V.

"Mustassa mullassa."

Läpi yöt ja päivät kuletti Olli Råd Ingeborg Åkentytärtä Tukholmaa

kohti, koettaen täyttää kaikki huolellisen ja nöyrän palvelijan

tehtävät ja kaikin tavoin ilahuttaa neidonmieltä. Mutta kaikki hänen

vaivansa olivat turhat. Ingeborg ei näyttänyt vähintäkään tahtovan

kuunnella häntä.

Hänet valtasi kokonaan yksi ainoa ajatus, nimittäin se, että hän nyt

vetäytyi pois elämästä ja valosta pimeään ja kuolemaan. Kenties hän

vasta nyt sai selville, että hän rakasti. Ei hän koskaan ollut nähnyt

jaloa Steen ritaria sellaisessa valossa kuin nyt, kun hänen täytyi

erota hänestä hetkenä, jolloin vaarat ja kuolema piirittivät häntä

kaikilta puolin. Juuri tämä seikka laskeutui synkkänä pilvisenä

viimeksi kuluneen ajan ylitse, -- sittenkin juuri tämä seikka antoi

tuolle ajalle silmiä häikäisevän kirkkauden. Jokainen sana, jokainen

merkityksettöminkin teko esiintyi nyt kirkkaampana ja selvempänä,

ikäänkuin tehdäkseen eron niin katkeraksi, kuin mahdollista. Ja

keskellä tätä vanhojen asiain ja tapausten muistelemista, juolahti

hänelle aivan vastakkainen ajatus mieleen: se, että rakastikohan ritari

todellakin häntä, jospa hän olikin vaan leikkinyt hänen kanssaan,

ajankulukseen vaan pilaa tehnyt.

Enemmän kuin kuukauden aikana eivät he olleet nähneet toisiaan, ja kun

Steen viimeinkin tuli, ei hänellä ollut sanaakaan sanottavaa paitsi

aivan pakotettuna, silloin kun hän huusi hänelle pihalla, ja

minkätähden...? Joululeikin tähden.

Oi, kuinka sydän parka kärsi tuota ajatellessa. Jospa hänellä olisi

ollut tallella entinen iloinen varmuus, jospa hän olisi tietänyt, että

Steen herra oli ratsastanut miesten kanssa -- kuinka ihanana hänen

sankarinsa kuva silloin olisi säteillyt! Nyt oli hän mennyt yksinään

talosta -- yksinään, ja joululeikkeihin. Kuolema taistelussa olisi

täyttänyt hänen sydämensä surulla, mutta mitä olisi tuo suru verrattuna

siihen, joka tulisi olemaan hänen rakkautensa kuoleman seurauksena?

Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen päässään paloi, ja veri

virtasi kuin kuumeessa hänen suonissaan. Hänen ympärillään oli synkkää,

kylmää ja autiota, ja korkeat hongat lumisissa käärinliinoissaan

seisoivat kuin jättiläishaamut tien vieressä. Hänestä tuntui, kuin

vietäisiin häntä kuolemaan, kuin hänet haudattaisiin mustaan multaan,

ja hänen mieleensä juohtui setänsä sanat Vesteråsin rannalla, kun hän

puhui neito Päivänsäteestä:

Ja käärmekuningas neidolle taikajuoman toi

Ja neitosen posket ne vaaleni... voi.

Ja hän toistaa mielessään, kuinka he laskivat neidon mustaan hautaan,

ja kuinka käärmekuningas kaivoi hänet ylös ja vei kuolleena kotiinsa.

Siinä on siis laulun loppu ainakin hänelle.

Yö kului ja aamu tuli ja auringon säteet kimaltelivat niin kauniisti

lumikentällä, mutta neidon mielestä ei tuolla raittiilla talvipäivällä

ollut mitään kauneutta. Se ainoastaan muistutti häntä talvesta, joka

oli laskeutunut hänen lempensä kauniiseen ruusutarhaan, ja auringon

kullassa kimaltelevat lumikristallit olivat kuin kylmiä kuolonruusuja,.

ainoastaan muistona siitä riemusta, joka oli mennyttä.

Niin he saapuivat Tukholmaan. Kaupungin muurit ja linna niiden takana

kohosivat korkeina ja kolkkoina. Mutta se oli niinkuin pitikin olla --

siellä tulisi hän elämään aikansa muistoissaan, ikäänkuin suuressa

hautaholvissa. Kenties ei tuota kestäisi kauan, vaan hän saisi muuttaa

siitä oikeaan hautaan.

Tukholman linnassa eli herra Eerik Akselinpoika vaimonsa, rouva Helena

Kustaantyttären (Sturen), Steen Sturen isän serkun kanssa. He ottivat

ilolla sukulaisensa vastaan ja Helena-rouva koetti kaikilla

mahdollisilla keinoilla tehdä elämän hänelle suloiseksi ja keveäksi.

Mutta Eerik-herra meni kohta yksityiseen huoneesensa, kuulustellakseen

aseenkantajaltaan, mitä tietoja hän toi Niilosta ja taalainmiehistä. Ja

Olli kertoi tarkkaan kaiken, minkä hän oli voinut kokea oleskellessaan

Taalainmaassa aina viimeiseen iltaan, jouluaattoon, saakka, ja myöskin

tuosta arkkipiispan väen toimeenpanemasta kavalasta hyökkäyksestä.

"Se oli Kaarle Ragvaldinpoika", sanoi Eerik-herra, "minä tiedän hänen

aikoneen mennä Gestriklantiin ja siellä on hänellä ollutkin menestystä,

sen mukaan kuin eräs talonpoika eräänä päivänä minulle kertoi...

Mutta", lisäsi hän katsellen miettiväisen näköisenä eteensä ja samalla

laskien kätensä pöydälle ja etusormellaan sivellen edestakaisin erään

kokoon taitetun paperin reunaa.

"Mitä tahdoitte sanoa?" kysyi Olli.

Mutta Eerik-herra näkyi tarvitsevan pitkän ajan tullakseen ajatustensa

perille.

"Minusta näyttää", sanoi hän viimein, "että sinulla oli silloin kova

kiire päästä pois talosta, Olli!"

"Minä ajattelin ainoastaan sitä, mikä oli teille tärkeintä..."

"Ja arveletko minulle olevan vähemmän tärkeää", keskeytti Eerik,

"tietää, onko Niilo-herra elossa vai ei?"

"En, herra Eerik, sitä en tarkoita", vastasi aseenkantaja, "minähän

sanoinkin tärkeintä..."

"Ja se olisi --?"

"Että voitatte herra Steen Sturen puolellenne, ja arvelenpa, että jos

ritari ei ole täällä yön ja päivän kuluttua, niin en minä ymmärrä

ollenkaan mitä rakkaus merkitsee..."

"Mutta tuo samahan olisi minun arveluni mukaan saavutettu, joskin sinä

nyt olisit tuonut minulle varman tiedon Niilo-herrasta."

"Siinä erehdytte, herra Eerik... Kun olin puhunut ritarin kanssa oli

minun sovitettava asiat niin, ett'ei hän enää saisi puhella neiti

Ingeborgin kanssa, ennenkuin täällä Tukholman linnassa. Jos he olisivat

tavanneet toisensa, niin voitte olla varma siitä, että he olisivat

selvitelleet asiansa, ja sitten olisitte turhaan tarkastellut ikkunasta

nähdäksenne kolmella lumpeenlehdellä varustetun kilven lähestyvän

Tukholman linnaa. Sitävastoin on pian tiedusteltu, mikä kohtalo

Niilo-herraa on kohdannut, onko hän tullut takaisin noista

joululeikeistä vai ei."

Eerik-herra istui ääneti, sormellaan yhä edelleen paperia painellen,

samalla kuin ajatukset liitelivät edestakaisin Gestriklannin rajalla

tapahtuneiden joululeikkien ja hänen itsensä välillä.

"Kuollut?" sanoi hän viimein rypistäen kulmakarvojaan, "hän oli

kuitenkin ritari, jommoisia on harvassa... kuollut! -- Jos hän olisi

kuollut?"

"Jos Niilo-herra on kaatunut", lausui Olli innokkaasti, "niin on

teillä, herra Eerik, yksi este vähemmän ja yksi lankku enemmän

laskettuna sille sillalle, joka vie Ruotsin kruunuun. Se ainakin on

varmaa, että rahvas teidän täytyy saada puolellenne, ja sitä ette saa,

niin kauvan kuin Niilo-herra on elossa. Mutta kun hän on poissa ja te

olette yhdistänyt itseenne Steen-herran, -- silloin arvelen minä, on

tie valmiina ratsastaaksenne Kaarlo-kuninkaan kruunulle."

"Rahvas täytyy saada puolellensa", oli ainoa vastaus, minkä Eerik-herra

antoi uskottunsa loistavalle tulevaisuuden kuvitelmalle.

Mutta Olli jatkoi:

"Niin, rahvas täytyy teidän saada puolellenne ja siinä ei saa

viivytellä kauvan. Arkkipiispan sukulaiset ja ystävät tulevat myöskin

tekemään kaikkensa houkutellakseen rahvasta... ja sen lisäksi ei ole

unohdettava, että sellaisia miehiä, kuin tuo kavala petturi teidän

veljenne häissä, löytynee useampiakin arkkipiispan palveluksessa. Se

mies on semmoinen, jos muuten tunnen hänet oikein, ettei hän kammoksu

minkäänlaisia keinoja, jotka vaan vievät häntä lähemmäksi päämaalia.

Onni oli sillä kertaa Akselinpojille suosiollinen, mutta ei aina löydy

hullua munkkia, joka seuraisi kavaltajaa hänen salapoluilleen."

Herra Eerik nyökkäsi miettiväisenä päätään merkiksi, että hän myönsi

Ollin sanat tosiksi.

"Kohta saanemme nähdä", sanoi hän senjälkeen, "miksi asiat koituvat.

Minä odottelen sanaa veljeltäni, Iivari-herralta... kun se tulee,

silloin on aika tehdä varmempi päätös. Mutta, niinkuin sanot: rahvas

täytyy saada puolelleen. Se on minunkin ajatukseni... ja sentähden mene

sinä maaseuduille, ota muutamia kunnollisia miehiä mukaasi ja kuuntele

ja puhele parhaasi mukaan."

Samalla kun tämä keskustelu oli Eerik-herran luona, istuivat

Helena-rouva ja Ingeborg-neiti naisten tuvassa piikojen kanssa.

Keskustelu ei kuitenkaan tahtonut päästä alkuun. Helena-rouva huomasi

selvästi, että hänen sukulaiseltaan puuttui jotakin sellaista, jota ei

niinkään ilman muuta voinut ilmoittaa. Ja sentähden antoi hän neidon

olla rauhassa tarpeettomilta kysymyksiltä, mutta puheli itse kaikesta,

mitä oli tapahtunut senjälkeen, kun he viimeksi olivat yhdessä olleet.

Mutta illalla, kun hän hyvää yötä toivottaen suuteli tuota äänetöntä

neitoa, sanoi hän:

"Sinulla on sydänsuru, Ingeborg!"

Ja hän näytti niin lempeältä ja hyvältä, kun hän samalla tarttuen

Ingeborgin molempiin käsiin lisäsi:

"Minä olen jo vanha, mutta sydämeni on nuori... usko surusi minulle!"

Jää Ingeborgin sydämessä suli tuommoisesta lämmöstä. Hän nojasi päänsä

tuon jalon rouvan olkapäille ja puhkesi valtavaan itkuun. Ja Helena

rouva sulki hänet sydämellisesti syliinsä ja silitti hänen kaunista,

kiharaista päätänsä.

Hän ei kuitenkaan kysellyt mitään enempää, vaan suuteli neitoa

lempeästi otsalle, kun tämä oli tointunut itkustaan, ja niin erosivat

he sinä iltana. Eikä seuraavana päivänäkään lempeä Helena-rouva

kysellyt sukulaiseltaan, mikä hänen surunsa sai aikaan, ja samalla

tavalla kului pitkä aika, niin ett'ei heidän kesken puheltu mistään

muusta, kuin jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista. Tämä ja

varmuus, joka yhä enemmän sai aikaa kypsyä Ingeborgissa, että nimittäin

Helena-rouva ainakin oli hänen täysin luotettava ystävänsä, vaikutti

häneen hyvin rauhoittavaisesti. Ja lopulta alkoikin hän itse ikävöidä

keskustelua sydämensä asioista.

Tämä ikävöiminen lisääntyi sitä enemmän, kun hän oli erotettu kaikista

ilmoituksista, mitä maassa tapahtui. Niilo Sturesta ja Briita-rouvasta

ei hän tietänyt mitään, eikä kukaan muukaan. Herra Eerik oli ainoa,

joka tiesi kuinka tuo yöllinen taistelu oli päättynyt, mutta hän ei

kertonut sitä kellekään. Sitäpaitsi oli hänen aikansa linnassa

oleskellessaan niin täperällä, ettei hän kohdatessaan Helena-rouvan ja

sisarentyttärensä, tahtonut puhella mistään muusta, kuin kaikkein

vähäpätöisimmistä asioista, kartanoittensa hoidosta, yhdestä ja

toisesta sukua koskevasta asiasta, ja muusta sellaisesta. Rouva Helena

oli sitä paitsi luonteeltaan niin hiljainen ja hyvänsävyinen, ettei

hänelle koskaan juohtunut mieleen kysellä noista suurista ja tärkeistä

ulkomaailman tapahtumista.

Niin menivät ja tulivat päivät aina samanlaisina. Eerik-herran

matkustukset ja kotiintulot olivat ainoat jotakin vaihtelua tuovat

tapahtumat, mutta linnan portit pidettiin sulettuina ikäänkuin

sota-aikana. Ensimmäinen Ingeborgin ajatus linnaan tullessaan, että se

muistutti suurta hautaa, tuntui siis likipitäin toteutuvan, ja laulu

neito Päivänsäteestä kaikui alinomaa hänen korvissaan.

"Haudan pohjaan... hänet haudan pohjaan laskettiin!" näin voi hän

huoaten itsekseen toistella seisoessaan yksinään jossakin linnan

akkunassa ja katsellessaan vilkasta elämää Pohjoisportin edessä

olevalla aukealla paikalla tahi Norrströmissä kimaltelevia aaltoja.

Talvikuukaudet kuluivat, kevät tuli, ja kaikki oli entisellään

Tukholman linnassa, ainoastaan Eerik-herra näytti tulevan entistään

levottomammaksi, ja olikin hänellä paljon enemmän huolta pidettävä.

Aseenkantajia tuli ja meni, ja vihdoin näki Ingeborg eräänä päivänä,

kuinka alhaalla linnanpihalla haarniskat ja kilvet välähtelivät.

Hän kysyi Helena-rouvalta, mitä tuo kaikki merkitsi, mutta tämä ei

voinut antaa minkäänlaista selitystä. Hän koetteli tavata Olli Rådia,

mutta se oli mahdotonta. Silloin päätti hän kysyä itseltään sedältä.

Mutta sinä iltana ei tämä tullutkaan naisten tupaan.

"Ettekö siis tiedä mitään, rouva Helena, siitä, mitä noiden mahtavain

herrain välillä tapahtuu?" kysyi Ingeborg levottomuudesta sykkivällä

sydämellä.

"En, en, lapsi", vastasi Helena-rouva, "en mitään... enkä haluakaan

tietää. Minun maailmani on toinen, kuin ritarien."

"Teidän läheisiä sukulaisianne on kuitenkin tuolla ulkona, ja heidän

henkensä voi joka hetki olla vaarassa."

"Vaiti, vaiti", oli Helena-rouvan vastaus, "suru on suuri ja raskas,

kun se tulee, sitä edeltäkäsin kutsumattakin."

Seuraavana aamuna astui Eerik-herra sisään, mutta puettuna täydelliseen

sota-asuun. Synkkä pilvi peitti hänen otsansa. Hän tuli jättämään

hyvästi. Hän aikoi ratsastaa miestensä kanssa ulos; linnaan jäisi

ainoastaan niin paljon, kuin siellä juuri tarvittiin. Ingeborgin

valtasi selittämätön pelko, mutta hän rohkaisi itsensä.

"Kuinka kauvan olette poissa, setä?" kysyi hän posket lumivaaleina.

"Niin kauvan kuin tarvitsen!" vastasi valtionhoitaja, mutta lisäsi

lempeämmällä äänellä: "Miksi sitä kysyt, Ingeborg?"

"Siksi, että ikävöitsen pois täältä..."

Ritari katsoi kummastuneena tuota rohkeata tyttöä;, mutta ei vastannut

hänelle mitään. Ingeborg oli kuitenkin huomaavinaan melkein

surumielisen hymyilyn hänen huulillaan. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja

meni ulos, ja hetken perästä julisti torvien toitotus, että hän

ratsasti ulos Tukholman linnasta.

Ingeborg oli epätoivossa, mutta se ei auttanut. Hän vuodatti katkeria

kyyneliä, mutta kaikki oli synkkää hänen ympärillään, kaikki oli

sellaista kuin olisi hän ollut elävältä hautaan muurattuna.

Silloin kuuli hän askeleita takanaan, ja kun hän katsahti taakseen,

huomasi hän Helena-rouvan lempeine kasvoineen ojentavan käsiänsä

hänelle.

"Miksi ikävöit pois täältä, Ingeborg?" kysyi hän.

Ingeborg ei voinut vastata tuohon mitään, vaan Helena-rouva tarttui

hänen käteensä ja sanoi:

"Tule tänne luokseni, lapseni, puhelkaamme yhdessä... Arveletko sinä

minun olevan tietämätön siitä, mikä nuorta mieltäsi niin raskaasti

painaa, Ingeborg?"

Neidon silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti puhujaa, joka näytti

niin herttaisen hyvältä ja hyväätarkoittavaiselta.

"Katsoppas", jatkoi hän, "mitä sydän innokkaimmin haluaa, sitä joskus

ei ihminen saavuta, mutta sellaista tulee hänen nöyrällä mielellä

kärsiä."

"Ja mitä minä haluan?" kysyi Ingeborg.

"Sinä rakastat erästä nuorukaista!" lausui Helena-rouva, ja kun hän

huomasi, kuinka kovasti neitoon koski, kun hän näki tahi paremminkin

aavisti, ettei hänen salaisuutensa ollutkaan enää mikään salaisuus,

lisäsi hän: "älä pane pahaksesi, lapseni, minunkin sydämeni sykki

kerran rakkaudesta, jonka luulin ainoastaan itseni ja Jumalan äidin

tietävän... Nuorukainen, joka omistaa sydämesi, on minullekin rakas ja

myöskin Eerik-herralle. Me olisimme mielellämme nähneet teidän joutuvan

toisillenne..."

"Kenestä te puhutte?" keskeytti Ingeborg. Hän tahtoi mitä kauvimmin

säilyttää salaisuutensa eli pitää sitä säilytettynä, mutta

Helena-rouvan puhe oli sellaista, kuin jo kaikki toivo olisi lopussa,

ja se oli enemmän kuin hän voi kestää.

"Puhun sukulaisestani, nuoresta ritarista, herra Steen Sturesta!"

vastasi rouva Helena.

"Onko hän sitten kuollut?"

"Ei... mutta..."

Hänen näytti olevan vaikeata täydentää ajatustaan, vaan Ingeborg

tarttui kuumeentapaisella innolla hänen käteensä.

"Sano, sano, hyvä täti... hän ei ole kuollut, mutta... voi, tajuan

sen... hän on kuitenkin kuollut minulle... eikö niin, sano, etkö juuri

tahtonut sanoa? Elä pelkää, ole luja, voin kantaa kohtaloni, sano

huoleti..."

"Niin", toisti rouva Helena ja kääri käsivartensa tytön vyötäisille,

"ei tosin aivan niin, kuin sinä sanot, Ingeborg, mutta aivan sen

kaltaista. Herra Eerik on odotellut ja odotellut Steen-herraa tulemaan

kosimaan sinua, mutta hän ei ole tullut..."

"Mutta mitä tuo siis merkitsee?" kysyi Ingeborg ja hänen silmänsä

täyttyivät kyynelistä.

"Saat tietää", vastasi Helena-rouva, "että Olli Rådilla oli toimena,

kun hän jouluna meni Taalainmaahan sinua noutamaan, tutkistella

Steen-herraa tuossa asiassa. Ja hän sanoi hänelle, että jos hänellä oli

vahva aikomus rakkaudessansa, niin ei Eerik-herralla ollut mitään sitä

vastaan, ja Eerik-herra vastaisi isäsikin myöntymisestä... sinä voit

nyt itse päättää, voiko ollenkaan luottaa Steen-herraan vai eikö!"

Kaunis tyttönen istui kuin kuvapatsas. Kaikki veri näytti kadonneen

hänen kasvoiltaan. Kädet lepäsivät yhteenpuristettuina sylissään ja

silmät tuijottivat lattiaan.

"Hän mustaan multaan haudattiin!" kuiskasi hän aivan hiljaa.

Hyväsydäminen Helena-rouva säikähti nähdessään sen tuskan, jonka hänen

sanansa synnyttivät hänen sukulaisessaan, eikä hän tietänyt kuinka

voisi häntä lohduttaa ja rohkaista.

"Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, Ingeborg", kuiskasi hän ja

sulki tuon suloisen neidon syliinsä, "muutoin voi, lapseni, kaikki olla

aivan toisin kuin me kuvittelemme. Saat olla varma siitä, lapseni, että

on tuleva päivä, jolloin sinä huomaat, ettei voinut toisin olla kuin se

nyt on."

Eikä hän lakannut puhumasta, ennenkuin sukulaisensa jossakin määrin oli

tointunut katkerasta surustaan.

Tämän keskustelun perästä istuivat he usein yhdessä puhellen nuoresta

ritarista, ja Ingeborg alkoi pitää Helena-rouvaa yhä rakkaampana ja

uskoi itsensä kokonaan hänelle. Sillä tavoin kului aika jotenkin

mukiinmenevästi, kunnes eräänä iltana Eerik-herra tuli kotiin.

Tämä tapahtui joulukuun lopulla,

Valtionhoitaja oli erittäin kiukkuisella päällä. Varmaankin oli käynyt

vasten hänen pyrintöjänsä. Mutta kukaan ei saanut tietää, missä hän oli

ollut tahi mikä oli hänen synkkämielisyytensä syynä. Ainoastaan sen

kuuli Ingeborg hänen sanovan Helena-rouvalle, että hän viimeksi oli

ollut Roslagenissa ja tuli nyt sieltä Tukholmaan, koska oli saanut

tiedon, että arkkipiispa oleskeli tanskalaisen laivaston kanssa

Itämerellä ja pyrki Tukholmaan.

Eikä kulunut monta päivää, kun jo linnan akkunoista voi nähdä vahvan

laivaston purjehtivan sataman suulle ja asettuvan laiva laivan viereen

linnan eteen. Väki laskettiin maihin ja suuria joukkoja tuli myös

sisämaasta. Tukholma tuli kokonaan vihollisen piirittämäksi, sekä

pohjoisesta että etelästä. Iivari Gren ja Eerik Niilonpoika

(Oxenstjerna) johtivat joukkoja Norrmalmin puolella, Eerik Kaarlonpoika

(Vasa) Södermalmin puolella, ja kumpaankin paikkaan asetettiin leiri.

Ainoastaan Mälarin puoli oli edelleenkin avonaisena.

Nyt tuli eloa kaupunkiin ja linnaan, ja valtionhoitaja osoitti mitä

suurinta viisautta ja tarmoa. Mälarin ylitse voi hän sekä saada tietoja

että lähettää niitä sisämaahan, ja myöskin varustaa kaupunkia ja linnaa

ruokatarpeilla. Kaikkein kasvot loistivatkin rohkeutta ja toivoa.

Ainoastaan Eerik-herra itse, ollessaan yksin, kulki kulmakarvat rypyssä

edestakaisin linnan suuressa salissa, josta voi nähdä vihollisen leirin

Norrmalmilla ja ritarit, jotka siellä kuleksivat kiiltävissä

sotapuvuissa heiluvine höyhentöyhtöineen.

Mutta eräänä päivänä, kun Ingeborg kulki huoneen läpi, näytti

Eerik-herra aivan toisenlaiselta. Hänen silmänsä loistivat ja otsansa

oli kirkas. Hän otti sisarentytärtään käsivarresta ja vei hänet

akkunaan ja osoitti kädellään vihollisleiriä. Eräs mies seisoi siellä

Brunkebergin kukkulalla kädet ristissä rinnallaan ja näytti katselevan

virtaa ja muureja pitkin, linnan ja kaupungin ylitse. Tuuli leikitteli

hänen pitkän viittansa kanssa; ja ohikulkevat soturit tervehtivät häntä

kunnioittaen. Ingeborg oli tuntevinansa tuon synkän arkkipiispan, Jöns

Pentinpojan.

"Katsos, Ingeborg", sanoi Eerik-herra, "kohta on tuolla ulkona

tyhjentyvä... viholliseni saa kohta toista tekemistä!"

"Kuinka niin, setä?" kysyi Ingeborg, ikäänkuin häneenkin olisi

tarttunut se ilo, jota setänsä tunsi.

"Veljeni, Iivari-herra, on noussut maalle Nyköpingin luona ja on nyt

täydessä marssissa Örebrohon!"

Ingeborg löi kätensä yhteen, ja setä taputti häntä ihanoille poskille;

mutta hän, jonka pää oli täynnä aivan toisenlaisia ajatuksia arveli nyt

tilaisuuden olevan soveliaamman kuin milloinkaan muulloin, sanoi aivan

äkkiarvaamatta:

"Entäs herra Niilo Sture?"

Mutta silloin Eerik-herra heti vaikeni eikä nähtävästi tahtonut mitään

sanoa. Sattuma johti myöskin Olli Rådin juuri samassa astumaan sisään,

ja Ingeborg estyi sen kautta uudistamasta kysymystään.

Senjälkeen menivät taas päivät toinen toisensa perästä, Ingeborgin

joutumatta puheisiin setänsä kanssa. Mutta sillä välin sai hän nähdä,

kuinka ne joukot, jotka olivat leiriytyneet kaupungin ympärille,

alkoivat toinen toisensa perästä lähteä pois. Ensin läksi herra Eerik

Niilonpoika (Oxenstjerna) Norrmalmilta. Vähän senjälkeen poistuivat

myöskin Iivari Gren ja Eerik Kaarlonpoika (Vasa).

Oltiin jo elokuun lopulla eikä Ingeborg vieläkään ollut saanut mitään

tietoa Niilo Sturen, Steen-herran ja Briita-rouvan eikä lasten

kohtalosta. Hän ajatteli monta kertaa, että Niilo-herra oli kuollut ja

hänen vaimonsa ja lapsensa vankeina, kenties Tanskaan vietyinä; mutta

tuon ajatuksen hän karkoitti, koska hän arveli, että jos jotakin

sellaista olisi tapahtunut, olisi se varmaankin tullut hänenkin

korviinsa, niin maailmasta pois suljettuna kuin hän elikin. Mitä taas

Steen Stureen tulee, niin ei hän mitenkään voinut itselleen selittää,

ei hänen katoamistaan jouluaatto-iltana eikä hänen poisjäämistään

sitten, kun tie oli niin helppo siihen onneen, jota hän oli

tavoitellut. Kun ensimmäinen tuska oli kerennyt laimistua, koetti hän

katsella kaikkia tyynesti, mutta kuta enemmän hän ajatteli ja punnitsi

tuota asiaa kaikilta puolilta, sitä selvemmin huomasi hän jonkin

totuuden olevan rouva Helenan puheessa, että Steen Sture rakasti

jotakin toista, ja niin tuli viimeinen tuska raskaammaksi kuin

ensimmäinen.

Eräänä aamuna, vietettyään yönsä tavallista levottomampana ja saatuaan

vasta myöhään unta, mutta unissaan elettyään uudestaan tärkeimmät

tapaukset elämässään, niinkuin Nyköpingin häät, oleskelemisen

Niilo-herran ja Briita-rouvan luona Vesteråsin linnassa ja

Taalainmaassa, heräsi hän juuri kun raikuva torventoitotus kajahteli

linnan pihalla.

Hänen huoneensa naisten puolella oli sinne päin, eikä hän voinut

vastustaa uteliaisuuttaan, vaan kiiruhti ylös ikkunan luo, jonka

raskaat varjostimet hän veti sivulle juuri parahiksi senverran, että

voi nähdä ulos.

Alhaalla pihalla seisoi joukko miehiä, joista muutamat näyttivät olevan

vankeina. Ingeborg oli juuri poistumaisillaan ikkunasta, ja päästi jo

varjostimen irti, kun samassa hänen kasvonsa ilman muuta osoitti mitä

vilkkainta ja jännitetyintä tarkkaavaisuutta ja hän taas katseli alas

linnan pihalle.

Vankien joukossa oli kaksi, joiden kasvonpiirteet hän tunsi.