Niilo Sturen joulujuhlat.
Steen-herra alkoi heti etsiskellä laulua neito Päivänsäteestä, eikä
säästänyt aikaa eikä varoja sitä löytääksensä. Ensimmäinen, jonka
puoleen hän kääntyi, oli iloinen aseenkantaja, joksi Hollingeria
kutsuttiin tyhjentymättömän laulu- ja satuvarastonsa vuoksi. Mutta
laulua neito Päivänsäteestä ei Hollinger osannut. Mutta hän oli
kuitenkin kuullut puhuttavan, että eräs mustaveli munkki oli suuri
laulujen ystävä ja kopioitsi niitä pergamentille.
Ritari kiiruhti heti luostariin ja pyysi saada tavata kysymyksessä
olevaa munkkia, jonka nimi oli Laurentius. Kun tämä kuuli ritarin
asian, sanoi hän hyväntahtoisesti naurahtaen:
"Te olette erehtynyt, Steen-herra, sellaisia lauluja en kokoile...
Katsokaa, voitte sen itse nähdä", sanoi hän ottaen esiin suuren runoja
täyteen kirjoitetun kirjan. "Katsokaa, tämä on tosin laulua, mutta
toista laatua, tämä on ruotsalainen riimikronikka. Ainoastaan osan
siitä olen minä kirjoittanut, ja siitäkin on minun kiittäminen vanhaa
isäntääni, Tuomas-piispaa Strengnäsissä, Jumala antakoon hänelle levon
taivaassa!"
"Antakaa minulle sitten anteeksi, että tarpeettomasti olen aikaanne
tuhlannut, hurskas isä", lausui Steen.
"Odottakaapas kuitenkin, ritari!" huudahti munkki, "minä muistelen,
että kerran autuaan herra-vainajani luona näin muiden muassa tuonkin
laulun... Katsokaas, piispa-vainaja oli suuri laulujen ystävä ja
sepittelipä hän niitä itsekin, niinkuin hyvin tiedätte."
"No... ja tuo laulu?"
"Niin, minä näin sen, muistan sen nyt aivan selvästi... mutta minne se
on joutunut, aha... niin, se kokoelma, jossa tuo laulu oli, ei
ollutkaan piispan, vaan Svärdsjön kirkkoherran Taalainmaassa, johon
Tuomas-piispa kerran tutustui täällä Vesteråsissa."
"Hyvä, hyvä, hurskas isä... kiitän teitä suuresti!" lausui nyt ritari
vilkkaasti ja näytti niin iloiselta, ettei vanha munkki voinut olla
hymyilemättä.
Kukaan ei nyt kiivaammasti kiiruhtanut Taalainmatkaa, kuin Steen-herra,
joka tavatessaan nyt Ingeborgin näytti niin luottavalta ja
läpionnelliselta, että neito hyvin voi huomata hänen olevan laulun
jälillä, vaikka hän, siitä kysyttäessä, käänsi koko asian leikiksi.
Matka Taalainmaahan kului ilman seikkailuja, ja Niilo-herra tuli
sattumain johdosta käymään Svärdsjön pappilassa. Mutta aluksi oli niin
paljon puuhia siinä tehtävässä, jota varten miekat nyt oli paljastettu,
että Steenillä tuskin oli aikaa ajatella sydämmensä asioita. Oli
neuvoteltava taalalaisten kanssa Siljan ympäristö-pitäjissä.
Sillä tähän saakka olivat Niilon joukot olleet pääasiallisesti
vuoristolaisia. Hänen avoin ja jalo olentonsa, hänen taitonsa selvästi
ja helppotajuisesti esittää isänmaan hätää ja kuninkaan ahdinkotilaa,
vaikutti suuresti noihin rehellisiin miehiin. Näissä puuhissa viipyivät
hän ja Steen Sture täällä aina joulun tienoille saakka.
Silloin ratsastivat he etelään Falunin yli Svärdsjöhön, täällä
juodakseen jouluoluensa.
Juuri jouluaattona, kylmänä talvipäivänä, ratsastivat he Svärdsjöhön
korkeiden lumikinosten välitse hiljaisen korpimetsän läpi. Siellä
synnytti heidän tulonsa suurta iloa, ei ainoastaan Briita-rouvassa ja
lapsissa vaan myös muutamissa vuorimiehissä, jotka Niilo oli kutsunut
joulun viettoon luoksensa. Heidän joukossaan oli vanha Pentti-ukko
kahden poikansa kanssa.
Olli Råd oli myöskin siellä. Hän oli tullut muutamien miesten kanssa
tuomaan sanaa valtionhoitajalta Niilo-herralle. Viipyi kuitenkin kauan
ennenkuin hän pääsi puheille. Sillä Niilo-herralla oli, heti kun hän
oli tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan, tärkeä neuvottelu ystävänsä
Steen-herran ja vuorimiesten kanssa.
Olli meni siksi aikaa alas pihalle väentupaan. Mutta siellä oli hän
aivan hiljainen ja harvasanainen, eikä miehet häntä mielellään
joukossaan suvainneet, koska jokainen tiesi kuinka lähellä hän oli
herraansa valtionhoitajaa, ja sentähden osoitti hänelle ikäänkuin
vasten tahtoansa jonkunlaista kunnioitusta. Ja kaikkein kasvot
kirkastuivatkin, kun hän viimein nousi ja meni ulos.
Samalla kertaa kun tämä tapahtui, tuli eräs kirkkoherran piioista
tupaan ja kysyi olko siellä aseenkantaja Faste. Tämä vastasi
myöntävästi, jolloin piika pyysi häntä seuraamaan itseään kirkkoherran
luo, ja Faste lähti.
Ollilla ei tietysti tämän asian kanssa ollut mitään tekemistä, mutta
hän lähti kuitenkin ulos samalla kertaa.
Silloin loppui neuvottelu Niilo-herran luona, ja Olli näki Steen Sturen
rientoaskelilla kulkevan pihan yli kirkkoherran huoneeseen päin, ja sen
sijaan, että hän olisi mennyt Niilo-herran luo toimittamaan asiansa,
kiiruhti hän Steen-herran perään.
"Herra Steen", sanoi hän, kun oli hänet tavoittanut, "tahdotteko suoda
minun hetken puhella teidän kanssanne?"
Steen-herra ei katsonut ollenkaan lempein silmin aseenkantajaa, joka
niin äkkiä oli tullut hänen tielleen, mutta pysähtyi kuitenkin ja antoi
hänelle merkin puhua.
"Minun asiani teille on sitä laatua, että meidän pitäisi olla kahden
kesken. Se koskee nimittäin neiti Ingeborgia", hän sanoi tämän niin
hiljaa, että ainoastaan ritari saattoi häntä kuulla, "luulen ettei
minun tarvitse enempää sanoa suostuaksenne pyyntööni... paitsi sen,
että puhun tässä asiassa teille herrani puolesta... niin ettette
katsoisi sitä julkeudeksi, mikä on ainoastaan herrani käskyn
täyttämistä."
Ritari viittasi miestä seuraamaan itseään toiseen päähän pihaa, jossa
hänen huoneensa oli. Kun he olivat astuneet sisään ja Olli
huolellisesti lukinnut oven, alkoi hän esittää asiaansa niin
hienotunteisella ja kohteliaalla tavalla, että jo ulkonaisella
esiintymisellään näytti puolelleen voittavan sen miehen, jonka kanssa
hän puheli. Hän kertoi, että valtionhoitajan tietoon oli tullut Steen
herran mieltyminen hänen sisarentyttäreensä, kauniiseen Ingeborgiin, ja
että Eerik-herralla ei ollut mitään tuota vastaan, päinvastoin hän
mielellään näkisi, että neito tulisi naimisiin niin vanhaan ja
ylhäiseen sukuun. Mutta samalla sukulais-rakkaus ja neidon isän
poissaolo kehoittivat häntä ottamaan neidon huostaansa ja katsantonsa
alaiseksi, ettei panettelijoilla olisi mitään puhumista.
"Minä pyydän sentähden herrani nimessä ja puolesta teidän sanomaan,
herra Steen, minnepäin teidän mielenne on, ja onko teillä vakava
aikomus koettaa saavuttaa neiti Ingeborg omaksenne." -- Niin lopetti
Olli Råd puheensa.
"Jos vaan neito itse ei pane vastaan on minun vakaa aikomukseni hänen
isältään pyytää hänen kättään", vastasi Steen-herra.
"Niin luuli Eerik-herrakin", sanoi silloin Olli tyytyväisen näköisenä,
"ja hän iloitsee suuresti saadessaan sukulaisekseen niin urhoollisen
ritarin kuin te olette. Vielä tahtoisin kuitenkin sanoa teille erään
asian, jos vaan tietäisin, ettette sitä panisi pahaksenne..."
Hän katsoi liehakoivasti ja puoliksi tuttavallisesti hymyillen
ritariin, joka vähän kärsimättömästi pyysi hänen vapaasti sanomaan,
mitä hän tahtoi.
"Neidolla on paljon kosijoita", virkkoi hän silloin. "Ja joll'ette
tahdo menettää häntä, niin on minun ajatukseni, että mikä on tapahtuva,
se tapahtukoon heti... te tarkoitatte sitä yritystä, joka teillä nyt on
käsillä", kiiruhti hän lausumaan, kun ritarin katse äkkiä synkistyi,
"minä tahdon kiinnittää teidän huomionne siihen, että jos te saatte
herrani, Eerik-herran myöntymyksen, niin voitte olla varma neidon isän,
Åke-herran suostumuksesta... Lopuksi pyydän minä, ettette panisi
pahaksenne, mitä nyt olen teille sanonut! Sen olen tehnyt sentähden,
että olen ollut huomaavinani neiti Ingeborgin olevan teihin mieltyneen,
ja minä kuulun vähän niinkuin hänen sukuunsa."
Steen herra nyökkäsi ystävällisesti aseenkantajalle, joka tuon
sanottuaan kumarsi hyvästiksi. Myöskin Steen herra lähti yhtaikaa
huoneesta ja kiiruhti nyt kaksinkertaisella nopeudella kirkkoherran
huoneeseen, samalla kun Olli meni Niilo-herran luo.
Kun Steen astui sisään huoneeseen, jossa kirkkoherra oli, tapasi hän
tämän huolestuneen näköisenä puhumassa eräälle Niilo Sturen
aseenkantajalle, tuolle tuhmalle Fastelle. Ulkona oli jo hämärä --
Niilo oli seurueineen vasta noin puolenpäivän aikaan tullut taloon --
mutta takassa loimusi valkea, jonka loiste valaisi pienen huoneen ja
teki tuon nurkka-penkillä istuvan kunnianarvoisan vanhan pappismiehen
sen näköiseksi kuin olisi hän kuulunut toiseen maailmaan, samoin kuin
hän kuului toiseen aikakauteen.
Heikko mielihyvän hohde ilmestyi noille uurteisille kasvoille nuoren,
voimakkaan ritarin sisäänastuessa.
"Jumalan rauha, arvoisa herra", tervehti tämä.
Kirkkoherra sanoi ritarin tervetulleeksi, mutta kohotti ikäänkuin
varoittaen sormensa kääntyen ja samalla Fasteen sanoi: "katsele
viisaasti eteesi poika!... Näinä aikoina on, ennenkuin ryhtyy toimeen,
ensin kaksi kertaa mietittävä asiata ja kolme kertaa katsottava
taakseen. Minä en tunne tuota Pietaria, mutta koska hän on minun
kauttani tahtonut lähettää sanansa sinulle, niin olen täyttänyt hänen
pyyntönsä, vaikka minusta näyttää epäilyttävältä se, ettei veli Pietari
itse ole tänne tullut, kun hän ei ole kauvempana..."
Äänetön aseenkantaja lähti, ja nyt kääntyi kirkkoherra Steen-herraan,
jolle hän juurta jaksain selitti, kuinka hänen renkinsä, joka oli ollut
asioilla Falunissa, oli tavannut munkin, joka oli tahtonut saada tarkat
tiedot pappilasta ja siellä oleskelevista ihmisistä, ja lopuksi antanut
rengille toimeksi pyytää kirkkoherraa sanomaan aseenkantaja Fastelle,
että tämä hankkisi itselleen loman ja tulisi häntä kohtaamaan.
Steen-herrastakin tuntui tuo kummalliselta, mutta hänen päänsä oli nyt
aivan toisenlaisia ajatuksia täynnä, ja nämä virtailivat hänessä sitä
suuremmalla voimalla, kuta kauvemman niitä oli pakotettu lepäämään
rauhassa.
Sentähden heittäytyi hän niin äkkijyrkästi aivan toiseen asiaan, että
vanhus katseli aivan hämmästyksissään häntä.
"Te olette vanhain laulujen ystävä, arvoisa herra?" oli hänen
ensimmäinen kysymyksensä.
"Olen!"
"Tunnetteko siis laulun Päivänsäde-neidosta?"
"Tunnen!"
"Onko teillä tuo laulu kirjoitettuna?"
"On, on, uljas ritari... mutta Herran nimessä, missä teidän ajatuksenne
on!"
"Minun täytyy saada laulu neiti Päivänsäteestä... Se on pyörinyt
ajatuksissani aina siitä lähtien kun viimeksi lähdin Vesteråsista, ja
siellä sanoi hurskas Laurentius-isä Mustaveljesten luostarissa, että
hänen vanhalla herrallaan, piispa Tuomas vainajalla, oli tuo laulu
ollut lainassa teiltä."
Ritarin kysymykset olivat sataneet niin kiivaasti toinen toisensa
perästä, ettei kirkkoherralla ollut aikaa lähemmin niitä tarkastella,
ja ritarin koko olento näytti niin tuliselta, kuin tulta veren asemasta
olisi hänen suonissaan virtaillut. Tämä kiivaus yhdessä äkillisen
muuttumisen kanssa tuosta vakavasta asiasta, joka täytti vanhuksen
ajatukset ja jonka hän oli ilmoittanut ritarille yhdessä hänen kanssaan
siitä tuumaillakseen, vakuuttivat häntä siitä, että tuota nuorta
ritaria oli kohdannut joku tauti, joka juuri nyt oli puhkeamaisillaan.
"Jumalan ja Pyhän Eerikin tähden, nuori herra", sanoi hän ja näytti
niin säikähtyneeltä ja samalla niin hyvää tarkoittavaiselta, "Jumalan
tähden rauhoittukaa, rauhoittukaa!"
"Rauhoittua?" puhkesi Steen sanomaan, voimatta ymmärtää syytä vanhuksen
pelästyneeseen näköön, "minun rauhani riippuu Päivänsäde-neidon
laulusta, ja nyt rukoilen minä teitä antamaan se minun käsiini
voidakseni ottaa siitä jäljennöksen, sitten saatte sen takaisin!"
Joku raotti hiljaa ovea, mutta ei kumpikaan, ei kirkkoherra eikä
Steen-herra sitä huomannut. Edellinen, joka selvästi huomasi, että
hänen täytyi täyttää ritarin pyyntö laulusta, että hän palajaisi
järkiinsä, kysyi aivan rauhallisesti:
"Mistä tuommoisia ajatuksia olette saanut, nuori herra... pelkäänpä,
että jotakin pahaa on tiellenne tullut. Mielelläni tahdon täyttää
tahtonne. Mutta kuinka voi teidän rauhanne riippua Päivänsäde-neidon
laulusta?"
"Minun rauhani, arvoisa herra", huudahti Steen yhä innokkaampana, kun
varmuus laulun saavuttamisesta toi hänen silmiensä eteen Ingeborgin
kuvan, "minun rauhani... koko elämäni onni riippuu tuosta laulusta! Ja
minä olen siunaava teidän muistoanne koko elinaikani, arvoisa herra,
jos autatte minua saamaan sen."
Kirkkoherra astui lattian yli vastapäisen seinän luo. Siellä seisoi
suuri arkku komeine leikkauksineen, hän aukaisi raskaan kannen ja
kumartui alas löytääkseen sieltä kirjojen joukosta laulukokoelmansa.
Sillävälin avautui ovi aivan hiljaa ja Faste pisti päänsä sisään. Hänen
rauhalliset ja laiskannäköiset kasvonsa näyttivät nyt levottomilta, ja
silmät vilkkuilivat ympäri huonetta. Kirkkoherra oikaisihe juuri
silloin kumartuneesta asennostaan ja piti muutamia paperia tulen edessä
paremmin nähdäkseen niiden sisällön. Steen-herra käveli edestakaisin
lattialla, ja kun hän silloin kääntyi oveen päin, huomasi hän Fasten
kasvot.
"Mitä sinä tahdot mies!" huusi hän.
"Katsokaas, tässä on laulu neiti Päivänsäteestä", sanoi kirkkoherra ja
katsoi ylös paperista, mutta varmuuden vuoksi luki vielä kerran
päällekirjoituksen ja ensimmäiset rivit, "laulu neiti Päivänsäteestä...
ja neito hän kuvansa lähteessä huomas', kun nuori mä oon... niin, tämä
se on."
Ja kun hän nyt oli aivan varma, että se oli oikea, jätti hän sen
hymyillen ritarille ja sanoi:
"Etsikää nyt rauhanne takaisin, niin voitte sitten kenties järkevästi
puhella..."
Mutta vanhuksen ylenpalttiseksi hämmästykseksi tempasi ritari, jos
mahdollista, vieläkin suuremmalla kiivaudella paperin, pisti sen
nuttunsa povelle ja kiiruhti ovelle. Sen ulkopuolella oli vielä Faste
ja Steen-herra, joka oli varma siitä, että tämä oli kuunnellut ja oli
jo alkanut epäillä häntä kirkkoherran sanojen johdosta, tahtoi nyt
panna nuorukaisen ankaran kuulustelun alaiseksi.
Sisällä seisoi kirkkoherra ja katseli ovelle, jonka kautta ritari oli
kadonnut, joka silmänräpäys odottaen hänen uudestaan näyttäytyvän,
mutta täydellisesti pettyen odotuksessaan.
Steen-herra ei ennättänyt sanoa sanaakaan, ennenkuin hänet keskeytti
tuo tuhma aseenkantaja tekemällä kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: seuratkaa minua, minulla on jotakin teille puhuttavaa!
Jotakin rukoilevaa oli hänen katseessaan, mutta samalla myös jotakin
päättävää. Hän oli tuskin kaltaisensa. Ja Steen-herra seurasi häntä
aivan hämmästyksissään.
"Ankara herra", sanoi aseenkantaja, kun he olivat tulleet yksinäiseen
paikkaan pihalla, "minä olen varma, että täällä on tekeillä
salajuonia..."
"Salajuonia!" huudahti Steen ja tarttui kiivaasti pojan käsivarteen.
Mutta samassa sai tämä takaisin entisen tuhman näkönsä eikä hänellä
näyttänyt olevan enää mitään sanomista. Vasta sitten kun ritari heitti
hänen käsivartensa irti, palasi äskeinen ilme nuorukaisen kasvoille.
Hän kertoi nyt, mitä hänelle oli tapahtunut Vesteråsissa, kuinka hän
täällä useita kertoja oli kohdannut munkin, joka viimein oli häntä
puhutellut, ja kuinka hän oli hänen kasvonpiirteistään, niin paljon
kuin hän oli niitä voinut erottaa munkkipäähineen alta, ollut
tuntevinaan saman miehen, joka pakeni Pyhän Yrjänän kappelista illalla
ennenkuin Briita-rouva ja neiti Ingeborg tulivat. Lopuksi mainitsi hän
viimeisestä kuulustelustaan munkin kanssa ja että hän oli varma kaiken
alla piilevän kavalan petoksen.
"Arvelin sanoa tämän Niilo-herralle", lisäsi hän, "mutta sitte
ajattelin, mitä Hollinger on minulle sanonut, ettei Niilo-herra koskaan
tahdo kuunnella semmoista puhetta. Jos täällä olisi ollut Hollinger
tahi Brodde, olisin sanonut sen jommallekummalle heistä, koskapa väki
pitää heitä arvossa... Erkkiä olen etsinyt, mutta hän ei ole
löydettävissä ja hetket ovat kalliita... sentähden päätin puhua
teille..."
"Hyvä on, Faste", sanoi Steen ja löi nuorukaista hartioille, "sinä olet
enemmän arvoinen, kuin ulkonäöstäsi voisi päättääkään. Hoitakaamme tuo
asia omin neuvoinemme. Mene sinä kohtaamaan tuota kavalaa petturia...
minä tulen perästä miesten kanssa, ja hyvän miekkani kautta -- me
tarjoamme heille joulunvieton, jonka he myöhään unhoittavat."
Nuori aseenkantaja riensi kiiruulla, jommoista kukaan ei olisi hänestä
uskonut, linnalle ja kohta ulos hevosineen, samalla kun ritari meni
väentupaan. Useimmat aseenkantajat olivat sisällä tuvassa ja nousivat
ylös ritarin astuessa sisään.
"Jumalan rauhaa ja hyvää juhlanviettoa, miehet", sanoi Steen heille,
"tahdotteko suoda sitä samaa Niilo-herralle?"
Miehet katsoivat kummastuneina ritaria, joka voi tehdä sellaisen
kysymyksen, ja tämä, hyvin tietäen kuinka rakas heille oli heidän
herransa, ei vaatinut heiltä mitään muuta vastausta, vaan lisäsi:
"Että sitä tahdotte, sen tiedän sekä minä että hän, niin täytyy teidän
heti nousta ylös ja seurata minua, sillä vihollisemme punovat lankojaan
pimeässä, ja jo tänä yönä aikovat he ottaa Niilo-herran vangiksi... Te
tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ettei Niilo-herra itse sallisi
yhdenkään miehistä lähtevän juomaan jouluoluen asemasta talvisen yön
kylmyyttä, ainoastaan löyhän otaksumisen perustuksella, kun sitäpaitsi
on tuskin todenmukaista että mikään vaara uhkaa... mutta minä olen
varma siitä ja sentähden täytyy kaiken tapahtua hiljaa ja
huomaamatta... Jokainen, joka tahtoo seurata minua, koetelkoon
sentähden poistua talosta ilman melua, yksitellen... Mitä sanotte,
miehet? Kuinka monta jää istumaan joulupöytään?"
Kaikki yhdestä suusta vakuuttivat tahtovansa uhrata henkensä ja
verensä rakkaan herransa puolesta.
"No niin", lausui silloin Steen, "satuloikaa hevosenne; ja alkakaa
heti vetäytyä pois talosta. Mäen alla olevan mökin luona
seisattukaa....Siellä yhdyn minä teihin!"
Niin erkani hän miehistä ja kulki taas pihan yli kiiruhtaen
huoneeseensa pukeutuakseen varustukseensa ja kypäriinsä. Silloin näki
hän naisen haamun häämöittävän suureen tupaan nousevilla portailla.
Oli mahdotonta eroittaa kuka siinä oli, ja sentähden ei Steen
kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Sitäpaitsi vallitsi hänet
kokonaan ajatus siitä vaarasta, joka uhkasi joka silmänräpäys syöksyä
talon ja sen asukkaiden päälle, joiden joukossa yksi oli hänelle ennen
muita kallisarvoinen, niin että häntä tuskin liikuttivat mitkään muut
seikat.
Mutta silloin kuuli hän nimeänsä huudettavan, ja hän säpsähti. Tuon
äänen olisi hän tuntenut satojen joukosta, se oli Ingeborgin ääni.
Ritarilla ei ollut, sittenkun hän taloon tuli, ollut yhtään rauhaa,
ennenkuin hän oli saanut tavata vanhaa kirkkoherraa, ja hän ei tahtonut
tavata rakastettuansa, ennenkuin voisi jättää hänelle pantin lunnaiksi
sen, minkä neito oli pyytänyt ja minkä hän itse oli sitoutunut
hankkimaan. Ja sentähden oli sattunut niin ihmeellisesti, että kaunis
Ingeborg oli turhaan koko päivän odottanut ritariansa, siksi kun hän
nyt sattumalta sai nähdä hänen kulkevan pihan yli.
Steen kiiruhti hänen luokseen.
"Minne niin kiiruulla menette, uljas ritari", kysyi neito, mutta
semmoisella äänenpainolla, joka ei ollenkaan osoittanut mitään
erinomaista lämpöä?
"Joululeikkeihin, kaunis neito", vastasi Steen hymyillen, mutta niin
nopeasti, että siitä päättäen voisi luulla hänen toivovan pikaista
loppua kohtauksesta kauniin Ingeborgin kanssa.
"Joululeikkeihin", toisti Ingeborg.
Hän katsoi asiata aivan toisessa valossa. Hän piti ritarin käytöstä
välinpitämättömyytenä, joka haavoitti hänen turhamaisuuttaan, samalla
kun hän siinä oli myöskin näkevinään kylmyyden todistuksen, joka häneen
koski. Puhe joululeikeistä oli selvästi ainoastaan tekosyy, tosin
huonosti valittu, mutta kuitenkin sellainen, joka täytyi hyväksyä,
koskapa hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta tiedustella
Steen-herran matkoja. Kuitenkaan ei hän ollut suurempi herra
tunteidensa yli, kuin että hän päästi huudahduksen: "joululeikkeihin",
sellaisella äänellä, joka ilmaisi sekä kummastusta että harmia.
"Niin", vastasi Steen, "joululeikkeihin, joiden toivon käyvän meidän
kaikkien iloksi... Olkaa rauhassa, uljas neito, minä olen voittanut
yhden voiton ja tahdon nyt voittaa toisenkin... sitten on ilo nouseva
kattoon asti, kun minä tulen takaisin Svärdsjön pappilaan."
"Te menette siis pois talosta, herra Steen?"
"En!" vastasi Steen, joka tuli levottomaksi, kun huomasi sanoneensa
liian paljon, "mutta en voi tulla teidän luoksenne juhlatupaan
ennenkuin myöhemmällä. Hyvästi, neiti Ingeborg, me näemme toisemme
kohta jälleen!"
Sitten kiiruhti hän pois.
Ingeborg seisoi hetken hiljaa ja katsoi hänen jälkeensä. Kun hän tuli
suureen tupaan, jossa Briita-rouva lapsineen istui takan ääressä,
kiilui kyyneleitä hänen silmissään. Briita-rouva huomasi sen, mutta ei
sanonut mitään, eikä sittenkään, kun hän näki, kuinka neito ylpeänä
kohotti päänsä ja ilman muuta muutti kasvonilmeensä.
Nyt astui myöskin Niilo-herra sisään Pentti-ukon ja parin muun
vuorimiehen kanssa, niin että huomio kääntyi toisaalle nuoresta
neidosta, joka ei kauvempaa voinut säilyttää ylpeätä näköänsä, vaan
äkkiä istui niin vaaleana kuin lumi, tuijottaen uneksivan näköisenä
tuleen.
Niilo-herra astui vaimonsa luo ja sulki hänet syliinsä toivottaen
onnellista juhlaa. Hänen otsansa oli tyyni ja kirkas ja katseensa
toivoa täynnä. Omituinen rauhan ja turvallisuuden tunnelma levisi
kaikkein mieliin. Vuorimiehet näyttivät niin kalliolujilta, että oikein
tuntui voivan rakentaa heidän päälleen. Pentti ukko hymyili niin
kauniisti, kun hän sattui huomaamaan Svanten, joka aivan pelotonna
astui luo ja paiskasi ukolle kättä.
"Sinusta minä pidän, vanha paappa", sanoi poika, "sinä näytät minusta
voivan tapella kymmenen edestä!"
Ja ukko nauroi niin katkerasti, että kyyneleet tulivat silmiin.
Toisetkin vuorimiehet iloitsivat tuosta reippaasta pojasta. Hetken
kuluttua saapui vanha kirkkoherrakin, ja nyt kokoontuivat kaikki
huoneeseen. Kirkkoherra luki rukouksen kaikkien hartaasti kuunnellessa.
Tuo vaalea impikin, joka istui niin liikkumattomana tulen ääressä,
yhdisti suonenvedontapaisella kiihkolla kätensä ja toisti rukouksen
sanat.
Senjälkeen avattiin ovi ja kirkkoherran renki ja pari nuorta
talonpoikaa kirkonkylästä kantoivat sisään suuria oluella täytettyjä
juomasaaveja. Mutta Niilo-herra lähestyi silläaikaa Ingeborgia ja
tarttui ystävällisesti hänen käteensä.
"Joko tiedätte sen?" kysyi hän.
"Minkä?... niin, ei en tiedä mitään", lausui neito, ikäänkuin unesta
heränneenä.
Niilo-herra hymyili. Sekä hän että Briita-rouva olivat hyvin
huomanneet, kuinka rakkaus oli vallannut neidon sydämen, ja hän oli
varma siitä, että hänen ajatuksensa viipyivät eräässä, jota ei vielä
ollut näkynyt joulunvietossa.
"Teidän setänne aseenkantaja, Olli Råd..."
"Olli Råd, mitä hän tahtoo", keskeytti Ingeborg kiivaasti, ikäänkuin
joku olisi tallannut maahan hänen kauneimman kukkansa.
"Hän on tuonut sanan sedältänne, että teidän, neiti Ingeborg, täytyy
heti lähteä hänen luokseen Tukholmaan!"
Nyt loppui Ingeborgilta kaikki voima pysyä pystyssä. Hän tarttui
ritarin käteen kiivaudella, joka selvästi osoitti, kuinka perin
onnettomaksi hän tunsi itsensä, ja kysyi minkätähden hänen setänsä
juuri nyt tahtoi saada hänet luoksensa Tukholmaan, ja eikö hän saisi
viipyä siksi, kuin Niilo-herra itse lähtisi sinne.
Eikä koskaan olisi tämä sanoma sopimattomammalla ajalla häntä
kohdannut, kuin juuri nyt. Hän tunsi itsessään, ettei hän ollut
kohdellut Steen-herraa niinkuin olisi pitänyt; sen tahtoi hän korvata
ja juuri nyt täytyisi hänen erota hänestä, kenties ainiaaksi. Mitä
suurimmalla levottomuudella kysyi hän, milloinka hänen pitäisi
matkustaa.
"Jo huomenna", vastasi Niilo-herra, ja lisäsi huomatessaan tuon
ilmoituksen vaikutuksen, "voitte uskoa, että minä olen koettanut saada
siinä muutosta meidän eduksemme, mutta setänne käsky on niin
järkähtämätön, ettei hänen aseenkantajansa uskalla viipyä täällä
silmänräpäystäkään kauvemmin, kuin on välttämätöntä."
"Jo huomenna", huokasi Ingeborg.
Niilo-herran huomio kääntyi nyt kirkkoherraan, joka oli tarttunut
vaahtoavaan ollutpikariin ja kääntyen ritariin lausui ilonsa siitä,
että oli saanut tarjota hänelle asuntonsa, ja samalla toivotti mitä
lämpimimmästi menestystä sille asialle, jonka puolesta Niilo-herra
taisteli.
"Levätköön Engelbrektin henki teidän ja Ruotsin kansan ylitse. Puhe
herrojen sodista siellä alhaalla on kulkenut yli maan ja saapunut
meidänkin seutuihimme, ja kaikilta heiltä ovat sanansaattajat käyneet
meitä kehoittamassa auttamaan heitä toisiansa vastaan. Mutta sitä emme
tahdo. Olemme saaneet kylliksemme herrojen riidoista Ruotsissa. Mutta
tämän maan ja sen kuninkaan puolesta lähdemme me mies talosta, ja tähän
saakka on voitto ja onni seurannut köyhiä Taalain miehiä. Ja juuri
sentähden, että te taistelette Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan
puolesta, juuri sentähden juon teidän maljanne, Niilo-herra, ja
rukoilen teille Jumalan ja kaikkien pyhimysten siunausta."
Niilo kiitti noista ystävällisistä sanoista, pikarit täytettiin
uudestaan ja mieliala oli mitä iloisin.
Silloin kuultiin jonkun kiivaasti juoksevan pihan yli ja portaita ylös,
ja ovi avattiin pauhinalla. Ovella näyttäytyi Erkki, Niilo Sturen
aseenkantaja.
"Jumalan tähden, Niilo-herra", huusi hän, "aseisiin, vihollinen on
niskassamme!"
Turhaa olisi kuvata sitä hämmennystä, johon sisälläolijat joutuivat
tuosta äkillisestä ilmoituksesta. Jos joku toinen, kuin Erkki, olisi
sen tuonut, ei Niilo varmaankaan olisi sitä uskonut. Nyt oli hän
vakuutettu, että vaara oli tulossa; mutta hän ei säikähtänyt, vaan
säilytti koko mielenmalttinsa.
"Kiiruhda väkitupaan", käski hän, "ja aja mieheni liikkeelle."
Vanha kirkkoherrakin kiiruhti ulos ja huusi renkiään ja käski hänen
kiiruhtaa kylään ja koota sieltä väkeä.
Kuoleman tuska valtasi Briita rouvan, ja hädin tuskin voi hän hillitä
itseään, niin että hän näyttäytyi miehelleen kutakuinkin tyyneenä.
Mutta tämä varmaankin ymmärsi, mitä hänen rakastetussa vaimossaan
liikkui, sillä hän tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Elä pelkää, vaimoni, vaan ajattele sanoja, jotka vastikään kuultiin:
ei varpustakaan putoa maahan, jollei Hän tahdo... Kenties onkin vaara
paljoa pienempi kuin aseenkantajastani näytti."
"Niin uskon minäkin", sanoi Pentti ukko ja astui heidän luokseen, "ja
olipa miten oli, niin on hyvä että meitä varoitettiin. Mitä taas
Niilo-herraan tulee, niin tietäkää se, rouva Briita, että kaikki me
täällä olevat annamme henkemme, ennenkuin hänelle mitään kuolettavaa
sattuu."
Erkki tuli juosten sisään pahinta ennustavan näköisenä.
"Talossa ei ole yhtään miestä, Niilo-herra", lausui hän.
Kumea kellonsoitto kuului samassa ilman halki. Se oli hätäkello, joka
alkoi soida.
"Ei yhtään miestä!" toisti Niilo. "Mitä se merkitsee!"
Ingeborg juoksi esiin. Hänen silmänsä salamoivat ja syvä punastus
peitti hänen poskensa. Yhdellä kertaa oli kaikki hänelle vaiennut. Nyt
ymmärsi hän, mitä joululeikkiä hänen ritarinsa oli tarkoittanut ja hän
kiiruhti esiin sanomaan, mitä hän tiesi. Mutta kun hän katsoi tuon
ylhäisen ritarin vakaviin kasvoihin, pälkähti salamana hänen
ajatuksiinsa kysymys, että tiesikö hän oikeastaan mitään. Ja koko tuo
äskeinen selvä näky, kuinka Steen Sture miestensä edessä kiiti pois
torjumaan uhkaavaa vaaraa, koko tuo taulu hävisi epäselvään
sekamelskaan, niinkuin virvatulet niityllä, jotka tanssittuaan iloisena
kuun loisteessa aamun tultua haihtuvat pilviksi ja vaeltavat pois
pitkin ilman kantta. Siinä seisoi hän nyt sykkivin sydämin ja posket
punaisina saamatta sanaakaan suustansa.
Neidon käytökseen ei kukaan kuitenkaan pannut suurta huomiota, vaan
pidettiin sitä luonnollisena seurauksena hänen peljästyksestään, jota
hän koetti voittaa.
"Entäs Steen herra?" kysyi Niilo.
Mutta ei häntäkään Erkki ollut löytänyt.
Ingeborgiin vaikutti ritarin lyhyt kysymys samoin kuin manaus. Koko tuo
äskeinen kuviteltu taulu, -- Steen-herra miehineen täyttä laukkaa
syöksymässä kavalan vihollisen päälle, -- palasi taas hänen
mielikuvitukseensa.
"Steen herra", sanoi hän. "Steen herra on lähtenyt ulos..."
Häntä ei kuunnellut kuitenkaan kukaan. Niilo herra kiiruhti pukeutumaan
haarniskaansa, vuorimiehet olivat jo tarttuneet kirveisiinsä ja
miekkoihinsa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tukahuttaa luontaisen
arkuutensa, syöksyi koko joukko ulos huoneesta.
Ja kellojensoitto kuului kumeana ja raskaana ilman halki. Tuntui siltä
kuin olisivat ne soittaneet kuolinsoittoa. Verta, verta soittivat ne,
ja neito raukan hämmentyneessä mielikuvituksessa näyttäytyi koko
lumikenttä veren tahraamalta ja Steen-herra kuolleena maaten
vihollisläjän keskessä. Tuommoinen oli siis hänen joululeikkinsä!
Sydämen tuskassaan vaipui hän polvilleen Briita-rouvan viereen ja
rukoili hartaasti ja sydämensä pohjasta Jumalan äitiä suojelemaan tuota
jaloa ritaria. Juuri hänen rukoillessaan aukeni ovi ja kirkkoherra
astui sisään.
Hän katsoi lempeällä vakavuudella noita rukoilevia naisia ja ojensi
kätensä siunaten heidän ylitsensä. Kun he lopetettuaan rukouksensa
nousivat ylös, tarttui hän heidän molempain käteen ja katsoi heitä
rauhallisesti, tyynesti ja lohduttavaisesti silmiin puhellen heille
kaiken ymmärryksensä mukaan sanoja, jotka voivat herättää toivoa ja
rohkeutta. Nuo yksinkertaiset sydämellliset sanat vaikuttivatkin
ihmeellisellä voimalla levottomiin sydämiin. Karttuvin voimin he
taistelivat pelkoaan vastaan eivätkä tahtoneet mitään tietää uhkaavasta
vaarasta, heidän mielensä muuttui, aina sen mukaan kuin ajatus ehti
uuteen tottua, ja vaihtui voimaksi, joka voi nöyrtyä Jumalan mahtavan
käden alle, ja vahvana hänen kauttansa kestää mitä tahansa
tapahtuisikin.
Silloin astui sisään Eerik-herran aseenkantaja, Olli Råd. Hän näytti
synkältä ja tuimalta.
"Nyt on aika, neiti Ingeborg", sanoi hän, "reki odottaa...
valmistautukaa sentähden lähtöön, kuta pikemmin sen parempi!"
"Lähtöön, nyt... puhutteko täyttä totta, mies?" huudahti Ingeborg ja
löi kätensä yhteen.
"Niin, neiti Ingeborg... puhun täyttä totta. Meidän pitäisi jo olla
matkalla. Saisinpa tehdä tiliä sedällenne, Eerik-herralle, jos hän
saisi tietää, että tarpeettomasti olen viivyttänyt teidän lähtöänne."
"Mutta Eerik-herra ei koskaan tahtoisi, että minä lähtisin juuri nyt,
kun Briita-rouva mitä kipeimmin tarvitsee lohdutusta ja apua, jos hän
vaan tietäisi tämän nykyisen hädän ja mitä kaikkea se voi tuoda
mukanaan."
"Se on minunkin ajatukseni", vastasi Olli, ja hieno hymy vetäytyi hänen
kasvoilleen. "Jos Eerik-herra olisi voinut aavistaa tällaisen
joulujuhlan täällä olevan, niin olisi hän varmaankin sallinut teidän
jäädä Briita-rouvan luo, mutta nyt on minulla hänen järkähtämätön
käskynsä, ja annan nyt teidän itsenne päättää, arvoisa neiti, onko
minulla oikeutta mielivaltaisesti sitä muuttaa."
Ingeborg katseli rukoilevasti milloin Briita-rouvaan, milloin
kirkkoherraan, mutta ei kumpikaan heistä voinut auttaa häntä
suostuttamaan aseenkantajaa. Päinvastoin huomasivat molemmat, että, jos
tuho tulisi, Ingeborgille olisi parasta ajoissa sitä paeta. Mutta
kumpainenkaan ei tohtinut lausua tuota julmaa ajatusta, joka sisälsi
niin paljon sanomatonta tuskaa. Mutta Olli oli siinä vähemmän
hienotunteinen.
"Kuinka tuo paraillaan oleva taistelu päättyy, sitä emme tiedä, mutta
minun täytyy arvata pahinta... Ne ovat arkkipiispan väkeä, ja hän on
eli tulee Eerik-herran viholliseksi aivan yhtä paljon kuin herra Niilo
Sturenkin. Jos nyt sattuisi niin, että te joutuisitte heidän käsiinsä,
niin tuskin voisin enää astua herrani eteen... Katsokaas, Niilo-herraa
ympäröi urhoolliset miehet, jotka menevät kuolemaan hänen edestään, jos
niin vaaditaan, mutta arkkipiispan miehet ovat sotaan tottunutta väkeä,
ja... Älkää kuitenkaan pelästykö Briita-rouva", lisäsi hän nähdessään,
minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät häneen, "kaikki voi käydä
paremmin kuin me arvelemme... muistakaa Hällemetsää, jossa talonpoikain
joukko voitti Kristian kuninkaan väen!... Mutta minulle, jonka täytyy
vastata herralleni kaikesta mitä tapahtuu hänen sisarentyttärelleen,
minulle se on toinen asia!"
"Entäs Steen-herra", huomautti Ingeborg, joka nyt ylenpalttisessa
tuskassaan siitä, että täytyi lähteä pois, tarttui oljenkorteenkin
pysytelläkseen sen meren pinnalla, jonka aseenkantajan järkähtämätön
velvollisuuden tunne synnytti, "Steen-herra miehineen saanee kai
myöskin jotakin aikaan!"
"Mitä miehiin tulee, niin tiedän minä yhtä vähän kuin kukaan muukaan,
mihin päin he ovat menneet tänä jouluiltana, mutta Steen-herran näin
yksinään poistuvan talosta, kun tulin Niilo-herran luota."
"Yksinään!" huudahti Ingeborg, eikä hän voinut estää äänen vapisemisen
ja poskiensa kalpeuden ilmaisemasta äkillistä tuskaa, joka nyt
uudestaan kahta suuremmalla voimalla valtasi hänen sielunsa. Ja hän
lisäsi ikäänkuin itsekseen: "hän meni joululeikkeihin!"
Kummallista kyllä vaikutti tuo viimeinen ilmoitus neidon mieleen
enemmän kuin kaikki se, mitä Olli sitä ennen oli puhunut taivuttaakseen
häntä. Melkein kuumeentapaisella kiivaudella heittäytyi hän
Briita-rouvan syliin ja heitti hyvästi.
Eikä kulunut monta silmänräpäystä, kun hän jo istui reessä, joka lähti
liukumaan pois Svärdsjön pappilasta.
Nyt oli Briita-rouva yksinään lastensa ja kirkkoherran kanssa, joka yhä
edelleen käytti kaiken voimansa pysyttääkseen hänen rohkeuttaan
pystyssä. Mutta aika kului siitä huolimatta hitaasti, ikäänkuin se
olisi tahtonut ärsytetyn mielikuvituksen kauhukuville antaa oikein
hyvän tilaisuuden kasvaa jättiläiskokoisiksi.
Äkkiä hyppäsi hän ylös ja kuunteli. Vanha kirkkoherra ei kuullut
mitään, mutta Briita-rouva väitti varmaan kuulevansa kopinata
lähestyvästä ratsastamisesta, ja hänen povensa kohoili levottomana ja
sydämensä löi ikäänkuin haluten murtaa vankilansa, kun hänelle selvänä
juolahti ajatus, että sieltä voi tulossa olla voittanut vihollinen.
Ja kopina vahvistui aina enemmän tullen yhä lähemmäksi. Kohta voi
kirkkoherrakin kuulla sen, ja hänetkin hetkeksi valtasi levottomuus,
niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun on varma tieto siitä, että pitkän
ja levottoman epävarmuuden perästä ratkaisun hetki on tullut.
Nyt kuului kovaa kavionkopsetta pihalta.
Silmänräpäys sen perästä näyttäyi kynnyksellä vaalea nuorukainen. Se
oli Faste.
"Missä on Niilo-herra?" kysyi hän.
"Hänen vihamiehensä ovat hänen päällensä hyökänneet", vastasi
kirkkoherra nopeasti, "mistä sinä tulet, poika... Missä ovat ritarin
miehet?"
"He ovat kaikki täällä ulkona, ja herra Steen lähetti minut sisään
kysymään Niilo-herraa, ennenkuin hän tahtoi laskeutua alas hevosen
selästä."
"Pyhä kolmiyhteys olkoon ylistetty!" huudahti kirkkoherra ja kiiruhti
ulos Fasten kanssa.
Hän kertoi Steen-herralle lyhyesti mitä oli tapahtunut, ja näytti tien,
jota Niilo-herra ja vuorimiehet olivat lähteneet kulkemaan.
Silloin laukkasivat Steen ja miehet pois.
Mutta sisällä tuvassa oli Briita-rouva polvillaan palavissa rukouksissa
kiittäen Jumalaa ja neitsyt Mariaa, jotka olivat avun lähettäneet. Nyt
voi hän toivoa. Tosin oli synkkää hänen ympärillään, mutta toivo on
niinkuin tähdet yössä. Ne ennustavat valoa keskellä pimeyttä.
Aamunkoitto viel' ei näy,
Taivaalla vain tähdet käy
Ja ennustavat poutaa.