VI.

Käytävä Niilo Sturen vankikoppiin.

Niinkauvan kuin vangit seisoivat linnan pihalla ja hän voi ne nähdä,

seisoi Ingeborg ikkunan luona. Mutta kun hän näki linnanvoudin tulevan

ja vangit vietiin pois, vetäytyi hän takaisin käsi otsalla, yhä vielä

jännitetyssä puoliksi kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi

odottanut, että joku kuiskaisi hänelle korvaan vastauksen niihin

kysymyksiin, jotka hänen huulillaan näyttivät väikkyvän.

Hän muisti hyvin hyvästi ja tunsi täydellisesti kasvonpiirteet, jotka

oli nähnyt. Toinen miehistä oli tuo iloinen, suruton Niilo-herran

aseenkantaja, joka osasi kaikki nuo monet laulut, toinen oli tämän

varjo, sillä niin herkeämättä hän seurasi häntä, kun vaan oli

palveluksesta vapaa. Hänen kasvoinsa piirteet näyttivät osoittavan

jotakin synnynnäistä, voittamatonta tuhmuutta, ajatuksen puutetta ja

hitaisuutta. Edellinen oli Hollinger, hän muisti selvästi tuon nimen,

jälkimmäinen oli Faste.

Mutta miksi tuotiin Niilo Sturen aseenkantajat vankeina Tukholman

linnaan? Oliko sota Niilo-herran ja Eerik-herran välillä, ja oliko

jälkimmäinen saanut voiton edellisestä? Ja jos niin oli, niin kuinka

kauan tuota sotaa oli jo kestänyt? Kenties... kenties saisi hän täällä

viimeinkin selityksen levottoman sydämensä kysymyksiin?

Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös, ikäänkuin vastaus olisi

yhtäkkiä kirjoitettu tulikirjaimilla hänen eteensä. Niin, niin se oli.

Steen Sture ei ollut tahtonut erota asetoveristaan ja ystävästään. Hän

näki hänet yhtäkkiä aivan toisessa valossa. Epäilemättä rakasti ritari

häntä ja oli suruissaan erosta, mutta kesti surunsa ja tuskansa

niinkuin mies isänmaansa tähden. Voi, hän oli kuitenkin uljas ritari

tuo Steen-herra.

Niin seurasivat ajatukset toisiaan, huulet hymyilivät kauan kaivatusta

riemusta ja silmät säihkyivät sydämen varmuudesta. Mutta sen mukaan

kuin tunnit kuluivat, syntyi toisia ajatuksia. Epäilys ja levottomuus

tulivat uudestaan. Viimein päätti hän hankkia varmuutta vangituiden

aseenkantajien kautta. Ja aamiaisen jälkeen, johon Eerik-herra ei

ottanut osaa, kiiruhti hän hänen huoneeseensa pyytääkseen häneltä lupaa

käydä vankeja tapaamassa.

Kiiruusti kulki hän tuohon huoneeseen, jota arkkipiispa ja ennen häntä

Kaarlo Knuutinpoika, molemmat valtionhoitajana ja kuninkaana, olivat

käyttäneet työhuoneenaan. Levottomuudesta vapisten avasi hän oven ja

astui sisään.

Mutta huone oli tyhjä. Alakuloisena jäi hän sisään, tietämättä,

pysyisikö siellä vai lähtisikö pois. Mutta mietittyään kuinka vaikeaa,

niin mahdotonta hänen oli tavata setäänsä, päätti hän jäädä.

Kun hän sitten katseli ympärilleen, huomasi hän, että yhdellä seinällä,

aivan likellä huoneen nurkkaa, poimullinen seinäverho oli irti,

ikäänkuin jotakin olisi työnnetty esiin sen takana olevasta seinästä.

Tosin ei hän niin erittäin monta kertaa ollut käynyt tässä huoneessa,

mutta kuitenkin niin useasti, ettei arvellut koskaan ennen huomanneensa

tuota. Aivan luonnollisesti meni hän sentähden tutkimaan mikä tuon

ulkoneman muodosti, ja kun hän tarttui siihen, vetäytyi se hiljaa pois.

Hän työnsi nopeasti verhon syrjään, ja nyt tuli kaikki hänelle

selväksi.

Verhon takana oli sala-ovi ja se, joka sen viimeksi oli avannut, oli

kiireissään tahi jonkun muun syyn tähden jättänyt sen sulkematta. Hän

tutki sitä tarkkaan, ja huomasi helposti sekä sen, kuinka se avattiin

että kuinka se suljettiin. Sitten hän äkkiä päätti tutkiskella myöskin

käytävää, mihin ovi johti. Se oli rohkea päätös, sillä hän ei voinut

tietää, eikö hän ehkä siellä voisi kohdata itse ankaraa setäänsä, joka

varmaankaan ei koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, että hän oli

löytänyt hänen salaiset tiensä. Mutta siinä silmänräpäyksessä ei

Ingeborg ajatellut setäänsä eikä mitään muutakaan vaaraa. Hän kulki

aivan kuin unissaan, ja hänellä oli ainoastaan yksi asia selvänä

mielessään: saavuttaa varmuus sydämensä rakastetusta.

Päättäväisenä liukui hän verhon ja oven taakse sekä pitkin ensimmäisiä

portaita. Mutta siellä oli aivan pimeä; suurinta varovaisuutta

tarvittiin eteenpäin kulkiessa. Pian hän kuitenkin huomasi, että

rappuset johtivat alaspäin ja kulkivat kiertäen, kuin torniportaat.

Kylmä, ummehtunut ilma lehahti häntä vastaan ja jääti hänen jäseniään,

mutta hän ei säikkynyt.

Viimein loppuivat portaat. Hän tunnusteli varovaisesti jalallaan

eteensä ja kuletti kättään muuria pitkin. Hän seisoi tasaisella

lattialla. Kuinka pitkälle sitä oli ja minne päin hänen tuli kääntyä

päästäkseen edemmä, se näytti hänestä mahdottomalta keksiä. Hän tunsi

kulman muurissa ja vähän päästä siitä toisen. Kun hän oli sen

kiertänyt, tunsi hän vielä kylmemmän ilman virtaavan alhaalta päin.

Siinä täytyi siis olla taas portaat, jotka veivät vieläkin alemma.

Mutta hän huomasi heti, että jos hän tahtoi täällä millään varmuudella

pyrkiä eteenpäin, niin täytyi hänellä olla lyhty, ja hän päätti äkkiä

kiiruhtaa ylös ja hankkia itselleen sellaisen. Silloin näki hän

yht'äkkiä heikon valon kajastuksen ja kuuli askeleita alhaalta

syvyydestä. Ne tulivat portaita ylös ja joutuisivat aivan varmaan hänen

luokseen. Ilman muuta pälkähti häneen ajatus vaarasta, jonka alaiseksi

hän antautuisi, jos hänet huomattaisiin tuossa salaperäisessä

käytävässä, veri hyytyi hänen suonissaan, ja yhä lähempää kuuluivat

askeleet. Vaara tuo kuitenkin mukanaan voimia ja päättäväisyyttä. Ja

ajatuksen nopeudella syöksyi Ingeborg takaisin muuria pitkin portaille,

joita myöten oli tullut, ja sen ohi, toivoen toisella puolen löytävänsä

nurkkauksen tahi käytävän, johon voisi pistäytyä piiloon. Sillä

mahdottomaksi huomasi hän ehtiä portaita ylös.

Tuo otaksuminen olikin oikea. Oikealle porras-aukosta oli kapea

käytävä, joka todenmukaisesti vei johonkin etäiseen osaan linnassa.

Pimeydessä ja koettaessaan välttää jokaista harha-askelta, kun siellä

helposti voi löytyä toisia aukkoja alaspäin, ehti hän juuri parahiksi

muurin taakse, ennenkuin koko tämä maanalainen huone tuli valoisaksi,

ja lyhdynkantajan askeleet pysähtyivät.

Tyttöraukan rinnassa sykki sydän ankarasti. Hän seisoi todellakin kuin

kiinninaulattuna paikoillaan; pieninkin liike olisi voinut ilmaista

hänet. Varmaan oli lyhtymies kuullutkin jotain epäilyttävää, sillä

neito näki valosta, että lyhtyä nostettiin ylös ja kuletettiin

puoliympyrässä ympäriinsä. Mutta sen enempiä tutkimuksia ei ollut.

Askeleet ja valo poistuivat portaita, ylös valtionhoitajan

huoneeseen. Ingeborg uskalsi kurkistaa esiin, juuri kuin mies katosi

porras-aukkoon, ja hän huomasi ja tunsi setänsä, Eerik Akselinpojan.

Heti kun vaara oli ohi, palasivat miettiminen ja harkinta, ja hän

päätti, ennenkuin lähtisi tarkemmille tutkimuksille näissä

maanalaisissa holveissa ja porraskäytävissä, varustautua lyhdyllä ja,

jos mahdollista, hankkia lähempiä tietoja siitä, missä vangit

säilytettiin ja mihin aikoihin vanginvartija kävi heidän luonaan.

Sitten olisi hän jokseenkin riippumaton setänsä luvasta käydä heitä

tapaamassa. Kun tämä ajatus oli tullut hänelle selväksi, kääntyi hän

taas muurin kulman ympäri ja kulki kuulumattomin askelin varovaisesti

portaita ylös uudestaan.

Mutta tultuaan pienelle ovelle, joka nyt oli sulettu, oli vielä jälellä

eräs vaikeus, nimittäin kulkea huomaamatta sedän huoneen läpi. Aluksi

oli tämä mahdotonta, sillä hän oli itse sisällä ja kuului keskustelevan

jonkun kanssa. Ingeborg kauhistui ajatellessaan, että hänen

mahdollisesti täytyi seisoa siinä missä oli kauvemmin kuin hän koskaan

oli arvellut, ja kenties lopuksi kuitenkin tulisi huomatuksi ja

joutuisi setänsä kiukun alaiseksi.

Hänen huomionsa kääntyi kuitenkin pian keskusteluun, jota pidettiin

sisällä Eerik-herran luona ja joka kuului hyvin selvästi ohuen

sala-oven läpi. Olli Råd oli siellä herrallensa kertonut jotakin, joka

oli saattanut Eerik-herran huonolle tuulelle.

"Voiko siis veljeni unohtaa oman veljensä?" kuuli hän setänsä

huudahtavan, jonka jälkeen hän jatkoi: "anna nyt kuulua tarkka kertomus

kaikesta mitä on tapahtunut, sittenkun kohtasit veljeni Nyköpingissä."

Ja Olli Råd kertoi:

"Kun tulin Nyköpinkiin, oli Iivari-herra jo laskenut väkensä maihin ja

oli valmiina lähtemään sisämaahan. Vein teidän sananne ja terveisenne

hänelle, mutta hän sanoi vain: 'saatanpa totta totisesti ketut

mutkittelemaan metsässä, niin että veljeni koirat saavat taas ajonsa

käyntiin' -- ja sitten antoi hän puhaltaa lähtömerkin. Minä seurasin

häntä ja kun tulimme Vingåkeriin, huomautin minä vieläkin hänelle

tarpeelliseksi kulkea pohjoiseen päin teitä auttamaan, koska muutoin

olisi Tukholman antautuminen tulossa, ja silloin loppuisi

Akselinpoikain valta Ruotsissa. Mutta hän taputti minua hartioille

sanoen: 'ole rauhassa, harmaaparta, veljeni voinee vielä hetkisen

vastustaa arkkipiispaa; saatpa nähdä ettemme kerkeä Örebrohon,

ennenkuin Tukholman ympäristö on vapaana, ja sitten nakerrelkoon tuo

vanha hengellinen herra parhaansa mukaan Tukholman muureja... semmoista

muurinsärkijää ne kyllä kestävät'."

"Hän oli varma asiastaan, Iivari veljeni!" huomautti Eerik.

"Ja hän oli aivan oikeassa!" jatkoi Olli, "olimme tuskin ehtineet

Örebrohon ja alkaneet piirittää linnaa, jonka muureilla näimme herra

Eerik Niilonpojan miesten rehentelevän, kun jo herra Maunu Pentinpojan

kautta saimme Göksholmasta tiedon, että linnanherra itse lähestyi

joukkoineen. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita, mutta Iivari-herra on

uljas ritari, jommoisia löytyy harvassa. 'Mitä sanoin sinulle

Nyköpingissä, Olli', lausui hän minulle illalla, 'nyt on ensimmäinen

kettu tullut, häntä ahdistelemme huomenna, se on käyvä kuin tanssi!'

'Mutta niitä on useita', vastasin minä, 'ja jos jokin onnettomuus

sattuu, josta Jumala varjelkoon, niin on viimeinen hämmennys oleva

pahempi kuin ensimmäinen!' 'Siitä puhelkaamme sitten, kuin olemme

suoriutuneet herra Eerik Niilonpojasta!' vastasi hän, ja heti

senjälkeen käski hän miestensä lähteä liikkeelle. Kaikki kävi kuin

turnajaisissa, niin tappelunhaluinen oli Iivari-herra ja samoin hänen

miehensäkin."

"Se on veljeni luonne!" sanoi Eerik, "hän tulee isäämme,

Akseli-herraan, sellainen oli hänkin!... Julitan kentällä kohtasitte

siis herra Eerik Niilonpojan?"

"Niin, ja kuinka siellä kävi, sen jo tiedätte. Ilo oli nähdä teidän

veljeänne, hänen järjestäessään taistelua ja hoitaessaan miekkaansa...

Tahdonpa lyödä vetoa, ettei Eerik Niilonpojalla ollut enempää kuin

kolmekymmentä tai neljäkymmentä miestä, kun hän pakeni taistelusta.

Tapasin Iivari-herran illalla Julitan luostarissa, jossa hän antoi

munkin kattaa pöytää itselleen, ja tuskinpa olen milloinkaan nähnyt

häntä niin iloisena kuin silloin, silmät loistivat yhtä kirkkaina, kuin

hänen hääpäivänään Nyköpingissä. 'Mitäs sanot, Olli?' kysyi hän, 'tuo

kettu lönkytti metsään häntä koipien välissä, mutta saatpa nähdä, että

kohta saamme uuden törmäyksen!' 'Tiellä Tukholmaan?' kysyin minä.

'Niin, tiellä Tukholmaan!' vastasi hän, 'veljeni on kohta näkevä

arkkipiispan seisovan yksinään herra Klaus Rönnowin ja tanskalaisen

sotaväen kanssa'... Jätin hänet kohta tämän jälkeen kiiruhtaakseni

teidän luoksenne."

Tuli hetken hiljaisuus, jonka aikana Ingeborg kuuli raskaita askeleita

huoneen toisesta päästä toiseen. Vihdein pysähtyivät ne, ja hän kuuli

setänsä sanovan:

"Hyviä uutisia olet tuonut tällä kertaa, Olli, mitä veljeeni ja

arkkipiispan ystäviin tulee... Mutta entäs pilvi tuolla ylhäällä

tunturien laella, josta kuulen Kaarlo-kuninkaan nimen vähän väliä

kaukaisen ukkosen tavalla jyrisevän?"

"Iivari-herra puhui tuostakin..."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Jos ymmärsin häntä oikein, niin lauloi hän samaa virttä."

"Kaarlo-kuningas...?"

"Niin, Kaarlo-kuningas...! 'Odottakaamme', sanoi hän, 'monta vuotta ei

apellani enää voi olla jälellä, ja sillä välin voi paljon tulla

tehdyksi, joka vielä on jäänyt tekemättä, mutta jonka olisi pitänyt

tulla tehdyksi, että me Akselinpojat joutuisimme vakavaan valtaan

Ruotsissa. Sano se veljelleni, Eerik-herralle', lisäsi hän, 'itse se

seikka, että olemme taistelleet ja voittaneet ruotsalaisen kuninkaan

puolesta, joka sen lisäksi on minun appeni, on hankkiva Akselinpoikain

nimelle kauniin kaiun Ruotsin rahvaassa'."

"Ja miltä asia näyttää sinusta?" kysyi Eerik-herra hitaasti, ikäänkuin

miettisi veljensä tervehdystä.

"Voi olla, että veljenne on oikeassa", vastasi Olli, "kaikki näyttää

minusta riippuvan pilvestä, niinkuin te sanotte, herra Eerik... Jos

ukkonen iskee, sittenkun te veljenne kanssa olette katkaisseet siivet

arkkipiispalta ja hänen ystäviltään, niin voinee se tuskin kohdata

ketään muuta kuin..."

"Sano pois, Olli!" kehoitti Eerik-herra, kun mies viivytteli.

"Kuin teitä itseänne!" lisäsi tämä.

"Minua itseäni!" kuului Eerik-herra toistavan, ja niin alkoivat taas

uudestaan raskaat askeleet kulkea edes takaisin.

Mutta Ingeborgille tuli hänen satunnainen vankeutensa yhä vaikeammaksi,

ja ne tiedot, jotka hän nyt oli saanut, eivät ollenkaan voineet

rauhoittaa hänen tunteitaan. Ääni, jolla setä oli puhunut pilvestä

pohjoisessa tunturien laella -- ja sillä ei voitu tarkoittaa ketään

muuta kuin Niilo-herraa -- oli kokonaan vihamiehen ääni. Se kaikui

siltä, kuin olisi ollut kysymys taistelusta heidän välillään, mutta

miekat eivät vielä olleet täydellisesti tupesta ulos vedetyt. Kenties

oli juuri nyt ratkaisun hetki tullut. Sillä kuinka voisivatkaan Niilo

Sturen miehet istua vankeina Tukholman linnassa, ellei nyt miekkoja

paljastettaisi?

"Ajatelkaa", kuuli hän Ollin lausuvan, "ajatelkaa sitä, mitä te itse

niin usein olette sanonut, herra Eerik, että rahvas täytyy voittaa

puolelleen, ja muistakaa, mitä kokeita siinä olette tehneet, niin hyvin

Kolbäckin tienoilla kesällä, kuin Roslagenissa..."

"Rahvaan mielet ovat kuitenkin jaetut... Kuinka monet seuraavatkaan

arkkipiispaa ja hänen ystäviään? Koko Fjädrundalanti on aseissa heidän

puolestaan!"

"Totta, herra Eerik!... mutta mitä ovat ne taalalaisia vastaan ja

kaikkia niitä vastaan, jotka he vetävät mukanaan, erittäinkin nyt, kun

veljenne on karkoittanut yhden arkkipiispan puoluelaisista pois

kentältä ja kenties, ennenkun saamme hänen sotalippunsa nähdä pistävän

esiin täältä metsästä, on lähettänyt toisetkin samaa tietä... Jos

tutkitte noita kahta Vestmanlannin talonpoikaa, jotka minä toin

mukanani ja jotka istuvat tuolla alhaalla linnantuvassa, niin saatte

aivan tarkkaan kuulla, mikä ääni on rahvaan kellossa."

Viipyi vähän aikaa, ennenkuin Eerik-herra vastasi, mutta sitten päätti

hän mennä linnantupaan ja keskustella noiden kahden talonpojan kanssa,

ja huoneeseen tuli täysi hiljaisuus. Tätä käytti Ingeborg hyväkseen,

avasi varovaisesti oven ja veti seinäverhon syrjään. Huone oli tyhjä,

ja hän kiiruhti jättämään sen mennäkseen Helena-rouvan luo naisten

puolelle. Levottomana saapui hän sinne, mutta kaikeksi onneksi oli

Helena-rouvallakin ollut kaikenlaista tekemistä, niin että vaikka hän

oli kaivannutkin Ingeborgia, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut katsoa

häntä hänen omasta huoneestaan. Kun siis Ingeborg puolusti itseään

vähäisellä pahoinvoinnilla, tyytyi tuo hyvä rouva siihen eikä kysellyt

enempää, vaan piti aivan selvänä, että neito oli pysytellyt

huoneessaan.

Ingeborg ei kuitenkin saanut minkäänlaista rauhaa, ennenkuin oli

hankkinut itselleen ne tiedot, jotka hän tarvitsi. Se kävi

helpommasti, kuin hän oli voinut odottaakaan, ja onni näytti muutenkin

häntä suosivan, sillä hänen setänsä ja Olli Råd menivät linnasta

kaupunkiin, jossa edellisellä oli oleva kokous kaupungin pormestarin ja

neuvoston kanssa.

Heti jälkeenpuolenpäivän meni Ingeborg, tarpeen mukaan varustettuna,

uudestaan setänsä huoneeseen. Siellä otti hän esiin pienen lyhdyn,

jossa tavattoman paksu vahakynttilä paloi, veti seinäverhon syrjään ja

katosi sala-oven kautta.

Nyt kävi helpommasti kuin edellisellä kerralla kulku alas portaita,

jotka olivat kokonaan hakatut erääseen paksuun pilariin, niinkuin hän

voi nähdä, tultuaan alas siihen huoneeseen, jossa hänet vähällä oli

setänsä yllättää. Siitä aukeni kolme erityistä holvikäytävää, jotka

veivät eri tahoille. Hän vetäytyi vasemmalle ja löysi kohta portaat,

jotka veivät edelleen alas syvyyteen.

Nämä olivat huomattavasti pitemmät kuin ensimmäiset, ja kun hän oli

ehtinyt loppuun ja käynyt muutamia askelia eteenpäin, huomasi hän taas

holvin, josta kaksi käytävää veivät eteenpäin. Hän pysähtyi

epätietoisena ja kuunteli, viittaisiko jokin ääni, kalisevat kahleet

tai epätoivon huuto hänelle tien. Mutta kaikki oli hiljaista.

Silloin valitsi hän vasemmalle vievän käytävän. Se oli kapea ja matala,

mutta sitävastoin ei erittäin pitkä. Hän oli kulkenut noin

kaksikymmentä askelta, kun tuli avonaiselle rauta-ovelle. Hän astui

sisään ja oli nyt yhdessä noista keskiajan synkistä vankiluolista,

joissa kaikki oli valmistettu saattamaan mitä suurimpia kärsimyksiä sen

vastentahtoiselle asukkaalle. Keskellä lattiata oli rautaristikolla

peitetty aukko. Kylmä ilmavirta ja puoleksi tukahdutettu ääni

loiskivista aalloista ilmaisivat, että tuo aukko oli yhteydessä

Norrströmin kanssa.

Tämä rautaristikko ensiksi kiinnitti hänen huomiotaan. Mutta kun täällä

ei löytynyt sitä, mitä hän etsi, kääntyi hän äkkiä mennäkseen takaisin

ja mahdollisesti toisen holvikäytävän kautta joutuakseen miesten

vankikoppiin. Kun hän silloin kohotti lyhtyä ja valo lankesi mustalle

muurille, oli hän siinä näkevinään jotakin valkoista.

Hän astui lähemmäksi ja huomasi seinään maalatun kirjoituksen. Paljon

oli tosin kosteus ja maalattiasta nouseva tomu sitä hävittänyt, mutta

sanat olivat kuitenkin selvästi luettavissa. Siinä oli: "Jöns

Pentinpoika, Ruotsin ruhtinas ja valtionhoitaja, Niilo Sturelle. Tule

siksi, mikä olet ollut, mato, ja maannu mullassa. Sinun päälläsi kulen

minä rataani ja halveksin vihaasi."

Tämä kauhea huone oli siis nähtävästi kerran aiottu Niilo Sturen

vankilaksi, ja epäilemättä oli arkkipiispa omakätisesti maalannut

kirjoituksen seinään. Kuinka katkerasti olikaan tuo mies vihannut jaloa

vastustajaansa, kun hän tällä tavalla oli tahtonut hänen sieluunsa

kaivertaa tiedon omasta onnettomuudesta ja vastustajansa

voittamattomasta vallasta.

Ingeborg asetti lyhdyn lattialle lähemmin tarkastellakseen noita

röyhkeitä ja uhkamielisiä sanoja. Näytti nimittäin siltä, että siellä

oli vielä jotakin, joka kenties oli tullut ainoastaan alotetuksi, mutta

jäänyt päättämättä, tahi myös kokonaan pois pudonnut, koska savikin oli

erään kiviparin välistä lohennut. Hänen jalkansa vajosi silloin

pehmeään maahan muurin vieressä ja hän tunsi jotakin kovaa, joka

väistyi tieltä.

Varmaankin oli joku vanki -- kenties tuo jalo folkunga-kuninkaan poika

Maunu, jonka onnettomasta lopusta Ingeborg oli kuullut kerrottavan --

siinä muurin vieressä turhaan ponnistellut kaivaakseen käytävää, ja

kätkenyt työaseensa pehmeään multaan. Hän kumartui alas ja kuletti

jalkaansa edes takaisin, ja yht'äkkiä loisti lyhdyn valoa vasten jokin

jalokivi.

Nopeasti ojensi hän kätensä ja tarttui kiveen. Mutta siinä ei ollutkaan

yksi ainoa jalokivi, siinä olikin kokonainen kaulaketju, joka oli

täynnä loistavia jalokiviä. Hän tutki sitä niin tarkkaan, kuin aika ja

paikka sallivat, ja huomasi sen olevan vahingoittuneen ja rikkonaisen.

Kaksi niistä pienistä renkaista, jotka yhdistivät serafien päitä,

oli hankautumisen kautta katkennut. Muutoin oli se ympäröity

silkkinauhalla, joka oli solmittu ristiin jokaisen seraafin pään

kohdalla, varmaankin tarkoituksella suojaamaan hienoja ja hyvin

kuluneita kultarenkaita, ja samalla kertaa estämään koristeen hukkaan

joutumista, jos sattumalta joku renkaista, siitä huolimatta, murtuisi.

Hänen hämmästyksekseen oli kuitenkin itse silkkiside eräästä paikasta

poikkileikattu. Sen johdosta oli se epäilemättä maalauksen kirjoittajan

liikkeistä vähitellen liukunut kaulasta ja pudonnut pehmeään maahan,

jolloin ympärikääritty silkkinauha oli estänyt kaiken kolinan ja

kirjoittajan jalat olivat hänen tietämättään saattaneet loppuun

hautaamisen.

Vielä oli selitettävä, kuinka nauha oli poikkileikattu, mutta siinäkin

auttoi häntä kirjoitus seinällä. Sillä hän näki selvästi, että parissa

paikassa oli ensin kirjoitetut sanat poisraavitut ja toisia pantu

sijaan, ja kun hän lähemmin tarkasti paikkaa, josta savi oli

poispudonnut, näkyi, että sen oli täytynyt tapahtua juuri jotakin

kirjoitettua sanaa pois raaputtaessa. Mikä oli siis luonnollisempaa

kuin että kirjoittajalla oli ollut veitsi jakkunsa povella ja sitä

esiinvetäessä, joka oli tapahtunut hyvin kiivaasti, oli tullut

katkaisseeksi silkkinauhan. Tämä taas edellytti, että veitsi oli ollut

tavattoman terävä, sekä, että sillä oli ollut tavaton säilytyspaikka,

ettei sanoisi piilotuspaikka, ja siitä päätti hän kirjottajan olleen

hengellisen miehen ja vahvistui ensimmäisessä ajatuksessaan, että

kirjoittaja oli ollut itse arkkipiispa. Joku toinen ei olisikaan

joutunut niin kokonaan intohimonsa valtaan, kuin arkkipiispa

epäilemättä oli joutunut alentuessaan omin käsin maalaamaan vihansa

sanat muuriin.

Kaikki tämä ei yhdellä kertaa tullut Ingeborgiile selväksi, vaan

selkeni se vähitellen, kuta enemmän hän mietiskeli kaikkia eri seikkoja

ja yhdisti niitä toistensa viereen. Sillä hetkellä vaikutti päälle

päätteeksi se seikka, että Niilo Sture yleensäkin oli hänen ajatustensa

esineenä, sen, että hän nähdessään hänen ja hänen vihollisensa nimet

asetti ne tämän kallisarvoisen koristeen yhteyteen, jonka oikeasta

omistajasta hänellä ei ollut mitään tietoa.

Hän kääri kaulaketjun huolellisesti kokoon ja kätki sen povelleen,

lujasti päättäen tavalla tai toisella etsiä sen oikean omistajan

käsiinsä ja antaa sen hänelle. Sitten tarttui hän lyhtyyn, luki vielä

kerran kirjoituksen seinällä ja kiiruhti pois. Nopein askelin riensi

hän ahtaan käytävän kautta holviin ja sieltä toiseen käytävään, joka

oli pitempi, ja jossa löytyi useita rautaovia jotenkin lähellä

toisiaan. Niiden yläpäähän oli puhkaistu pieniä sydämen muotoisia

reikiä. Täällä olivat vankikopit. Sen tiesi hän siitä kuvauksesta,

jonka oli hankkinut. Hän nosti lyhtyä ja lausui aivan hiljaa jokaisella

ovella, jonka ohi kulki, nimen: Hollinger. Viimein kolmannella ovella

vastasi eräs ääni: "Kuka huutaa?"

Ingeborg vastasi, kuka hän oli, ja että hän tahtoi, jos se oli hänen

vallassaan, pelastaa sekä hänet että tuon toisenkin herra Niilo Sturen

aseenkantajista, mutta pyysi heidän ensiksi kertoa, millä kannalla

Niilo-herran asiat nyt olivat, ja missä Briita-rouva ja lapset

oleskelivat.

"Kiitos olkoon teille, kaunis neito, hyvyydestänne", vastasi Hollinger.

"Kun viimeksi jätin herrani, oli Briita-rouva Vesteråsin linnassa, ja

lapset olivat hänen luonaan, se tapahtui keskikesällä."

"Ja Niilo-herra?"

"Hän laskeutui silloin alas Bergslagenilta karkoittaakseen Eerik

Niilonpojan, joka oli käyttänyt tilaisuutta hänen poissa ollessaan ja

niinkuin petoeläin syöksynyt Arbogasta aina Vesteråsiin saakka... Mutta

kun Niilo-herra tuli, sai hän kiireen jouduttaa jalkojaan ja paeta

Kolbäckiin, jonne Niilo-herra ajoi perästä. Herra Eerik oli kuitenkin

kerennyt särkeä sillan, ja Kolbäckin joki virtasi niin syvänä korkeiden

rantojensa välissä, ettei Niilo-herra voinut päästä häneen käsiksi, ja

kun hän koetti mennä yli -- se tapahtui Juhannuksen jälkipäivänä --

menetti hän paljon väkeä. Sitten tuli herra Eerik Akselinpoika

Tukholmasta ja koetti saada puolelleen taalalaisia, vaikka se ei

hänelle onnistunut, ja sentähden vetäytyi hän sangen tyytymättömänä

takaisin Tukholmaan, mutta myöskin Niilo-herran täytyi lähteä takaisin

Taalainmaahan hankkiakseen enemmän väkeä, sillä hän sai tietää, että

herra Iivari Gren ratsasteli ympäri Upplantia ja sai paljon kansaa

puolelleen."

"Siis onnistui Niilo herran pelastua väijytyksistä jouluna?" kysyi

Ingeborg, halukkaana kuulemaan siitä tai hänestä, joka oli lähimpänä

hänen sydäntään.

"Jouluna...? Te tarkoitatte Kaarlo Ragvaldinpoikaa, jonka arkkipiispa

oli silloin lähettänyt ottamaan kiinni Niilo-herran...? Niin, siitä

vaarasta pelastui hän, ja Kaarlo Ragvaldinpoika ja kaikki hänen

miehensä joutuivat vangeiksi."

"Kertokaa minulle tuo, kertokaa!" kehoitti Ingeborg.

"Niinkuin tiedätte, en minä silloin ollut Niilo-herran luona", jatkoi

Hollinger, "olin lähetetty toisaalle, mutta tämän Fasten kautta olen

saanut tietää kaikki. Se oli kerrassaan viekkaasti ajateltu...

vihollinen houkutteli kaikki miehet pois talosta, ja sitten piti heidän

vangita Niilo-herra, niin ajattelivat he, ja he olivat jo tulossa kun

Erkki huomasi ne ja kiiruhti ilmoittamaan Niilo-herralle. Mutta

kirkkoherran renki oli viekkaampi kuin kaikki muut. Hän hyppäsi hevosen

selkään ja kiiruhti eteenpäin, kunnes kohtasi Kaarlo Ragvaldinpojan,

jolle hän sanoi, että koko pitäjän miehet olivat aseissa ja että

äkkiarvaamaton päällekarkaus oli mahdoton. Samassa alkoivat myöskin

hätäkellot soida, ja silloin kääntyivät partiomiehet kiukuissaan ja

ratsastivat takaisin."

"Entäs Niilo-herra... eikö hän ollut missään vaarassa?"

"Niilo-herra kulki eteenpäin vuorimiesten ja tiellä häneen yhtyneiden

talonpoikien kanssa, mutta löytämättä yhtään vihollista, kunnes kohtasi

kirkkoherran rengin, jolta sai tietää koko tapauksen. Koska oli

mahdotonta saavuttaa ratsumiehiä, oli Niilo-herra kääntymäisillään

takaisin, mutta samassa tulivat hänen omat miehensä ratsastaen ohjakset

höllällä, Steen-herra etunenässä..."

"Herra Steen?" keskeytti Ingeborg.

"Niin, herra Steen Sture", toisti Hollinger ja kertoi, kuinka tämä

Fasten kautta oli saanut tiedon petoksesta ja ratsastanut miesten

kanssa tehdäkseen sen tyhjäksi, niinkuin hän toivoi, Niilo-herran

tarvitsematta vähintäkään tulla siitä levottomaksi.

Ja hän pani kätensä ristiin siinä oven takana seisoessaan ja kyynelpari

kumpusi esiin hänen silmistään. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän

seisonut vihreällä kesäisellä niityllä kukkien keskellä ja auringon

paisteessa, eikä maanalaisessa holvissa. Niin vaikuttivat miehen sanat

häneen voimakkaasti. Mutta Hollinger, joka ei huomannut ollenkaan

neidon liikutusta, jatkoi kertomustaan.

"Kun Steen-herra tuli, muutti Niilo-herra ilman muuta päätöksensä,

käski erään miehistä laskeutua ratsailta, saadakseen hevosen, ja niin

mentiin partiomiesten jälkeen, ja hän saavutti heidät pian

Gestriklannin rajan toisella puolen. Juuri joulupäivän iltana tuli

Niilo-herra takaisin Svärdsjöhön vankinaan Kaarlo Ragvaldinpoika ja

suurin osa hänen miehistään."

"Niilo-herra ei haavoittunut taistelussa eikä kai kukaan muukaan?"

kysyi Ingeborg innokkaasti.

"Ei. Niilo-herra ei haavoittunut", alkoi nyt Faste puhella, "mutta

kyllä Steen-herra, mutta häntä odottikin sitten niin suuri ilo,

tultuaan takaisin pappilaan, ettei hän paljon huolinut haavastaan, eikä

olisi huolinut, vaikka se olisi ollut kahta vertaa suurempikin... Eräs

outo aseenkantaja oli tullut myöhään yöllä ja jättänyt hänelle lahjaksi

sotavyön puoleksi sinisen puoleksi keltaisen..."

Ingeborg oli vähällä pudottaa lyhdyn, niin ankarasti koski häneen se,

mitä hän nyt kuuli, ja töin tuskin voi hän pidättää tuskanhuutoa. Siis

oli varmaa, että hän, joka tahtoi tulla hänen ritarikseen, tahtoi sitä

vaan huvin vuoksi, ja rakasti toista. Hänen päänsä meni sekaisin, ja

viipyi kauvan aikaa, ennenkuin hän voi jotakuinkin vallita itseään.

Mutta miehet eivät huomanneet tuskaa, jota neito kärsi, vaan Hollinger

lisäsi:

"Niin, varmaankaan ei herra Steen Sture koskaan olisi voinut saada

parempaa lahjaa, sillä siitä saakka kantaa hän aina tuota sinikeltaista

vyötä, niin että viholliset tuntevat hänet siitä yhtä varmasti kuin

kolmesta lumpeenlehdestä hänen kilvessään. Ja kun ilta tulee ja hän

palajaa asuntoonsa tai telttiinsä, niin täytyy hänen asepoikansa

ripustaa vyö siten, että se on viimeinen, jonka hän näkee ennenkuin hän

nukkuu, ja ensimmäinen, kun hän herää!"

Hollinger lausui tämän semmoisella äänellä, kuin hän olisi luullut

valmistavansa neidolle erinomaisen ilon kertomuksellaan. Jos hän olisi

nähnyt hänet seisomassa melkein tajutonna otsa kylmää rautaovea vasten,

olisi hän tahtonut antaa henkensä, jos olisi voinut ottaa sanansa

takaisin.

Mutta Akseli Pietarinpojan veri virtasi myöskin Ingeborgin suonissa, ja

hän kohosi pian voittaen tuskansa, heitti taaksepäin kaunista päätänsä

ja asetti alasvaluvat kiharansa paikoilleen. Hän oli kuolonkalpea,

mutta silmissä loisti sellainen voima ja päättäväisyys, jota oli

melkein kamala katsoa, samalla kun se teki hänet kahta vertaa

ihanammaksi.

Saattaakseen harhaan miehet, jotka mahdollisesti olivat kuulleet

jonkun valtaavasti puserretun huokauksen tai paljaastaan hänen

äänettömyydestään voisivat vetää tarpeettomia johtopäätöksiä, ja sitten

lausua ne ilmi kenties sille, jonka kaikkein vähimmin pitäisi saada

aavistustakaan siitä, sanoi hän, koettaen ilmaista äänellään suurinta

mahdollista välinpitämättömyyttä ritaria kohtaan, josta miehet niin

paljon olivat hänelle puhelleet:

"Miksi olette täällä vankeina Tukholman linnassa... onko sota

julistettu myöskin Niilo-herran ja setäni välille?"

"Nyt kysytte te enemmän, kuin voin teille vastata, neiti Ingeborg",

vastasi Hollinger, "olimme viidenkymmenen muun Niilo Sturen miehen

kanssa Östanbron luona, kun herra Iivari Gren ja herra Eerik

Kaarlonpoika tulivat Tukholmasta päin mahtavan sotajoukon kanssa ja

hyökkäsivät päällemme semmoisella ylivoimalla, että kaikki vastustus

oli turhaa. Muutamia kaatui, toiset joutuivat vangeiksi, ja pienimmän

määrän onnistui paeta... Vangeiksi joutuneiden joukossa olimme minä ja

Faste, ja meidät piti kulettaa tänne leiriin Tukholman edustalla. Se

määrättiin, kun herra Eerik Niilonpoika saapui. Hänet oli voittanut

Iivari Akselinpoika Julitan kentällä ja tuli nyt ritarien luo

Östanbrohon pienen joukon kanssa, jonka oli keräillyt kokoon tiellä. He

saivat samalla tietää, että Niilo-herra oli tulossa Taalainmaasta, ja

vetäytyivät sentähden pohjoiseen kohdatakseen hänet... Tämän sain

tietää miehiltä, jotka seurasivat meitä Tukholmaan..."

"Mutta nuo herrat ovat, minun tietääkseni, myöskin setäni vihollisia",

väitti Ingeborg vastaan, "sinun sanasi eivät sentähden sano minulle,

kuinka te olette tänne joutuneet!"

"Kuinka tänne olemme tulleet, on helposti sanottu", selitti Hollinger,

"parvi Eerik Akselinpojan miehiä kohtasi meidät tiellä ja hyökkäsi

päälle sekä onnistui vapauttaa, niinkuin luulin, osan vangeista ja

niiden joukossa minut ja Fasten... Mutta miksi täällä istumme vankeina,

se on minulle vielä aivan arvoitus... Voi olla, niinkuin te sanotte,

että nyt on sota myöskin Niilo-herran ja teidän setänne, Eerik-herran

välillä... Kuitenkin on minulla se toivo, että, olipa sen kanssa kuinka

tahansa, minulla on voima vapauttaa meidät molemmat, jos vaan pääsen

Eerik-herran puheille."

"Sepä kuuluu suurelta, Hollinger... mutta minä teen minkä voin, että

pian täyttyisi halusi tulla valtionhoitajan puheille, ja jos se ei

sinulle onnistu, niin voihan tapahtua, että minä lopuksi keksin keinon

teidän vapauttamiseenne..."

Hollinger kiitti häntä hänen hyvästä tahdostaan ja Ingeborg poistui.

Olikin paras aika, sillä tuskin oli hän kerennyt nousta puoleksi

ensimmäisiä kiertoportaita, kun kuuli lähestyviä askeleita. Ne olivat

kuitenkin vielä niin kaukana, että hän voi lopettaa ne portaat ja

kiitää ylös ensimmäisiä astuimia seuraavista portaista, ennenkuin tuo

lähestyvä oli ehtinyt molempain portaitten väliseen holviin.

Ingeborg peitti lyhtynsä viitallaan ja seisoi aivan hiljaa. Ohikulkija

oli vanginvartija, joka ei näyttänyt aavistavan, että joku täällä

kulkisi luvattomilla teillä, vaan katosi pian lyhtyineen alasvieville

portaille.