Neiti Päivänsäde.
Seuraava päivä koitti ja lupasi tulla yhdeksi noista ihmeen ihanista
syyspäivistä, joita pohjoismaat voivat tarjota, jolloin lämmin sää ja
verrattomat värivaihdokset puiden kirjavissa latvoissa mieltä
viihdyttävät.
Valtionhoitajan kortteerin edustalla olivat hänen seuralaisensa,
nähtävästi valmiina ratsastamaan pois kaupungista, ja vähän matkan
päässä heistä seisoi joukko aseellisia talonpoikia keskustellen
keskenään, ja samalla aina väliin katseillaan tarkastellen noita
ratsastavia aseenkantajia. Viipyi kauvan, ennenkuin valtionhoitaja
näyttäytyi, mutta vihdoin hän tuli, komeilla näädännahkaturkeilla
varustettuna, ja hänen komeasti varustetun hevosensa talutti sitä
pitelevä hovipoika hänelle.
Kun hän huomasi talonpojat, tervehti hän ystävällisesti heitä, mutta he
seisoivat hiljaisina eikä heillä näyttänyt olevan paljon halua vastata
tervehdykseen. Ystävällinen ritari ei puolestaan ollut tuota
huomaavinaan, vaan nousi nopeasti hevosensa selkään, joka ylpeänä
pöyhisteli ylhäisen taakkansa alla.
Hiljaista ravia ratsasti valtionhoitaja katua eteenpäin, kun yht'äkkiä
ratsumies tuli täyttä laukkaa meren puolelta ja kiiruhti hänen
luokseen. Se oli Olli Råd.
"He tulevat, herra Eerik!" sanoi hän seisattuen valtionhoitajan
rinnalle.
Tämä, jonka ajatukset olivat varmaankin toisissa asioissa kiinni, kysyi
ihmetellen:
"Kutka tulevat?"
"Neiti Päivänsäde", sanoi Olli naurahtaen.
Nyt näytti Eerik herralle asia valkenevan.
"Ah", huudahti hän, "ratsastakaamme heitä vastaan!"
He ratsastivat alas järvelle, mutta muut seuralaiset jäivät herransa
viittauksesta paikoilleen.
Siellä alhaalla lähestyi myötätuuleen suuremmanpuoleinen alus, jonka
peräkeulalla näkyi kaksi naista ja kolme lasta, samalla kun etukeulalla
kaksi uljasta miestä seisoi katsellen maata.
Toinen heistä jätti kohta paikkansa ja meni miesten luo, ja alus oli
nyt jo niin likellä maata, että selvästi voi huomata sen suuren
vaikutuksen, mikä hänellä oli nuorempaan naisista, kun hän heitä
lähestyi. Hellempää neidon hymyilyä ei voi olla kuin se, minkä ritari
osakseen sai. Vanhempikin naisista hymyili, mutta hänen hymyilynsä oli
aivan toista laatua ja koski selvästi yhtäpaljon neitoa kuin
ritariakin.
Nyt he katsoivat maalle ja Eerik-herra nosti kohteliaasti, tervehtien
hattuaan, ja kohteliaasti hänen tervehdykseensä vastattiinkin, sitten
hän laskeutui alas hevosen selästä heittäen ohjakset Ollille ja käveli
alas maallenousupaikalle.
Veneessä olijat olivat rouva Briita Kaarlontytär lapsineen ja neiti
Ingeborg Åkentytär (Tott), jotka nyt tulivat tervehtimään edellisen
miestä, herra Niilo Sturea. Nuori ritari, joka näytti suuresti
miellyttävän neiti Ingeborgia, oli herra Steen Sture. Aluksen
etukeulalla, kun se laski rannalle, seisoi Brodde.
"Onneni salli minun viipyä niin kauvan kaupungissa, että sain
tilaisuuden sanoa teidät tervetulleeksi, rouva Briita", lausui
valtionhoitaja kohteliaasti, ojentaen kätensä Briita-rouvalle
auttaakseen häntä ylös veneestä.
Briita-rouva otti tuon mahtavan herran ritarillisen palveluksen
ylevällä ryhdillä vastaan. Steen-herra tarjosi käsivartensa
Ingeborgille ja valtionhoitaja hymyili sille innolle, millä nuori herra
koetti tehdä ylösnousun hänelle niin mukavaksi ja helpoksi kuin
mahdollista.
"Nyköpingin hääleikit, arvelen minä, kestävät yhä vielä", lausui hän.
"Neiti Päivänsäde ei ole menettänyt sulhaspoikaansa!"
Hieno puna kohosi neidon liljanvaaleille poskille, ja hänkin hymyili
katsahtaen kirkkailla silmillään Steen herraa, ennenkuin käänsi ne
setäänsä.
"Teidänkin muistossanne, setä, näyttävät ne vielä olevan, koskapa
muistatte nimen, jonka siellä sain."
"Niin ja kukapa voisikaan unohtaa sen pienen seppeleen, joka sulle
hankki tuon nimen, arvelet kai Ingeborg... Minun tietääkseni olet
ensimmäinen, joka olet koristanut kiharasi noilla pienillä kukkasilla,
jotka näissä seuduin eivät ole arvoon päässeet... tarkoitan, että
täälläpäin kutsutaan niitä pirunsilmiksi... otat kai tämän kiitokseksi,
neiti Päivänsäde?"
"Oletteko kuullut laulua neiti Päivänsäteestä, uljas ritari?"
"En", vastasi tämä kummastuneena ja lisäsi, "kuinka tulitte
ajatelleeksi tuota laulua, herra Eerik?"
"Tuskin tiedän sitä itsekään", vastasi Eerik-herra nauraen, "kenties
nimien yhtäläisyys saattoi minut ajattelemaan tuota laulua, jonka
lapsuudessani monet kerrat kuulin... muistan ainoastaan muutamia
säkeitä..."
"Ja ne kuuluvat?"
Keijukuningas rakasti neiti Päivänsädettä, mutta sitten tuli
käärmekuningas ja teki lopun rakkaudesta, ja itku ja nauru tuli ilon ja
riemun sijaan... Näin se kuuluu...
Käärmekuningas neidolle taikajuoman toi.
Kun nuori mä oon.
Ja neidolta poski se vaaleni... voi!
Niin lehdossa ratsastelen.
Ja hautaan tuo Päivänsäde mullattiin
Mut' käärmekuningas tiesi minne se haudattiin.
Ja neidon hän haudasta kaivoi pois.
Kun nuori mä oon!
Ja kuolleena linnaansa neidon hän toi.
Niin lehdossa ratsastelen.
"Ja siinäkö on loppu?" kysyi Steen.
"Siinä on loppu!" toisti Eerik-herra. "En muista enempää."
Sillä välin kun näin vähitellen kohottiin rannasta ylemmä, oli eräs
miehistä kiiruhtanut linnaan ilmoittamaan Briita-rouvan tuloa ja nyt
nähtiin Niilo-herra sieltä tulevan vaimoansa vastaan. Valtionhoitaja
seurasi edelleen mukana ja Olli ratsasti herransa hevosen kanssa
pikkusen matkan päässä takana. Mutta heti kun Niilo-herra oli saapunut,
erosi Eerik-herra.
Kohtelias hymyily oli vielä hänen huulillaan, mutta äänenpaino, jolla
hän puhui, oli kuitenkin huomattavasti kylmä. Niilo oli enemmän
mieleltään surullinen, kuin hänen kenties olisi pitänyt olla
tavatessaan kaunista vaimoansa.
Heti senjälkeen oli Eerik-herra taas yhtynyt seurueeseensa ja ratsasti
nopeata ravia Tukholmaan vievää tietä myöten. Itse hän ratsasti hyvän
matkaa miestensä edellä ja ainoastaan Olli Råd ajoi hänen rinnallaan.
"Sinä olet oikeassa", sanoi hän palvelijalleen, "nuori mies on
sidottu!"
"On kysymys ainoastaan siitä, ovatko kahleet kyllin lujia vetämään
hänet Niilo-herran luota teidän puoleenne", lausui Olli hyvin
epäilevästi.
"Ja minkätähden ne eivät sitä olisi...?"
"Niin, miksi... sitä on kyllä vaikea sanoa, mutta semmoisilta ne
minusta näyttävät, nuo herrat, sekä Niilo että Steen, että he varmaan
ennen luopuvat hengestään, kuin hylkäävät sen asian, jonka puolesta he
taistelevat."
Eerik-herra ei vastannut siihen mitään, vaan ratsasti hetken äänetönnä
katsellen jäykästi eteensä tielle, jota he kulkivat.
"Jotakin täytyy kuitenkin tehdä", sanoi hän viimein, "arkkipiispa ei
lepää, ja meillä on itse asiassa kaksi vihollista, joista Niilo Sture
epäilemättä on vaarallisempi, koskapa hänellä on rahvas puolellaan...
Jotakin on sentähden tehtävä ja jos Steen herran voisi voittaa
puolelleen, niin pidän sitä niin suurena asiana, kuin jo puoleksi
olisin voittanut."
"Todellakin", täytti Olli, "olette puhunut totta, herra Eerik... sillä
talonpojat eivät ole unohtaneet tuota nuorta ritaria, joka heitä niin
miehekkäästi Harakerin kirkolla johti kuningas Kristiania vastaan. Jos
voisi Steen-herran voittaa puolellenne, olisi totisesti jo puoleksi
voitto meidän, sillä hän tuo varmaan mukanaan puolet rahvaasta."
"Niinpä niin, Olli", myönsi ritari vilkkaasti, "ja mikä on tehtävä, on
tehtävä heti... Minun nähdäkseni, vetäytyy Niilo-herra jouluksi
Taalainmaahan, ja ennen kevättä ei arkkipiispa ja hänen kuninkaallinen
ystävänsä voi mihinkään ryhtyä... siispä on meidän nyt heti käytävä
toimeen... Emmehän mitään menetä, jos koetammekin. Mutta asia on sitä
laatua, ettei kuka hyvänsä saakaan sitä läpi ajetuksi..."
Herra Eerik piti jo vanhastansa arvossa tuota uskollista ja kelvollista
palvelijaansa. Tämä huomasikin aivan oikein, minne hänen herransa
tähtäsi, ja sanoi nauraen:
"Aijotte siis minut lähettää Niilo Sturen luo joulujuhliin."
"Ja kenenpä muutoin arvelet voivan siihen tehtävään kelvata?" kysyi
ritari takaisin.
"Olkoon sitten niin, minä otan sen tehdäkseni", vastasi Olli
hyväntahtoisesti.
Samalla kun keskustelu tuosta asiasta oli valtionhoitajan ja hänen
uskottunsa välillä, istui Niilo-herra vaimoineen ja lapsineen eräässä
Vesteråsin linnansalissa.
He eivät olleet toisiaan kohdanneet senjälkeen, kuin Niilo keväällä
matkusti Suomeen keskustellakseen Kaarlo-kuninkaan kanssa. Mitkä surun
ja vastoinkäymisten okaat olivatkaan sen jälkeen ilmoihin puhjenneet ja
heitä pistäneet! Heidän kartanonsa oli poltettu, itse Niiloa oli ajettu
kuin pakolaista, kunnes hän taalalaisten päällikkönä voi tarjota
vihollisilleen taistelua. Mutta vielä tällä hetkelläkin oli hänen
asemansa semmoinen, että -- niinkuin hän kirjeessään kuninkaalle oli
maininnut -- "joko hänen täytyi saattaa työnsä loppuun, tahi tulisi hän
itse, hänen lapsensa ja jälkeläisensä kerrassaan turmioon syöstyiksi."
Ja tähän tietoon yhdistyi vielä ajatus lasten kohtalosta, jos hänet
itsensä sodan syöjätär pois hengiltä saattaisi, ennenkuin hänen työnsä
oli alotettukaan, vielä vähemmin loppuun saatettu.
Tämä ajatus saattoi tuon surumielisen ilmeen hänen kasvoilleen, kun hän
pitkän eron perästä sai nähdä vaimoaan ja lapsiaan, ja se oli yhä
jälellä, kun he tulivat linnaan, vaikka hän koetti karkoittaa sitä ei
ainoastaan kasvoiltaan vaan mielestäänkin. Mutta kun hän sitten sulki
rakkaan vaimonsa syliinsä, valtasivat nuo surulliset ajatukset hänet
vielä enemmän kuin ennen, ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, kun
hän sanoi:
"Jumala sinua varjelkoon, vaimo, jos jotakin odottamatonta minulle
tapahtuisi!"
Briita katsoi pelästyneenä ylös. Synkkä aavistus valtasi hänet ja koko
hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän ei antanut itseänsä sen valtaan. Hän
ei tosin voinut kieltää naisellista luontoaan, jonka täytyi saada
oikeutensa, mutta muutoin katsoi hän vaaraa rohkeasti silmiin valmiina
uhraamaan kaikkein kalleimpansakin sille pyhälle päämaalille, jonka
siunattu taistelija hänen miehensä oli.
"Minut voisi kauhu vallata", sanoi hän katsoen luottavasti Niiloa
silmiin, "ellen olisi tottunut ajatukseen, että sinä voit äkkiä tulla
riistetyksi minulta ja lapsilta... Mutta luja uskoni on, että
kaikkivoipa Jumala ei ole meitä hylkäävä... Ja yhtä varmaan kuin toivon
kerran tapaavani sinut toisessa elämässä, yhtä varmaan tahdon kasvattaa
poikasi seuraamaan sinun jälkiäsi."
Niilo ei puhunut mitään, hän vaan puristi vaimoaan lujasti itseensä.
Silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas entisellään, ja tyyni rauha
levisi hänen kasvoilleen ja Briita koetti samoin muusta huolimatta
kiinnittää ajatuksensa jälleennäkemisen onnellisuuteen, ettei
häiritseisi hetken juhlallisuutta, vaikka kauhunkuvat siitä, mitä
mahdollisesti pian voisi tapahtua, kauvan hänen mieltään värisyttivät.
Samassa astui Brodde sisään, ja hän tunsi sydämensä kevenevän
saadessaan silloin lähteä pois yksinäiseen huoneeseen. Siellä lankesi
hän polvilleen ja hartaasti rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä
varjelemaan kaikkia hänen rakkaitansa.
Kun hän uudelleen tuli saliin, jonne oli jättänyt miehensä ja Brodden,
olivat nämä vilkkaassa keskustelussa keskenään, ja hän istuutui
miehensä rinnalle. Myöskin Steen Sture tuli heti senjälkeen sisään, ja
täällä pidettiin nyt neuvottelua, joka muodostui hyvin tärkeäksi,
koskapa se suuressa määrässä tuli olemaan heti seuraavien tapauksien
perustuksena.
Niilo-herra itse johti keskustelua, selitti asiat sekä esitti, mitä nyt
yleensä olisi tehtävä. Ja hän osoitti siinä niin suurta sekä asioiden
että henkilöiden tuntemista, että Steen Sture kuunteli häntä kuin
opettajaansa.
Voi edeltäpäin arvata, että pian tulisi tapahtumaan hajaannus
valtionhoitajan ja niiden välillä, jotka vanhastaan kuuluivat
arkkipiispan puolueeseen. Sellaiset miehet kuin Ture Turenpoika
(Bjelke), Iivari Gren -- vanhan tanskalaismielisen Maunun poika --
nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja Trötte Kaarlonpoika -- hän
kuului sukuun, jota sukutilan mukaan kutsuttiin Eka suvuksi ja jolla
kilvessään oli valkoinen palkki tahi ritarivyö sinisellä pohjalla --
kaikki rohkeita, levottomia, sodanhaluisia ja rikkaita tavarasta sekä
paljon vaikuttavia kukin seudullaan -- sellaiset miehet eivät varmaan
kauvankaan alistuisi kuulemaan käskyä herra Eerik Akselinpojalta, joka
ei kuitenkaan koskaan, kuinka kauvan hän Ruotsissa oleskelisikin, voisi
vapautua siitä muukalaisuuden karvasta, joka hänessä yhä oli. Näiden
lisäksi tuli arkkipiispan läheisimmät sukulaiset, hänen kilpeään
kantavat miehet, Oxenstjernat, herra Eerik Niilonpoika sekä David ja
Krister Pentinpojat.
Mutta hajaannus näiden ja Eerik Akselinpojan välillä toisi epäilemättä
Kristian-kuninkaan maahan ja silloin olisi kysymys siitä, yhtyisikö
herra Eerik Niiloon ja taalalaisiin. Että hän ei menisi tanskalaisen
kuninkaan puolelle, oli aivan selvää jo siitäkin, että hänen veljensä
Iivari oli melkein julki vihollisuudessa tuon kuninkaan kanssa. Mutta
sitä vastoin voisi tapahtua, että hän veljensä kanssa yhdessä
uskaltaisi ryhtyä sekä Niiloa että arkkipiispaa (kuningasta)
vastustamaan, ja että siis Ruotsin ja Kaarlo-kuninkaan puolesta
sotivilla olisi vihollisina sekä valtionhoitaja että tanskalaiset.
Kaiken voisi ratkaista aivan vapaasti, jos nyt ilman muuta voisi
Mälarin laakson kautta marssia Tukholmaa vastaan. Mutta niiden tietojen
mukaan, joita Brodde mukanaan toi, ei södermanlantilaisiin ollut
ollenkaan luottamista, ja hän tiesi itsekin, että Uplannin talonpojat
erittäinkin Fjädrundalannissa eli maakunnan läntisessä osassa, olivat
vielä heitäkin vastahakoisemmat. Ajatella siis nyt Tukholmaan
marssimista olisi ollut suurimmassa määrässä epäviisasta. Siihen
vaadittiin kaikissa tapauksissa paljon suurempaa voimaa, kuin tätä
nykyä oli käytettävänä.
Sentähden oli Niilo-herran aikomus jättää riittävä varustusväki
Vesteråsin linnaan ja sitten vetäytyä Taalainmaahan jouluksi, osaksi
sentähden, että siihenastinen edistyminen saisi kylliksi vaikuttaa,
niin että kansa luottamuksella liittyisi häneen ja hänen toimiinsa,
sekä myöskin sentähden, että voitaisiin Taalainmaasta koota suurempi
sotajoukko. Sitten voisi myös sillä aikaa lähettiläiden kautta koettaa
vaikuttaa muiden maakuntain asukkaisiin, erittäinkin niiden, joilla
näinä päivinä oli ollut lähettiläitä Vesteråsissa.
Steen-herra piti tosin parempana uskaltaa viimeiseen asti ja ilman
muuta lähteä Upsalaa ja Tukholmaa kohti, mutta Niilo huomautti hänelle,
että tarkoitus oli paljon suurempi kuin pelkän ritarillisen urheuden
osoittaminen. Koko Ruotsin valtakunta oli sen takana ja tulisi
seisomaan tahi kaatumaan heidän mukanaan.
"Ole rauhassa, Steen ystäväni", lisäsi hän, "arvelenpa että saat
tarpeeksesi siitä, kunhan tullaan kevääseen!"
Ja Steen-herra antoi myöten. Hänenkin luonteessaan oli varovaisuus
suuresti vallalla rohkeuden ja uljuuden rinnalla, vaikka hänen nuorempi
ja tulisempi verensä, kenties myös halu saada itsensä kuuluisaksi,
yhteydessä hänelle rakkaan asian kanssa, vaikuttivat, että jälkimmäiset
ominaisuudet olivat vallitsevina.
Kun tästä asiasta vielä keskusteltiin, astui asepoika sisään
ilmoittamaan, että Neriken laamanni, herra Maunu Pentinpoika, halusi
puhella Niilo-herran kanssa. Tämä katseli poikaa kummastellen, mutta
käski hänen kuitenkin sanomaan Maunu-herran tervetulleeksi. Mutta ei
ainoastaan Niilo pitänyt tätä käyntiä odottamattomana, myöskin Steen
Sturen ja vielä enemmän Briita-rouvan kasvoista voi päättää, että he
pitivät sitä sekä odottamattomana että kummallisena.
Niilo ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, mitä hän oli kuullut ja
nähnyt Örebron kirkossa sinä iltana, jona piispa Tuomas siellä heitti
hänelle hyvästinsä, eikä koskaan mainittu hänen lankonsa nimeä hänen
näkemättä edessään parannuksentekijän, joka raateli ruumistaan yhtä
raivoisasti, kuin kerran oli hyökännyt kansansankari Engelbrektin
kimppuun. Useita vuosia oli siitä jo kulunut, eivätkä serkukset olleet
missään tekemisissä toistensa kanssa. Niilo tiesi, että Maunu oli
harhaillut joitakuita aikoja merellä. Se oli ollut ikäänkuin viimeiset
mainingit kiihtyneen mielen sisäisistä taisteluista. Arbogan suuren
kokouksen aikana, jolloin Kaarlo-kuningas ensi kerran oli huomannut
olevansa kavaltajien ympäröimänä, antoi hän Maunu Pentinpojalle
Brandeborgin, eli niinkuin sitä nyt kutsutaan Brandalsundin
läänitykseksi. Siellä oli tuo onneton mies sitten elänyt rauhassa
vuoteen 1461, jolloin hänen vanha isänsä, Pentti Steeninpoika, kuoli,
ja jolloin hän tuli hänen seuraajakseen Neriken laamannina.
Nyt asui hän sukukartanossaan Göksholmassa.
Niilo nousi ylös, kun laamanni astui sisään, ja meni häntä
ystävällisesti vastaan.
"Ette odottaneet, että Maunu Pentinpoika tulisi teitä tapaamaan", sanoi
laamanni huulillaan hymy, jossa kuitenkin oli, ikäänkuin kukassa
kuivuneella arolla, jotain surumielistä. "Kuitenkin tulen en ainoastaan
sukulaisena vaan myöskin ystävänä, jos vähänkään minuun luotatte."
Näin lausuen tervehti hän Briita-rouvaa ja muita, ja niin pääsi taas
keskustelu käyntiinsä. Briita-rouva poistui, ettei läsnäolollaan
sitoisi vierasta, ja myöskin Steen ja Brodde kiiruhtivat seuraamaan
hänen esimerkkiään, vaan laamanni esti sen sanoen:
"En tule millekkään salaiselle asialle, ja toivoisin, että koko maailma
kuulisi sen, mitä minulla on sanomista... Ensiksi tahdon kiittää teitä,
Niilo, siitä mihin olette ryhtynyt. Voi, kolmekymmentä vuotta sitten
liikkui toiset ajatukset päässäni! Nyt ovat ne, Jumalan kiitos,
poissa!... Ja tahtoisinpa antaa henkeni, jos vaan hetkeksikään voisin
esiin loihtia tuon suuren hengen äänettömyydestään..."
Hän nosti kiivaasti kätensä silmilleen ja kääntyi ympäri, mutta jatkoi
pian uudestaan, juhlallinen tyyneys kasvoillaan:
"Ihmeellisesti muuttuu miehen mieli, ja minä kiitän Luojaa ja pyhää
Eerik-kuningasta, jotka vihdoinkin ovat antaneet minulle rauhan ja
vahvistaneet minua siinä, mikä on hyvää... Ja sentähden tulen nyt ja
tarjoan käteni siihen työhön, jonka te olette alkanut."
"Minä kiitän teitä, serkku", sanoi Niilo lämpimästi ja tarttui Maunu
Pentinpojan käteen. "Arvelen teidän olevan meille suureksi hyödyksi,
varsinkin kun herra Eerik Niilonpoika Örebrossa voi tulla hyvin
vaaralliseksi. Mutta puhukaamme näistä asioista lähemmin sitten, kun
ensin olette ollut vieraanani päivällisillä."
Tätä vastaan ei Maunu-herralla ollut mitään muistuttamista, mutta hän
lisäsi:
"Yksi asia täytyy minun kuitenkin sitä ennen saada selville... Minulla
on teille pyyntö, joka koskee poikaani..."
"Poikaanne?"
"Niin, poikaani Juhania... minä haluaisin, että hän tulisi teidän
perheeseenne ja että te hänet kasvattaisitte oikeaksi ruotsalaiseksi
ritariksi, niin että hän sodassa valtakunnan vihollisia vastaan voisi
miehekkäillä ajatuksilla ja töillä kokonaan karkoittaa sen varjon, joka
hänen onnettoman isänsä kautta on pimentänyt Natt och Dag suvun
kilpeä."
Tuskinpa voi luotettavampaa todistusta antaa miehen tahdon ja
tarkoitusten vakavuudesta ja suoruudesta kuin sen, että hän jätti
poikansa Niilo Sturen haltuun. Tämä kuuntelikin sukulaisensa pyyntöä
mitä sydämellisimmällä osanotolla.
"Poikanne on oleva minun poikani", sanoi hän, "ja on hän saapa kaiken
hyvän, mitä minulla on antamista!"
"Kiitos, kiitos, Niilo hyvä", lausui Maunu liikutettuna. "Te ette
tiedä, minkä ilon minulle saatatte noilla sanoillanne. Ja", lisäsi hän
kohottaen katseensa korkeuteen, "niin voin minäkin toivoa, että
minunkin haarani meidän vanhaa sukuamme on iloitseva täydestä
päivänvalosta."
Hän keskeytti vähän puhettaan, ja jatkoi sitten kääntyen Niiloon:
"Kaikki, ei ainoastaan minun isäni, vaan teidänkin, tuo ankara
Bo-herra, ja meidän setämme, herra Niilo Steeninpoika, kaikki ovat, he
vetäneet miekkansa asian puolesta, joka ei ollut Ruotsin. Te olette,
ensimmäinen, joka olette eronnut suvusta ja kohottanut kolmekruunuisen
sotalipun. Antakoon Herra siunauksensa, että se olisi tapahtunut
onnellisena hetkenä... Maailman mielestä se ei koskaan ole ollut
vaarallisempaa kuin nyt, mutta siinäkin olette te osoittanut oikeata
ritarin mieltä."
Niilon olisi ollut vaikeata kuunnella tuota, jollei puhujan liikutus
olisi ilmaissut, että se virtasi vilpittömästä sydämestä.
"Älkäämme uudistako noita tuskallisia muistoja, jotka jo ovat umpeen
kasvaneet", lausui Niilo, "isämme kuuluivat toiseen aikaan. Silloin
tuskin ajateltiin, että Ruotsia oli olemassakaan ja jos tuo ajatus
heille tulikin, niin luulivat he hyödyttävänsä tätä maata paraiten
sillä tavalla, jonka he valitsivat... Kuka voi sanoa, mikä olisi tullut
seuraukseksi, jos Niilo Steeninpoika, Jumala hänen sielulleen
armollinen olkoon, olisi voittanut, kun hän Eerik-kuninkaan marskina
Dannebrogia heiluttaen kuljeksi ympäri Itä-Götanmaata... tahi jos
Kaarlo Knuutinpoika ei olisi voinut kestää paikoillaan vanhan Krister
Niilonpojan ahdistaessa."
"Epäilemättä se, että Ruotsi olisi tullut tanskalaiseksi", huomautti
kiivaasti Steen Sture.
Maunu Pentinpoika katsoi Niiloa silmillä, joissa ihastus ja
kiitollisuus taistelivat vallasta; ihastus, koska koko hänen serkkunsa
olennossa oli jotakin ylevää, -- kiitollisuus, koska hän selvästi
huomasi serkkunsa koettavan lempeimmässä valossa katsella noita
vainajia, ja tämä valo lankesi jossakin määrin hänen itsensäkin päälle.
"Sinäpä sen sanot, Steen ystäväni", vastasi Niilo tämän huomautukseen.
"Kuitenkin uskon, että se olisi ollut seurauksena tapausten pakosta
yleensä, eikä siitä, että isäimme tarkoitus oli semmoinen. He olivat
liian mahtavia antaakseen perään, mutta ei kyllin mahtavia tullakseen
mahtavimmiksi Ruotsissa... Sitä pahempi", lisäsi hän, kääntääkseen
ajatukset pois tuosta arkaluontoisesta asiasta, "on yhä senkin jälkeen
löytynyt miehiä, jotka vallan puutteessa ovat heidän tavoin
heittäytyneet vihollisten käsiin, ja arvelenpa, että arkkipiispa Jöns
on näyttävä meille tuon näytöksen vielä kerran, ennenkuin hän herkiää
tavottelemasta Ruotsin hallitusta käsiinsä."
"Aivan varmaan on hän sen tekevä", lausui silloin Maunu Pentinpoika,
"jos minulle on viestit oikein ilmoitettu. Sillä niin on sanottu, että
nyt uutenavuonna pitävät arkkipiispan ystävät kokouksen Vadstenassa ja
että hän itse aikoo sitten lähteä Tanskaan kuningas Kristianille
hätäänsä valittamaan."
Keskustelu kääntyi nyt aivan uudelle alalle, jossa itsekukin voi
vapaammin liikkua, etenkin kun yhä selvemmin alkoi näkyä, että tuo
entinen Engelbrektin vihamies oli aivan kokonaan mielipiteissään
muuttunut. Ja koska hän oli oleskellut arkkipiispan puolueen
keskuudessa, ja oli pidetty miehenä, joka ei kuulunut mihinkään
puolueeseen, vaan jota pitäisi houkutella, koska hänellä oli
jonkunlaista vaikutusvaltaa, niin oltiin häntä kohtaan oltu vähemmän
varovaisia kuin olisi ollut viisasta. Sentähden voi hän nyt Niilolle
antaa useita tietoja, jotka hänelle olivat hyvin tärkeitä.
Asepoika tuli sitten ilmoittamaan, että päivällispöytä odotti, ja
siellä kohtasivat herrat taas Briita-rouvan ja nuoren Ingeborg
Åkentyttären. Keskustelu liikkui nyt yleisissä asioissa,
sukulaissuhteissa, jotka koskivat Natt och Dagien sekä muita ylhäisiä
sukuja. Myöskin haasteltiin huomattavista omituisuuksista erinäisissä
suvun jäsenissä. Maunu-herra oli erittäinkin kotiutunut näihin
asioihin, ja vielä enemmän hänen vaimonsa, rouva Ermegård Bylow, niin
että hän usein ilmoitti hänet tietojensa lähteeksi.
Eräs pöydässä olijoista ei kuitenkaan näyttänyt hyvin huomiota panevan
ritarin puheeseen. Se oli Steen-herra.
Ingeborg Åkentytär (Tott) muistutti monessa suhteessa sisartaan
Ilianaa, sekä ulkonaisilta että sisäisiltä ominaisuuksiltaan, mutta
kuitenkin niin, että hän, mitä edellisiin tulee, oli sisartaan paljon
korkeammalla. Jos Iliana olikin kaunis, niin oli Ingeborg huikaisevan
ihana. Säännöllisempiä piirteitä, kuin hänen, ei voi nähdä. Otsa oli
valkoinen ja kirkas, ja hienojen kaarevien kulmakarvojen alta tuikkivat
silmät ihmeellisellä, selittämättömällä loisteella, vilkkaasti
vaihdellen ilmeitä aina sielun liikutuksien mukaan. Hienosti
muodostunut nenä, uhkean punaiset huulet ja kaunis pyöreä leuka --
kaikki oli niin täydellistä, että olisi ollut ihme, jos ei nuorukaisen
sydän olisi syttynyt ilmiliekkiin hänet nähdessään.
Eikä Steen-herrakaan näyttänyt katselevan ja kuuntelevan mitään muuta
kuin kaunista Ingeborgia ja hänen sanojansa, kun tämä sitä vastoin,
vaikka hän kyllä etusijassa lainasi korvaansa Steen herralle, kuitenkin
voi myös toisiakin puhutella ja vastata heidän kysymyksiinsä. Sattuipa
niinkin, että yhteen ja toiseen Steen-herran sanaan ei vastausta
tullutkaan, ja tämä, kun se kolmannen kerran tapahtui, teki hänet aivan
alakuloiseksi.
Päästäkseen kuitenkin joutumasta toisten huomion esineeksi antautui hän
silloin hyvin innokkaasti yleiseen keskusteluun, niin että jalon
Briita-rouvan täytyi salaa nauraa tuolle rakastuneelle nuorelle
miehelle.
Kysymys, johon Ingeborg ei vastannut, eli johon vastaamasta hän pääsi
kääntymällä Briita-rouvan puoleen, koski asiaa, joka oikeastaan koski
Nyköpingissä vietetyitä häitä. Siellä oli leikitty myöskin
panttileikkejä, ja panttien jakaja oli kerran pannut Ingeborgille
suudelman pantinlunastajan palkaksi, mutta Ingeborg oli tehnyt
pantinlunastamisen niin vaikeaksi, että se tuli mahdottomaksi, jonka
hän myös leikin sääntöjen mukaan oli oikeutettu tekemään, ja niin
muodoin tuli suudelmakin mahdottomaksi saavuttaa. Steen-herra tahtoi
nyt tietää, oliko kaunis impi tiennyt silloin kun hän määräsi tuon
mahdottoman pantin lunastuksen, että se oli ollut hänen panttinsa, joka
oli lunastettavana.
Kolme kertaa uudisti hän kysymyksensä, ja joka kerta Ingeborgia joko
itseään puhuteltiin, tahi puhutteli hän sitten muita pöydässä olijoita,
mutta niin luonnollisesti ja teeskentelemättömästi, ettei kukaan muu
paitsi itse tuo rakastunut ritari voinut huomata, että hänen
kysymyksensä jäi vastaamattomaksi.
Vielä silloin kun noustiin ylös pöydästä, oli Steen mielessään
alakuloinen, mutta Ingeborg ei ollut huomaavinaan siinä mitään, vaan
liittäytyi Briita-rouvan seuraan, ja Steen näkyi kokonaan kadottaneen
halun puhutella häntä, vaikka hänen silmänsä alati häneen pysähtyivät,
niin pian kuin hän luuli, ettei häntä huomattaisi. Ja niin kesti sitä
yhä edelleen.
Mutta joko nyt Ingeborg tahtoi sovittaa vihansa, tahi arveli hän
ritarin kylmäkiskoisuuden menevän liian pitkälle, yhtä kaikki, hän
huusi häntä luokseen. Ja samalla paloivat hänen kauniit silmänsä niin
veitikkamaisesti ja huulilla oli niin vastustamaton hymy, että jo sekin
oli kylläksi voittamaan lujimmankin.
Steen-herra kiiruhtikin heti hänen luokseen, ja hänen ihastunut
katseensa osoitti kyllin selvästi, kuinka täydellisesti kaunis neito
piti häntä vallassaan.
"Tahdotteko siis vastata minulle, kaunis Ingeborg", kysyi hän
rukoilevalla äänellä.
Mutta Ingeborg hymyili viehättävästi ja sanoi:
"Miksi puhua menneentalvisesta lumesta, uljas ritari?"
"Sentähden... sentähden", änkytti Steen, "että tahdon uskaltaa
mahdottomia voittaakseni...!"
"Varjelkoon teitä Jumala!" huudahti Ingeborg lyöden kädellään eteensä.
"Ei, toisen koetuksen tahdon sille asettaa, joka tahtoo tulla minun
ritarikseni..."
"Sanokaa se, sanokaa se, neiti Ingeborg."
Silmäys, joka puhui enemmän kuin sanat vastasi tuohon huudahtukseen, ja
tuosta rakastuneesta ritarista näytti siltä, kuin olisi kaunis impi
punastunut siitä silmäyksestä, jollei se ollut valo syttyneestä
rakkaudesta, joka aikaansai muutoksen hänen poskillaan.
"Muistatteko laulun, josta setäni puhui", kysyi Ingeborg äkkiä ja
lisäsi, kun ritari kummastuneena pudisti päätään: "Ettekö ole sitä
koskaan kuullut?"
"En, en ole."
"Tahtoisin kuulla lopun tuosta laulusta... sillä minäkin ajattelen
samoin kuin te, että se ei lopu siihen, mihin setä lopetti. Olen
etsinyt koko laulukokoelmani läpeensä, mutta sitä minulla ei ole."
"Senkö asetatte panttini lunnaaksi, kaunis neito", kysyi ritari
hymyillen.
Ingeborg löi häntä veitikkamaisesti kädelle.
"Jos voitte hankkia minulle laulun, niin tulette te eikä kukaan muu
olemaan ritarinani", sanoi hän, ja taas näytti Steen-herrasta, että
hienot posket punastuivat, ja vakava ilme muodostui hänen suunsa
ympärille.
"Olen hankkiva teille laulun, jos se vaan on tästä kuningaskunnasta
löydettävissä", lausui hän vakavasti, mutta lisäsi: "sanokaa minulle
kuitenkin, mikä laulun nimi on!"
"Ettekö muista sen nimeä?" nauroi Ingeborg.
"Kyllä, kyllä minä muistan... ah, kuinka voisinkaan unohtaa
Päivänsäde-neidon?"
"Ei, ei... te olette auttamaton, uljas ritari!... Niin sen nimi tosin
oli, vaan niin on minuakin tahdottu kutsua. Mutta minua ei teidän
tarvitse etsiä, vaan laulua ja senkin nimi on: Päivänsäde-neito."
Steen-herra ei voinut muuta kuin nauraen vastata tuon kauniin tytön
iloiseen oikaisuun. Ja varma on, ettei hän koskaan ennen niinkuin tällä
hetkellä ollut antanut syytä kauniiseen nimeensä: Päivänsäde, jonka hän
sai setänsä häissä. Päivä paistoi hänen silmistään, mutta samalla myös
suloinen haaveksivaisuus, niinkuin hän olisi tahtonut lausua tuon
pienen kukan toisen nimen: "älä unhota minua!"
Hienosta kultaketjusta hänen kaulansa ympäri riippui taiteellisesti
tehty, lävistetty kultakoriste, jonka keskelle tuo kaunis kukka oli
emaljiin kuvattu.
Kun hän nyt puhuessaan kumartui, putosi koriste hänen syliinsä ja kun
hän tahtoi sen kätkeä takaisin ruumista myöten istuvan leninkinsä
povelle, tuli kukan kuva näkyviin, ja Steen ei voinut olla tarttumatta
hänen käteensä katsellakseen taideteosta.
Hän katseli kauvan sitä, mutta mitä hän silloin ajatteli, jäi hänen
omaksi salaisuudekseen. Ingeborg viimein puoliksi vaivaantui ja tahtoi
ilakoiden ottaa häneltä koristuksen.
Mutta silloin katsahti Steen ylös kostea kiilto silmissään ja sanoi:
"Tuo kukka on minulle rakas, se on isänmaani kuva. Yhtä köyhä ja
unohdettu kuin tuokin, ja kuitenkin elää sen sisässä henki, jonka
silmissä kuvastuu taivaan sini ja valoisan päivän aurinko."
Hän tarttui haaveellisessa innostuksessaan Ingeborgin käteen ja lisäsi:
"Jos tuo koristus olisi minun... kiinnittäisin sen kypäriini, ja muisto
toisesta neiti Päivänsäteestä sulaisi yhteen rakkauden kanssa
toiseen... Niin, Ingeborg, missä elänkin tahi kuolenkin, pysyn aina
neiti Päivänsäteen ritarina!"
Sitten nousi hän äkkiä ylös ja meni pois, ja jos hän silloin olisi
nähnyt uneksivan ilmeen neidon silmissä, joka istui ja piti koristusta
kädessään, niin olisi hän aivan varmaan iloisemmalla mielellä katsellut
rakkautensa tulevaisuutta.
* * * * *
Mutta samana iltana seisoi dominikaaniluostarin seinän pimeässä
varjossa kaksi olentoa, joista toisella oli munkkikaapu toisella
aseenkantajan puku. Aseenkantaja oli erittäin tyhmän näköinen ja näytti
suurella kunnioituksella kuuntelevan munkin sanoja.
"Sinä ymmärrät siis, poikani, että minä katson sinun parastasi,
niinkuin katson herrasikin parasta?"
"Kyllä, minä ymmärrän!"
"Ja suurimman siunauksen taivaasta sinun päällesi rukoilen, jos sinä
uskollisella sydämmellä kuuntelet minun sanojani ja kätket ne siksi kun
aika työhön on käsissä... Suuret, voittamattomat vaarat ympäröivät
herraasi, mutta minä ja moni muu tahdomme valvoa hänen ylitsensä; sano
nyt minulle, poikani, tahdotko sinäkin yhtyä meihin?"
"Tahdon!" vastasi aseenkantaja, mutta niin laiskasti ja yksitotisella
äänellä, niinkuin tuskin olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys, tahi
niinkuin se olisi hänelle ollut aivan yhdentekevää.
"Muista siis, rakas poikani... siksi tahdon sinua kutsua, koska tunsin
isäsi, silloin kun nuoruudessani olin Gotlannissa!"
"Oletteko ollut Gotlannissa?" kysyi aseenkantaja vähän vilkkaammasti.
"Olen, poikani, olin siellä nuoruudessani... ennenkuin mieleni kääntyi
pois maailmasta ja kokonaan antauduin taivaalle... -- hyvä, pane nyt
mieleesi, poikani, että kun saat sanan Pietari-munkilta, niin on vaara
herrasi oven edessä, mutta apukin on silloin lähellä, ja sinä saat
viedä tämän avun herrallesi... Ymmärrätkö minua?"
"Kyllä, minä ymmärrän!"
"Mene siis herran rauhaan ja mieti tarkoin, mitä olet luvannut."
Munkki meni luostarin portista sisään, mutta aseenkantaja kulki hitain
askelin pitkin joen rantaa sillalle, joka vei linnalle. Linnasta tuli
muutamia aseenkantajia ja kun nämä huomasivat yksinäisen toverinsa,
sanoivat he:
"Kiiruhda, Faste, linnanpäällikön luo, hän on sinua kysellyt!"