään myöskin

koko sukunsa mukanaan lokaan ja häpeään.

Hollinger tunsi pohjaa myöten sen miehen, joka oli hänen edessään,

tosin ei minkään likemmän tuttavuuden perustuksella, vaan tavattoman

taitonsa kautta, käsittää ja muistaa ne lausunnot, jotka hän kerrankaan

oli kuullut hänestä, ja Niilon ja Steen Sturen kesken oli usein

puhe Akselinpojista. Paitsi tuota muistamiskykyä oli hän hyvin

teräväjärkinen. Nyt oli Eerik Akselinpojassa vallitsevana haluna

pysyttää sukuaan korkealla ja asettaa sukumerkkinsä kauvas nähtäväksi,

niin että itsekukin voisi nähdä, kuinka päivänkirkas sen kilpi oli. Ja

tuolle ominaisuudelle hänessä oli Hollinger rakentanut aikeensa.

Eerik Akselinpoika tiesi yhtä ja toista rahanahneen veljentyttärensä

valonaroista toimista, hän oli niistä harmissaan ja olisi kenties

saattanut ne syytteeseen, kun niitä ei enää voitu salassa pitää, koska

juuri tuossa syytteeseen vetämisessä oli ainoa mahdollisuus puhdistaa

se tahra, joka hänen kilpensä uhkasi loata. Mutta joutua nyt, tänä

hetkenä, kun hän oli saavuttamaisillaan kauvan uneksitun onnensa

huipun, -- nyt, kun oli vain muutama askel siihen hallitsijatuoliin,

jonka hän tahtoi vallata, joutua yleisön juorujen ja häväistyslaulujen

esineeksi, -- siitä hän kaikkein enimmän koetti itseään suojella. Sillä

hetkellä täytyi siis tuo mies, jonka hallussa oli tämä kauhea

salaisuus, saada taipumaan tai tehdä vaarattomaksi.

Sentähden oli ritari vaiti, kun Hollinger oli lopettanut kertomuksensa,

ja viha hänen katseessaan oli väistynyt ilmeen edestä, joka vivahti

suruun.

"Niin on asian laita", lisäsi Hollinger, "ja minusta näyttää nyt, etten

paremmin voi olla Niilo-herralle hyödyksi, palkinnoksi kaikesta siitä

rakkaudesta, jota hänen luonansa olen saanut osakseni, kuin sanomalla

teille, herra Eerik, että mitä Niilo-herra tahtoo, sitä täytyy

teidänkin tahtoa, jollette halua nähdä sukuanne häväistävän ja

ivattavan, ja arvelenpa teidän helposti huomaavan, että teidän on

turhaa niin ollen ajatella mitään valtaa Ruotsissa... Älkää paheksuko,

herra Eerik, mutta te tiedätte hyvin, kuinka vähän sitäpaitsi rahvas

voi teitä suvaita... Jos nyt tämä asia tulee sen lisäksi, niin on

teidän valtanne kokonaan lopussa ja vaikka saavuttaisitte kymmenen

voittoa yhtä varmaan kuin yhden!"

Hetken äänettömyyden perästä vastasi Eerik-herra:

"Reipas ja kelvollinen palvelija sinä olet... tahtoisinpa pitää sinua

omassa palveluksessani... mutta ymmärrät kai, että nyt sinun täytyy

jäädä vangikseni, niin mielelläni kuin antaisinkin sinun palata

Niilo-herran luokse."

"Siinä tehkää, niinkuin hyväksenne näette... mutta sen verran tahdon

sanoa teille, että jos jotakin minusta riippuu, niin tulee se, mitä te

tahdotte välttää, tapahtumaan kaikissa tapauksissa..."

"Niinmuodoin et pääse koskaan vapauteen!"

"Tahdotte panna minut hengiltä... te ette tunne Hollingeria ettekä

ketään muutakaan Niilo Sturen miehistä, kun niin puhutte. On oleva

suurin onneni uhrata henkeni hänen puolestaan. Ja te... te ette voita

sillä mitään."

Herra Eerik vaipui tuon kuultuaan syviin ajatuksiin, ja kun Olli Råd

hetken perästä taas astui sisään, antoi hän viedä nuo molemmat miehet

takaisin vankeuteen. Päätöksen miehiin nähden voi jättää toistaiseksi.

Tuolla voittaisi hän kuitenkin sen, että asia pysyisi salassa siksi,

kun olisi ratkaistu se kysymys, joka sillä hetkellä täytti kaikki hänen

ajatuksensa ja koko sielunsa. Nyt täytyi hänen päästä päämaaliinsa, tai

hän ei koskaan sinne pääsisi.

Hän oli sitten kauvan sulkeutuneena Olli Rådin kanssa ja neuvotteli

hänen kanssaan mitä nyt olisi tehtävä.

Mutta kun hän viimeinkin ilmaantui naisten puolelle, oli hän kokonaan

se kohtelias ritari, joka hänen tapansa oli olla, ja hän herätti rouva

Briita Steenintyttäressä mitä vilkkaimman ilon, kun ehdotti hänelle,

että rouva hänen saattamanaan suorittaisi matkan Uplantiin. Ingeborg

seuraisi myöskin mukana, siitä oli Helena-rouva sopinut Briita-rouvan

kanssa. Hänen tarvitsi päästä ulos Tukholman umpinaisesta ilmasta, ja

kun asia esiteltiin herra Eerikille, ei hänellä ollut mitään sitä

vastaan.

Elokuun 31 päivänä aamusella kulki monisatainen ratsujoukko kirkkaissa

varustuksissa pitkin sitä tietä, joka pohjoisesta päin vie Upsalaan. Ne

olivat herra Niilo Sturen miehiä, ja Kaarlo-kuninkaan sotalippu liehui

eturivissä uljaana tuulessa. Ratsujoukon perästä kulki joukko nuoria

talonpoikia.

Selvää oli, että ratsumiehet muodostivat päävoiman tuossa armeijassa,

jossa ei ollut ratsastavia vuorimiehiä eikä muutoinkaan sitä rahvasta,

joka edeltä käsin oli marssinut etelään tuon yhä enemmän kansalle

rakkaaksi tulleen ritarin johdolla. Tuo armeija oli kuitenkin ikäänkuin

vain etujoukkona oikealle suurelle talonpoikaisarmeijalle, jonka piti

myöhemmin tulla perästä.

Niilo herra olisi varmaankin odottanut tuota, eikä hän muutenkaan olisi

kiiruhtanut lähtöään Taalainmaasta; sillä hän huomasi hyvin hyvästi,

ettei hänen asiansa kärsinyt mitään vahinkoa siitä, että hänen

vihamiehensä -- ja niihin kuului Eerik-herra aivan yhtä paljon kuin

arkkipiispakin, koettelivat ja kuluttivat voimiaan toisiaan vastaan

Mälarlaaksossa. Mutta nyt, kun oli tullut tietoja, että arkkipiispa oli

tullut suuren armeijan kanssa, oli hänellä liian paljon pelissä,

pysyäkseen rauhassa niin kaukana oikeasta tapausten näyttämöstä. Hän

päätti sentähden kulkea etelää kohti ja jäädä odottavaan asemaan, siksi

kun voisi saada kyllin suuren armeijan käydäkseen hyökkäykseen käsiksi

ja viimeinkin täydellä todella karkoittaakseen pois kaikki nuo, jotka

seisoivat Ruotsin kansan onnen edessä. Rahvas oli töissään pelloilla ja

niityillä ja sen täytyi sentähden toistaiseksi jäädä kotiinsa.

Sentähden muodostikin rahvaan sotajoukon pääasiassa nuoret

talonpoikaisrengit vuorimiesmajoista. Ainoastaan muutamat harvat

vanhemmat vuorimiehet ympäröivät ritaria itseään. Mutta hänen miehensä,

luvultansa kolmesataa, kaikki kiiltävissä varustuksissa, muodostivat

komean joukon.

Yksi niistä vaikeuksista, joita Niilo Sture kohtasi jalossa aikeessaan

jatkaa ja päättää Engelbrektin työ, oli se seikka, että itse rahvas oli

nyt jakautunut herrojen kesken; osa seurasi arkkipiispaa, tai oikeammin

hänen puoltajiaan, etupäässä kansalle rakkaan piispa Kettilin reipasta

ja uljasta veljeä, herra Eerik Kaarlonpoikaa (Vasaa), ja useat

tottelivat myöskin herra Eerik Niilonpoikaa (Oxenstjernaa), joka piti

hallussaan Örebron linnaa. Selitystä tuohon hajaannukseen saa kai etsiä

siitä, että kaikki nuo herrat poikkeuksetta sanoivat puoltavansa

Ruotsin asiaa. Kaikki esiintyivät he Ruotsin väreissä, eikä talonpoika

voinut katsoa syvemmälle kuin pintaan. He kantoivat kaikki ruotsalaista

leimaa, mutta ennenkuin kultaus oli kulunut, ei talonpoika voinut

eroittaa vaskea oikeasta kullasta. Syy taas siihen, miksi taalalaiset

niin uskollisesti alusta alkaen taipuivat Niilo Sturen puolelle oli

siinä, että he tunsivat hänet ja rakastivat häntä aina hänen

nuoruudestaan asti. Moni muisti hänet sitten Engelbrektin päiväin,

vielä useammat olivat oppineet tuntemaan häntä silloin, kun hän marski

Kaarlo Knuutinpojan lähettämänä oleskeli pitkät ajat Taalainmaassa

valaisten heille kaiken sen kavaluuden, jota vanha Krister-herra

käytti. Ja lopuksi hänen palvelijansa Erkki, joka oli syntynyt ja

kasvanut Taalainmaassa, paljon vakaannutti ja vahvisti sitä rakkautta,

joka niin syvälle juurtui taalalaiskansan sydämiin.

Mutta seurauksena siitä, mitä yllä on mainittu oli se, että Niilo

Sturen työ tuli kaksinkertaiseksi. Hänen täytyi ensin ikäänkuin

kohottaa omaa mainettaan, niin että muiden maakuntain rahvas oppisi

tuntemaan hänet ja täydellä todella tahtoisi liittyä häneen, ja vasta

sitten voi hän saavuttaa korkean tarkoitusperänsä asettaa ruotsalainen

kuningas Ruotsin valtaistuimelle. Sentähden oli hänelle välttämätöntä

käyttää mitä suurinta varovaisuutta samalla kun hänen myöskin täytyi

osoittautua rohkeaksi ja voimakkaaksi. Yksi ainoa kompastus, ja kaikki

olisi kadotettu. Sillä myöskin taalalaiset olisivat lopuksi, jollei

hylänneet häntä, niin kuitenkin suuttuneet yritykseen, joka näytti

ainoastaan tuovan mukanaan loppumattomia vaivoja, ilman mitään toivoa

hedelmästä, ja vaaditaanpa silloin tällöin rohkeuden ylläpitämiseksi

jotakin voimakasta tekoa. Kettil-piispa voitti ikäänkuin väkirynnäköllä

rahvaan mielet. Onnellinen taistelu Harakerin kirkon luona oli

kaksinkertainen voitto, sillä se lahjoitti hänelle kansan, myöskin

alussa arvelevain taalalaisten sydämet. Niilo Sture ei vielä ollut

saanut tilaisuutta sillä tavalla itseään kunnostaa. Hänen

vaikutusvoimansa ja arvonsa oli enemmän noiden syvien, mahtavien

Taalain jokien kaltainen. Se oli virta, joka pienestä lähteestä kasvoi

ja laajeni vähitellen, ilman että sitä huomattiinkaan. Mutta tuo tyynen

voiman arvokkaisuus vaati vastapainokseen voimanponnistuksia jopa

väkivaltaisia murroksiakin, päästäkseen oikeaan valtaansa, niinkuin

kosken kumiseva pauhu laajalti ympärilleen julistaa ja osoittaa joen

vastustamatonta voimaa.

Hämärä tietoisuus tuosta, sekä välttämättömyys joka tapauksessa olla

lähempänä päätapauksia, ne juuri saattoivat Niilo Sturen uskaltamaan

tuota rohkeata marssia keskelle Uplantia, joka ei ollenkaan ollut

hänelle ystävällinen. Hän turvautui siinä saamainsa tietojen

luotettavaisuuteen, tietojen, jotka kertoivat, että arkkipiispan

puoluelaisilla oli kyllin tekemistä läntisessä Mälarlaaksossa, ja hän

toivoi saavansa Taalalais-armeijan ytimen luoksensa, siksi kun asiat

olivat ehtineet kehittyä sille kannalle, että nuo voimat kääntyisivät

häntä vastaan.

Niin kulki hän Upsalaa kohti, jonka tuomiokirkon korkea torni jo kaukaa

oli näyttänyt tietä tuohon kaupunkiin, jossa murhapolttajalla ja

petturilla oli arkkipiispanistuimensa.

Kun hän viimein ratsasti kaupunkiin (tämä tapahtui elokuun 31 päivän

illalla) ja näki arkkipiispan talon, joka seisoi siinä synkkänä ja

pimeänä monine ikkunoineen, katsellen alas häntä ja hänen miehiään, ei

hän voinut estää ajatuksiaan lentämästä palavaan Penningebybyn. Nyt oli

toki koston hetki tullut, ja ikäänkuin teroittaakseen hänen muistiaan

sanoi Steen Sture, joka sinikeltaisine vöineen ratsasti hänen

rinnallaan:

"Haluaisinpa, että arkkipiispa Jöns nyt olisi tuolla... arvelenpa, että

hän silloin tahtoisi tekemättömäksi sen teon, jonka hän teki viime

syksynä!"

Niilo säpsähti ja vaaleni. Mutta hän sanoi hiljaa ystävälleen:

"Pahoja ajatuksia liitelee täällä, Steen... älä kutsu niitä

päivänvaloon... Jumala varjelkoon, ettei mikään alhainen kostotyö

siitä, mitä minä yksityisesti olen kärsinyt, tahraisi meidän

tarkoitustemme muistoa!"

Ja Steen-herra oli vaiti, kun huomasi, kuinka syvästi tuo muisto

vaikutti hänen ystävänsä mieleen.

Mutta arkkipiispan palatsi oli luja paikka tuossa muutoin suojattomassa

kaupungissa, ja sen tähden asettui Niilo siihen, samalla kun väki

sijoitettiin ympäri kaupunkia.

Vaan iloisia ei olleet ne sanomat, joita Niilo-herra täällä sai kuulla.

Tuskin oli hän tullut arkkipiispan taloon, ennenkuin asepoika ilmoitti,

että eräs veranleikkaaja halusi puhutella häntä. Veranleikkaaja tuotiin

heti sisään. Hän oli pitkä, laiha mies; hänellä oli kalpeat, uurteiset

kasvot ja tummat läpitunkevat silmät.

"Antakaa anteeksi, ankara ritari", alkoi hän, "mutta koska minä ensi

hetkestä kun kuulin teistä puhuttavan... ja olen aina ollut kansan

ystävä, niin aina... rupesin teitä rakastamaan, ja koska minä

sattumalta..."

"Asiaan, asiaan, mestari!" kehoitti Niilo, "aikani on kallista!"

"Jaha, niin katsokaas, asia on niin, että koska olin läheisyydessä,

niin..."

"Niin tulit minun luokseni, ja..."

"E-ei, ankara ritari... e-ei, nähkääs minä olin Östanbrossa!"

"Ah!" huudahti Niilo ja katsahti vasta nyt tarkemmin puhujaa. "No niin,

mitä sulla on kertomista Östanbrolta?"

Niilo oli heti Dal-joen yli tultuaan lähettänyt viisikymmentä miestä

Hollingerin johdolla miehittämään tuon mainitun ylikulkupaikan Sag-joen

yli, osaksi vakoilemista varten, osaksi jos mahdollista kokoamaan

rahvasta, ja lopuksi saadakseen lujan yhdyssiteen Upsalan ja Brodden

välille, joka vielä oli Vesteråsissa.

"Jaha, nähkääs, tiedot sieltä ovat... niin ne eivät ole juuri iloista

laatua."

Ja hän kertoi jotenkin samaa, kuin Hollinger oli kertonut Ingeborgille.

Niilo Sturen katsanto synkkeni, ja hän kysyi äkkiä:

"Minne päin herra Eerik Kaarlonpoika kääntyi?"

Mutta siihen kysymykseen ei veranleikkaaja voinut vastata. Hän oli

kiiruhtanut paikalta pois niin nopeasti kuin oli voinut, ja koska

onni oli sallinut hänen tavata Niilo-herran, niin oli hän

hyväntahtoisuudessaan tahtonut antaa hänelle nämä tiedot. Hän aikoi nyt

asettautua Upsalaan.

Kun tuo synkkämielinen ja yksinkertainen veranleikkaaja oli poistunut,

vaipui Niilo mietteisiin ja tarkasteli itsekseen asemaansa ja

toiveitaan vastaan ja myöten, sitä mukaa kuin ne esiintyivät

hänen mielikuvitukseensa. Hän huomasi täydellisesti asemansa

vaaranalaisuuden, jos joku voimakas vihollis-armeija täällä tulisi

häntä vastaan, ja hän teki itselleen kysymyksen, vetäytyisikö ajoissa

takaisin, vai seuraisiko aikomustaan, että mitä tapahtuisikin, täällä

odottaisi pää-armeijan tuloa ja marssisi suoraan Tukholmaan.

Silloin kuului arkkipiispan palatsin ikkunain alla kulkevain munkkien

juhlallinen laulu, ja nuo syvät, juhlalliset sävelet valoivat hänen

sieluunsa ihmeellistä voimaa, samalla kun ne kulettivat hänet mukanaan

tuonne komeaan temppeliin, jonne munkit suuntasivat kulkuaan. Siellä

tahtoi hän itsekseen päättää levottomat mietteensä ja Jumalan alttarin

edessä jättää asiansa hänen huomaansa.

Hän pani hatun päähänsä ja meni ulos. Kadut vilisivät väkeä, ja useat

pysähtyivät nähdessään tuon ylevän ritarin, jonka kasvoista loisti

tyyni ja lempeä vakavuus, ja kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan

kertoen tietojaan tuosta Taalainmaasta tulleesta ritarista.

Mutta munkit kulkivat hitaasti temppelin ovelle, ja ritari seurasi

heitä.

Kirkon sisällä katosi tuo juhlallinen kulkue yhteen sivukuoriin, mutta

Niilo meni suoraan pääkuorille, jossa Pyhän Eerikin hopea-arkku oli, ja

jossa hänen pyhä lippunsa riippui, ikäänkuin kertomassa, kuinka jalous

ja ylevyys voittaa suurimman voittonsa juuri kuolemassa. Sotalipun

näkeminen saattoi ritarin sieluun elävän kuvan pyhimys-kuninkaasta, ja

kun hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimaa ja lujuutta ja

menestystä taistelussaan Ruotsin kunnian ja itsenäisyyden puolesta,

niin tuntui siltä, kuin pyhä Eerik-kuningas olisi seisonut alttarin

edessä ja täyttänyt rauhalla ja luottamuksella murheellisen mielen.

Sillä välin lähestyivät nopeasti eräiden kannuksilla varustettujen

jalkojen askeleet ja pysähtyivät aivan alttarin lähelle ja kun

rukoileva ritari nousi ylös ja katsoi taaksensa, seisoi valtionhoitaja,

herra Eerik Akselinpoika, hänen edessään.

"Hauskaa tavata, herra Niilo!" sanoi hän, "hetket ovat kalliita, ja

sentähden en ole epäillyt kohdata teitä täällä, varsinkin kun se mitä

minulla on sanomista, paraiten tapahtuu tällä paikalla, josta kaikki

tarpeettomat kuulijat ovat kaukana."

"Ja mitä tahdotte, herra Eerik?"

"Tahdon avata sydämeni ja puhua kanssanne niinkuin ystävän kanssa, joka

on Ruotsin ensimmäinen ritari..."

"Sellaista puhetta olen aina valmis kuuntelemaan", vastasi Niilo.

"Mutta sanokaa minulle sitten ensiksi, mikä on ajatuksenne minusta...

Pidättekö minua vihollisenanne?"

"Sama kysymys sopisi kai minun oikeastaan tehdä teille... se, joka

toimii vastoin Ruotsin parasta, se on viholliseni!"

"Ja sitä toivoakseni ei kukaan rehellinen mies koskaan voi minusta

sanoa! No niin, herra Niilo, siispä on meillä yksi yhteinen lähtökohta,

koskapa me kumpikin seisomme samalla perustuksella, ja sen päällä

tahdon ojentaa teille käteni lujaan liittoon minun ja puoluelaisteni

välillä toiselta puolen ja toiselta puolelta teidän..."

Niin syvä vakavuus oli puhujan koko olennossa, ja hänen sanansakin

olivat jo itsessään niin tervetulleita Niilolle, että hän hetken oli

valmiina uskomaan seisovansa päämaalinsa vieressä, ikäänkuin olisi

saatu voitto, niinkuin olisi tapahtunutkin, jos niin paljon voimia

olisi sulautunut yhdeksi. Mutta ei tarvittu monta sanaa lisää

valtionhoitajalta, valaisemaan Niilolle vastakohtaa.

"Jos me pidämme yhtä puolta", jatkoi tämä, "te ja minä ja minun

veljeni, niin ei mikään voima maailmassa voi meitä vastustaa! Me olemme

herroina Ruotsissa, ja arkkipiispa ystävineen häviää yhtä helposti,

kuin veljeni ajoi Eerik Niilonpoikaa Julitan kentän yli..."

Tuo voitto oli uutinen Niilolle, eikä Eerik-herra säästänyt

kuvausvoimaansa tehdäkseen sen niin suureksi ja ratkaisevaksi kuin

mahdollista. Kun hän oli lopettanut sen aineen ja uudestaan palasi

päätarkoitukseensa, nimittäin heidän lähempään yhdistymiseensä

keskenänsä lujaksi liitoksi tahi, niinkuin sitä siihen aikaan

kutsuttiin, veljeydeksi, keskeytti hänet Niilo sanoen:

"Teidän veljenne voitto ilahuttaa minua suuresti, ja jos on vakava

tarkoituksenne ruveta liittoon, josta minulle olette puhunut, niin

saatte minut siihen taipuvaiseksi, sitä enemmän kun rauha ja lepo on

silloin palaava ilman enempiä verenvuodatuksia ja Kaarlo-kuningas voi,

milloin hyväkseen näkee, palata valtakuntaansa..."

"Kaarlo-kuningas", nauroi Eerik-herra, "mitä tarkoitatte, herra Niilo,

emmekö keskustele tässä vilpittömästi keskenämme?... Sanonpa teille

suoraan ajattelevani, ettei Kaarlo-kuningas voi kunnialla kantaa

Ruotsin kruunua, ja sentähden... niin, minä tahdon avata sydämeni

kokonaan teille, sillä te olette kyllin arvokas kuulemaan syvimmät

ajatukseni tästä valtakunnasta ja sen parhaasta... täällä ei voi olla

mitään kuningasta, kaikkein vähimmin syntyperäistä ruotsalaista!

Miksi?... kysytte te... Siksi, että täällä on liian paljon mahtavia.

Syntyperäinen ruotsalainen kuningas on sama kuin alituinen sisällinen

sota. No niin, ulkomaalaista kuningasta haluan yhtä vähän kuin tekin ja

kuka muu hyvänsä rehellinen ruotsalainen. Mitä siis on jälellä...?"

Niilo hämmästyi. Tuo oli samaa puhetta kuin viheriän ritarinkin, ja sen

totuudesta oli hän itsekin varmasti vakuutettu, vaikka hän asetti tuon

vanhan kuninkaan ikäänkuin sopivaksi muuttumiskohdaksi tuohon

yhteiskuntajärjestykseen. Herra Eerik huomasi, että hänen puheensa

vaikutti, ja jatkoi sentähden yhä vapaammin:

"Te ymmärrätte itse, herra Niilo... tahdon hallituksen ilman

kuningasta, valtionhoitajan lainmukaisella vallalla, mutta ei

suuremmalla kuin että hän ja valtakunta välttävät vaarat, jotka

lähtevät kiihoittuneen kateuden salajuonista, ja nuo sisälliset sodat,

jotka nyt, Jumala paratkoon, uhkaavat rikkiruhjoa kansan ja maan! Enkö

ole oikeassa, herra Niilo, ja jos olen, niin miksi ei annettaisi

puheesta syntyä todellisuutta, miksi emme yhdistyisi toisiimme?... Minä

tahdon valtakunnanhoitajana myöntää teille ja veljelleni suuremman

vallan, kuin mikään kuningas voi teille antaa, niin, miksi ette te

voisi olla päällysmiehenä koko maassa täällä pohjoispuolella Mälaria,

Vesterås pääpaikkananne, samalla tavoin kuin veljeni samalla vallalla

olisi eteläisten läänien päämies, Kalmari pääkaupunkinansa...?"

Jos Eerik-herra olisi pohjaa myöten tuntenut sen miehen, jonka kanssa

hän nyt keskusteli, ei hän koskaan olisi esittänyt noin loistavia

toiveita. Nuo jo itsessään saattoivat ilman muuta Niilo Sturen

haluttomaksi, joskin hän alussa näytti kuuntelevan puhetta

kuningasvallan mahdottomuudesta Ruotsissa niissä oloissa, jotka

Tanskaan yhtyminen oli muodostanut. Nyt hän kiiruhti valaisemaan

Eerik-herraa tämän hairauksesta sekä Niiloon itseensä että rahvaaseen

nähden..

"Te olette puhunut suoraan", sanoi hän, "ja sentähden saatte myös

suoran vastauksen. Kaarlo-kuninkaan puolesta olen minä ja rahvas minun

mukanani tarttunut aseisiin, ja ainoastaan hänen nimessään voimme

yhdistyä, herra Eerik!"

Sanat lausuttiin niin täydellisellä tyyneydellä ja samalla niin syvällä

vakaumuksella, että Eerik-herra huomasi heti mahdottomaksi jokaisen

yrityksen saada aikaan muutosta.

"Mutta minä pysyn yhtä lujana päätöksessäni, kuin te omassanne", oli

ainoa minkä hän lausui.

"Niinpä joudumme lopuksikin vihollisiksi, herra Eerik!" vastasi Niilo.

"Parempi on kuitenkin tyytyä vähempään sovinnolla, kuin pyytää kaikkea

riidalla!"

Omituinen hymy levisi nyt Niilo Sturen kasvoille, samalla kun hänen

katseestaan loisti puhdas itsetietoinen luottamus, lujan tahdon tuli.

"Olen tottunut niihin vaaroihin, joita olen kohdannut ja tulen

kohtaamaan, herra Eerik", sanoi hän, "olen vihkinyt itseni kuolemaan,

mutta kaikki täytyy minun voittaa, koko valtakunnan täytyy yhtyä

minuun, sillä Ruotsin hajaannus on Ruotsin kuolo... Sentähden ei mikään

houkuttele minua vähemmän kuin se, minkä te olette tarjonnut... Minun

tieni kulkee kuninkaan luo, ja joka ei ole kanssani, se on minua

vastaan. Tämä on vastaukseni, herra Eerik Akselinpoika!"

"Niinkuin tahdotte, herra Niilo... miekka ratkaiskoon välimme!"

Näin sanoen lähti Eerik synkkänä pois pääkuorista. Niilo katsoi kauvan

hänen jälkeensä, kun hän poistui korkeitten holvien kautta, kunnes

vihdoin pylväsrivit hänet peittivät. Senjälkeen lähti hän myöskin itse

kirkosta.