Iliana-rouvan talonvouti.
Pari päivää edellä kerrottujen tapahtumain jälkeen oli tavattoman
lämmin ja kaunis syysaamu. Aurinko paistoi mitä kirkkaimmalta
taivaalta, ja suloiset tuuloset toivat pelkkää lämpöä Hammarstadin
ihanille seuduille. Pieni virta juoksi solisten tuuheiden lehtipuiden
siimeksessä, ja mehiläiset kokoilivat lisätyllä innolla, vuoden
viimeistä satoa kennoihinsa. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista ikäänkuin
tämä maailman kolkka säästyisi ijäti suruista ja huolista.
Kaksi poikaa leikki joen partaalla. He olivat herraslapsia, sen näki
heidän vaatteistaan, mutta he olivat suurikasvuisia ja vankkoja,
etenkin toinen, joka huvittelihe viskeIemällä kiviä veden pintaan.
"Näitkö, Mauri", sanoi tämä, "näitkö kiveä, se lensi lehmuksen yli!"
Mauri nosti leppeät kasvonsa ylöspäin hymyillen ystävällisesti
veljelleen. Hän laski keräämänsä kukat maahan ja otti askeleen sivulle
nähdäkseen oikein veljensä voimaa ja nakkaamistaitoa.
"Tuuli sen kiven vissiin vei, Svante!" sanoi hän hymyillen.
"Tuuli!" huusi Svante halveksivasti, heiluttain jo uutta kiveä
kädessään, "kas nyt, niin näet, onko se tuuli." Sitten hän heitti
erinomaisella taidolla kiven. Se meni korkealta yli suuren lehmuksen.
"Niin, mitäs nyt sanot, Mauri?" sanoi hän tälle voitonriemuisena,
"luulen, että nakkaan pian Hammarstadin viiriäkin -- se olisi oikein
ilkeälle Briita-rouvalle. Mutta mikä tuolla on?... Sorsa! Hiljaa,
Mauri, hiljaa, minä otan sen!"
Hän hiipi ryömien pitkin rantaa pensaitten läpi. Mauri ei tahtonut
häntä jättää vaan seurasi mukana. Oli kuitenkin pitempi matka, kuin
Svante oli ensin havainnut, siihen paikkaan, josta hän voi nakata
sorsaa tarvitsematta tehdä itseään naurettavaksi. Mutta päästyään
suurella vaivalla sille paikalle, olikin sorsa jo siirtynyt ulommaksi
joelle. Tämä kiihdytti vieläkin Svanten intoa.
Hammarstadin tiellä, joka läheni tässä kohden rantaa, ratsasti eräs
nainen vankalla hevosella. Huomattuaan pojat pysähtyi hän.
"Mitähän noilla poikalurjuksilla taas on hommana?" kysyi hän eräältä
asepojalta, joka ratsasti hänen perässään. "Luulen, etten saa rauhaa,
niinkauan kuin jalo orpanani ystävineen on niin lähellä... Svante,
sinäkö se olet, Svante?" huusi hän korkealla ja mahtavalla äänellä.
Mutta Svante ei kuullut, tai jos kuulikin ei tahtonut kuulla, vaan
konttasi yhä suuremmalla innolla rantaa pitkin. Mauri sitävastoin
pysähtyi.
"Mauri, tule tänne, että saan kysyä!" huusi vihastunut rouva pojalle,
jonka hän selvästi tunsi, koska tämä oli lähempänä häntä.
Ja Mauri tuli tervehtäin ystävällisesti rouvaa, jonka hän tunsi
Hammarstadin Briita-rouvaksi. Mutta Briita-rouva ei näyttänyt
katselevan ensinkään mielihyvällä pojan lempeitä ja kauniita kasvoja.
Näytti päinvastoin siltä kuin kilttiys ja hyvyys, jota lapsen silmissä
oli, olisi synnyttänyt päinvastaisia ominaisuuksia rouvaan. Hänen
silmänsä oikein säkenöivät, vaikka suunsa hymyili.
"Tuo on veljesi, joka tuolla juoksee, eikö niin", sanoi hän, "mitä
täällä teette?"
"Minä poimin kukkia rannalta!"
"Kukkia, poimitko kukkia... missä ne sitten ovat?"
"Jätin ne tuonne rannalle lähtiessäni Svanten perään."
"Mutta sinä valehtelet, sanon minä... sinulla on jotakin muuta
tekeillä, veljesi piilottelee itseänsä, ja hän tekee aivan oikein. Sano
totuus, Mauri, mitä teette täällä?"
Pensaissa ritisi jokin ihan asepojan takana, mutta tämä näytti olevan
sitä laatua, joka ei paljon huolinut, mitä maailmassa tapahtui, hän
näytti niin raskaalta ja syvämietteiseltä, tahi pikemmin
hajamieliseltä.
"No pian, poika!" huusi Briita-rouva, "mitä täällä teet?"
Poika katseli niin avomielisesti ja varmasti, mutta samalla niin
herttaisen kiltisti Briita-rouvaan, ettei olisi luullut kaipaavan muita
vakuutuksia siitä, että hän totta puhui.
"Olen sen sanonut, Briita-rouva", sanoi hän sävyisästi.
"No pyhä Jumalan Aili! kuinka ajat ovat turmeltuneet... kun tuo lapsi
seisoo tässä valehtelemassa vasten kasvojani!" Briita-rouva kumartui
ales, silmien säkenöidessä ja suun hymyillessä, ojensi kätensä ja
tarttui pojan korvanlehteen, johon hän puserti kyntensä.
Pojan kasvoista näki selvästi, että tuska oli melkoinen. Kyyneleet
tahtoivat tunkeutua hänen silmistään kertomaan, kuinka häneen koski,
mutta ei ääntäkään tullut hänen yhteen puristetuilta huuliltaan.
"Aiotko puhua totta?" kysyi äksy rouva uudestaan.
Mutta Mauri oli vaiti.
Silloin tuli hyvin tähdätty kivi, joka sattui Briita-rouvan hevosen
korvain väliin. Se hypähti ja poukahti sivulle päin, jolloin rouvan
teräväin kyntten täytyi jättää saaliinsa. Hän sai tarpeeksi tekemistä
hillitessään hevostaan.
Samassa juoksi Svante pensaston takaa esiin. Hän oli nähnyt
Briita-rouvan sekä kuullut hänen huutonsa, ja huomattuaan Maurin
menevän törmää ylöspäin, kääntyi hän äkkiä ympärinsä. Nuolena tuli hän
veljensä lähelle. Kivi, jolla hän oli aikonut sorsaa nakata, poltti
hänen kädessään, kun hän näki Briita-rouvan menettelyn, hänen mielensä
kuohahti, ja silloin hän tähtäsi ja heitti hevosta päähän.
"Tässä olen, mitä tahdotte, Briita-rouva?" sanoi hän asettuen hyvin
viattomana veljensä viereen, mutta juoksi sitten esiin tarttuen
hurjistuneen hevosen suitsiin nähtyään kuinka mahdotonta kiukkuisen
rouvan oli sitä hallita, "teillä on paha hevonen, minä autan teitä...
noh, nonoh, kauniisti... nonoh!"
Briita-rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Poikanen oli niin voimakas ja
rohkea, ja hänen silmistään loisti jotakin niin lujaa ja pontevaa,
melkein kiukkuista, ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: "varo, ettet
tule liian lähelle minua!" ja tämä näytti tekevän vaikutuksen rouvaan,
vaikka hän oli kiukusta liituvalkeana. Mistä hänen säveä hevosensa oli
niin raivostunut, oli hänelle käsittämätöntä, mutta hän oli vakuutettu
että tuo pieni urho, joka katseli häntä suurilla silmillään, tunsi sen
asian hyvin ja tämä ei suinkaan jaloa rouvaa rauhoittanut.
"Pirun munista syntyy pirun poikia, sanoo sananlasku, ja sepä näkyy
käyvän tässä toteen", lausui hän, mutta lisäsi hyvin vakaasti, "nyt
tahdon, että seuraatte minua kotiini."
"Mutta minun tahtoni on myöskin, ettette puhu pahaa isästäni!" sanoi
Svante katsoen pelottomasti rouvaa kasvoihin.
"Poika!" ärjäisi Briita-rouva hänelle, "hillitse kielesi!... Saatte
nähdä, pääsettekö rangaistuksetta... Vitsa odottaa teitä, olkaa siitä
varmat."
Sitten hän istui kenoten satulaansa, nykäytti niskaansa ja läksi
menemään minkä hevosesta läksi.
Heti hänen poistuttua tarttui Svante veljensä käteen katsoen häneen
ystävällisesti ja sydämmellisesti, mutta punastui nähdessään verta
tippuvan tämän korvasta Briita-rouvan kynsien jäljiltä.
"Mitä hän tahtoi... mitä hän sanoi?" kysyi hän innolla.
"Hän ei uskonut minua!" vastasi Mauri.
"Eikö hän uskonut... Odota, odota, Briita-rouva, jos elät kun minä
tulen suureksi, niin saat vielä nähdä, ole siitä varma, ja vitsan
maistaminen on silloin vähintä, mitä saat... Mutta nyt tahdon saada
sorsani, tule... tule, Mauri, katso, tuolla kaukana se vielä ui!...
tule!"
Ja hän tarttui veljensä käteen rientäen rannalle takaisin.
Sillävälin ratsasti Briita-rouva eteenpäin käyden yhä kiukkuisemmaksi,
kuten muutamain luonteiden on tapa ajatellessaan vihansa esinettä.
Päästyään vihdoin orpanansa kartanolle kiehui hänen sisunsa, ja
ensimmäisen puuskan hänen paisuvaa sappeansa sai syvämietteinen
asepoika. Hänen piti auttaa emäntäänsä satulasta, mutta ei tehnyt sitä
tarpeeksi sukkelaan; siitä seurasi paukahdus korvalle, joka lennätti
hänet pari askelta sivullepäin. Hän rohkeni tuskin enää tarttua
suitsiin, josta seurasi uusi ei aivan odottamaton paukahdus toiselle
korvalle -- "ojennukseksi", kuten emäntänsä sanoi.
Linnan isossa tuvassa oli Iliana-rouva, hänen sisarensa Ingeborg ja
rouva Briita Kaarlontytär, herra Niilo Sturen rouva. Ensiksi mainittu
riensi ulos heti, kun kuuli orpanansa saapuneen, ja näki kohta ensi
silmäyksellä, että tuosta orpanasta oli hyvä tuuli kaukana.
"Luulisipa melkein tulevansa asumattomaan taloon!" sanoi Briita-rouva
iskien säkenöivät silmänsä Iliana-rouvaan, joka koetti kaikin
mahdollisin keinoin, sekä ystävällisillä kasvoilla että mitä
kohteliaimmalla käytöksellä torjua uhkaavaa puuskaa. "Onhan teillä
kuitenkin luullakseni sekä miehiä että naisia täällä puhumattakaan
talonvoudistanne."
"Astukaa sisään, serkku", lausui Iliana, "ja käykää nauttimaan, mitä
tässä pienessä talossani saan aikaan, väkeäni ei todellakaan ole yhtään
saapuvilla, enkä luullutkaan saavani niin rakasta vierasta näin
aikaiseen."
"Tahdon puhua kanssasi tärkeästä asiasta, Iliana", keskeytti
Briita-rouva karkoittaen niskan nykäyksellä mielestään kaikki
tähänastiset ikävyytensä, "mutta luulen, että vieraasi ovat vielä
luonasi?"
"Kyllä, Briita, ovat ne!"
Briita-rouva pudisti päätään ja punastui.
"Me olemme yhtä sukua, Iliana", sanoi hän, "Akselinpoikain suurta
sukua... minusta saisi meillä olla enemmän luottamusta toisiimme. Minä
olen sitäpaitsi vanhempi... mutta siitä huolimatta saan hakea sinua,
muuten ei keskenämme ole kanssakäymistä ensinkään. Kauvanko viivytte
täällä, vietättekö täällä talvenkin?"
"Siihen asiaan en tiedä varmasti vastata", vastasi Iliana hymyillen,
"mutta astukaa sisään, haluan kuulla, mikä asia on teidät tällä kertaa
tuonut luokseni."
He astuivat isoon tupaan, jossa Ingeborg astui nöyränä ylpeätä ja
vaateliasta sukulaistaan vastaan, samoin teki rouva Briita
Kaarlontytärkin. Mutta kaikki saivat niukan vastauksen tervehdyksiinsä,
josta he huomasivat, että nyt oli vakavia asioita kysymyksessä.
Iliana-rouva heitti ystäväänsä katseen, josta voi selvästi lukea, ettei
millään ehdolla tahtoisi jäädä kahden kesken orpanansa kanssa. Tämä
taasen istui heiluen sinne tänne penkillä pääsemättä sanottavaansa
kiinni, eikä keskustelusta tahtonut tulla mitään.
"Niilo-herra kiertelee meriä!" virkkoi Briita-rouva lennättäen
murhaavan katseen Niilo Sturen puolisoon. "Hän on ollut setäni luona
Gotlannissa, sen tiedän hänestä."
"Jumala paratkoon!" vastasi puhuteltu hartaasti huoahtaen, "en ole
saanut Niiloltani tietoja, siitä kuin hän läksi Penningebystä!"
"Niinpä... mutta sen näkeekin, kun katselee teidän poikianne,
Briita-rouva... Pyydän että pidätte niitä kotona, sillä Hammarstadin
mailla ei niillä ole mitään tekemistä... Kuuletteko, Iliana-rouva,
sanon sen kaikessa ystävyydessä, mutta jos tapaan ne siellä vielä
kerran, niin lyön niitä kynsille."
"Ovatko ne jollakin tavoin tehneet pahoja teille?"
"Pahoja tai ei, maani tahdon pitää rauhassa... Samaa tahtoisin sanoa
teille, serkkuni..."
"Minulleko", huudahti Iliana ällistyneenä.
"Niin, Iliana... Sitä varten olen juuri tänne tullut. Myöttekö minulle
tämän talon?"
"Kysymyksenne tulee niin aavistamatta!" vastasi Iliana karttaen.
"Talomme ovat liian liki toisiaan", jatkoi Briita Olavintytär käyden
puhuessaan yhä innokkaammaksi, "jos nimittäin aiotte tässä olla.
Sitäpaitsi sanon teille suoraan, että voutinne ei minua miellytä.
Mikäli olen huomannut, hommaa hän kaikkea muuta kuin sitä, jota hänen
pitäisi. Hän kuljeskelee täällä sipisten ja supisten, ja minä tahdon
pitää väkeni omanani... osaan hoitaa itsekin palvelijoitani! Enkö ole
kerta kerran perästä tavannut häntä Hammarstadin muurein sisällä...
Mitä hän tahtoo, mitä hän tekee, mikä hän on, Iliana? Niin totta kuin
elän heitätän hänet tyrmään, kun ensi kerran näen hänet teillä, joita
hänen ei tule kulkea... Kas niin, sano nyt, Iliana, myötkö talon vai
etkö?"
"Rakas serkku kulta", sanoi Iliana hiljaisesti, "kysymyksenne tulee
liian äkkiä... talo kuuluu mieheni suvulle, tapani ei ole..."
"Lorua, Iliana", keskeytti Briita Olavintytär, "lorua, sinä et tahdo
suoraan sanoa, että tietäisin, mitä minun tulisi tehdä."
"Tahtoisin ainakin kysyä ja kuulla..."
"Niin kuulla... ymmärrän, tahtoisit kuulla Niilo-herran mieltä, niinpä
kai...! Yhtä hyvin minä voin sinua neuvoa, ja paremminkin, kun kerran
kuulumme samaan sukuun... Niilo-herra, niin, hänpä juuri oikea mies
onkin!"
"Niilo-herra oli autuaan herrani ja mieheni uskottu ystävä."
"Ja minun vihamieheni, toinen niin hyvä kuin toinenkin... Eikö hän
juuri juonittele niin, että menetän rahani, jotka hänen veljensä on
minulle velkaa, eikö niin...? Aivan juuri, hän se on, ja häneltä sinä
aiot kysyä neuvoa... Pyhä Jumalan äiti, pelkäänpä, että laumassa on
kirjava lammas, ja että sinun suonissasi mahtanee juosta enemmän,
äitisi kuin isäsi verta!... Senverran tehnet kuitenkin nyt heti minun
mielikseni, että lähetät voutisi johonkin toiseen taloon tahi vielä
mieluummin annat hänen mennä niin pitkältä kuin tietä piisaa... Jumala
paratkoon, luulempa ettei hän tiedä paremmin, kuinka aura on maahan
pantava, kuin sinä tiedät, kuinka hyvä laiva aaltoja kyntää..."
"Mutta mitä teillä sitten oikeastaan on voutiani vastaan. Briita?"
kysyi Iliana.
"Olenhan sen sanonut... Ensiksikin on minulla se häntä vastaan, että
häntä näkyy paremmin huvittavan jolkotella joutilaana Hammarstadissa
kuin hoitaa sinun taloasi, ja siinä on mielestäni syytä kyllin...
Talossani ei ole yhtäkään huonetta, johon minun ei tarvitsisi pelätä
kirotun voutisi tulevan milloin milläkin tekosyyllä. Nyt tahdon siitä
pelistä lopun! Minun on täytynyt, kuten tiedät, oleskella viime vuoden
toisaalla, ja luulin varmaan, että hän olisi takaisin tullessani jo
päässyt uteliaisuudestaan ja tunkeiluhalustaan, mutta kenenkä
kohtaankaan ensimmäiseksi -- juuri sinun voutisi?"
"Mutta sehän asia lienee helposti autettu", virkkoi Iliana, "minä
kiellän häntä käymästä Hammarstadissa."
"Et siis täytä tätäkään toivomustani, Iliana!"
"Luulen", lausui taas Iliana, "että teen parhaiten mieliksenne, jos
lausun käskyni hänelle teidän läsnäollessanne, ettei hänelle jää mitään
mahdollisuutta tekeytyä tietämättömäksi, jos hän sattuisi vieläkin
sinne ilmestymään."
Iliana meni sitten ulos kutsumaan voutiansa. Briita-rouva tuli silloin
vilkaisseeksi Briita Kaarlontyttäreen, jonka kalpeus herätti hänen
huomiotaan ja näkyi vahvistavan hänen epäluulojaan. Sillä hän oli jo
aikoja sitten aavistanut, että naapuritalon voudilla oli hommia, jotka
koskivat häntä hyvin liki. Eikäpä asia toisin ollutkaan. Viekkaudella
ja sitkeydellä, joka meni yli Briita-rouvan kaikkein aavistusten, oli
Hollinger kietonut hänen ympärilleen verkon, johon hän epäilemättä
vielä joutuisi, ehkä se viipyikin kauan. Hän oli myöskin todella, kuten
Briita-rouva sanoi, kulkenut häikäilemättömällä rohkeudella
Hammarstadin kartanon syrjäisimmissäkin huoneissa.
Lopuksi oli Briita-rouva ottanut palvelukseensa sen raskasmielisen,
uneliaan ja pään puolesta kaikittain heikon pojan, joka häntä nytkin
saattoi Iliana-rouvan luo. Hän oli nimittäin ruvennut epäilemään, että
nenäkäs vouti oli osannut lahjoa hänen palvelijansa, ja tahtoi sen
vuoksi hankkia itselleen sellaisen, joka -- jos antoikin lahjoa
itsensä, olisi kuitenkin itse asiassa vähäiseksi hyödyksi hänen
viholliselleen.
"Oletteko sairas, Briita-rouva?" sanoi Briita Olavintytär, "kalpenette
yhtäkkiä kuin palttina?"
"En suinkaan", vastasi tämä, "tulin vaan ajatelleeksi sukulaistani,
Kaarlo-kuningasta, kun te puhuitte lankoni velasta teille... Tämä talo
oli ennen hänen, ja veljeni, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sai sen
häneltä."
"Ja se surettaa teitä... niin kaiketi, mutta oikeus on oikeus,
Briita-rouva, ja mikä on minun, tulee olemaan minun!"
Ovi avattiin ja Ilianan palaaminen keskeytti Briita Kaarlontyttären
vastauksen. Mutta hänen poskilleen leviävä hieno puna ja hänen
silmäinsä säihke osoittivat, ettei häneltä suinkaan vastausta
puuttunut.
"No", kysyi Briita Olavintytär, "missä vouti on?"
"Häntä ei nyt löydy!" vastasi Iliana hieman harmissaan.
"Se oli luultavaa... se oli luultavaa, mutta minä sanon sinulle,
Iliana, mistä hänet löytäisi... Hän on Hammarstadissa yhtä varmaan,
kuin minä olen täällä... Ja sen sanon sinulle, Iliana, että jos hänet
nyt tapaan, niin panen uhkaukseni täytäntöön, niin likisukulaisia kuin
olemmekin... Saat sitten tehdä mitä haluat."
"Ajatelkaahan kuitenkin, Briita... hän on minun palveluksessani, ja
minä annan sanani siitä, ettei hän enää astu jalallaan teidän
maillenne."
Mutta Briita-rouva ei kuunnellut orpanaansa, vaan nousi ylös kuin
henkensä edestä, pamautti oven kiinni, että nurkat vinkuivat ja karjui
pihalla palvelijaansa, ikäänkuin tämä olisi ollut penikulmain päässä.
Iliana-rouva jäi huoneeseen. Hän ei tuntenut uuden talonvoudin oikeata
tarkoitusta -- vaihdon hän oli tehnyt ainoastaan ollakseen jalon
ystävänsä, Niilo-herran, mieliksi. Senvuoksi hän ei voinut oikein
käsittää serkkunsa käytöstä, hänen mielensä täyttyi vaan harmista tämän
liiaksi ärtyneen itsevaltaisuuden ja vallanhimon tähden. Briitalle
taasen, joka tunsi kaiken, tuotti todellisia sieluntuskia, kun hän
näki, mitä ikävyyksiä tämä tuotti hänen sydänystävälleen. Hän ei voinut
pidättää syvää huokausta, ja pari kyyneltä vierähti hänen hienoille
poskilleen.
Herttaisella ystävällisyydellä tarttui Iliana silloin hänen käteensä
syleillen häntä hellästi sekä pyytäen, ettei hän niin tuosta
välittäisi.
"Kun vaan tietäisin", sanoi hän, "ettei herranne ja miehenne,
Niilo-herra enää tarvitse oikeaa voutiani, niin noudattaisin mielelläni
serkkuni tahtoa... Mutta aina olen pitävä Niilo herran toiveita hänen
tahtoaan ylempänä."
"En luule, että sinun tarvitsee sitä katua!" sanoi Briita vastaten
ystävänsä syleilyyn.
Tällä välin toi hidas palvelija hevoset ja auttoi emäntänsä satulaan.
Tämä läksi sitten sukulaisensa talosta vielä kiukkuisempana kuin oli
ollut tullessaan.
Hän katsahteli tuontuostakin kentille tiepuoleen toivoen näkevänsä joko
voudin tai pojat. Mutta hän ei kohdannut ketään tiellä eikä nähnyt
yhtäkään elävää olentoa koko matkallaan. Pari kertaa käännähti hän
äkkiä taaksepäin katsoen torkkuvaa palvelijaansa, ikäänkuin aikoen
puhutella häntä, mutta heitti sen siihen yhtä äkkiä. Mies näyttikin
siltä, ettei häneltä kannattanut odottaa kovinkaan selvittäviä
vastauksia, jos häneltä kysyikin.
Jo saavuttiin aivan lähelle Hammarstadia. Silloin katsahti Briita-rouva
vielä kerran palvelijaansa.
"Oletko nähnyt voutia?" kysyi hän, mutta sai toistaa kysymyksensä
tiukeammalla äänellä, ennenkuin sai lyhyen vastauksen:
"Olen!"
"Missä näit hänet?"
"Missäkö näin hänet?" toisti mies, "hän seisoi vieressänne, kun
läksimme Hammarstadista!"
"Nauta!" huudahti Briita-rouva silmähtäen surmaavan ylenkatseellisesti
sivulleen.
Mutta asepoikaan ei näyttänyt menevän tämän huudahduksen sisempi
tarkoitus. Hän näytti yhtä uneliaan tyytyväiseltä nyt kuin ennenkin. He
ratsastivat taasen joitakuita askelia, jolloin Briita-rouva kysyi
uudelleen:
"Oletko nähnyt Iliana-rouvan voutia!"
"Olen!" vastasi mies.
"No Jumala sinua armahtakoon, sinä viheliäinen elukka", ärjyi
Briita-rouva, "missä näit hänet?"
"Missäkö näin hänet?... Juuri silloin kun ratsastimme Hammarstadista...
silloin näin hänetkin."
Nyt pysäytti Briita-rouva keskelle tietä, pani molemmat kätensä
puuskaan ja iski palavat silmänsä miesparkaan. Tämä istui tirkistellen,
eikä tiennyt oikein tohtisiko olla paikallaan hirmustuneen emäntänsä
edessä, jonka kanssa ei todellakaan ollut leikkimistä. Hänen suureksi
kummakseen ei Briita-rouva kuitenkaan sanonut muuta kuin:
"Kun vastedes näet hänet, pitää sinun heti sanoa minulle!"
Hänen äänessään oli julmistuneen valtijattaren kaikki terävyys, joka on
tottunut aina ehdottomaan tottelevaisuuteen.
Jälellä oleva matka kulettiin vauhdilla, jota Briita-rouvan ratsu ei
oikein näyttänyt sallivan. Perille tultua hyppäsi arvoisa rouva
apuakaan odottamatta sen selästä tulisella innolla, joka ei ennustanut
hyvää sille, jota se koski. Faste -- se oli asepojan nimi -- seisoi
kauan töllistellen häntä ja hänen niskan nakkelujaan. Sitten hän vei
hevoset talliin, Briita-rouvan rientäessä portaita ylös. Tämä kulki
tuuliaispäänä huoneesta toiseen, kunnes saapui ihan hengästyneenä ja
hiestä valuen salakamariinsa.
Siellä istui hänen kirjurinsa, voutinsa tahi miksi häntä sopisi kutsua,
hänen kaikki kaikkensa. Hän oli pöydän ääressä kirjoittelemansa. Hänen
vieressään oli kimppu sinettejä. Briitan tullessa oli hän juuri
aikeissa tarttua tähän kimppuun.
"En nähnyt enkä kuullut!" vastasi kirjuri, sama pitkä, laiha,
kuolonkalpea mies, joka oli ollut Briita-rouvan seurana Eerik-herran
laivalla tämän esittäessä Kaarlo-kuninkaalle saamisensa.
"Mutta hän on varmaan tänä hetkenä talossa!" sanoi Briita rouva.
"Se on sekä mahdollista että luultavaa", vastasi kirjuri hymyillen,
"mutta täällä hän ei ole, eikä taida tullakaan, jos ovi vaan on oikein
suljettu, ja silloinhan ei meillä ole pelkoa... Jos yhä edelleen kuten
tähänkin asti piiloilisimme häneltä, niin olisi parasta sitten myydä
koko Hammarstad ja muuttaa johonkin muuhun taloonne!... Kas tässä on
nyt se vanha kauppakirja valmiina, ja olenpa varma, ettei herra
Laurinpoika itsekään huomaa, ettei se ole hänen sinettinsä, vielä
vähemmin voi sen todistaa."
Briita-rouva meni pöydän ääreen, silmäsi asiakirjaa ja tutki sinettiä.
Mutta samassa kuului siitä huoneen nurkasta, jossa takka oli,
äkkinäistä kolinaa, kuin kivi olisi irtautunut takan sisässä ja
pudonnut.
Huoneessa olijat katsoivat kiihkeästi sinnepäin, mutta eivät nähneet
mitään. He katselivat sitten toisiaan, mutta se ei heille asiaa
selvittänyt. Kirjuri laski vaan kätensä sinettikimpulle, ikäänkuin sitä
suojellakseen, vaikkei vihollista näkynytkään.
Mutta kun kaikki oli hiljaista eikä mitään enempää kuulunut, nousi
kirjurin naamaan hymy ja hän lausui:
"Olenhan monasti sanonut, että vanha takka on korjattava... Se romahtaa
vielä jonakin kauniina päivänä maahan kerrassaan... Mutta nyt on asia
saatettava loppuun, liian kauan olette sallinut leikkiä kanssanne.
Svante-herra Ekesjössä ei anna sen pelättää itseään, että pöllö lentää
hänen savutorvensa yli, vaikkapa se putoisi suoraan hänen takkaansa."
"Se on totta!" lausui eräs ääni heidän takanaan, ja Iliana-rouvan
talonvouti astui takasta esiin, "mutta sellaiset pöllöt, joita te
saatte pelätä, eivät koskaan jaloa Svante-herraa häiritse", lisäsi hän,
"sillä hänellä on, mitä teillä ei ole, nimittäin hyvä omatunto."
Briita-rouva meni kalmankalpeaksi seisoessaan pöydän vieressä ja rupesi
melkein horjumaan. Kirjuri kangistui tuolillaan jäykäksi kuin olisi
saanut suonenvedon.
"Kauan olenkin jo saanut teitä nuuskia, enkä juuri luullut pääseväni
teidän perillenne sisimmässä pimeistä kätköpaikoistanne, mutta nyt on,
Briita-rouva teidän kohtalonne minun kädessäni... Niin, katsokaa
vaan minuun, tämän näköinen minä olen, ja nimeni on Hollinger
Birgerinpoika... Niin, mitäs tuumitte, olen sen Birgerin poika, joka
salaa murhattiin, kun hän oli kaivertanut valmiiksi sen sinetin, jolla
olette nyt aikoneet varastaa Kaarlo-kuninkaalta rakastamaanne kultaa."
Hollinger kiivastui yhä enemmän puhuessaan, mutta hirveä vaara, jota
hänen esiintymisensä uhkasi, vaikutti sen, että Briita-rouva ja hänen
kirjurinsa saivat sangen nopeasti takaisin vilkkautensa ja
neuvokkuutensa päästyään ensi hämmästyksestään.
"Valehtelet, roisto!" huusi Briita-rouva.
Hollingerin silmiin syttyi hirmuinen liekki ja hän lähestyi häntä joka
lihas kasvoissaan jännitettynä. Silloin lisäsi Briita-rouva: "älä
liikahda paikaltasi, muuten käsken väkeni heti sitoa sinut ja heittää
tyrmän pimeyteen, jossa saat nääntyä nälkään."
Kirjuri aavisti kuitenkin pahinta Briita-rouvan epätoivoista
päättäväisyyttä uhkuvista sanoista huolimatta. Hän tarttui senvuoksi
sinettikimppuun, avasi toisella kädellä ikkunan, jonka ääressä pöytä
oli, ja heitti koko kimpun kauas ikkunan alla virtaavaan jokeen,
ennenkuin Briita-rouva ja Hollinger ehtivät huomatakaan. Ja tekonsa hän
suoritti kylmäverisyydellä ja maltilla, jotka olisivat olleet
paremmankin teon arvoiset.
Hollinger älysi kohta tämän teon merkityksen. Hänen kiukkunsa nousi
siitä ylimmilleen, kun yrityksensä näytti juuri nyt voiton hetkellä
menevän tyhjiin. Mutta hänkin oli kylmäverinen, ja kuta selvemmin hän
ymmärsi, että toiminnan hetki oli käsissä nyt tai ei milloinkaan, niin
käsitti hän myöskin välttämättömäksi sitä käyttää.
"Tuollaisen puheen saatte nyt jättää, Briita-rouva", sanoi hän,
"tänne ei voi kukaan tulla, sen tiedätte parhaiten itse, ja mitä
konnaan, murhaajaan tulee, jota ette ole häikäillyt ottaa
luottamusmieheksenne... niin kuulkaa sanani, joka on tällä kertaa
teidän sanaanne tehoisampi. Kumpikaan teistä ei pääse hengissä tästä
huoneesta, ennenkuin täytätte ehdon, jonka teiltä vaadin."
Hollingerin kasvojen rohkea, päättäväinen ilme olisi jo antanut
tarpeeksi vakuuttavaisuutta hänen sanoilleen, elleivät ne jo
semmoisenaan olisi olleet sitä laatua, ettei niitä voinut epäillä. Sekä
Briita-rouva että Gumme älysivät selvästi kohta, ettei mitään
pelastumisen mahdollisuutta ollut, ellei ihmettä tapahtuisi.
Jälkimmäinen yritti kuitenkin edes voittaa aikaa, jos jotakin ihmeen
tapaista sattuisi tapahtumaan.
"Tämä näyttää minusta suuresti kummalta", sanoi hän, "olen kuitenkin
varma, että ennenkuin sellaiseen hätäkeinoon ryhdyt, sanot meille, mitä
oikeastaan tahdot."
"Mitä tahdon!" vastasi Hollinger. "Tahdon hengen sinulta siitä, että
murhasit isäni, ja tahdon teidän henkenne, Briita-rouva, siitä
pettuudesta, kaikista valheistanne ja kavaluudestanne, jota olette
harjoittanut... Niin, kaikkivaltiaan Jumalan nimessä, sen tahdon ja sen
teen, jos pakotatte minut siihen."
"Ole varma, ettemme muuta halua, kuin tehdä mitä tahdot!"
"No, otappa siis ja kirjoita, mitä käsken."
Gumme istui ja Briita istui myöskin. Hollinger jäi seisomaan
oven ja heidän välilleen pitäen kiiltävää kaksiteräistä kalpaa
kädessään lausuen, mitä kirjurin piti kirjoittaa. Gumme tunnusti
siinä murhanneensa Hollingerin isän, ettei hän voisi ilmaista
Kaarlo-kuninkaalle sitä, että tämän sinetti oli salaa jäljennetty, ja
Briita-rouva tunnusti, että oli sekä tätä että muita vääriä sinettejä
käyttämällä koettanut petollisesti saada Kaarlo-kuninkaalta, herra
Niilo Sturen veljeltä ja eräiltä muilta suuria rahasummia.
Kirjoittaminen edistyi hyvin vaikeasti ja keskeytyi usein. Gumme näet
koki vähäväliä katsella Briita-rouvaa, että eikö muka sattuisi tälle
onnellista tilaisuutta hiipiä hirmuisen kostajan selän taakse. Tämä oli
kuitenkin mahdotonta.
"Kas niin", sanoi Hollinger, kun paperi oli valmis, "nyt
nimikirjoituksenne sen alle."
Tätäkin käskyä noudatettiin. Sekä Briita-rouva että Gumme. Mutta nyt
alkoi edellinen muuttaa mieltään ja turvautua rukouksiin. Ja hän
sovittikin sanansa todella oivallisesti, ehkei sillä mitään
saavuttanutkaan.
"Teidän rukouksenne, Briita rouva", sanoi hän, "tehovat aivan yhtä
paljon minuun, kuin Eerik Akselinpojan huomautukset vaikuttivat teihin
vaatiessanne niin säälittömästi väärää oikeuttanne kuninkaalta. Yksi
seikka ilahuttaisi minua, ellen tietäisi, että kaikki, mitä teistä ja
tuosta salamurhaajasta lähtee, on petosta alusta loppuun -- se
nimittäin, että rukouksenne osoittavat, että olet paperille
kirjoittanut, mitä käskin... Mutta siitäkin tahdon täyden varmuuden...
Avaa ikkuna", lisäsi hän katsoen Gummeen, joka oli nyt ensi kertaa
eläissään niin tyrmistyneenä ja nolona, ettei voinut päästä itsensä
herraksi.
Hollinger otti nopeasti esille nahkakukkaron, johon kääri kokoon
taitetun paperin. Hän oli harkinnut ja valmistanut kaiken edeltäpäin,
ja jos onni oli odottanut itseään, näytti se nyt viipymisensä täysin
palkitsevan.
"Avaa ikkuna!" huusi hän vielä kerran, ja Gumme täytti vitkastellen
vapisevin käsin käskyn.
"Jumalan ystävä!" huusi Hollinger taas.
"Kaikkein vihollinen!" vastasi eräs ääni ikkunan alta.
Briita-rouva säpsähti, ja Gummekin osoitti ääretöntä hämmästystä.
Kumpikin oli tuntevinaan äänen Fasten ääneksi, tuon tuhman ja hitaan
asepojan, jonka Briita-rouva oli ottanut palvelukseensa juuri
estääkseen varomaansa Hollingerin nuuskimista. Mutta Fasten äänen vielä
kajahdellessa heidän korvissaan näkivät he Hollingerin viskaavan
nahkakukkaron ikkunasta. Huoneeseen tuli niin syvä hiljaisuus, että
kärpästen surina selvästi kuului, kunnes he äkkiä kuulivat ratsumiehen
lähtevän laukassa pihasta.
"Pysykää hiljaa!" virkkoi Hollinger, "lähetän vaan paperin
luotettavalle miehelle, joka osaa lukea kirjoitusta, jota en minä
Jumala paratkoon osaa. Luulen, ettei kestä kauan, ennenkuin se on
täällä taas."
Tämä lienee ollut tuskallisin hetki Briita-rouvan elämässä sen jälkeen,
kun häntä vietiin vangittuna Tukholmaan ja tuomittiin roviolla
poltettavaksi kavallusyrityksestä Kaarlo-kuningasta vastaan. Gumme
puolestaan perehtyi pian tilaansa, hänen kekseliäs päänsä mietti jo
uusia pelastuskeinoja.
"Asiain näin ollen", sanoi hän Hollingerille, "kun sekä minä että
emäntäni Briita-rouva olemme käsissänne, voinette kai kerta kaikkiaan
sanoa, mitä tästä nyt seuraa?"
Mutta Hollinger ei vastannut mitään tähän kysymykseen. Hän seisoi kuin
kivipatsas. Ainoastaan hänen teräväin silmäinsä tuli osoitti, että hän
oli valppaampi kuin milloinkaan. Ja minuutit kuluivat hitaasti,
ikäänkuin aika olisi seisonut aivan paikallaan. Viimeinkin kuului
taasen kavioin kopsetta, aluksi hyvin hiljaa, sitten yhä kovemmin,
kunnes kuului selvästi, että Hammarstadin pihalle tuli ratsumies, joka
pysähtyi yhä vielä avoimen ikkunan alle.
Samassa lennähti nahkakukkaro taas ikkunasta sisään pudoten Hollingerin
jalkain juureen. Tämä käski Gummen ottaa se ylös.
"Kaikki hyvin!" kuului Fasten ääni taas alhaalta.
Hollinger pisti nyt kukkaron nuttunsa alle.
"Nyt on työni tehty", sanoi hän. "Mutta ennenkuin jätän teidät tahdon
lausua vielä sanasen. Tämän paperin, joka tekee minut teidän
kohtalojenne herraksi, annan pyhän kirkon säilyyn, ja niinpian kuin te,
Briita-rouva, kerrankaan harjoitatte tähänastista tointanne... niinpian
kuin sinä, kehno murhamies, nostat kätesi kostaaksesi minulle, josta
kuolema seuraisi, niin jätetään paperi valtakunnan neuvoston käsiin, ja
silloin on kohtalonne ratkaistu..."
Hän pysähtyi vähäksi aikaa silmäten läpitunkevasti ensin Gummea, sitten
Briita-rouvaa.
"Se on teistä kummaa", lisäsi hän sitten, "että menettelen niin
säälivästi teitä kohtaan, luen sen silmistänne, mutta sen sanon teille
suoraan. Siitä saatte kiittää isäänne, Olavi-herraa, Briita-rouva...
Hän on kerran pelastanut henkeni, enkä siis tahdo pahalla kostaa hänen
hyvää työtänsä. Ja Briita-rouvan vuoksi ja herrani, Niilo Sturen,
vuoksi jätän toistaiseksi sinunkin asiasi, Gumme..."
"Mistä olet minua syyttänyt, että olisin salaa murhannut isäsi,
Hollinger", lausui Gumme äkkiä, "sitä et voi koskaan laillisesti
todistaa!"
"Niin minäkin luulen, ja siksi onkin tuomiosi miekkani kahvassa...
Mutta en tahdo nyt, kun herrallani epäilemättä on tärkeitä asioita
tekeillä, herättää millään hänen mielipahaansa tai ehkä synnyttää
pahoja kieliä hänestä juoruamaan, kun kerran olen hänen asemiehensä.
Teen sen myöskin Iliana-rouvan vuoksi, jonka talonvoutina olen nyt
ollut!... Annan siis kohtalonne omiin käsiinne... ja luulen, että
olette puhettani ainakin ymmärtänyt."
Gummen silmissä välkkyi pedonomainen loisto. Briita-rouva istui kädet
ristissä ja katse maahan luotuna. Ehkä oli puhe hänen isästään
vaikuttanut häneen -- hänenkin sydämessään lienee löytynyt jokin aukko,
josta Jumalan aurinko pääsi paistamaan.
Hollinger kääntyi nyt ovelle, mutta samassa harppasi Gumme eteenpäin,
jäntevästi ja kevyesti kuin höyhen ikäänkuin hänen ruumiinsa olisi
ollut pelkkiä suonia ja jäntereitä. Hänen kohotetussa kädessään oli
lyhyt veitsi. Mutta hän olikin tekemisissä miehen kanssa, joka tiesi
tehtävänsä. Hollinger kääntyi salamannopeudella, ikäänkuin olisi tätä
kavalaa hyökkäystä odottanut, ja kaatoi tarkoin osotetulla läimäyksellä
tuon kurjan konnan taintuneena maahan.
"Sitä aavistin", sanoi Hollinger katsellen hetkisen terävästi
Briita-rouvaan. Sitten hän lisäsi: "ja tuollaista miestä te pidätte
leivässänne, Briita-rouva!"
Briita-rouva ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään.
Hollinger lähti.
Pihalla hän tapasi Fasten, joka tuli ilosta säteillen Hollingeria
vastaan. Hollinger löi häntä voimakkaasti olalle, josta hän näytti
hyvin ylpistyvän.
"Kiitos, poika!" sanoi hän, "olet tehnyt työn, josta sinulle tulee
hyvää, niinkauan kuin elät. Jos olisin herra, enkä pelkkä asemies vaan,
niin varmaan en päästäisi sinua, ennenkuin tulisit palvelukseeni."
"Minä palvelen sinua sittenkin!" sanoi tuo hidas poika.
Hollinger katsoi häntä, ja hän katsoi Hollingeria, sekä lisäsi:
"Jos jään tänne, niin ne varmasti survovat minut nuuskaksi, elleivät
revi sydäntä elävältä ruumiistani!"
"No, tule mukaani sitten!" sanoi Hollinger reippaasti, "ehkäpä Niilo
Sture ottaa sinutkin palvelukseensa... Ellei, niin ei sinun sen
huonommin taida missään käydä kuin täällä."
He läksivät yhdessä kartanosta. Tie kulki etelään, aluksi
Muskarn-järvestä lähtevän Hammarstadinjoen vartta ja sitten Osmon
kirkon sivu.
Täällä seisoi kirkkomaanmuurin vieressä muuan harmaaveli. Hänen
päähineensä oli vedetty korvain yli, ja hän seisoi aivan liikkumatonna
kädet ristissä rinnalla. Hänen syvälle vajonneet silmänsä -- muuta ei
hänen kasvoistaan juuri näkynytkään -- katselivat omituisella hehkulla
maisemata, ikäänkuin hän olisi nähnyt siellä tai ehkä tyhjässä ilmassa
näyn, joka kokonaan valtasi hänen sielunsa.
Hollinger tovereineen pysähtyi saavuttuaan munkin luokse. Mutta tämä ei
huomannut heitä eikä heidän kunnioittavaa tervehdystään, häneen eivät
ulkomaailman vaikutukset näyttäneet pystyvän.
Hollinger näytti tulevan tästä levottomaksi. Hän pisti kätensä nuttunsa
alle ja otti sieltä nahkakukkaron, jossa tuo tärkeä paperi oli.
"Hurskas isä?" sanoi hän varsin hiljaa, ja hänen ilokseen näytti munkki
kuulevan hänen sanansa.
Hänen silmänsä paloivat ja huulensa liikahtelivat, mutta se näkyi niin
kolkolta ja aaveenomaiselta, kuin hän olisi ollut kirkkomaan vainajia,
joka oli äkkiä noussut haudastaan kummittelemaan.
"Hän on siellä", lausui hän haudanomaisella äänellä, "niin, hän on
siellä, ja minä tahdon tavata hänet, rangaista häntä, ja sitten...
sitten olen valmis tulemaan luoksenne, herra!"
Näky katosi nyt tahi Hollingerin uudistettu kysymys herätti vanhan
munkin -- hän irroittausi mielikuvasta, jonka vallassa oli ollut, ja
äkkäsi nuo kaksi miestä.
"Hurskas isä", sanoi Hollinger silloin, "koska olen tavannut teidät,
niin tahdon kiittää teitä avustanne. Saatte olla varma siitä, että
olette auttanut hyvää asiaa."
"Olet oikeassa, poikani", vastasi munkki, mutta nyt heikolla äänellä,
josta voima näytti loppuneen, "tiedän siitä asiasta enemmän kuin
luuletkaan, sekä mitä Briita-rouvaan että tuohon kurjaan kirjuriin
tulee."
"Ehkä suostuisitte, hurskas isä", sanoi epäluuloinen Hollinger vetäen
kirjoituksen kukkarostaan ja ojentaen sen munkille, "ehkä suostuisitte
vielä kerran lukemaan kirjoituksen saadakseni sen omin korvin kuulla."
Vanhus hymyili, mutta otti paperin ja luki sen Hollingerin pyynnön
mukaan. Silloin tämä tyyntyi, sillä kirjoitus oli sellainen kuin hän
oli sanellut. Tällä kertaa oli hän ainakin saanut Gummen sellaiseen
pelkoon, ettei hän rohjennut häntä pettää. Hän pisti paperin taas
kukkaroonsa ja kätki sen nuttunsa alle.
Sitten hän erosi munkista, joka läksi lähellä olevaan pappilaan, jossa
hän väliin olosti. Ja iloisempana kuin pitkiin aikoihin astui Hollinger
lopun matkaa. Hän rupesi jo loilottamaan rekilaulujakin, että jo kaukaa
kuultiin Iliana-rouvan taloon, kun hän lähestyi.
Hänen tullessa isoontupaan olivat talon rouvasväet yhä siellä. Pojat
olivat myöskin tulleet, mutta heillä oli niin tärkeätä hommattavaa
eräässä huoneen nurkassa, etteivät he paljon havainneet talonvoudin
tuloa, vaikka he muuten hänestä sydämensä pohjasta pitivät.
"Jumalan rauha, Iliana-rouva", sanoi hän, "nytpä luulen jo
suorittaneeni sen, mitä minulla on täällä ja Hammarstadissa tehtävää.
Nyt pyydän teitä laskemaan minut herrani, Niilo Sturen, luokse."
Iliana katsoi häneen kummastellen, mutta Briita-rouva hyppäsi häntä
kohden lyöden käsiään yhteen, kuitenkin pelvosta enemmän kuin ilosta,
sillä hän oli ymmällä, ilmaisisiko jalolle langolleen asian oikean
laidan.
Mutta Hollinger ei pitänyt tarpeellisena salaamista. Hän kertoi
Iliana-rouvalle koko jutun juonen ja omat tekonsa myöskin.
"Sekä Kaarlo-kuningas että herrani veli, Ekesjön Svante-herra, saavat
tästälähin olla Briita-rouvan vääriltä vaatimuksilta rauhassa!" sanoi
hän.
"Kuinka se on tapahtunut?" kysyi Iliana, joka kävi hieman rauhattomaksi
ajatellessaan, mitä surua ja häpeää hänelle tuottaisi ja hänen
suvulleen, jos tuollainen oikeudenkäynti nostettaisiin hänen orpanaansa
vastaan.
Mutta Hollinger aavisti hänen ajatuksensa ja rauhoitti häntä.
"Paperit on hävitetty minun nähteni", sanoi hän, "ja minä luulen, että
Niilo-herra ja tekin, Iliana-rouva, saatte luottaa minuun, että kaikki
on tapahtunut ilman melua ja pahain kielten juoruja, jotka kohisevat
kuin kuivat lehdet muurin nurkassa, niinpian kuin joku asia joutuu
oikeuteen."
Iliana rouva puristi liikutettuna rehellisen palvelijan kättä ja antoi
mielellään hänelle luvan lähteä Niilo-herran luo.
Samassa kuului eräs hevonen pysähtyvän pihalle, pian senjälkeen
avattiin ovi, ja pölyinen ratsumies astui huoneeseen. Briita-rouva
tunsi hänet heti erääksi miehensä asemiehistä, ja hänen sydämensä alkoi
tykyttää selittämättömästä levottomuudesta. Miehen pelkkä synkkä näkö
teki sen vaikutuksen.
Hänen levottomuutensa kävikin toteen, kun mies kertoi Penningebyn
palosta. Hollinger, joka oli sattunut vilkaisemaan poikiin ja heidän
hommiinsa, jäi ällistyneenä seisomaan kädessään kimppu isompia ja
pienempiä pyöreitä esineitä, jotka hän oli ottanut pojilta. Nämä
unhottivat sekä hänet että hommansa ja juoksivat äitinsä luo.
Vihdoinkin puhkesi Briita-rouvan tuska kyynelvirtaan. Mutta Svante
astui suoraan hänen eteensä ja sanoi ojentaen kättään:
"Älä sure, rakas äiti... paha arkkipiispa saa kyllä vielä sen takaisin,
kun ei vaan pahemminkin!"
Sittemmin oli Briita-rouvalla pitkä keskustelu molempain asemiesten
kanssa, ja samana iltana ratsastivat he ynnä Faste-kuhnuri, jolle
Iliana-rouva antoi hyväntahtoisesti hevosen, pohjoiseen päin
rientääkseen Söderteljen ja Arbogan kautta Niilo-herran luokse
Taalainmaahan.