Kosto.
Vesteråsin piispantalossa tapahtui samaan aikaan yhtä merkillisiä
seikkoja.
Paettuaan palavalta kartanoltaan lähti Niilo Sture pohjoiseen päin
Gestriklantiin. Jo täällä sai hän, valittaessaan hätäänsä rahvaalle,
niin paljon puolta, että voi ottaa haltuunsa joukon arkkipiispan
hevosia, jotka olivat siellä, sekä moniaita haarniskoita ja aseita.
Vieläpä hän sai käsiinsä koko Norrlannin nahkaveron, joka oli matkalla
arkkipiispan luo Tukholmaan. Arkkipiispan vouti ja palvelijat otettiin
vangeiksi. Sitten käytti Niilo hyväkseen otollista tilaisuutta, jonka
tämä menestys toi, suostuttaen tämänkin seudun rahvasta puolelleen, ja
saavuttikin monen helsinglantilaisenkin luottamuksen.
Arkkipiispa huomasi nyt liian myöhään pettyneensä tähän ritariin
nähden. Hän oli pitänyt häntä mitättömänä ja vaarattomana, jota hän voi
kohdella mielensä mukaan ja lyödä häntä kuten koiraa sauvallaan. Mutta
nyt hän sai lähettää 300 hyvin asestettua miestä ottamaan kiinni tätä
metsänkävijää. Hänen veljensä, David Pentinpoika, oli joukon johtajana,
ja parempiin käsiin ei arkkipiispa olisi voinut tätä asiaa uskoakaan.
David-herra vapisi himosta nähdä vanhan vihamiehensä sydänveren
vuotavan.
Mutta silloin lähti Niilo Sture väkineen metsien poikki Taalainmaahan,
ja sinne tuskin saavuttuaan sai hän väkeä niin runsaasti, että voi
ruveta hyökkäämään. Taalainmiesten etunenässä hän meni silloin joen yli
kulkien nummea myöten Vesteråsia kohden, joka linna oli arkkipiispan
veljenpojan, Eerik Niilonpoika Oxenstjernan hallussa.
Ja Vesteråsin linna joutui Niilo Sturen haltuun.
Se oli sangen tärkeä asia. Sillä nyt oli ritarin käsissä mahti, jota ei
sopinut enää ylenkatsoa. Vallassa oleville herroille, etupäässä
valtionhoitajalle, Eerik Akselinpojalle oli hän sitä vaarallisempi, kun
ei ollut ensinkään varmaa, että hän ottaisi mukautuakseen heidän
tahtonsa mukaan. Senvuoksi lähtikin Eerik-herra muutamien neuvosherrain
ja piispain kera viipymättä Tukholmasta Vesteråsiin, heti kun oli
saanut varmistetuksi valtansa pääkaupungissa. Uskottunsa, Olli Rådin
neuvokkuuden avulla hän oli saanut valtaansa Tukholman linnan, jonka
jälkeen hän, kuten sanottiin, lähetti arkkipiispan kirkkoonsa takaisin.
Mutta Vesteråsiin saavuttuaan saivat herrat sanoman, joka oli aivan
odottamaton ja joka samalla vahvisti Eerik-herran pelon Niilo Sturen
aikeisiin nähden. Tämä oli lähettänyt sanoja ympäri valtakunnan kutsuen
Ruotsin miehiä päättämään valtakunnan hallinnosta. Ja monesta
maakunnasta oli saapunutkin valtuusmiehiä. Kaikki olivat sitä mieltä,
että maassa oli jo ollut tarpeeksi herrain vaihdoksia. Nyt tahdottiin
Kaarlo-kuningas takaisin. Sitä varten laadittiin uskollisuus- ja
kutsumuskirje, jossa kerrottiin, että oli tartuttu aseisiin kuninkaan
puolesta herra Niilo Sturen johdolla, sekä pyydettiin häntä Ruotsiin
ottamaan valtakuntaa haltuunsa. Kirje lähetettiin luotettavalla
miehellä kuninkaalle Suomeen, ja Niilo-herra kirjoitti samansuuntaisen
yksityisenkin kirjeen hänelle.
Tällä kannalla olivat asiat herrain saapuessa, ja illan tullen he
kokoontuivat piispantaloon Lydekinus Akselinpojan luokse, jota
tavallisesti kutsuttiin Lydeke-piispaksi.
Suuri sali oli ylhäisiä herroja täynnä, ja kaikki olivat huolestuneen,
levottoman näköisiä. Siellä oli Eerik-herra itse kullalla kudotussa
samettinutussaan, komea miekka vyöllään ja kalliit kultakäädyt
kaulassaan. Hänen rinnallaan istui Skaran piispa, sama joka oli
Nyköpingin häissäkin.
Yhden ainoan kasvot osoittivat avomielisyyttä ja hilpeätä mieltä. Tämä
oli Niilo Sture, joka muutenkin erisi muista yksinkertaisen koruttoman
ryhtinsä vuoksi. Ja hänen pukunsakin, jona oli yksinkertainen,
tummansininen nuttu turkkiviitan alla, ilman koruneuleita, osoitti,
ettei hän nyt ollutkaan matkoilla herrashoveihin, joissa kultia,
samettia ja helmikoristeita kysytään. Hänen vyötäisiltään riippui vielä
keltaisessa vyössä raskas lyömämiekka osoittain sekin hänen sotaisia
puuhiaan.
Lydeke-piispan hovipojat kulkivat ympäri tarjoillen viiniä suurista
hopeamaljoista, ja piispa itse näytti koko olennollaan tahtovan puhua
rauhan ja sovinnon sanoja. Hän kävi yhä innokkaammaksi, kuta enemmän
Eerik-herra rypisteli tummia kulmakarvojansa, ja kuta tiukemmaksi
sanailu kävi. Kaikki oli kuin noiduttua. Viini näytti happanevan
herrain huulilla, eikä piispan ystävyyskään näyttänyt saavan sitä
makeammaksi.
"Minusta näyttää, herra Niilo", sanoi Eerik-herra, "kuin te olisitte
nyt unhottanut kaikki koreat puheenne valtakunnasta ja sen
pelastamisesta... Sillä ette mahtanekaan sitä ajatella, että
valtakunnan herrat äänettöminä katselisivat teidän matkojanne
talonpoikaisjoukon kera... älkää ymmärtäkö sanojani toisin kuin ne ovat
otettavat", hillitsi hän itsensä yrittäen hymyillä, "tahdon puhua
sydämellenne, herra Niilo, ja tiedän hyvin, etten siihen kohtaan
turhaan kosketa, senverran luulen teitä tuntevani."
"Sananne kilahtavat komealta, herra Eerik", lausui Niilo, "mutta
ennenkuin pääsemme aivan selville keskenämme, täytyy teidän vähän
tarkastaa puhettanne kanssani, sillä siihen on totuutta ja valhetta
eriskummallisella tavalla yhteen sekoitettu."
"Valhetta... herra Niilo?" huudahti Eerik Akselinpoika, ja hänen
äänensä ja salama hänen silmissään ilmaisi riittävästi, kuinka vähän
puuttui, ettei hän menettänyt malttiaan.
"Niin, valhetta!" lausui Niilo, "sillä valhetta on puhua sydämestä ja
tunteista valtakunnan tähden, ellei niitä todellisuudessa ole
olemassa."
"Mitä minun siis tulisi mielestänne tehdä?" kysyi valtakunnanhoitaja
kiukusta vapisevin huulin.
"Jos te todellakin harrastatte, mitä olette sanonut ja yhä sanotte, --
jos harrastatte valtakunnan menestystä... niin, luovuttakaa
valtakunnanhoitajan-virkanne Kaarlo-kuninkaan käsiin ja liittykää
minuun ja Ruotsin rahvaaseen."
"Taas tuo vanha laulu", virkkoi eräs neuvosherroista, Eerik-herran
kääntyessä harmistuneena toisaalle. "Te haluatte ruveta uudeksi
Engelbrektiksi, herra Niilo, te aiotte vetää talonpojat taasen
niskoillemme... Toivon kuitenkin, että sitä ennen tapahtuu jotakin,
joka saattaa teidän suuret tuumanne häpeään."
Hehkuva puna peitti nyt yksinäisen Niilo-ritarin posket, ja hän silmäsi
puhujaa niin ylevällä ja voimakkaalla katseella, että tämä vuorostaan
punastui ja vetäytyi syrjään. Mutta ennenkuin Niilo ehti mitään lausua,
otti Skaran Hannu-piispa sananvuoron.
"Älkää pahastuko, herra Niilo", sanoi hän, "meidän kaikkein mielipide
on, että yrityksenne hajottaa ja särkee, eikä mitään rakenna, ja
toivoni ja pyyntöni teille on, että mietitte, niinkauan kuin on aika.
Heittäkää yrityksenne, josta ei tule muuta seuraukseksi kuin
verenvuodatusta ja pitkällisiä vaivoja valtakunnalle."
"Riittää, riittää, jalot herrat!" keskeytti Niilo huolehtivan piispan,
"mitä minuun tulee, olen tarttunut miekkaani mitä jaloimmassa
tarkoituksessa. Mitä taasen rahvaaseen tulee, on sillä Ruotsin lain
mukaan yhtä paljon sanomista valtakunnan asioihin kuin yhdelläkään
teistä. Minun pitää miettiä, sanotte... Jumalan nimessä, te ette tiedä
mitä sanotte! Luuletteko, että olen tähän kevytmielisesti ryhtynyt?...
Koko elämäni on ollut kuin siihen vihkimystä, jota nyt aion
toimittaa... Ei, minulle olisi ikuiseksi häpeäksi, jos kauemmin
toimetonna katselisin, kuinka Ruotsin herrat, toinen toisensa jälkeen
nousevat mellastamaan Ruotsin valtakunnassa, raastaen ja hävittäen sitä
kuin omaa omaisuuttansa... Ei, niin totta kuin tahdon ritarikilpeäni
kunnialla kantaa, teen siitä pelistä lopun... Lain täytyy kerrankin
päästä arvoonsa, ja minä tahdon olla lain vartija, niin totta kuin
Jumala ja pyhä Eerik kuningas minua auttakoon!"
Hän puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että se jotakin vaikutti
noihinkin miehiin, joiden lakina ei yleensä ollut muu kuin itsekkyys ja
mielivalta. On merkillistä, mutta kuitenkin totta, että juuri niistä
miehistä, joiden näinä aikoina oikeastaan olisi pitänyt olla lakia
turvaamassa ja pystyssäpitämässä, etusijassa voitiin sanoa, että "laki
istui keihään nenässä". Maan mahtavilla oli, enemmän kuin luulisikaan,
lakina raaka voima. Ja tämä heidän mielivaltansa hajotti maan
pirstoihin, ja käsite "isänmaa" haihtui pois, niin että itse asiassa
ainoastaan talonpojalle oli suotu omistaa semmoinen.
Sentähden oli ja pysyi Engelbrekt kaikkina aikoina suurimmalle osalle
Ruotsin mahtavia suuruutena, jota he eivät voineet muuten käsittää kuin
raakana voimana, joka kerran saattoi koko valtakunnan horjumaan
perustuksiaan myöten.
Salissa syntyi hiljaisuus, kun tuo avomielinen ritari oli lopettanut
puheensa. Itse pelokas Lydeke-piispakin unohti viitata hovipoikiaan
kiiruhtamaan esiin juomasarvinensa. Eerik-herra katseli suoraan
eteensä, ikäänkuin tarkkaan punniten puhetta, mutta hänen kulmakarvansa
vetäytyivät samalla yhä enemmän kokoon, ja lopuksi katsahti hän Niiloon
lausuen:
"Tämä on kapinoitsijan puhetta... te olette pois suunniltanne,
herra Niilo!... Ajatelkaahan toki, minä olen valittu Ruotsin
valtionhoitajaksi ja seison tässä edessänne valtakunnan piispain ja
neuvosherrain ympäröimänä!"
"Minä en ole poissa suunniltani", vastasi Niilo Sture, "vai arveletteko
te, että valtionhoitajalla voi olla enemmän valtaa kuin kuninkaalla?
Minä sanon teille suoraan, herra Eerik, te ette ole laillinen Ruotsin
valtionhoitaja!"
"Ritari, mitä uskallatte sanoa?" huusi Eerik-herra ja tuli hehkuvan
punaiseksi, ja kaikki muut iskivät silmänsä Niiloon, ikäänkuin hän
olisi seisonut heidän edessään valtiopetoksesta syytettynä.
"Peruuttakaa, peruuttakaa sananne, herra Niilo!" kiiruhti Lydeke-piispa
torjumaan myrskyä, joka uhkasi puhjeta esiin. "Te sallitte lämpimän
sydämenne viedä itsenne liian pitkälle, liian pitkälle!"
"Ei, en kirjaintakaan peruuta", vastasi Niilo ja oli yhtä tyyni, kuin
vastustajansa olivat kiivaita, "minä toistan sen, Nyköpingin vaali
täytyy Ruotsin kansan vahvistaa, taikka en minäkään tunnusta teitä
koskaan valtionhoitajaksi, herra Eerik!... Siinä te katsotte asioita
väärässä valossa... Ruotsin herrat eivät voi mitään ilman Ruotsin
talonpoikia. Ne seisovat yhtä oikeutettuina vastakkain ja laki päättää,
kellä oikeus on puolellaan."
Eerik-herra oli vaiti, mutta neuvosherra, joka äsken oli myrskyn
alkanut lausui:
"Ja laki painaa talonpoikien puolelle... niin, teidän ei tarvitse sitä
sanoa, me osaamme laulun ilmankin."
"Mutta minä tahdon sen laulaa, niin että molemmilla korvillanne voitte
kuulla, että laki on laki ja teidän terävät puheenne eivät siinä mitään
voi... Rahvaalla on laki puolellaan, jo sekin, että Kaarlo-kuningasta
huudetaan, sitä todistaa. Sillä ainoastaan ruotsalaisen kuninkaan
avulla voi Ruotsi päästä kaikesta levottomuudesta ja eripuraisuudesta."
"Tahi myöskin rahvaan valitseman valtionhoitajan avulla?" virkkoi
pistävästi itsepäinen neuvosherra. "Ja te itse, Niilo-herra, olette kai
sitten Ruotsin valtakunnan oikea hoitaja."
Mutta taas täytyi hänen laskea katseensa Niilo Sturen leimuavan katseen
edestä, vaikka hän pisteliäällä hymyllä koetti salata, kuinka syvästi
ja voimakkaasti tuo katse häneen sattui. Eikä se ollut tuommoinen
haihtuva, pikainen silmäys, jossa vihaa ja harmia paloi, vaan siinä
vallitsi semmoinen tutkiva ja alaspainava voima, että tuo ylhäinen
herra itse oli vähällä tehdä ajattelemattoman teon ja unohtaa hetken
tärkeyden ja paikan, missä oli.
"Oikea valtionhoitaja", kuului silloin Niilo Sturen syvä ja sointuva
ääni, "on minun ajatukseni mukaan se, joka lakien turvissa voi saattaa
levon ja rauhan valtakuntaan, ja se ei voi tapahtua kansaa vastaan vaan
läheisimmässä yhteydessä sen kanssa. Ja sentähden pysyn minä lujana
päätöksessäni... Ja te, herra Eerik, liittykää te minuun ja rahvaaseen,
jos niin tahdotte, joll'ette niin teidän täytyy luopua arvostanne! Mitä
muutoin puhutte minulle Engelbrektistä, niin tahdon minä jokaiselle
kuuluvasti sanoa, että korkein kunniani on, jos jossakin määrin voin
olla hänen kaltaisensa!"
Nyt astui eräs nuori ritari esiin. Hän oli vähän lihavanläntä, mutta
muotonsa osoitti vilpittömyyttä ja avomielisyyttä ja hänen suurista,
säihkyvistä silmistään loisti elämänhalu ja rohkeus. Hänellä oli yllään
vaaleansininen samettipuku, johon Vasa-suvun vaakuna oli hopealla
kirjailtu, ja miekkansa riippui mustasta kultatähdillä koristetusta
vyöstä. Hän näytti jonkunlaisella mielihyvällä katselevan uljasta
ritaria, joka valtionhoitajan ja maan mahtavien edessä uskalsi lausua
nuo jalot sanat, mutta samalla näytti hänellä olevan halu vaatia hänet
kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta.
Hän oli nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa), Kettil-piispan veli ja
jalon herran Kaarlo Kristerinpojan poika, vanhan drotsin pojanpoika.
Koko hänen sukunsa asema ja pyrkimykset sekä haen omat perityt
mielipiteensä saattoivat hänet ihan itsestään kuulumaan uniooni- eli
tanskalaispuolueeseen, ja ennen kaikkea täytyi hänen vastustaa
jokaista, joka ajoi rahvaan asiata, koskapa se kieltämättä suoraan soti
niitä periaatteita vastaan, joita hänen sukunsa aina oli kannattanut.
Mutta yhtäkaikki osoittivat hänen kasvonpiirteensä jonkunlaista
kevytmielisyyttä, avointa ja raitista iloisuutta ja leikillisyyttä. Hän
ei oikeastaan näyttänyt taipuvaiselta paljon mietiskelemään, hän oli
luotu ottamaan asiat vastaan semmoisinaan ja käyttämään voimaa, missä
sitä tarvittiin, mutta aina ikäänkuin enemmän leikillä kuin todella,
olipa asia kuinka vakavaa laatua tahansa.
"Minua ilahuttaa, että olen oppinut teitä tuntemaan, herra Niilo",
sanoi hän, samalla astuen tämän eteen, "sillä kuulinpa usein veljeni,
Kettil-piispan, Jumala olkoon armollinen hänen sielullensa, puhuvan
teistä, mutta kautta hyvän miekkani, olkaa varuillanne, sillä mikäli
minä jotakin ymmärrän, on kai Ruotsin ritareillakin jotain merkitystä!"
"Siinä puhutte totta, herra Eerik Kaarlonpoika", vastasi Niilo,
"Ruotsin ritarit ovat kaikki kaikessa, jos he oikein tahtovat käsittää
suuren ja jalon tehtävänsä seistä Ruotsin kansan etunenässä. Mutta
ajatelkaapas, kuinka tähän asti on ollut ja kuinka Jumala paratkoon
vieläkin on laita. Ruotsin herrat seisovat kuin viholliset sitä
rahvasta vastassa, joka kuitenkin on heidän veljensä. Minä hyvin kyllä
tiedän, että löytyy semmoisia, jotka mielellään näkisivät noiden
vapaiden ja itsetietoisten talonpoikain vaipuvan orjuuteen, niinkuin
Tanskan kansan... mutta minä sanon sen varmasti, niin pitkälle ei
koskaan mennä. Ja mihin nuo talonpojat kelpaavat, sen näytti riittävän
selvästi veljenne Kettil-piispa, Jumala olkoon hänen sielullensa
armollinen, karkoittaessaan kaksi vuotta sitten Taalain miesten
johtajana maasta vieraan kuninkaan."
"Kuitenkin täytyy yhden sortua toisen alle, Niilo herra,... ja minä en
taivuta koskaan niskojani talonpojan edessä!"
"Niin sanoi setännekin, herra Eerik, ja moni muu, ja kuitenkin hänen
täytyi lannistua sen mahtavan totuuden edessä, jonka rahvaan edusmies
Engelbrekt lausui... Sellainen on totuus, herra ritari, että se ruhjoo
ja murtaa kaiken sen, mikä ei lannistu ja rakkaudella ota sitä
vastaan."
"No niin, niin arvelen minäkin, Niilo herra, totuus musertaa kaiken,
mikä ei taivu, ja talonpoika katsokoon sentähden, ettei hän uhmallaan
loihdi esiin sitä liekkiä, joka hänet itsensä polttaa. Ja täällä se
uinuu", hän löi vasemmalla kädellään miekkaansa samalla kuin oikean
etusormella osoitti sen kahvaa, "täällä on kätkettynä kipinä, joka
kerran puhkeaa liekkiin ja kuluttaa kaikki, kaikki... jotka eivät mene
pois tieltä, kun minun aikani on tullut!"
"Ja sanokaapa minulle myös, herra Eerik, mikä on se totuus, jonka
ritariksi itsenne teette?"
"Se totuus", puhkesi kiivaasti Eerik Kaarlonpoika sanomaan, "on se,
että herra on herra ja moukka on moukka, ja se, että minä tahdon elää
talossani rauhassa vanhain hyväin tapain mukaan, tarvitsematta
kuunnella kirkunaa talonpoikaiskäräjiltä... Kautta luojan, elämmekö me
nurinkääntyneessä maailmassa, jossa pään täytyy kulkea sinne, minne
jalat tahtovat, eikä päinvastoin?"
"Ei maksane vaivaa enempätä sanoja vaihdella tässä asiassa, herra
Eerik", vastasi Niilo, "yhden asian tahdon teille kuitenkin sanoa, joka
ansaitsee ajattelemista: löytyy ainoastaan yksi totuus, jonka edessä
meidän kaikkien täytyy taipua, nimittäin Ruotsin onni!... Mutta Ruotsin
onnen määrää Ruotsin laki, ja Ruotsin rahvas ei tahdo muuta, kuin mitä
laki tahtoo. Arvelenpa että teidänkin, herra Eerik Kaarlonpoika, on
taivuttaminen ylpeätä päätänne tämän totuuden edessä!"
"Laki?" huusi tämä, "niin totta kuin elän, tahdonpa nähdä sen miehen,
joka pakottaa minun tekemään muuta, kuin mitä itselleni katson hyväksi
ja hyödylliseksi... Katsokaa, siinä on laki, jolle minä pääni kumarran,
ja hyvä miekkani on opettava joka miehen käsittämään ja tuntemaan tuon
totuuden; oletteko minut ymmärtänyt, herra Niilo?"
On epätietoista, minne tämä kiivas sanasota olisi lopuksi vienyt,
jollei Eerik Akselinpoika olisi astunut väliin. Hän huomasi enemmän
kuin tarpeeksi, miten tärkeätä oli pitää rahvasta puolellansa, ja ennen
kaikkea mitä kauvemmin välttää suuttumista sen miehen kanssa, joka jo
oli saavuttanut rahvaan luottamuksen ja rakkauden. Ja sentähden oli
hänelle välttämätöntä voittaa aikaa ja koettaa estää julkista
riitautumista, joka milloin tahansa voisi syntyä, katsoen varmuuteen ja
voimaan Niilo Sturen esiintymisessä sekä niiden vihaan ja kiivauteen,
jotka olivat eli pikemmin joiden piti olla hänen omia liittolaisiaan.
Tuskin oli kukaan kaikista niistä, jotka viime vuosina olivat olleet
valtionhoitajina, ollut siinä asemassa heikommalla pohjalla kuin Eerik
Akselinpoika. Se tuli siitä, että hänen puolueensa oli kokoonpantu
osista, joita koossa piti ainoastaan sattuma eikä tarkoitusperän
yhteydestä syntynyt sisäinen voima. Toisen osan muodostivat
arkkipiispan viholliset, toisen kuningas Kaarlon ystävät. Mutta
edelliset, jotka suurimmaksi osaksi olivat semmoisia, jotka tavalla tai
toisella olivat pettyneet laskuissaan tuon ylpeän papin suhteen ja
sentähden suuttuneet häneen, voivat millä hetkellä hyvänsä kääntyä
takaisin ja uudestaan yhdistyä häneen, varsinkin jos tuommoinen
yhdistyminen näyttäisi lupaavan enemmän kuin asiain nykyinen tila, joka
valtionhoitajan omaan asemaan nähden ei ollut kehuttavalla kannalla.
Jälkimmäiset taas, jotka senlisäksi olivat paljon lukuisampia,
tulisivat varmaankin kiiruhtamaan Niilo herran puolelle, joka
julkisesti esiintyi vanhan kuninkaan puolesta. Jos nyt nuo osat
luopuisivat hänestä, niin jäisi hän melkein yksikseen aniharvojen
nojalle, jotka eivät lainkaan voisi vastustaa arkkipiispan eikä
kuninkaan puoluelaisia.
Sentähden kiiruhti Eerik Akselinpoika nyt niin paljon kuin mahdollista
lopettamaan keskustelua, jota hän oli seurannut mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella ja lopettamaan sillä tavalla, ettei suututtaisi
Kettil-piispan vaikuttavaa veljeä, eikä myöskään synnyttäisi mitään
katkeruutta rahvaan mahtavassa johtajassa.
"Se mitä täällä on sanottu", sanoi hän, "näyttää minusta hyvältä
molemmin puolin ja varmaan on oleva meille hyödyksi tuntea toisemme...
Mitä teihin tulee, Niilo-herra, niin toivon, että me vielä tulemme
rauhallisesti keskustelemaan keskenämme, ja jos asia jota te ajatte on
mahdollinen, niin ette ole pettynyt minun suhteeni. Yhtä pyydän teitä
aina muistamaan... minä olen aina tunteva velvollisuuteni
valtionhoitajana."
Oli selvää, että tämä puhe itse asiassa sisälsi valtionhoitajan
tunnustuksen heikkoudestaan ja voimattomuudestaan Niiloa vastaan, ja
tämä kyllä täydellisesti ymmärsi asian. Mutta koska hän ei sillä
hetkellä tahtonut ajaa asiataan pitemmälle, kuin jo oli tultu, tarttui
hän herra Eerikin ojennettuun käteen, ja niinpä ei enempää puhuttaisi
tästä asiasta.
Niilo läksi myös heti tämän jälkeen piispan talosta ja kiiruhti
linnaan. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä ajatuksia, ettei hän voinut
jättäytyä lepäämään, vaan käski tuoda hevosensa esiin.
Juuri kun hän ratsasti ulos linnan portista kohtasi hänet ratsastava
aseenkantaja, joka oli täyttä laukkaa ratsastanut linnalle. Se oli
Erkki, ja Niilo tiedusti häneltä, mitä tuo kova ratsastus tarkoitti.
"Kautta luojan, herra Niilo", vastasi mies, "talonpojat ovat
teurastamaisillaan erään miehen Pyhän Yrjänän kappelin läheisyydessä!"
"Teurastamaisillaan miehen... mitä tarkoitat, Erkki... minkä miehen?"
"Minä en voinut sitä nähdä, mutta kuulin Hollingerin, joka oli joukon
keskessä, huutavan: että heidän pitäisi tuoda vanki teidän luoksenne.
Se oli kuitenkin kuuroille korville puhumista, ei, sadat juopuneet
huusivat, hakatkaa palasiksi tuo ilkeä kavaltaja. Tämä tapahtui juuri
kuin ratsastin siitä sivu, ja silloin kiiruhdin teitä tapaamaan."
"Hyvä, seuraa minua Erkki!" sanoi Niilo.
Ja niin laukkasivat he katua pitkin, joka vei linnalta alas sillan yli
ja sivu piispan talon, jossa akkunat vielä olivat valaistut, ja jossa
korkeiden ritarivartaloiden voi nähdä kulkevan edes takaisin suuressa
salissa.
Kuta enemmän he lähestyivät kaupungin viimeisiä taloja, sitä selvemmin
he alkoivat kuulla epäselvää melua, joka lisääntyi ja muuttui kamalaksi
kirkunaksi samassa määrässä, kuin he tulivat lähemmäksi. Eräältä tiellä
olevalta mäeltä voivat nuo kaksi ratsastajaa katsella koko tuota
kamalaa temmellystä, josta kirkuna lähti.
Keskustan muodosti ryhmä, jota pari suitsuavaa tulisoihtua valaisi. Se
oli kuin suuri pallo, joka hitaasti vieri eteenpäin ja josta joka
taholle pisti esiin käsivarsia nyrkit lyöntiin puristuneina. Samalla
kaikki ympärillä olijat, jotka eivät voineet päästä keskelle,
tungeksivat ja hidastivat enemmän kuin edistivät eteenpäin menoa.
Sillä välin olivat he saapuneet mäkeä ylös kappelin luokse, ja soihdut
valaisivat kellastuneita puitten latvoja, kun Niilo syöksyi esiin ja
vihasta vapisevalla äänellä huusi joukkoa seisahtumaan.
Keskessä olijat eivät häntä kuulleet, mutta laitimmaiset alkoivat
huutaa "se on Niilo-herra, meidän päällikkömme." Tämä huuto levisi
salaman nopeudella yli koko joukon ja seurauksena oli, että he
seisattuivat ja keskus selviytyi esiin.
Niilo laskeutui hevosensa selästä, heitti ohjakset Erkille ja kiiruhti
keskelle piiriä, ja kohta katseli hän silmästä silmään vihollistansa,
arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjernaa.
Hollinger ja talonpojat olivat hetken etsittyään löytäneet tuon
pakenevan papin, ja niin syvällä hehkui viha häntä kohtaan noiden
rehellisten miesten sydämissä, että oli tuskin mahdollista saada heitä
luopumaan kostosta, jonka he pitivät ei ainoastaan oikeutettuna, vaan
ikäänkuin Jumalan heidän käsiinsä jättämänäkin. Tosin selitti
Hollinger, että vanki olisi vietävä Niilo-herran luokse, ja että tämä
epäilemättä ankarasti rankaisisi jokaista, joka hiuskarvankaan hänen
päästään repisi, mutta se ei auttanut.
Eräs vahva talonpoika juoksi esiin ja löi arkkipiispaa. Isku sattui
olkapäähän ja useita muita seurasi, ja hänen päällystakkinsa revittiin
palasiksi. Hollinger huomasi mahdottomaksi hillitä tuota irtipäässyttä
raivoa muutoin kuin viekkaudella. Mutta hän ei ollut selvillä kuinka
menettelisi, kuitenkin tahtoi hän aluksi ainakin tuonnemmaksi lykätä
veristä murhatyötä ja sentähden huusi hän:
"Kappelille... kappelille, siellä laatikaamme kuninkaan tuomio!"
Tämä erittäin miellytti joukkoa.
"Kappelille, kappelille!" kirkuivat sadat kurkut, ja niin lähdettiin
sinne, vaikka tosin joka kolmannen askeleen perästä otettiin kaksi
askelta takaisin.
Mutta jäykkänä ja kovana, ikäänkuin raudasta taottuna, seisoi kaikesta
tuosta huolimatta arkkipiispa Jöns äkkiä ilmestyneen Niilo-herran
edessä. Sammumatonta vihaa liekehtivät hänen ylpeät silmänsä, ja hän
asetti kätensä ristiin rinnallensa asettuen semmoiseen asentoon, kuin
hän olisi vielä seisonut Tukholman linnan salissa käskien ottaa Niilo
Sture elävänä tai kuolleena kiinni ja polttaa hänen kartanonsa. Jotakin
suurta oli yhtäkaikki tuossa miehessä, jotakin semmoista, joka teki
hänet näinä aikoina ensimmäiseksi suvussansa ja kaikkien niiden
joukossa, joita tarkoitustensa tähden kutsuttiin unioonin ystäviksi.
Tämä suuruus ilmeni juuri hänen jäykkyydessään ja sitkeydessään sekä
siinä lujuudessa ja järkähtämättömyydessä, jolla hän pysyi kiinni
tarkoitusperässä, jonka oli itselleen asettanut. Ja tämä tarkoitusperä
oli hänellä korkeampi kuin kenelläkään muulla unioonin ystävällä. Voi
nähdä Ruotsin ikäänkuin häämöittävän hänen pyrkimystensä korkeimpana
päämaalina, vaikka ne vihattavat keinot joita hän käytti, pimentävätkin
hänen muutoin kirkkaan elämäntiensä, ja ympäröivät sen tummilla
varjoilla, sitä synkemmillä, kuta enemmän välikappaleet näyttävät
lopulta tulevan hänen päämaaliksensa. Ja nyt ne jo epäilemättä olivat
siksi muuttuneet, kun hän näki korkeamman päämaalinsa alasrevityksi ja
saavuttamattomaksi. Ei enää ollut ollenkaan epäilemistä, ettei hän
mieluummin olisi nähnyt vieraan kuninkaan tulevan takaisin ja ottavan
Ruotsin valtakunnan haltuunsa, kuin että joku toinen Ruotsin mies,
vaikkapa tuo niin katkerasti vihattu Kaarlo-kuningas, anastaisi sen
paikan, josta hänen itsensä oli täytynyt luopua. Ja tämä arvoton
ritari, joka hänestä oli niin vaaraton, että hän olisi voinut työntää
hänet pois tieltään, kuten tiellä oleva kivi potkaistaan pois jaloista
-- tämä ritari seisoi nyt hänen edessään suurena ja mahtavana,
kädessään Ruotsin tulevaisuus, yhtä varmana, kuin sillä hetkellä
arkkipiispan elämä ja kuolema. Tämä ajatus oli epäilemättä katkerin,
mitä milloinkaan Jöns Pentinpojan aivoissa oli liikkunut, tuhat kertaa
mieluummin olisi hän varmaankin antanut noiden raivoavien talonpoikien
repiä itsensä palasiksi, kuin seista apua tarvitsevana tuon miehen
edessä, jonka paljas olemus oli hänen häviönsä ja hänen elämänsä
toiveiden kukistus. Sentähden katseli hän niin ylpeästi ja kiukkuisesti
vastustajaansa, sentähden näytti hän aivan siltä, kuin olisi tahtonut
sanoa: "suurin onnettomuuteni on sinut kohdata!"
Niiloon vaikutti tuon langenneen suuruuden näkeminen surullisesti,
samalla kun papin silmistä palava vihan tuli, jota ei voinut väärin
käsittää, muistutti häntä siitä katalasta ja epäritarillisesta
vainoamisesta, jota hän tuolta mieheltä oli saanut kärsiä. Sentähden
oli aivan luonnollista, että hän lausui:
"Enpä luullut, Jöns arkkipiispa, että näin toisemme kohtaisimme!"
Ivanhymyyn vetäytyivät arkkipiispan raudankovat kasvonpiirteet. Se oli
hänen ainoa vastauksensa. Ympärillä seisojat alkoivat käydä
levottomiksi, ja mikään ei olisi voinut olla ärsyttävämpää heidän jo
hillittömälle raivolle, kuin tuon synkän arkkipiispan käytös jaloa
ritaria kohtaan, joka nyt häntä puhutteli. Harmin ja vihan murinaa
kuului kaikkialta ympäriltä, mutta arkkipiispaan se ei vaikuttanut
mitään. Hän seisoi katse jäykästi kiinnitettynä Niilo Stureen.
Mutta tämäkin kiivastui tuosta voimattomasta uhmasta.
"Jollei arkkipiispankaapu olisi suojananne", puhkesi hän sanomaan,
"niin, kautta pyhän kolminaisuuden, pakoittaisinpa vanhan hyvän tavan
mukaan teidät vastaamaan ilkitöistänne, joita olette harjoittanut minua
kohtaan, Ruotsin valtakunnasta puhumattakaan... En tahdo muistuttaa
teille, mitä viimeksi kohdatessamme sanoitte, mutta se on varmaa, että
jos kohtalomme olisi niin määrännyt, että minä silloin seisoin teidän
edessänne, samoin kuin te nyt minun edessäni, niin eipä paljonkaan
viimeisestä hetkestäni puuttunut..."
"Minä vastaan puolestani!" lausui arkkipiispa kuuluvalla äänellä.
"Jos ainoastaan minusta riippuisi, olisi kaikki kuitenkin hyvin",
vastasi Niilo. "Valtakunnanneuvosto on täällä kaupungissa, se
tuomitkoon välillämme siitä mitä te olette rikkonut yksityistä ritaria
kohtaan..."
"Kuka muu, kuin pyhä isä Roomassa, uskaltaa tuomita Ruotsin valtakunnan
arkkipiispaa", keskeytti pappi.
Niilo katseli hetken tuota pelotonta miestä, jonka rohkeus ei
silmänräpäystäkään horjunut, vaikka jonkun kiihtyneen talonpojan kirves
millä hetkellä hyvänsä voi ainaiseksi sulkea hänen suunsa. Eikä Niilo
voinut olla ajattelematta, kuinka toisenlaiseksi Ruotsin kohtalo olisi
voinut muodostua, jos tuo tavaton voima ja ihmeteltävä mielenlujuus
olisi palvellut Ruotsia ja Ruotsin kuningasta. Hän vastasi tuohon
kiivaaseen huomautukseen tyyneydellä, joka näytti vaikuttavan itse Jöns
Pentinpoikaankin.
"Ruotsin kansa", sanoi hän, "Ruotsin kansa tuomitsee Ruotsin
arkkipiispan yhtä varmaan kun se tuomitsee Ruotsin kuninkaankin!"
Tätä käännettä kysymyksessä ei arkkipiispa ollut ajatellut, ja Niilo
huomasi, kuinka nuo tummat silmät ikäänkuin välkähtivät, samalla kuin
ympärillä seisovain raikuva ihastuksen huuto heti vahvisti hänen
sanansa.
"Ja juuri sentähden", lisäsi hän, "juuri sentähden, että teidän täytyy
vastata töistänne Ruotsin kansalle, -- sentähden annan minä puolestani
meidän keskiset asiamme raueta."
"Nämäkö tulevat olemaan arkkipiispa Jöns Pentinpojan tuomareina?" kysyi
pappi ivallisesti ja osoitti kädellään raivoisia talonpoikia, jotka
epäilemättä olisivat syöksyneet hänen päällensä ja repineet hänet
kappaleiksi, jollei ritarin läsnäolo olisi suojellut häntä.
"Niin, arkkipiispa", vastasi tämä, "he ja heidän lapsensa tuomitkoon
teidät! Ja voitte olla vakuutettu siitä, että heidän päätöksensä on
oikeampi, kuin se, jolla te tahdoitte ottaa henkeni, kun viimeksi
tapasimme toisemme Tukholman Bykirkossa."
Sanottuaan tämän kääntyi hän ympärillä olijoihin ja kysyi:
"Mihin on arkkipiispan seurue joutunut." Sitä ei kukaan tiennyt, mutta
Hollinger kiiruhti alas tielle ja löysi pian muutamia aseenkantajia,
jotka pitivät hevosia. He olivat vetäytyneet piiloon, kun heidän
herraansa oli ruvettu ahdistamaan, koskapa oli tuskin ajateltavaa, että
he voisivat jotakin tehdä hänen pelastuksekseen, mutta niin pian kuin
ajo oli lakannut, olivat he taas lähestyneet ollakseen saapuvilla, jos
sattumasta jokin odottamaton seikka muuttaisi asiain tilaa.
Pian palasi siis Hollinger ilmoittaen, että arkkipiispan seuralaiset
olivat alhaalla tiellä.
"Minulla on kuitenkin yhtä ja toista teille sitä ennen sanottavaa,
Niilo herra", sanoi hän, ja hänen kasvonsa osoittivat selvästi, että
asia oli hyvin tärkeä.
"Koskeeko se arkkipiispaa?" kysyi Niilo.
"Häntä ja teitä!... Tahtoisin kuitenkin sanoa asiani teille ainoastaan
arkkipiispan läsnäollessa."
Niilo katseli kysyvästi milloin aseenkantajaansa milloin arkkipiispaa.
Viimein hän sanoi:
"No niin, tahdon kuunnella, mitä sinulla on minulle sanomista, ja
tapahtukoon se teidän läsnäollessanne. Olkaa siis hyvä ja astukaa
sisään kappeliin, arkkipiispa Jöns!... Ainoastaan tätä vaadin teiltä,
nykyisen valtani nojalla. Enkä vaatisi sitäkään, ellen tuntisi tuota
miestä ja tietäisi, ettei hän tyhjää puhuen eteeni tule!"
Synkkä varjo peitti arkkipiispan kasvot, mutta hänellä ei ollut mitään
keinoa välttää tätä keskustelua. Niilo-herra meni edeltä, sitten
arkkipiispa ja hänen perässään Hollinger, mutta muu joukko asettui
kokonaan vahvaksi vahdiksi kappelin ympärille ja sisäänkäytävän suulle.
Soihdunkantajat astuivat ritarin käskystä sisään ja kiinnittivät
soihtunsa kahteen molemmin puolin alttaria olevaan rautakäteen, niin
että koko kappelin sisusta tuli valoisaksi ja ikkunoista sekä avoimesta
ovesta voi nähdä kaikki mitä siellä sisällä tapahtui. Ympäröivän piirin
takana piteli Erkki omaansa ja herransa hevosta, joiden mäkivyöt
silloin tällöin välähtelivät soihtujen valossa, kun edessä seisovat
miehet liikkuivat.
Kun nuo kolme olivat saapuneet kappeliin, antoi Niilo merkin
Hollingerille puhua.
"Asia koskee teidän henkeänne, Niilo herra", alkoi tämä.
Niilo katsoi tuikeasti mieheen, ikäänkuin olisi hänen vihansa herännyt
siitä, että tämä uskalsi tuollaista puhua, mutta Hollinger jatkoi:
"Täällä, tässä pyhässä huoneessa hierottiin hetki sitten kauppaa teidän
hengestänne, Niilo herra. Kaupanhierojina oli, toisena eräs herra David
Pentinpojan miehistä, jonka te hyvin tunnette siitä ajasta saakka, kun
hän ilmoitti teille kuolemanne, ja toisena... niin, teidän terävät
silmäniskunne, arkkipiispa, eivät minua peloita, ja niin totta kuin
olen rehellinen mies, voitte olla varma siitä, että, jos kappeli
silloin olisi ollut yhtä valoisa kuin nyt, niin teidän musta verenne jo
aikoja olisi juossut sydämestänne..."
Niilo siirsi katseensa uskollisesta palvelijastaan arkkipiispaan.
Tuossa katseessa voi lukea syvää sydänsurua ja ihmettelyä, ettei
suoraan sanoisi hämmästystä, sekä samalla leimuavaa vihaa ja mitä
syvintä inhoa.
"Onpa siis totta", sanoi hän kääntymättä kuitenkaan suoraan
arkkipiispaan, jonka läsnäolosta hän selvästi kärsi, "onpa siis totta,
että missä pahaa on, siellä sitä on paljon. Te olette vannonut väärin
kuninkaallenne, sen lisäksi olette tehnyt murhapolton ja nyt olette
valmis salamurhaan. Ja kuitenkin olette erään Ruotsin jaloimman suvun
lapsia, ja sen lisäksi on teidän kansalle esitettävä Jumalan käskyjä
kaikesta siitä, mikä on totta ja oikeaa..."
Hän vaikeni, ja näkyi, kuinka rajusti hänen sisässään myrskysi ja
kuinka vaikeata hänen oli hillitä tunteitaan, jotka paisuivat sitä
korkeammalle ja sitä rajummin, kuta enemmän hänen mielessään toisiaan
seurasivat muistot kaikesta siitä, mitä tuo pöyhkeä ja kylmäverinen
pappi oli rikkonut valtakuntaa ja kuningasta ja Niiloa itseäänkin
kohtaan.
"Heittäkää hänet torniin!" huusi Hollinger, joka yhtä paljon kuin
herransakin paloi inhoa arkkipiispaa kohtaan, "heittäkää hänet torniin!
Jos vähänkään oikeutta löytyy, niin istunee hän siellä tuomiopäivään
saakka, ja sen olet sinä ansainnut, sinä pirun pappi!"
Hollingerin silmät paloivat ikäänkuin hänen pahin vihamiehensä olisi
siinä edessään ollut, hänen käsivartensa jännittyivät ja kätensä
kouristuivat nyrkkiin, ikäänkuin yksi ainoa viittaus ritarilta, hänen
herraltaan, olisi ollut tarpeeksi saamaan hänet syöksemään tuon miehen
päälle ja yhdellä ainoalla iskulla maahan kaatamaan ja musertamaan
hänet. Ja myrskyinen hyväksymishuuto ulkona olevalta joukolta seurasi
kaikkia hänen liikkeitään.
Mutta Niilo vaipui mietteisiinsä, ja vähitellen lakkasi huuto ja
hiljaisuus tuli sijaan muuttuen sitä syvemmäksi kuta enemmän sitä
kesti. Sitä häiritsi ainoastaan yksi ja toinen kipuna, joka ratisten
putosi soihduista. Kaikki odottivat, mitä ritari sanoisi.
"Mitä vastaatte tähän, arkkipiispa?" kysyi hän viimein aivan hiljaa.
"En mitään", vastasi tämä. "En mitään muuta kuin, että minä voin
vastata teoistani, mutta en ole pakotettu kellekään niistä tiliä
tekemään, kaikkein vähemmin teille...!"
Taas oli hetkisen hiljaisuus, jonka aikana Niilo herkeämättä tarkasteli
arkkipiispaa, ikäänkuin olisi halunnut löytää vähäisenkään valon
pilkahduksen parempaan päin noissa marmorijäykissä kasvoissa.
"No niinpä kuulkaa sitten, mitä minulla on teille sanottavaa!... Olisi
epäilemättä hyvä työ, jos seuraisin palvelijani neuvoa... ja te kai
hyvin kuulette, että hänen mielipidettään ovat monet muutkin... Voi
olla niinkin, että te itsekin sen mielellänne soisitte, koskapa
tiedätte, ettei teille siitä olisi mitään hengen vaaraa, mutta rahvaan
asia kyllä kärsisi siitä mitä suurinta vahinkoa ja menettäisi sen
kauniin värin, jota se tähän asti on kantanut kaikkien niiden edessä,
jotka eivät tunne sitä kamalata rikollisuuden kuilua, johon teillä on
sydäntä laskeutua... Sitä pitää välttää, sillä Ruotsin asian kuitenkin
täytyy olla tärkeämpi kuin minkään muun, ja Ruotsin puolesta
taistelijat eivät saa tahrata kunniataan yhden arkkipiispan
kukistamisella, vaikkapa satakin palkattua murhaajaa vaanisi minun
henkeäni."
Arkkipiispa ei voinut ottaa katsettaan pois ritarista. Hänen otsaltaan
loisti semmoinen ylevyys ja hänen jalot kasvonpiirteensä loistivat
jotakin niin jaloa ja suurta, että semmoinenkin mies kuin Jöns
Pentinpoika viehättyi siitä.
"Mitä minuun itseeni tulee", lisäili Niilo, "niin sanon teille tässä
kaikkivaltiaan Jumalan alttarin edessä, jossa seisomme, että heitän
henkeni hänen turviinsa. Jos hän on minut valinnut välikappaleekseen
saamaan jotakin hyvää Ruotsin maalle aikaan, niin tietää hän kyllä
minua suojella, jollei, niin henkeni on vähäarvoinen... Ja nyt nopeasti
pois täältä, arkkipiispa! Voisi tapahtua, jos teidän täällä olonne
tulisi yleisemmin tunnetuksi", lisäsi hän matalalla äänellä, niin että
ulkona olijat eivät voineet häntä kuulla, "voi tapahtua, ettei
minullakaan olisi valtaa silloin pelastaa henkeänne! Hollinger tuo
esiin arkkipiispan hevoset."
Hollinger meni täyttämään herransa käskyä, ja muutaman silmänräpäyksen
perästä kuultiin arkkipiispan seuralaisten lähestyvän kappelia.
Talonpojat tunkeutuivat oven ympärille heittäen kapean käytävän auki
hevosten luo.
Niilo kulki arkkipiispan rinnalla joukon läpi ja niin villinä kiiluivat
oluesta ja intohimoista kiihtyneiden talonpoikain katseet, että
arkkipiispan kyllin selvästi piti huomata, että hän hengestään sai
kokonaan kiittää jaloa vihamiestään.
Kun arkkipiispa viimein oli valmiina nousemaan hevosen selkään, sanoi
Niilo hänelle:
"Antakoon Jumala teille tekonne anteeksi, arkkipiispa Jöns...! Ja
ottakaa nämät sanat minulta ikäänkuin muistoksi tästä hetkestä: Ruotsin
asia on mahtavampi ja suurempi kuin, että te sen voisitte rikki murtaa,
kuinka hyvänsä te juonianne kehrännettekin."
Arkkipiispa heittäytyi satulaan ja ratsasti seurueineen pois, synkkänä
ja mustana kuin ukonpilvi.
Niilokin nousi hevosensa selkään ja ratsasti Erkin kanssa takaisin
kaupunkiin.
Mutta vasta hetken kuluttua siitä kun tämä merkillinen tapaus oli
alusta loppuun kulkenut, lähti muu joukko liikkeelle ja laulaja lauloi
muiden häntä säestäessä:
Siellä voihkaten naiset valitti,
Kun kuten Juudaskin herransa,
Jöns petturi, viekas murhaaja,
Marskimme kavalasti surmasi.
Jumal' armias, Poika ja Henki Pyhä
Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä.