Pyhän Yrjänän kappelissa.
Eräänä pimeänä syysyönä marraskuussa 1466 kulki muutamia miehiä
Vesteråsin hyvin valaistun piispantalon ohi. Eräs heistä oli puettu
asemiespukuun. Hänellä oli miekka vyöllä ja raskaat rautakannukset
kilahtelivat joka askeleella kivitetyllä kadulla. Muut olivat
talonpoikia, mutta varsin nuoria vielä leikkisästä naurusta päättäen,
joka tuon tuostakin kajahti heidän huuliltaan.
Päästyään piispantalon sivu kääntyi joukkue eräälle poikkikadulle
kadoten muutamaan lähellä olevaan taloon.
"Nytpä saamme maistella värjäri Pietarin oluttynnyristä!" lausui
soinnukas ääni joukon viimeisten juuri mennessä portista. Sitten
kopautettiin asuntohuoneen ovelle ja huudettiin: "hei, Pietari, nyt
olemme täällä, ja sinä saat nyt näyttää, että olet mies pitämään
sanasi."
Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi vanhanpuoleinen porvari sininen
esiliina vyöllä. Hän oli sävyisän ja hyväntahtoisen näköinen ja oli
nähtävästi tulijoita odottanutkin ja siltä varalta valmistaunut.
"Jokainen", sanoi hän, "ken tahtoo juoda Kaarlo-kuninkaan
menestykseksi, on tervetullut tynnyrini ääreen! Tulkaa, hyvät ihmiset,
te tarvitsette kyllä vähän vahviketta, kun kerran olette ryhtyneet
sellaiseen toimeen, joka on tuleva teille kunniaksi ja muille iloksi...
Jumala siunatkoon jaloa Niilo-ritaria!... Jos olisi valta niinkuin on
mieli, niin kyllä tietäisin, mitä tekisin..."
"No, mitä, Pietari...? mitä?" kysyi monta ääntä.
"Heittäisin esiliinan nurkkaan, ottaisin tapparan käteeni ja rupeisin
luineni nahkoineni ankaran ritarin mieheksi!" vastasi värjäri.
"Niistä sanoista tulee sinulle kunniata, Pietari!" virkkoi asemies
lyöden muhoilevaa isäntää olalle, sekä lisäsi: "sinä voit auttaa häntä
ja hänen asiaansa hyvin, vaikket tapparaa kannakaan... niin on minun
ajatukseni."
Isäntä vei tämän keskustelun aikana iloiset vieraansa isoontupaan,
jossa oluttynnyri asetettiin keskelle ja jossa pian vallitsi mitä
hilpein ilo ja leikki. Asemies oikeastaan oli kuitenkin puheenpitäjänä
ja hän näyttikin siihen sopivimmalta, sillä hänellä oli tyhjentymätön
varasto hupaisia juttuja. Hän oli myöskin paljon liikkunut ja maailmaa
nähnyt ja hän osasi paljon lauluja, joita hän esitti kaikkein suureksi
tyytyväisyydeksi.
Enimmin vaikutti kuuntelijapiiriin kuitenkin, kun asemies rupesi
kertomaan herra Iivari Akselinpojan kosinnasta. Se asia koski kansaa
hyvin läheltä, ja kun hän lopuksi kysyi, oliko kukaan kuullut laulua,
joka oli tehty tästä kosinnasta, ratkesi yleinen riemu joukossa.
"Laula se!" sanoi Pietari värjäri, "minä painan sitten nuttusi uudeksi
laulajanpalkaksi."
Mies hymyili ja alkoi:
Ja Iivari Akselinpoika Tott
rannall' on Gotlannin:
hän lausuu: "Ruotsiin lähden nyt,
tuon kullan kaunihin."
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
He silkkiseilit käärivät
mastoihin kultaisiin
ja Ruotsin maalle lähtevät
Tukholman kaupunkiin.
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Hän keskess' asepihojen
sonnustaa pukuaan
ja linnaan astuu Tukholman
luo Ruotsin kuninkaan.
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Kenenkään mieleen ei juolahtanut kysyä, kuinka laulaja saattoi niin
ilmeisesti totuutta vääristellen kertoa Tukholman linnasta, vaikka
kosinta olikin tapahtunut Raseporissa. Ruotsin kuninkaan olisi pitänyt
olla Tukholman linnassa, joten oli luonnollista, että laulaja tai
runoseppä antoi hänen siellä esiintyä. Satunnaisista ja vähemmän
tärkeistä seikoista ei huolittu niinkään, kunhan itse pääasia tuli
kohdalleen, ja siksipä ovatkin historialliset kansanlaulut vaan
yleispiirteissään tosia. Kosinta oli tässä pääasia, mutta paikka tuli
siinä yhtä vähän kysymykseen kuin taulussa liina. Alustaa tarvittiin,
mutta kukaan ei pitänyt väliä, oliko se puuta tai kiveä, kunhan kuvan
pääpiirteet vaan olivat tosia ja tunnettavia.
Laulaja jatkoi karttuneella innolla, kuta enemmän huomasi laulunsa
miellyttävän:
Ja Iivari Akselinpoika Tott
ovesta astuvi,
ja Kaarlo, Ruotsin kuningas
edessään seisovi.
"Hei, terve, Kaarlo kuningas,
kuningas Ruotsin maan,
annatko mulle tyttäres',
jos lienen vertojaan?"
"Jos tytärtäni pyydätte
kotinne vartijaksi,
niin karkoittakaa Kristian
ja samoin piispaa kaksi!"
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Kaikki yhtyivät loppusanoihin:
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Miehen lopetettua tuli hetkiseksi hiljaisuus. Kukin mietiskeli
itsekseen laulun sisällystä. Vihdoin otti Pietari värjäri sananvuoron
kohottaen oluthaarikkaa.
"Niinpä kävi, että Iivari-herra sai todella kuninkaan tyttären, mutta
antaako hän kuninkaalle Ruotsin valtakunnan, sen saamme nähdä."
Asemiehen silmät vilkkuivat ympäri seuran, kunnes pysähtyivät
värjäriin.
"Sanonpa sen", lausui hän sitten, "ettei Iivari-herra eikä hänen
veljensä, Eerik-herra, vaikka onkin valtakunnanhoitaja, anna
valtakuntaa Kaarlo-kuuinkaan käsiin, ellei heitä siihen pakoteta...
Mutta meissä on miestä häntä pakottamaan, jos niin tarvitaan... puhunko
oikein, Pietari, vai mitä te sanotte?"
"Oikein, oikein!" lausui Pietari tyhjentäen haarikkansa, "ja minä annan
viimeisen oluttynnyrini tapin Niilo-herraa ja hänen miehiään varten!"
Juotiin vielä kerta ankaran ritarin, Niilo Sturen kunniaksi, ja sitten
alkoivat miehet haastella pienissä ryhmissä. Silloin nousi asemies
seisoalleen aikoen lähteä. Hänen piti mennä herransa luokse, joten ei
voinut kauempaa viipyä. Muitten ilo ei siitä kuitenkaan häiriintynyt,
vaikka he olisivatkin kernaasti pitäneet iloisen asemiehen joukossaan.
Mutta samassa tulikin tupaan lisää vieraita, sekä asemiehiä että
talonpoikia, mikä teki hänen lähtönsä vähemmin huomattavaksi.
Tämä kulki lauleskellen tietänsä ja oli pian kaupungin ulkopuolella.
Hän astui sitä maantietä pitkin, joka vie kaupungista pohjoiseen,
Hofdestan niityn poikki Skultunaan päin, josta oli jo niin monta kertaa
kulkenut aseellisia joukkoja sekä rahvasta että ritareja mittelemään
miekkoja keskenään. Hänen vasemmalla puolellaan solisi Svartån joki
kiitäen hurjalla kiireellä rantainsa varjoisain puiden välitse, ja
hänen päänsä yllä ajoi myrsky pilvenjänkiä tummalla syystaivaalla.
Metsä huokaili, notkot ulvoivat, ja ilmasta kuului valtavaa, pauhaavaa
siipien suhinaa, ikäänkuin mahtavat ratsujoukot olisivat näkymättöminä
ajelleet avaruudessa.
Asemieheen ei tämä näyttänyt ensinkään pystyvän. Hän asteli
rauhallisesti ja tanakasti eteenpäin. Mutta äkisti hän pysähtyi ja
rupesi kuuntelemaan. Tavallisen ihmisen olisi ollut mahdoton mitään
huomata, mutta mies oli tottunut myrskyihin ja hänellä oli tarkka
kuulo. Hän hiljensi käyntiään ja kulki melkein hiipien erään suuren
puun luokse, joka kasvoi muutaman suunnattoman kiven vieressä.
Hän ei ollutkaan kauan kiven luona odottamassa, ennenkuin törmän alta
rupesi kuulumaan airojen loisketta, ja kohta nousi maantielle tumma
haamu, joka katseli varovasti ympärilleen ja läksi hiipien pohjoiseen
päin.
Mies lähti myöskin kiven luota seuraten varjoa. Hänen suonensa ja
jäsenensä olivat niin jäntevät ja hänen käyntinsä niin keveä, ettei
pieninkään ääni ilmaissut häntä, vaikka hän kulki jokseenkin läheltä
veneellä tullutta astuen vähän syrjässä. He kulkivat siten kunnes
saapuivat eräälle pienelle yksinäiselle kappelille, joka oli rakennettu
tänne kappaleen kaupungista ulommaksi ja jota kutsuttiin pyhän Yrjänän
kappeliksi. Kaupungin ympärillä oli kokonaista neljä sellaista
kappelia, että matkustajat saisivat kaupunkiin mennessään tai sieltä
tullessaan toimittaa niissä rukouksensa. Vähän itäänpäin Yrjänän
kappelista oli Pitkäaholle ja Taalainmaahan vievän koillisen tien
varrella pyhän Ursulan kappeli, vielä idempänä oli Badelundin harjun
syrjässä pyhän Olavin kappeli, ja kaupungin länsipuolella oli pyhän
Kertun kappeli.
Varovasti hiipinyt varjo katosi pyhättöä ympäröiväin puiden alle.
Asemies ei uskaltanut mennä lehdon edustalla olevan kentän yli, vaan
kätkihe erään risukasan taakse, josta voi pitää silmällä kappelia ja
sen ympäristöä.
Kului hetkinen, ettei tapahtunut mitään hiukankaan epäilyttävää, eikä
asemies saanut mitään vahviketta epäluuloonsa, joka oli nähtävästi
saanut hänet tänne lähtemään.
Silloin kuului lähestyväin hevosten poljentaa. Asemies ei voinut niitä
nähdä eikä uskaltanut kumartua liian kauas eteenpäin, sillä hän näki
kappelin vieressä piilevän varjon liikahtelevan etummaisten
puunrunkojen välissä.
Hänen ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kauan, ennenkuin kuuli erään
miehen astuvan mäenrinteen kuihtuneen nurmikon yli, ja samassa hän
näkikin hänen lähestyvän lehtoa ja lausuvan hiljaa, mutta kuitenkin
käskevästä nimen:
"Sigge!"
"Teidän armonne!" vastattiin lehdosta, ja sinne mennyt varjo tuli esiin
kumartaen nöyrästi, jonka jälkeen molemmat menivät puiden alle.
Asemies katseli nyt vuorostaan selvällä kärsimättömyydellä ympärilleen.
Hän halusi tietysti lähestyä kappelia, mutt'ei uskaltanut, sillä
viimeksi mainitun seurue olisi hänet huomannut. Hänen terävä silmänsä
huomasi kuitenkin tähtien heikossa valossa, että risukasasta alkoi
puolikehän muotoinen syvennys maassa -- tehty arvattavasti kevät- ja
syys-veden johtamista varten kappelista -- joka kulki oikealle lehdon
ympäri. Arvelematta asettui hän pitkäkseen tuohon kosteaan uomaan ja
alkoi madella sen pohjaa myöten hyvin hiljaa mutta varmasti eteenpäin.
Yritys onnistuikin odottamattoman hyvin. Hän pääsi pian kentän yli ja
tuli puiden varjoon, jossa hiipi varovasti kappelin pienelle ikkunalle.
Siellä keskustelivat molemmat varjot, ylhäinen ja nöyrä keskenään.
"Missä sukulaiseni, herra Niilo Eerikinpoika on?" kysyi edellinen.
"Sitä en tiedä, teidän armonne", vastasi jälkimmäinen, "mutta herra
Eerik Akselinpoika on useiden neuvosherrain kanssa kaupungissa. He ovat
keskustelemassa herra Niilo Sturen kanssa piispantalossa."
"Jumalan nimessä, miksi ei veljeni, David-herra, ehkäissyt sitä
purona...!" huudahti ylhäinen mitä suurimmalla katkeruudella ja
suuttumuksella. "Silloin kun ritari ratsasteli pakolaisena metsissä
vaan muutamia miehiä mukanaan, ja kun hänellä oli kolmesataa
parhaintani seuranaan... silloin se olisi ollut helppo tehdä...? Nyt se
on myöhäistä!"
Tuli pieni hiljaisuus.
"Mahtava oli Tord-marskikin, ja kaikkien vihollistensa kauhistus",
sanoi joen toiselta puolelta tulleen ääni, "mutta niin mahtava kuin
olikin, hänkin kukistui?"
"Mitä tarkoitat, mies?" kysyi toinen äkkiä.
"Sitä teidän armonne, että hyvä pää voi saada aikaan paljon, josta
mahtava ei tiedä uneksiakaan!"
"Marski, Tord-herra... hänet murhattiin sängyssään yöllä. Hänet murhasi
miestensä päällysmies... rupeisitko sinä herra Niilo Sturen
palvelukseen?"
Pitkä venytetty "ei" tuli vastaukseksi tähän kysymykseen.
"Sano pian siis, mitä arvelet, jos luulet voivasi olla minulle avuksi
ja lohdutukseksi onnettomuudessa... Liian myöhään, liian myöhään
käsitin sokeudessani viisaan Helmichin sanat, että tämä oli vaarallisin
viholliseni!"
"Liian myöhäistä ei vielä ole, teidän armonne", lausui mies ponnella,
"minä ja veljenne, David-herra, tunnemme perinpohjin tuon
herkkäuskoisen herran, jolla oli kuolemaansa enää vaan kirkkaan
miekanteräni verta matkaa... Ja yhtä liki on hän tuleva vieläkin
kerran, sen vannon Herrani puun kautta!... Miten se tapahtuu, jää minun
asiakseni, mutta siihen saatte luottaa, että se tapahtuu. Kun palaatte
matkaltanne etelään, luulen, että silloin on kankeana, mikä nyt on
virkeänä."
Tuli taas hiljaisuus.
Ulkopuolella kuunteleva asemies ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Hän
leikkasi vielä reijän pergamentti-ikkunaan kuullakseen paremmin. Mutta
päästyään täyteen selvyyteen siitä, mitä konnantöitä siellä
suunniteltiin, tuli hänelle kovin vaikeaksi olla niin hiljaa, kuin
tässä oli välttämätöntä. Hän älysi kuitenkin, ettei saattanut mitään
tehdä tällä kertaa heitä kohtaan, ja kun hänen täytyi päästä heidän
juontensa perille, sai hän senverran malttia, ettei syyttä suotta
syössyt itseään tuhoon.
Mies alkoi ensiksi puhua.
"Veljenne, David-herra", sanoi hän, "on luvannut minulle talon ja
tilan."
"No... senpä luulen sinun ansainneenkin! Miehet, joiden kilpimerkkinä
on häränsarvet, eivät unhota helposti ystäviään eivätkä kitsastele, kun
heitä on palkittava."
"Te siis vahvistatte muiden sukulaistenne kera David-herran
lahjoituskirjeen, herra arkkipiispa?"
"Varmasti, varmasti, mies!"
"Pyydän kuitenkin enemmän!"
Oli mahdoton nähdä, minkä vaikutuksen tämä sana teki. Mutta kotvasen
perästä kuului arkkipiispa kysyvän niin soinnuttomalla ja värittömällä
äänellä, kuin asia olisi ollut hänestä vähäpätöisin maailmassa:
"Mitä?"
"Rälssikirjan itselleni ja jälkeentulevaisilleni!" vastasi mies
ripeästi.
Siihen ei arkkipiispa vastannut mitään, ja aatelismiehen kokelas lausui
taas:
"Työstä palkka, tyhjästä ei mitään, arkkipiispa! Suorittamani työ
vaatii miehensä... jos teillä on joku, joka sen paremmin toimittaa,
niin pankaa hänet...! Panen alttiiksi henkeni... onhan se yhden
kynänpiirron arvoinen teidän kädestänne."
"Sinä olet kunnianhimoinen, mies!... Miksen oppinut sinua ennen
tuntemaan?"
"Teidän armonne... Te muistanette, kuinka vähän veljellänne,
David-herralla, on kuitenkin ollut teille sanottavaa... nyt, hädän
hetkenä te opitte ystäviänne tuntemaan!"
Arkkipiispa huudahti, ja hänen äänessään oli sekä kiukkua että
kummastusta, sekä vastenmielisyyttä että pyyteitä.
Röyhkeä asepalvelija uudisti vaatimuksensa odotettuaan turhaan selvää
vastausta.
"Olen kunnianhimoinen, sanotte -- ja olette oikeassa, niin olen. Ja
voitteko sanoa, arkkipiispa Jöns, voitteko sanoa minulle, mikä on
eroitus minun ja -- teidän välillänne? Me uurastamme samaa asiaa, te
käytätte itsenne ulkopuolella olevaa asetta... minä taasen suoritan
itse tekoni... Te kuulutte vanhaan sukuun, te olette saanut hallita
Ruotsin maata!... No, niin korkealle en minä pyri, minun toivojeni
määrä on vaan tulla teidän veljenne veroiseksi. Ja siitä saatte olla
varma, ettei hänen ja minun välilläni ole muuta eroitusta -- kuulkaa,
ei mitään muuta kuin se, että hänellä on oikeus pitää kilvessään sitä
merkkiä, joka on minulle ommeltu nuttuun, koska olen hänen
palvelijansa... Talon olen ansainnut jo menneinä vuosina... uudet
palvelukset vaativat arvoisensa palkan, ja sen palkan tahdon jo
edeltäkäsin. Sanokaa siis, mitä tahdotte, arkkipiispa... minä suostun
siihen, että aatelis- ja kilpikirjani pannaan vaarallisimman
vihollisenne henkeä vastaan!"
"Mitä veljeni, David-herra, on luvannut, sen minäkin lupaan!"
"Kirjoittakaa siis alle?"
Mutta nyt oli kuuntelijan mahdoton hillitä itseään enää. Etäältä kuului
useita ääniä, jotka tuntuivat lähestyvän laulaen, ja jos mies olisi
jaksanut asiaa miettiä, olisi hän ehkä odottanut niitä, sillä ne eivät
voineet olla muita kuin kuljeskelevia talonpoikia, siis luotettavia
ystäviä. Mutta nyt ei hän ajatellut muuta kuin sitä mustaa konnantyötä,
jota kappelin sisässä sommiteltiin, jossa ostettiin ja myytiin
ihmishenkiä kuin kauppatavaraa.
Hän riensi nopein askelin kappelin seinänviertä pitkin ja syöksihe
ovesta sisään pitäen paljastettua miekkaa kädessään.
Kappeli oli ihka pimeä, ikkunoista vaan kumotti heikko valonkajastus,
niin että tulija voi erottaa keskustelijat.
"Hei, musta konna!" huusi hän, "minä kirjoitan sinulle aateliskirjan!"
ja samassa hän huitaisi miekallaan summanpäiten toista kappelissa
olijaa vastaan.
Arkkipiispan ja hänen kätyrinsä silmät olivat enemmän tottuneet
pimeyteen, joten he huomasivat oitis tulijan ja juoksivat syrjään.
Miekka halkoi senvuoksi vaan tyhjää ilmaa ja kolahti kivilattiaan
vetäen rohkean omistajansa mukanaan. Mutta notkeimpana, joustavimpana
teräksenä oli hän kohta jaloillaan taasen.
Katsellessaan nyt tarkistunein silmin ympärilleen huomasi hän miesten
kadonneen.
He olivat väistyneet sivuille koettaen kumpikin seinäänsä myöten hiipiä
ulos. Ahdistaja näytti kuitenkin olevan tottunut suurinta malttia
kysyviin leikkeihin. Hän juoksi silmänräpäyksessä takaisin ovelle.
"Älkää luulkokaan pääsevänne minulta karkuun", lausui hän sieltä.
"Teidän pitää nyt kuolla, niin totta kuin minä olen Niilo Sturen
asemies, ja kuin te elätte ainoastaan hänelle ja valtakunnalle pahaa
tehdäksenne!"
Laulava joukko saapui nyt niin likelle, että voi joitakuita sanoja
heidän laulustaan eroittaa. He tulivat odottamattomaksi avuksi
miehelle, sillä heidän loilotuksensa esti kappelissa olevia konnia
huutamasta avukseen asemiehiä, jotka odottivat kappaleen päässä tien
varrella.
Sa kiittäös uskollisuutta.
Jumal' asiamme menestyä antakoon,
ja toimissamme ain' auttakoon.
Yks' ruusunen kasvoi Ruotsin maass'
vaan pahuus sen karkoitti poies taas.
Se kaunis ja terve oli taimi.
Kappelissa oli pimeä kuin haudassa, eikä mies voinut suurimmillakaan
ponnistuksilla erottaa vihollisiaan. Tänä hetkenä kieppui kuitenkin
Jöns-arkkipiispan ja hänen veljensä nokkelan asemiehen henki hiuskarvan
varassa. Joutua menestyksestään huumaantuneen talonpoikajoukon käsiin
oli heille varma surma, tuskallinen ja kiduttava. Sen he molemmat
ymmärsivät, ja Jösse Eerikinpojan kohtalo Motalassa muistui verisenä
kummituksena heidän mieleensä.
Miesten laulu, jos voimme siksi kutsua sitä rääkkynää, jolla muut
säestivät yhtä esilaulajaa, joka yksinään noudatti nuottia, näytti
kuitenkin tulevan ainoaksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Sillä vaikka
mies huutaisi mitenkin kovasti kappelin ovella, saisi hän kuitenkin
tuskin ääntään niiden kuultaville, varsinkin kun myrsky vei ääntä
heistä syrjään kaupunkia kohden.
Nyt he olivat aivan kappelin kohdalla, ja korkealle kuului rallatus
marski Tord Bonden surkeasta kuolemasta, kuinka kavaltaja surmasi hänet
kesken voittoretkiänsä.
Rakkauden hän huonosti palkitsi,
pään hartioon asti hän halkaisi.
Siinä raukesi Ruotsin valta.
"Kuulkaa, talonpojat, ystävät!" huusi mies, mutta ei rohjennut kääntyä
selin, vaan seisoi yhä kappeliin päin miekka iskuun valmiina.
Mutta laulu jatkui:
Siellä voihkaten naiset valitti,
kun, kuten Juudaskin herransa,
Jöns petturi, viekas murhaaja,
marskimme kavalasti surmasi.
Jumal' armias, Poika ja Henki Pyhä
Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!
"Talonpojat, ystävät!" huusi mies, minkä keuhkoista läksi.
Mutta turhaan.
Joukko oli jo ehtinyt kappelin sivu, ja esilaulaja alkoi laulaa
räikeällä äänellä laulua uudelleen. Asemies heitti toivon saada apua ja
mietti, millä keinoin saavuttaisi tarkoituksensa.
Silloin hän kuuli äkkiä askeleita takaansa. Jos tulija oli
arkkipiispalainen, oli hän mennyttä kalua; mutta hän päätti lujasti
ennemmin uhrata henkensä kuin laskea petturit menemään.
"Hollinger!" lausui silloin eräs ääni ihan hänen takanaan, "mitä täällä
teet?"
"Herran nimessä, Faste!" huusi Hollinger, "täällä sisässä on
pettureita!"
Faste hävisi silmänräpäyksessä, mutta yhtä nopeaan hyökättiin
kappelista päin Hollingerin kimppuun, ja niin vikkelä ja voimakas kuin
hän olikin ei hän voinut estää sisässä olijoita pääsemästä pujahtamaan
hänen sivuitseen pois.
He katosivat kumpikin taholleen. Mutta Hollinger ei menettänyt
hetkeksikään malttiaan. Hän erotti heti, kumpi oli arkkipiispa, ja
juoksi kovasti huutaen hänen peräänsä.
Siitä tuli ajo, joka muistutti Odinin ratsastusta, kun tämä kiitelee
syysöisin korskuvalla hevosellaan ryskien ja pauhaten metsäin ja
tasankojen yli.
Maantieltä tuli joukko nuoria talonpoikia, Faste etunenässä, juosten
häntä kohden. Hollinger huusi heille:
"Arkkipiispa on metsässä piilossa!"
Ja heti hajausivat miehet syösten pitkässä rivissä metsään ottamaan
kiinni vihattua pappia.